Viikonloppuni ja iltani ovat näinä aikoina yhtä juhlakonvehtia ja tyllikangasta. Rytistelen ruusukkeita, tekstailen aforismeja, kanttaan hempeitä sydämiä ja pureskelen kynsinauhojani. Minä jopa sahaan kuviosahalla ohutta vaneria. Minunlaiseni täydellisyydentavoittelija, suomennettuna nipo, ei tyydy koristeisiin, jotka ovat vain sinne päin. Teen aina kaiken ihan viimeisen päälle. Tutkin tarkkaan asioiden ytimet. Niin kuin juuri nyt! Eivätkö ihmiset tiedä, että hääkonvehtien sisään kuuluu palanen ehtoollisleipää? Ei sinne mitään kittaista toffeeta survaista.
Yhden konvehdin huolellinen tekeminen vie noin puoli tuntia. Sommitteluun tarvitaan visuaalista silmää. Niin, ja omaleimaisuutta pitää löytyä. Miksi toistaa itseään satoja kertoja? Tämä ei ole mitään sarjatuotantoa, vaan vakavaa askartelua, enkä minä ole mikään kone, vaikka jotkut voivat olla toistakin mieltä.
Olen ylityöllistetty ja alipalkattu kaaso. Itse asiassa, tuplakaaso. Ankean lukioaikani jäänteet, Silja ja Säde, tahtovat molemmat kesäkuussa. Ja minun, yksinäisen naisparan, arkea on päätetty piristää pieneksi mainitulla iltapuhteella. Suitsia pidellään siellä päässä tiukalla. Molemmat tulevan kesän kauneimmat morsiamet soittelevat lähes päivittäin tuodakseen tietooni uusimmat ideansa ja hoputtaakseen minua pysymään aikatauluissa.
Tänäkin perjantaina vetäisen töiden jälkeen seisaaltani palan metripitkoa ja mukillisen murukahvia. Samalla ihailen kotiani, missä tätä nykyä sahanpuru kohtaa paperisilpun. Kuumaliimaamisesta vesikelloille palaneet sormeni rapsuttelevat Tommi-kollia, joka rykii samalla karvapalloa uumenistaan.
Tämän maratonin jälkeen tulen vihaamaan häitä lopun ikääni. Miksi hemmetissä kaikissa häissä pitää olla samat töhnät A:sta Ö:hön? Miksi kahden ihmisen rakkaus vaatii kaikki nämä värkit ja vermeet? Eikö voitaisi vain tahtoa?
Ja ennen kaikkea, miksi minä en osaa sanoa “ei”? Niin lyhyt sana, kaksi kirjainta, helppo muodostaa huulilla, mutta ulos sitä en saa tulemaan. Jonnekin kitapurjeen ja kielenkannan välimaastoon se aina jää kaihertelemaan. Minä vain sirkutan ja myöntelen, vaikka tukka olisi tulessa. Muut ensin, taitaa ikävä kyllä olla mottoni. Mitäs minusta, eikä minua haittaa.
Pelkään, että minulla on kiltin tytön syndrooma. Äitini oli kotikaupunkimme ensimmäisiä naisasianaisia, joten kasvatuksen tulosta se ei liene. Äiti pyrki leipomaan minusta kovapintaista naista. Meillä ei liiemmin hempeilty. Ei kosketettu tai otettu syliin, eikä varmastikaan puhuttu kauniisti läpiä päähän. Puhuttiin raakaa asiaa ja kovin, totuudellisin, sanoin. Minusta paisui yksinäinen ja outo nuori nainen. Äiti siis epäonnistui. Olin pettymys hänelle. Olen yhä.
Yhdessä asiassa äitini kylläkin onnistui stipendin ja lahjakirjan arvoisesti. Kaiken se kestää -fraasiin ei meidän perheessä näet ollut lupa uskoa. Tämän opinkappaleen sisäistin niin, etten uskaltautunut koskaan astumaan siihen petolliseen viritelmään, jollaiseksi äiti rakkautta kuvaili. Sain kuulemma olla tyytyväinen, kun minua ei häväisty, petetty tai jätetty. En tiedä, olenko ollut tyytyväinen. Ilman rakkautta ainakin. Muutaman sentin verran jotain suhinaa on joskus ollut, muttei koskaan mitään todellista. En ole pystynyt, vaikka en olekaan jakanut äitini miesvihaa. En vain ole pystynyt!
