Tänään luin hyvän kirjan, ja annoin raudan kukkia. Jaan molemmat pienet iloni kanssanne.
Huhtikuun noita
Majgull Axelsson, 1997
Suom. Kaarina Sonck
”Ja käytävästä kuuluvat äänet paljastivat, että täällä hallitsi henkilö, joka oli valmis vaikka katkomaan luita taistellessaan hyvyyden puolesta.” (s. 19)
”Hänellähän on kaikki ne tunnusmerkit, joita sovinnaisuus vaatii epäsovinnaisena esiintyvältä keski-ikäiseltä naiselta.” (s. 60)
”Minähän olin vain reipas, ja jollen ollut reipas en ollut mitään. En ollut olemassakaan.” (s. 93)
”Todellinen hyvyys ei nimittäin puhu. Sillä on monenlaisia toimintatapoja, mutta ei yhtään ainoaa sanaa.” (s. 96)
”Mutta niin tärkeä kuin hän minulle onkin, en pysty antamaan hänelle mitä hän haluaa antamatta samalla sellaista mitä hän ei halua.” (s. 100)
”Hänen oli ollut pakko opiskella lääkäriksi ennen kuin pystyi ratkaisemaan, halusiko todella olla lääkäri.” (s. 119)
”Kiusallisiksi oletettujen ihmisten hyvä puoli onkin siinä, että heidän seurassaan voi laskea varustuksensa ja ruveta itse hiukan kiusalliseksi.” (s. 297)
”Ihmeitä ei ole tapahtunut ikinä.” (s. 318)
”Sitä paitsi suru tarttuu, ja se pelottaa ihmisiä, ja siksi he ovat valmiit menemään äärimmäisyyksiin estääkseen sitä, jolla on aihetta surra, todella suremasta.” (s. 342, 343)
”Ehkä se sittenkin oli jonkinlainen elämä. Se jonka minä elin.” (s. 357)
Päivän omat aihiot
Niin monet illuusiot ovat meille ihan todellisia.
*******
Olemme luoneet maailmamme perustumaan lupauksille onnesta ja lupauksille kauhuista. Lupaus odottavista ja kaiken korvaavista iloista, jotka ovat niin täydellisiä, että pursuavat yli, kun toinen kerros lasketaan varovasti päälle. Lupaukset hirveyksistä ovat paljon konkreettisempia. Ikään kuin niitä olisi ollut paljon miellyttävämpää, ainakin helpompaa, jonkun yksilöidä ja listata.
*******
Onko ensimmäinen yhtä aina väistämättä myös viimeinen toista, vai onko minkään mahdollista edes kokonaan loppua, kun sen vaikutukset ja muistot jäävät kuitenkin elämään? Eikö elämä ole ennemminkin liukuvärjättyä kangasta?
*******
Ylhäällä on tuuheaa, mutta keskikohdasta näkyy elämää.
*******
Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin koko totuus.
*******
Voimakkaiden kontrastien pilvilinnatkin ovat vain ilmavirtausten kannattelemia vesipisaroita. Älä huoli, kaikki sataa alas. Pois.
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Aloin yskiä keuhkoja pihalle ja taivuin kaksinkerroin valittaen vatsaani. Sanoin epäileväni sisäistä verenvuotoa.
– Ai, kuukautisia?
– Sitten tyyppi työnsi kaksikymppistä kouraani. Kaksikymppistä? Mitä minä teen kaksikymppisellä?
– Kai otit sen kuitenkin? joku hermostui mahdollisesta rahanhaaskauksesta.
– Vastentahtoisesti, kuten aina. Ennen lähtöäni vapautin hänet syyllisyydestä sanomalla, ettei mikään ollut hänen syytään ja ettei hänen pidä ajatella olevansa minulle mitään velkaa. Se oli kuolinisku. Ne syyllistyvät aina. Heikot, hemmotellut perkeleet! Siihen voi luottaa. Ne syyllistyvät aina. Mikään ei ole helpompaa.
Kalliojengiin kuuluu myös nainen.
– Mikään ei syyllistä enempää kuin se, että toinen antaa anteeksi. Jos olisit karjunut ja syyttänyt päin naamaa, poika olisi alkanut vihata sinua. Pian hän olisi tajunnut, ettei mitenkään voi olla syyllinen sinulle tapahtuneeseen pahoinpitelyyn.
– Pahoinpitelyyn, joka tapahtui vain omassa mielikuvituksessasi, joku tarkensi.
– Mistä se kersa saa sellaiset rahat kokoon? nainen ihmetteli.
Anna pyörittelee silmiään.
– Miten ne kaikki muut ovat saaneet rahat kasaan? Samalla tavalla. Kerjäämällä, varastamalla, poimimalla mustikoita, myymällä jotain. Ei minua niiden keinot kiinnosta, kunhan saan rahani.
– Eikö poika myynyt jo sen moponsa?
– Ei siitä paljoa saanut, Bulldog valitti.
– Minulle herui vain pari sataa. Hankin sillä passin.
– Täytyy käydä kusella, joku totesi.
