Elän niin kauan, kunnes kuolen. Luin ajatuksen vuosia sitten jostain lehdestä. Niin kuin todelliset viisaudet aina, tämä on niin helppoa toteuttaa, että se on melkein mahdotonta. Niin itsestäänselvää, että se unohtuu.
Memento mori on kulkenut mukanani jo vuosikymmeniä. Muista kuolevaisuutesi lohduttaa minua aina yhtä syvästi. Onko se erikoista, sillä rakastan elämää, elämääni ja yleensäkin, rakastan?
Vanitas-maalaukset tekevät pelkomme näkyviksi, ja siten poistavat ne.
Mitä eläminen edes on? Riittääkö elämiseen se, että vain on olemassa ja on? Tuskin elämä kuitenkaan mikään tehtävälista on? Pitääkö elämän olla mestariteos, ja voiko sellainen, mitä kukaan muu ei arvosta, olla mestariteos? Kaikkia kiinnostaa nykyään vain se, mitä eläminen maksaa, vaikka itse en vielä edes ymmärrä täysin, mitä eläminen on.
Onko elämä halpa, mutta eläminen kallista?
Elämä on vuokratontti syntymän ja kuoleman välissä. Se on kemiaa kaikilla sanan mahdollisilla merkityksillä. Elämä on epäjärjestystä, sattumaa ja tarkoituksettomuutta, sillä niin tämä kaikki sai alkunsa.
Elämää on varmasti kaikkialla, mutta me näemme vain itsemme sekä itsemme kaltaiset.
Kuolevina meitä innostaa luoda kuolemattomia koneita, sillä se tekisi meistä jumalia. Itse asiassa, jumaliakin ylempiä, sillä kaikki jumalten luomaksi ajateltu kuolee väistämättä jossain vaiheessa.
Itseään ei kai koskaan voi tuntea. Se, mikä olen, ei ole se, mikä kuvittelen olevani, eikä se, minkä muut näkevät, eikä varsinkaan se, mikä haluaisin olla.
Olin nuorempana yliluonnollisen ja mysteerien perään. Ehkä se oli yksi syy, miksi ryhdyin opiskelemaan uskontotiedettä. Rakastin ortodoksista liturgiaa, ikoneja ja Uuden Valamon luostaria Heinävedellä, vaikka olinkin luterilainen. Lopulta se kaikki oli vain rojua. Pysähtynyttä kaikua ja vuorosanoja, jotka jättivät minut ulkopuolelle. Olin palvelija talossa, jossa kukaan ei välittänyt kenestäkään. Talossa, joka oli rakennettu lahoista ylisanoista ja ylimielisyydestä. Talossa, joka olikin muuri tosiuskovaisten ja toisuskovaisten välillä. Kalvinistien suurten ikkunoiden läpi minut arvosteltiin synniksi.
Taide ja luonto löysivät minut. Eivät nekään aina lempeitä tai oikeudenmukaisia ole, mutta ne sentään vastaavat.
Mitä eniten kaipaan?
Istua paikassa, josta avautuu kaunis näköala, johon voin hiljalleen sulautua, hävitä. En sen takia, että se kuulostaa runolliselta, vaan koska tunnen niin.
Paikat ja kohdat ovat niin tärkeitä.
Miten harvoin annamme toisille juuri sitä, mitä he eniten kaipaavat. Emme anna, vaikkei se vaatisi meiltä paljon. Pieni epämukavuus ja vaivautuminen on ihan liikaa.
Papu ja peruna eivät häiritse toisiaan, kun taas kurkun ja tomaatin liitto pilaa kurkun. Kannattaa katsoa, kenen kanssa hengaa.
Erakkous on minusta kiinnostavaa. Milla Peltonen on kirjoittanut tietokirjan Erakot – Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita (2020), ja ymmärrän nyt, että minun on luettava tuo kirja.
