You are currently viewing Voi, mikä sääli

Voi, mikä sääli

Aurinko nousi tänään jotain 6.28. Minä samoihin aikoihin.

Varsinkin aamuisin, kun ulkoilutan koiria lähimetsässä, antaudun miettimään elämänmenoa. Tänään pohdin tunteiden hillitsemistä. Asiaa, jota olen vanhemmiten alkanut arvostaa. Nuorena ajattelin, että kunnon riita ja vimmainen tuuletus pitää mielen virkeänä. Nyt en oikein taipuisi enää draamaan.

Sääli on kiinnostava tunne. Se hengailee mielellään syyllisyyden tunteiden kanssa. En osaa liittää sääliä myötätuntoon tai empatiaan, joita pidän rakentavina ja eteenpäin liikuttavina. Sääli sen sijaan tuntuu valuvan ylhäältä alas niin, ettei se ohikulkiessaan voitele säälijää sen paremmin kuin säälittävääkään.

Olen välillä saanut moitteita siitä, miten huono olen säälimään. Olen kieltäytynyt jopa itseni säälimisestä. (En silti ole yhtään säälimätön. Säälimätön tarkoittaisi ankaraa ja armotonta. Uskon lempeyteen, anteeksiantoon ja suvaitsevaisuuteen.) Jossain vaiheessa tajusin, miten paljon säälin tunne vääristi, manipuloi ja sumutti. Se sai minut uskomaan, ettei vaihtoehtoja ole olemassa. Se pienensi ja halvaannutti minut toimintakyvyttömäksi. Sääli oli konkreettinen seinä ilman aukkoa. Rakennusvirhe.

Joskus sääli saa hyväksymään liikaa. Tuntuu, että täytyy jäädä loppuun asti ottamaan vastaan ja katselemaan, sillä toisella on ollut vaikeaa. Loputon ymmärtäminen on kädenlämpöistä vettä, johon voi hiljaisesti hukkua.

Olen joskus säälinyt niin paljon, että olen menettänyt itseni. Se johti jotakuinkin seuraavaan:

Hän löi, olin väkivaltainen. Hän valehteli, olin valehtelija.

Hän petti, olin uskoton.

Jos hän olikin hullu, tein hänet hulluksi. Hän ei olisi halunnut, mutta käytökseni pakotti.

Ulkona näytti keväältä, mutta oli hyytävän kylmää. Sisällä oli samanlaista.

Oli pääsiäinen, ja munat kolisivat kattilassa. Kuoret irtosivat pieninä, vaivalloisina muruina.

        (Pätkä kirjastani Sata viilenevää idylliä)

Toinen mielenkiintoinen tunne on hysteerinen hermokohtaus. Hillitsemätön hetken helpotus, joka yleensä jättää jälkeensä hervottoman sotkun. Siinä on paniikkia, joskus jopa kiihkoa. Kohtauksessa antaa itselleen luvan mennä liian pitkälle seurauksista välittämättä.

Itse olen joutunut tällaisen suitsimattoman hermostumisen pauloihin lähinnä elämän yllättävien yllätysten äärellä. Ne ovat harvemmin mukavia. Esimerkiksi juhliin lähdettäessä olen huomannut kuuman ja turpean allergian pyrkivän leviämään korvalehtieni ja kaulani kautta kasvoille. Olen muuttunut järjettömäksi ja kädettömäksi. Allergia on lasketellut pilkallista lorua matkalla koko kehooni. ”Nyt kyl-lä kaik-ki huo-maa-vat si-nut!”

Historia on opettanut, että näihin ennakoimattomiin takapotkuihin kannattaa suhtautua tyynen toteavasti.

”Vai niin” -mentaliteetti on hyvä. Siinä otetaan rauhallisesti vastaan, pidetään syke matalana ja aletaan heti toimia hyväksi todetun kaavan mukaan. Nykyään saan stoalaisella tyyneydelläni allergiankin perääntymään. Minusta ei ole sille enää mitään iloa, kun en menetä hermojani. En suostu enää menemään leikkiin mukaan!

Vastaa