Tulee hetken hiljaisuus, joten kyseessä taitaa olla joukkopissa.
– Välillä minä vilauttelen vapauskorttia. Siitä ne innostuvat. Luulevat pääsevänsä minusta eroon. Niin kuin minä lypsävistä lehmistä luopuisin. Ajatelkaa, miten paljon olen käyttänyt aikaa niiden kouluttamiseen.
Hirveä naurunremakka.
– Tästä se vasta alkaa, joku huusi.
– Niin se aina menee.
– Eivätkö ne koskaan opi? Bulldog ihmetteli.
– Kun pyyntöön suostuu kerran, suostuu toisenkin kerran. Ja summa kasvaa koko ajan.
Olemme tainneet kuulla tarpeeksi. Nyt on enää yksi ongelma. Miten päästä poistumaan gangsterinuorten huomaamatta? Laskeudumme kyyryssä muna-asennossa alas kalliolta ja varomme astumasta oksien tai rapsakan palleroporonjäkälän päälle. Kallion juurelta suuntaamme kontaten ja ryömien sisälle metsään, jossa alamme juosta täysillä. Rynnimme ryteikössä kompastellen puiden juuriin. Anna lentää naamalleen sammaleeseen. Solidaarisuuden vuoksi heittäydyn samalle sammalmättäälle. Alamme kikattaa.
– Syödäänkö eväitä?
En lähde koskaan reissuun ilman ruokaa.
– Me istutaan suossa, Anna huomautti.
– Se selittää, miksi housuni ovat märät.
Nostan repusta herkkuliuskapussin. Koiran lahja on unohtunut reppuun.
Anna lukee pussin tekstejä.
– Makupala koirille. Sisältää nautaa. Kuulostaa herkulliselta.
– Jos nämä eivät maistu, täällä on perinteisempään makuun voileipiä.
Anna ottaa vastaan tutusti leivinpaperiin käärityn kinkku-juusto-meetvursti -voileivän sekä päärynäisen pillimehun.
– Oletko muuten huomannut, että kaikki supersankarit ovat komeita ihonmyötäisissä trikoissaan, mutta kun ne riisutaan, todellisuus iskee. Eniten olen pettynyt Batmaniin ja Hämähäkkimieheen, siksi pyydänkin, älkää koskaan riisuko pukujanne.
Anna siirtelee muurahaisia meetvurstisiivulle.
– Tulkaa kaverit syömään. Nyt on yllättävä juhlapäivä.
Juuri tuollaista parasta ystävää olisin koko ikäni kaivannut, jollei minulla sitä olisi.
– Samikin ansaitsee juhlat, Anna totesi muurahaisten kiireitä seuraten.
– Hänet pitää vapauttaa syyllisyydestä.
Saan idean. Niitä tulee joskus solkenaan. Jopa kahdesti vuodessa.
– Minulla on ylihuomenna nimipäivät. Käytetään niitä tekosyynä.
Rillalla ei ole virallista nimipäivää, nimeni on lainsuojaton. Äiti keksi kerran, jo vuosia sitten, ratkaisun. Hän kirjoitti sattumanvaraisia päivämääriä papereille, ja minä sain nostaa yhden paperin hatusta. Uudeksi nimipäiväksi tuli tällä menetelmällä 30.2.
Isä pilasi koko jutun sanomalla, ettei helmikuussa ole kuin 28 päivää, karkausvuonna 29 päivää, mutta 30 päivää ei koskaan.
Aloin epäillä, josko äiti oli tahallaan kirjoittanut päivämääriä, joita ei ole edes olemassa, mutta sitten nostin aivan tavallisen heinäkuun 24. päivän. Isä nyökkäsi hyväksyvästi. Päivä oli olemassa tässä maailmassa. Rillan nimipäivä. Tervetuloa lahjasäkkien ja fanfaarien kanssa.
Lähetän illalla kauhukaksikolle kutsut nimipäivilleni. Noralta tulee heti myöntävä vastaus, mutta Sami kieltäytyy kiireisiinsä vedoten. Kyllä minä ne kiireet tiedän. Niihin kuuluu mummojen käsilaukkujen tyhjennystä, lasten säästöporsaiden vasarointia ja ukulelen sekä nokkahuilun soittamista lanttien toivossa.
Näpyttelen Samille uuden viestin: ”Jos en näe sinua täällä ylihuomenna neljältä, tulen hakemaan. Ja voin luvata, että sitä sinä et kaipaa. Terveisin, aito friikki.”
(”Olet vain kateellinen, koska olen aito friikki”, sanoo Pingviini Batmanille elokuvassa Batman – Paluu. Ihana lause!)
Nora saapuu ensimmäisenä kutsuilleni.
– Missä Sami on? ihmettelin.
– Lukittautuneena vessaan. Outo se oli ennenkin, mutta viime päivinä hifistellyt ihan uusissa korkeuksissa.