Mitä edes yhteiskunnan ulkopuolella eläminen tarkoittaa? Pitääkö olla pudonnut jonnekin rotkoon, jotta voi elää ulkopuolella? Voiko yhteiskunnan sisällä elää sen ulkopuolella?
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Sunnuntai. Ensimmäinen kesälomapäivä. Joskus, kun vapautta on paljon, ei oikein tiedä, mitä sillä kaikella tekisi. Ei sitä oikein voi taskuihinsakaan sulloa tai pakastaa kerta-annoksina.
Jään vielä hetkeksi sänkyyn. Yläpuolellani katossa roikkuu puhallettava maapallo. Jos saisin matkustaa ihan mihin vain, minne menisin? Kuvittelen käveleväni nimettömän kaupungin sivukujilla. On lämmintä, vaikka ilta on jo tulossa. Jostain kahvilasta kantautuu tunnelmallista musiikkia. Jonnella on vihreät lenkkarit, joihin hän on itse piirtänyt mustalla tussilla pääkalloja. Miten ihmeessä Jonne sinne kaupunkiin ilmestyi? En minä tietääkseni antanut lupaa. Nämä ovat minun ajatuksiani. Mene muualle kävelemään tyhmine tossuinesi. Maailma on täynnä kaupunkeja.
Anna ihmetteli eilen, mikä meillä meni Jonnen kanssa vikaan. Sitä samaa minäkin ihmettelen. Otan yöpöydältä kolme sitkeää hedelmätuttia suuhuni. Lohdutukseksi. Jonne muuttui varoittamatta toiseksi pojaksi. Ei jäänyt enää juttelemaan kanssani, ei ehdottanut yhteisiä pelihetkiä, ei lainannut hattuani, ei töninyt nurkkiin, ei kantanut pihalla reppuselässä, ei laulanut liian lujaa korvaani.
Kun vitsailin jotain, Jonne ei edes yrittänyt huvittua, vaan katseli ohitseni. Käännyin monta kertaa tutkimaan, mikä siellä selän takana oli niin kiinnostavaa. Näkikö Jonne siellä jonkun kauniin tytön? Kuka se mahtoi olla? Se uusi, joka oli niin paljon minua ihanampi?
Kerran kysyin suoraan, onko hän ihastunut johonkin toiseen. Ei kuulemma ollut. Oli vaan kiireinen. Jonne valehteli. Ei katsonut silmiin. Syylliset eivät pysty katsomaan silmiin. Suu voi valehdella, mutta silmät eivät. Jonne ei jättänyt minua, hän hylkäsi minut. Eikä antanut yhtään syytä jatkaa seurustelua. Ei edes yhtään huonoa syytä. Kun sanoin: ”Tämä oli sitten varmaan tässä?” hän nyökkäsi. Eikö Jonne tajunnut kysymyksen olleen rukous ja huuto ja parkaisu, kaikki samaan aikaan. Mutta ei, Jonne ei edes hätkähtänyt. Minä jätin, mutta tuntuu kuin minut olisi jätetty, joten joudun kärsimään sekä jättäjän että jätetyn tuskat ja itsesyytökset.
En halua puhua näistä mietteistäni kenellekään. Aikuisilla on taipumus vähätellä nuorten tunteita. ”Voi, voi, sinä ehdit ihastua vielä kymmeniä kertoja. Eihän se nyt tuossa iässä vielä ole vakavaa. Kyllä sinä sen pojan pian unohdat. Niitä tulee uusia.” Ja sitten seuraa aina pakollinen historia- osuus. Ikään kuin minun elämäni pitäisi olla jonkinlainen toisinto heidän viidenkymmenen vuoden takaisesta nuoruudestaan.
Minulla on ihan oma nuoruuteni, joka on tässä ja nyt.
”Maailma on täynnä poikia”, on ehkä typerin kuulemani lohdutus. Jos haluaa vain sen yhden, mitä iloa niistä muista sillä hetkellä on? Se on sama, jos sanoisi nälkäiselle ja janoiselle maailman olevan täynnä ruokaa ja juomaa. Se ei paljon lohduta tai auta.