Tavoistani poiketen en keksi hirveästi puhuttavaa. En haluaisi olla hiljaisia hetkiä pelkäävä ihminen, sillä eihän hiljaisuus ole mikään häviö, mutta huomaan edelleen jännittäväni Noraa. Yritän myös kovin olla ärsyttämättä häntä. Häpeän, jos joudun turvautumaan sääilmiöiden ihmettelyyn.
– On ollut kaunis kesä.
Onneksi se on Nora, joka toteaa sen.
– Niin on.
Voisinpa rehellisesti todeta, että suhtautumiseni Noraan on nyt mutkatonta ja luontevaa. Että pidän hänestä aidosti ja lasken hyvien ystävieni joukkoon. Näin ei ole. Luottamuksen syntyminen taitaa vaatia enemmän aikaa. Sitä pitää koetella. Olen edelleen varpaillani (kuin ballerina kovakärkisissään) ja pelkään, että ensimmäisten vastoinkäymisten kohdatessa Noraa, sama alimittainen piirileikki alkaa taas.
Minä ja Nora emme voi mennä taaksepäin, koska siellä ei ole mitään yhteistä hyvää, johon palata. Ei ole onnellista yhteistä historiaa muisteltavaksi. Täytyy keskittyä vain olemassa olevaan hetkeen. Aloitan esittelemällä Noralle sarjakuvakokoelmaani.
Anna tulee ja raahaa Samia perässään.
– Minulla ei sitten ole lahjaa, koska en aikonut tulla, Sami loi ärtyneen katseen Annaan.
– Mutta tuo hullu ryntäsi sisään ja jahtasi minua tänne asti.
– Eikö Jonne tule? Nora ihmetteli kokoonpanoa.
– Jonne lähti käymään Tallinnassa. Hänellä on kuulemma menossa massakausi, ja siellä on niin hyviä leivonnaisia.
– Minullakaan ei taida olla lahjaa.
Noraa selvästi harmittaa oma ajattelemattomuutensa.
– Se ei haittaa, sillä nämä nimipäivät muistuttavat hobittien syntymäpäiväjuhlia, joissa lahjoja saavatkin vieraat.
Nora on aikeissa sanoa jotain, mutta vaientaa itsensä viime hetkillä, josta hänelle yksi hopeinen tähtitarra.
Asettelen vieraani istumaan.
– Ensimmäisen lahjan saa Anna, sillä hän on ollut viime päivinä tosi ahkera.
Lahja on Annallekin yllätys, joten perisuomalaisen protokollan mukaan hänen pitää ensin vähän vastustella.
– En minä tarvitse mitään. Mitä sinä oikein puuhaat?
Käyn hakemassa vaatekomerosta mustan jätesäkin, jonka suuaukko on suljettu punaisella kaulahuivilla. Äiti uhrasi tähän lahjaan teatterimatkarahansa.
– Annassa on enemmän supersankaritarta kuin kenessäkään muussa tuntemassani ihmisessä. Hän on kekseliäs, luova, rohkea ja Anna.
– Onpa aistikkaasti paketoitu, Anna kiitteli.
Olen viime aikoina ollut kiireinen. En ole ehtinyt keskittyä asioiden visuaaliseen puoleen.
Anna nostaa säkistä hämähäkkimiehen tutun asun.
– Ihana.
– Nyt voit kiipeillä seinillä asianmukaisesti pukeutuneena.
– Ja pelastaa poikia pulasta, Anna lisäsi.
– Onko täällä toinenkin asu?
– Se on Batgirlin puku. Olisin halunnut ostaa mustan kissanaisen asun, mutta äidin mielestä se oli ihan liian porno.
Anna pudottaa vaatteet lattialle ja tulee halaamaan minua.
– Olet voittamaton, kuiskasin hänen korvaansa.
-Ja ne olivat tarjouksessa. Puoleen hintaan.
Anna kerää uudet vaatteensa takaisin säkkiin.
– Jollei näillä vaatteilla saa huomiota, niin ei millään.
– Sitten on Noran vuoro.
Noraa alkaa selvästi vähän nolottaa huomion keskipisteenä oleminen.
– Apua!
Haen vaatekomerosta toisen jätesäkin. Olen sulkenut säkin isän mustalla sukalla.
– Toivottavasti se ei elä, Nora kuiskasi Samille.
Lasken säkin varovasti tytön eteen.
– Minä en kyllä laita kättäni sisälle tuonne säkkiin. Se puree, ja sitten sinä kuljetat minut tuossa samassa säkissä ulos kaatopaikalle.
– Älä houkuttele minua, Nora.
Nora nostaa säkistä lankakeriä: turkoosia, pinkkiä ja ruskeaa sekä bambupuikkoja kudontaan ja virkkaukseen.
– Mistä tiesit?
– Soitin äidillesi ja kysyin, mistä pidät. Oli pakko, kun en vielä tunne sinua niin hyvin.
– Soitit äidilleni?
– Niin. Hän sanoi sinun rakastavan käsitöitä.
Nora on lyöty, eikä edes hänen omilla keinoillaan, vaan välittämisellä.
– Samin lahja onkin sitten yhteisesti Annalta ja minulta. Se ei tule tuolta kaapista, kuten teidän kahden.
– Vaikka Sami itse joskus tulisikin, Nora lisäsi.
– Se on aineeton lahja, korjasin.
– Tytöt ovat ostaneet sian Afrikkaan. Sille on annettu nimeksi Sami. Oikeasti se on vain nätti ilmaisu sille, ettet sinä saa mitään.
– Sami saa vapauden, Anna hehkutti.
– No, kiitos, Sami murahti.
– Joko siis saa mennä?
– Suomi itsenäistyi jo 6.12.1917, Nora muistutti.
– Kyllä Nora, mutta jokaisen ihmisen pitää vapautua vielä yksilönä, Anna lisäsi.
Anna ottaa kännykkänsä esiin.
– Kuunnelkaa, Anna komensi.
– Tämä on paikoin vähän epäselvää.
– Sinähän sen sanoit, Nora murjaisi.
”Vastasin siihen nätisti, että jos olen hiljaa, niin sinä luulet minun voivan hyvin. Sanoin, että olisi väärin teeskennellä olevansa kunnossa, kun ei ole.”
Vasta tässä vaiheessa Sami tajuaa, mistä on kyse. Tajuaa, muttei kuitenkaan ymmärrä.
”Pahoinpitelyn, joka tapahtui vain omassa mielikuvituksessasi.”
Sami singahtaa pystyyn pidellen poskiaan kuin yrittäen estää niitä putoamasta lattialle.
”Eivätkö ne koskaan opi?”
Anna sulkee nauhoituksen. Bulldogin ilkeä, vähän humalainen ääni jää rahisemaan huoneeseen. Jopa Nora on hetkellisesti hiljennetty. Pistän historiallisen hetken mieleeni. Tänään, 24. heinäkuuta kello 16:36, Noralla ei ole mitään napakkaa sanottavaa.
– Mitä? Miten?
– Olimme urheilukentällä jo ennen sinua ja jäimme sinne sinun poistuttuasi, Anna informoi.
– Sinä näit esityksen, mutta me kurkistimme esiripun taakse ja kohtasimme kivenkolostamme koko tuotantotiimin, joka ei kyllä ollut kovin kummoinen. Riittikö äskeinen nauhoitus vakuuttamaan sinut?
– Koska?
– Edellispäivänä, Anna selitti.
– Mitään pahoinpitelyä ei ollutkaan? Eihän?
Sami kaipaa vielä vakuutteluja.
– Ei, Anna kertasi.
– Ei, minä kertasin.
Kertaus on tärkeää. Kertaamalla oppi jää mieleen.
Katsomme Noraa rävähtämättömin silmin.
– Ei ollut, ei. Mutta pian voi tulla, jos et lopeta ajoissa.
– Tulevaisuutesi on taas sinun omasi. Äläkä enää luovuta ohjaimia kenellekään, älä varsinkaan vieraalle ihmiselle, josta et edes pidä.
– Bulldog soittaa, Sami kauhistui.
– Niin varmaan soittaakin vielä monta kertaa, koska sinä olet yksi hänen lypsylehmistään.
– Ei, kun se soittaa nyt.
Tärisevä Sami osoittaa tärisevää puhelintaan.
– Heitä se seinään, Nora ohjeisti.
– Puhelin siis. Sillä siitä pääsee.
Näen Samin harkitsevan vakavissaan ehdotusta.
– Puhelimesta kyllä pääsee, muttei Bulldogista, sanoin.
Sami pitelee voihkivaa esinettä etusormen ja peukalon välissä kuin se olisi ydinsaastunut ja aiheuttaisi epämuodostumia.
– Anna tänne.
Riuhtaisen häiritsevän kapineen pojan sormista. Äiti kertoo välillä lapsuudestaan 1970-luvulla, jolloin heillä ei ollut edes lankapuhelinta. Alan tuntea houkutusta levätä jossain siellä 40 vuoden takaisessa rauhassa. Nykyään puhelinta ei pääse minnekään pakoon, vaan aina pitää olla tavoitettavissa.
– Niin, karjaisin puhelimeen.
– No kuule, minä olen se, joka haisteli sinua ja jäi kuitenkin henkiin.
Seuraa pitkä ja kiihkeä vuodatus, mutta saan vain yksittäisistä sanoista selvän. Suurin osa mainituista paikoista sijaitsee navan alapuolella. Osa on minulle tuntemattomia.
– Turha kiihtyä. Sinähän tässä se rikollinen olet.
– Kaverisi varmaan ilahtuvat kuullessaan, että hekin ovat jäämässä kiinni, kiitos sinun.
– Oletko kauan jo elättänyt itsesi huijauksilla?
– Ei, kun ajattelin vaan, että miksi sormenjälkesi löytyivät poliisilta.
– Onhan siellä teidän kalliolla tupakantumppeja ja oluttölkkejä, joissa monissa on sormenjälkesi.
– No, poliisi vertaa niitä rekisterissään oleviin sormenjälkiin.
– Et ole antanut sormenjälkiäsi? Entä silloin, kun jouduit humalassa putkaan?