En halua olla takiaispallo. Roikkumisessa haisee epätoivo, se näyttää säälittävältä ja on kiusallista kaikille. Olen siis reipas. Se on jotenkin ruma ja teennäinen sana, jonka mielikuva Risto Reippaasta on pilannut. Itse reippaus on kuitenkin kaunista.
Sääliä en kestä ollenkaan. Minulle tulee nöyryytetty olo, kun joku säälii minua. ”Voi sinua raukkaa!” Muttei sekään ole hyvä, jos kaikkeen sanotaan vain: ”Kyllä se siitä.” Kultainen keskitie on usein paras, mutta vaikea löytää. Ihmisen tasapainokaan ei ole niitä parhaimpia, joten kallistumisen ja kaatumisen vaara on aina läsnä.
Tiedän tyyppejä, joiden mielestä oma ahdistus helpottuu, kun onnistuu tekemään jonkun toisenkin ahdistuneeksi. Sellainen on pahan kiertoon laittamista. Keräyslaatikoissakin, joihin saa pudottaa vaatepusseja, lukee: ”Laittakaa vain hyvälaatuinen tavara kiertoon.” Sama pätee ihmissuhteissa. Ei rikkinäinen tule sillä ehjäksi, että rikotaan kaikilta muiltakin.
Alakerrassa äiti valistaa isää maapallon uudesta koosta.
– Nykyään maailma on isompi kuin koskaan.
– Kai se nyt kuitenkin on ihan samankokoisena pysynyt.
– Vielä vähän aikaa sitten yksityisen ihmisen elinpiiri oli oman asunnon ja sen lähialueen kokoinen. Kerran viikossa käytiin ehkä kirkonkylässä ostamassa kahvipaketti ja appelsiineja. Nykyään maailma on rajaton. Pääsemme pihaltamme hetkessä Thaimaahan. Joillekin Thaimaa on tutumpi kuin oma lähimetsä.
– Eikö maailma pikemminkin ole pienentynyt, huudan yläkerrasta.
– Netti ja televisio kutistavat tämän planeetan ihan tennispalloksi, jonka voi pistää jumppakassiin ja heittää olalle.
– Olenko sanonut sinulle, kulta, että olet aika terävä pimu? äiti huutaa takaisin.
– Sata kertaa. Enkä ole vielä kovinkaan pimu. Se tulee vasta parin vuoden päästä. Lupaan, että huomaat sen sitten.
– Minä odotan kauhulla, isä haukkoi henkeään.
– Aiotko pistää meidät koville?
– Ette voi aavistaakaan. Muistakaa nyt nämä hetket, sillä tulette vielä pitämään näitä elämänne parhaimpina aikoina. Aikoina ennen sitä.
Katson peilistä jotenkin väljähtynyttä olemustani. Olkoon! Ketä se kiinnostaa? Pistän pyöräilykypärän päähäni. Sitäkin pitäisi kiristää.
– Pyöräilen keskustaan ostamaan jotain hyvää.
Keskusta on vähän suureellinen nimitys paikalle, jossa on kaksi ruokakauppaa, pankki, kukkakauppa, kirjasto, kirkko, pitseria, kahvila, baari sekä Alko ja apteekki (tai pyhä kaksinaisuus, kuten isä sanoo eli ensin Alkoon ja seuraavana aamuna apteekkiin). Minä en kaipaa mitään enempää. Kauppa, kirjasto, kahvila ja kebab ranskalaisilla riittävät minulle.
– Moikka Pekka, miten menee? huutelin mustalle linnulle, joka on nurmikolla lounastamassa. Se ei ole tänään erityisen sosiaalisella päällä, vaan lentää pahasti mulkaisten tiehensä. Ehkä se ei ollutkaan Pekka.
Ihminen on sen verran sokea, että kaikki mustat linnut näyttävät samoilta.
(jatkuu)
Tästä tulee hyvä päivä! No Worries!
Terveisin,
Nina