– Olet sinä putkassa ollut. Et vain muista sitä.
– Etkö ole hankkinut lähiaikoina myös passin? Taisit joutua antamaan sormenjälkesi, vai mitä?
– Ai niin, poliisilla on myös nauhoitus, jossa avaudut niin kauniisti elämästäsi. Poliisi aikoo ottaa sinut vielä tiukkaan syleilyyn ja halia oikein kunnolla.
– Ja Bulldog, kyllä ne joskus oppivat, kuten huomaat.
– Niin, ja tähän numeroon on ihan turha enää koskaan soitella. Suosittelen toki kokeilemaan, jos haluat elää vaarallisesti. Puhelut yhdistyvät tästä lähtien suoraan poliisilaitokselle.
– Hyvää kesän jatkoa sinulle ja kavereillesi. Kannattaa alkaa säästää rahaa jo nyt, sillä joudut vielä maksamaan takaisin jokaisen sentin, jonka olet kiristänyt. Pienenä vinkkinä, tänä vuonna tulee hyvin mustikoita.
Lopetan puhelun ja neuvon Samia hankkimaan heti uuden ja salaisen puhelinnumeron.
– Onko se sitten siinä? Sami huokaisi.
– On. Se on sitten siinä, lupasin.
– Parin vuoden päästä olet Grand Canyonilla, etkä muistakaan ketään Bulldogia.
On asioita, jotka kannattaa unohtaa. Ihan vain heittää säälimättä menemään.
– Kettuja ja koiria kaikkialla, Nora huokaisi hiljaa.
– Mikä on tämä kennel, jossa elän?
Äiti on tehnyt lattanan mutaisen kakun sekä täytekakkutikkareita. Keittiön pöydällä on kaksi isoa lasikulhoa, jotka on täytetty vesi-ilmapalloilla, joilla myöhemmin pihalla paiskomme toisemme märiksi.
Kesällä kaikkien kunnon juhlien pitää päättyä vesileikkeihin.
Erotan heti Jonnen kentän laidalta. Vaikken näkisi häntä, haistaisin kyllä. Äiti sanoo, että ihastuneen hajuaisti on herkistynyt oman kullan tuoksulle. Jonnen tuoksu miellyttää minua. Se ei ole pullosta tai tuubista. Se on tuttu tuoksu, jossa on sopivasti lupauksia seikkailuista.
– Pelasit hyvin, Jonne kehui.
– Tuoksut hyvältä.
– Tulin pyörällä lujaa, kun tiedän, miten inhoat myöhästelijöitä.
– Ei, kun tarkoitin, mitä sanoin. Tuoksut hyvältä.
Nuuskutan Jonnen niskaa.
– Toin sinulle Tallinnasta jotain pientä. Nimipäivälahjaksi.
Poikien lahjat ovat mielenkiintoisia. Toiset ottavat aina varman päälle, antavat korun, ehkä pienen nallen, joka kantaa sydäntä. En ole korutyttöjä. Korvissa ei ole reikiä ja kaulakorut katkeavat tai niiden lukko hajoaa yleensä jo ennen kuin saan korun kaulaani. Sormuksia joskus pidän, mutta ei pojista ole antamaan sormusta. Ne luulevat heti, että tyttö luulee, että huomenna mennään sitten pussauskoppiin ja siellä pysytään. Sitten on toisenlaisia poikia, kuten Jonne, jotka uskaltavat ajatella rajattomasti.
Saan keltaisen muovipussin. 36 kappaletta vesivärikyniä.
– Kun sudit vettä piirroksesi päälle, saat elävän pinnan, Jonne selitti.
– Ei ole totta.
– Etkö pidä niistä?
Joskus saa lahjan, joka on juuri oikea. Maailma on täynnä tavaroita, mutta kaiken sen roinan joukosta Jonne on onnistunut löytämään jotain juuri minulle.
– Rakastan näitä. Ihmettelin vain, miten tämä on mahdollista.
– Soitin äidillesi.
– Soitit äidilleni?
– Niin, kysyin, mitä sinulta puuttuu?
Olemme ansainneet toisemme. Meissä on selvästi paljon samaa. Enkä usko sananlaskuihin, jotka hehkuttavat, miten erilaisuudet täydentävät toisiaan.
– Kiitos.
Mikä on pehmeä, naurattava (ei naurettava) ja vakava, hämmentävä sekä aplodien arvoinen? Voin helpottaa sen verran, ettei se ole mikään kesäteatteriesitys, jossa kaislamekkoon pukeutunut Muumipeikko yrittää selviytyä hattivattien keskellä saarella, jonka päälle on pysäköinyt aggressiivinen ukkospilvi.
Se on suukko, jonka annan yllättyneelle Jonnelle. Jonne ei kysy: ”Mistä hyvästä tuo tuli?” Enkä minä vastaa: ”Siitä, kun olet olemassa.” Joukkueellinen jalkapalloilijoita taputtaa meille. Minä niiaan, Jonne ei kumarra.
– Kiva, Jonne pyöritteli silmiään, muttei pyyhi huuliaan kämmenselkäänsä.
– Kiva, toistin.
– Lähdetään pyöräilemään.
– Lähdetään pyöräilemään.
Olemme tänään harvinaisen samanmielisiä.
Pinkissä veluuriasussa oleva nainen työntää lastenvaunuja ja taluttaa pientä valkoista koiraa, jolla on rusetti päässä. En pelkää koiria, mutta jos pelkäisin, niin juuri pieniä koiria. Pienet koirat pelkäävät, ja pelko tekee sekä koirista että ihmisistä vaarallisia. Naista on hauskaa kuunnella. Hän hallitsee täydellisesti vauva- ja koirakielen.
– Äidin pieni söpö pullukka. Ihana pullea massukka mussumaakulainen.
Vauvan kieli.
– Kuka se siinä on? Kuka on söpö pullukka? Onko mamman pullukka tullut ulos? Onko simmussa rähmää? Mamma putsaa.
Koiran kieli.
Yhteistä molemmille kielille tuntuu olevan pullukka-sanan ahkera toistaminen. Sekä vauva että koira kuulostavat suloisemmilta, kun heitä kutsutaan pullukoiksi. ”Äidin pieni söpö puisevuus. Ihana rasvaton massukka mussumaakulainen.” Tai entä tämä? ”Kuka se siinä on? Kuka on söpö kuivakka koira? Onko mamman luiseva hintelyys tullut ulos?”
Ei se vaan kuulosta suloiselta.
Kotona äiti kiehuu yli kattilan reunojen. Hän on ollut työpaikkahaastattelussa.
– Sen piti olla ihan tavallista toimistotyötä. Minut haastateltiin. Olin iloinen, kun mies vakuutti, ettei hyvästä koulutuksestani ole haittaa. Minä vaikutin kuulemma oikein potentiaaliselta ehdokkaalta. Melkein nousin jo pöydälle tanssimaan.
Isä huokaisee alistuneesti tanssimisen kohdalla. Hän on ollut tilanteessa, jossa äiti todella on noussut pöydälle tanssimaan.
– Mies sanoi, että saisin työn, mutta…
– Ne ovat aina pahoja, huokaisin.
– Mutta-sanat. Rakastan sinua, mutta… Auttaisin sinua, mutta… Se meni hyvin, mutta…
– Mutta hakemaani työtä ei enää ollut, äiti jatkoi.
– Tarjolla olisi ollut kuitenkin toisenlaista työtä, jonka tekemisen ja rahan tienaamisen olisin voinut aloittaa heti siltä istumalta. Helppoa ja kivaa työtä, joka tuntuisi ihan harrastukselta. Työkaverit olisivat mahtavia tyyppejä, ja palkkakin olisi hyvä edellyttäen tietenkin, että minä olisin hyvä.
– Hyvä missä? ihmettelin.
– Myymään asioita puhelimessa. Lehtiä lähinnä.
– Sinähän vihaat puhelimia.
– Minä pelkään niitä, äiti korjasi.
– Lupasin miehelle miettiä asiaa ja soittaa huomenna. Piti vain päästä äkkiä pois sieltä, etten vain ehtisi saattaa itseäni pulaan. Pelkäsin vastaavani vastoin parempaa tietoani myöntävästi. Joskus sanat vain virtaavat suustani.
– Sinua huijattiin, isä sanoi.
– Ei niillä ole koskaan ollutkaan muuta työtä tarjolla. Yrityksen piti vain saada ihmisiä tulemaan haastatteluun. Kaikki eivät kehtaa kieltäytyä tarjotusta työstä.
– Pihalla tapasin kyseisen firman työntekijän, joka taisi olla tähän asti täynnä.
Äiti osoittaa ilmaa päänsä yläpuolella.
– Uudet työntekijät kuulemma soittelevat läpi vanhoja soittolistoja, jotka on soitettu jo kymmeniä kertoja ennenkin. Suurin osa niin sanotuista asiakkaista ei edes vastaa tuntemattomaan numeroon ja ne, jotka vastaavat, lyövät joko luurin korvaasi tai haukkuvat sinut pystyyn. Myyjille on teroitettu, ettei saa uskoa ei-sanaa, vaan pitää painaa päälle. Kaikki sanovat ensin ei, ennen kuin sanovat kyllä. Myyjän on asennoiduttava puheluihin niin, että sisimmässään jokainen haluaa vastata myöntävästi.
Äiti miettii hetken sanomaansa.
– Miten voi kunnioittaa asiakasta, jos ei saa uskoa hänen sanaansa?
– Voi rakas, isä hymyili.
– Ei puhelinmyynnillä ole kunnioittamisen kanssa mitään tekemistä.
Äiti houkuttelee lattialla hoippuvan hämähäkin sanomalehdelle ja kuljettaa niveljalkaisen takapihalle.
– Takuupalkkaa ei kuulemma ole, vain pelkkä provisio. Työsopimus on laadittu niin, etteivät kaikki saa palkkaa lainkaan. Sitten on näitä, jotka osaavat olla luontevia, puhuvat mukavia kymmenellä eri murteella ja myyvät siinä samassa Aku Ankan vuosikerran, vähän kuin ohimennen. He ovat usein vähän varttuneempia ihmisiä. Sellaiset voivat tienata useita tuhansia kuussa.
– Sinä et kuulu heihin.
– Ikään kuin en sitä ymmärtäisi. En saisi myytyä syntiselle edes taivaspaikkaa tai janoon kuolevalle lasia vettä.
– Se mies siellä pihalla, aikoiko hän lopettaa? halusin tietää.
– Nainen, se oli nuori nainen. Hänen mukaansa työntekijät kestävät hommassa keskimäärin kolme viikkoa. Hän oli saanut potkut, koska ei ollut onnistunut kahdessa viikossa myymään yhtään mitään. Ei minulla ole varaa tehdä sellaista työtä.
– Minulle puhelinmyyjä sanoi kerran, että olin yksi muutamasta kymmenestä onnekkaasta, jotka arpa oli valinnut, ja saisin puolen vuoden lehdet ilmaiseksi. Myönnän menneeni täysin halpaan. Vasta puhelun lopussa tyttö ilmoitti, että minun pitää edun saadakseni tilata toista lehteä 12 kuukautta määräaikaisella sopimuksella. Silloin löin luurin korvaan, isä muisteli.
– Minä taidan olla vähän allapäin, äiti meni olohuoneen sohvalle käpertyen sikiöasentoon.
-Minä olen niitä kuuluisia, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan ulkopuolelle. Olen pelkkä menoerä. Iso miinusmerkki.
Minä olen perehtynyt alakuloon. En niinkään omakohtaisesti, koska en ole masentujatyyppiä, mutta koulussa tein esitelmän masennuksesta otsikolla ”Onko masennus elintasosairaus?” Sain selville, ettei useimmissa Afrikan kielissä edes ole sanalle masennus vastinetta. Esitelmässäni tulin kahdenlaiseen lopputulokseen. Ensinnäkin, että olemme kermaperseitä, jotka tarvitsevat kolminkertaista WC-paperia. Ja toiseksi, että me emme selviytyisi Afrikassa. Sain esitelmästäni vain seiskan, sillä koulussa ei kuulemma ole tarkoituksenmukaista puhua rumia.
– Pakkasessa on kuningatarveneitä. Hain niitä eilen jäätelöautosta.
Odotamme hetken, saako isä vastakaikua makealle ja hilloiselle ehdotukselleen.
– Okei, en ole masentunut, mutta kaipaan huomiota. Ja kuningatarveneen sekä Fazerin sinisen alakaapista.
– Se on hätätilanteita varten, muistutin äitiä.
– Tämä on hätätila. Kahden viikon päästä on luokkakokous. En minä voi mennä sinne työttömänä. Siellä on ainakin ravintoloitsija, lääkäri, hammaslääkäri, juristi, professori ja oopperalaulaja. He haluavat ensimmäisinä tietää, mitä teen nykyisin. ”Sinä olit koulussa niin lahjakas. Opettajatkin aina sanoivat, että sinusta tulee tähti.” Vanhojen koulukavereiden edessä itkeminen on nöyryyttävintä, mitä tiedän.
– Entä sitten, vaikka sinulla ei tällä hetkellä olekaan töitä? Ainakaan et ole ainoa.
– Olen myös lihava.
– Et ole, isä oikein ärjähti.
– Minun kaunista vaimoani ei kukaan sano lihavaksi. Ei edes hän itse.
– En osaa edes soittaa puhelimella ja myydä lehtiä.
Itsesääli-influenssa leviää vauhdilla. Isä tuo lääkkeeksi jäätelön ja suklaan, minä haen eteisestä pinkin fleecehuovan ja kapaloin äidin tiukasti. Kettuna tiedän, miten lohdullista pienessä pesässä oleminen on. Äiti herkuttelee, ja me katselemme häntä. Sitten hän nukahtaa suklaapala kädessään. Koira käpertyy lattialle sohvan viereen.
– Nukkuminen laihduttaa.
– Hyi sinua, isä.
– Minä menen nyt soittamaan ja tilaan vihdoin sen markkinointikiellon. Taidan sen jälkeen ottaa itsekin torkut.
Menen huoneeseeni ja otan piirustusvälineeni esille. Jonnelta saamani uudet kynät odottavat pöydällä. Äkillisestä mielijohteesta halaan metallirasiaa, jossa puuvärit ovat. Sitten vielä pussaan sitä. Sealed With A Kiss.
Olen tainnut viime aikoina päästä suutelemisen makuun.
Äiti on sanonut minulle monta kertaa, ettei koskaan voi suudella liikaa. Äidin nuoruudenaikaisen näytelmäkerhon ohjaaja, joka oli seitsemänkymmentä täyttänyt mies, oli kuulemma katunut vain yhtä asiaa elämässään. Sitä, ettei ollut tullut suudelleeksi enemmän. ”Nyt ei kukaan enää halua suudella minua.”
Voiko elää elämänsä niin, ettei vanhana tarvitsisi katua mitään? En ole varma. Sen kyllä uskon, että enemmän katuu tekemättömiksi jääneitä asioita kuin tehtyjä. Vaikka olisi tehnyt vähän hullumpiakin juttuja, se on parempi kuin se, ettei ole tehnyt yhtään mitään. Liika turvallisuus turruttaa. Sitä voi helposti lamaantua imemään peukaloaan koko elämäksi. Ja ne käännekohdat, joissa on pyydetty mukaan matkaan, mutta pelon tai tavan vuoksi on jättäydytty rannalle, taitavat kaihertaa eniten. Ei ole kivaa olla aina se, joka jää rannalle vilkuttamaan. Mutta lähteminen, se vaatii rohkeutta, sillä tuntematon ei anna koskaan takuita. Ei kukaan voi luvata sinulle, ettei kukkaroasi varasteta, että aina paistaa aurinko, että tulet oikein ymmärretyksi, ettei kukaan paheksu sinua, että saat sen, mitä koet ansaitsevasi, ettei salama iske.
Sillä, totuuden nimessä, joka ukkosella syttyy tulipaloja. Sen tiedon kanssa täytyy vaan osata elää.
Alan piirtää uutta sarjakuvaa, jonka kohderyhmänä ovat nuoret, jopa lapset. Tästä tulee lukijalle vähän vaativampaa settiä. Ei ole kakkahuumoria, ei rekkamiehen hymyjä tai perätilaa. Olen jo kauan pohtinut kysymystä, miten paljon lapsia ja nuoria pitää suojella totuuksilta? Useimmat meistä tietävät syntyneensä ja myös kuolevansa joskus, mutta helpottuvatko asiat, jos niistä vaietaan? Onhan se ahdistavaa miettiä, mitä on, kun ei enää ole mitään. Mutta me kaikki olemme samassa liemessä. Sen ymmärtäminen helpottaa. Kohtalomme on yhteinen!
Minusta on aina ollut hassua ajatella, että ihminen, joka pelkää suunnattomasti kuolemaa, menee ja tappaa itsensä.
Sarjakuvani kertoo ystävyksistä, jotka kannustavat toisiaan ja ymmärtävät, ettei toisen hyvä ole itseltä pois, vaan päinvastoin. Nämä ystävykset ovat ihmisiä, jotka eivät tee elämästään liian hankalaa. He rakastavat itseään, vaikka eivät aina olisikaan parhaita, voittajia, rikkaimpia tai suosituimpia, sillä he ymmärtävät, ettei kaikki heille opetettu ole totta. Onnellisena oleminen ei vaadi menestystä. Onnellinen voi olla, vaikka itkettäisi. Onnellinen voi olla, vaikka kuinka nolaisi itsensä.
Onnellinen voi olla, vaikka tietää kuolevansa. He eivät tuhlaa elämäänsä toisten ilmeiden seuraamiseen ja tulkitsemiseen. Heillä on elämä. He eivät vain katsele tai ajattele elämää. He ovat kyynärpäät myöten taikinassa. He ovat sisällä, eivät pihalla katsomassa ikkunasta sisälle. He ovat orava, joka hyppii oksalta toiselle, mutta myös itse puu. He ovat tuuli, joka liikuttaa oksia sekä aurinko, joka lämmittää oravan turkkia. He ovat.
Usein on parempi olla vähän sokea toisten ilmeilylle. Riisua silmälasit, sulkea korvat.
Minä en ole sellainen ihminen, vielä, mutta matkallakin voi pitää hauskaa. Eikä hauskan pitäminen ole koskaan pahasta tai turhaa. Sanokaa, mitä sanotte. En aio tuntea syyllisyyttä hauskanpidosta.
Jos ihmiselle kerrotaan elämän olevan loppujen lopuksi aika helppoa, eikö hän alakin elää sen mukaisesti, ja elämästä tulee helppoa. Jos kuulet päivästä toiseen huokailuja siitä, miten kamalaa, rumaa ja hankalaa elämä on, etkö alakin elää kuin elämä oli kamalaa, rumaa ja hankalaa ja sillä varmistat sen, että elämäsi on juuri, mitä pyysit, kamalaa, rumaa ja hankalaa.
Jos ihminen opetetaan olemaan itseensä tyytymätön, hän on tyytymätön. Jos hänet opetetaan olemaan itseensä tyytyväinen, hän on. Tyytyväisen tulee valmistautua myös siihen, että hän ärsyttää muita. Niitä toisen koulukunnan tyyppejä, jotka eivät voi sallia jonkun olevan täysin tyytyväinen omaan elämäänsä. ”Katsokaa idioottia, joka on tyytyväinen, vaikka housut ovat kurassa ja nenästä valuu räkää.”
Ja siinä tulee sarjakuvalleni nimi: ”Tyytyväinen idiootti.”
(Jatkuu)
*******
Iloa ja naurua!
Ystävyydellä,
Nina