Syy äidin jyrkkyyteen löytyy läheltä. Isäni kulki kotiseutumme kulmilla kuin turpea kolli merkkailemassa omaisuuttaan. Isällä oli aina juttuja meneillään. Työkeikkoja lähikunnissa, epämääräisiä selityksiä ja sellainen katse, pettäjän harhailevat silmät.
Äiti leikki pitkään kuuroa ja sokeaa, tekisi niin ehkä vieläkin, mutta isänpä onkeen sattuikin liian iso kala takaisin vapauteen heitettäväksi. Sellainen saalis, joka tuli pikimmiten vetää kuivalle maata henkeään haukkomaan ja asettaa näytille. Kiiltävä ja nopea urheilumalli päihitti muutamassa viikossa vuosikymmeniä uskollisesti palvelleen mattapintaisen perhemallin. Vanhempani pistivät eron vireille päivää ennen minun 13-vuotisjuhliani. Ne kemut ovat tänäkin päivänä pitämättä.
Muistan kuitenkin tuon ankean syntymäpäiväni kuin se olisi tatuoitu minuun. Silloin nimittäin alkoi minun kiirastuleni. Vuodet kyynisen ja katkeran naisen rinnalla. Äidin, joka piti armeijamaista kuria. Minun parhaakseni aina tietenkin.
Sen verran ymmärsin omaa parastani, että jo 18-vuotiaana istuin vuokraamani opiskelija-asunnon lattialla. Tuoleja ei vielä alussa ollut varaa kirpputorilta hankkia. Pääsin vihdoin kuulostelemaan, oliko paljon mennyt rikki ja saisiko sen vielä korjattua. Aloitin oman elämäni. Olin lahjakas taideopiskelija, mutta arka ja kovin näkymätön. Työni puhuivat, suorastaan huusivat, minä pysyin vaiti. Olin aina paitsiossa tai jäähyllä. En koskaan minkään keskipisteessä.
Nyt, 24-vuotiaana, valmiina filosofian maisterina, olen yhä edelleen vähän hakusessa itseni kanssa. Työpaikkani kaupungin kulttuuritoimessa on kuitenkin saavutus, josta olen ylpeä. Mutta, jos kysyt, olenko onnellinen, niin ei, en ole. Olen ihan tyytyväinen, ja se on tosi paljon. Ehkä en edes pysty enempään.
Päätäni alkaa äkkiä särkeä. Särky alkaa niskasta leviten otsaan. Tiedän seuraavaksi näkeväni tanssivia migreenipalloja. Enne tai ei, mietin katsoessani piippaavan puhelimeni näyttöä. Neljä kirjainta. Äitini jaksaa yhä soitella kiusallisia puheluitaan. Vuosien kuluessa parannusta tai pehmentymistä ei ole ollut juurikaan nähtävissä. Edelleen äiti vakuuttelee, vannottaa ja vainoaa sen, minkä kaikessa kekseliäisyydessään pystyy.
– Miten sinä, Ramona, voit olla noin hemmetin naiivi?
Äidin hengitys on hiekkapaperia.
– Sinua käytetään vain hyväksi. Luulet varmaan olevasi suurikin wedding planner. Myönnä pois! Sellaiset suunnittelijat kuule nappaavat kermat päältä. Eivät ne nouse edes sängystä ilmaiseksi.
Nämä keväät olivat aina olleet äidille vaikeimpia.
– Niin, että paljonko ne flikat nyt sitten maksoivatkaan sinulle vaivanpalkkaa? äiti tivaa ivalliseen ääneen, vaikka tasan tarkkaan tietää minun koristeideni olevan ilmaisia ystävänpalveluksia.
– Ettet vain erehtyisi hyväntekeväisyyteen. Kyllä niillä on varaa maksaa sinulle kunnon korvaus tehdystä työstä ja materiaaleista. Molempien tulevat äijät ovat isojen talojen ainoita poikia. Sikatila ja hevostalli tuottavat kyllä euroja kultapossukerhotilillekin, mutta mitä sinulta, tyttö raukka, löytyy tililtäsi? Onko sinulla edes tiliä missään?
Äiti nauraa kovaan ääneen, liian kovaan.
– Luuletko tosiaan, että nämä morsmaikut tekisivät sinulle samanlaisia palveluksia ilmaiseksi? Ei kuule, niille tulisi äkkiä kiire ripsipermanenttiin, jos uskaltaisit edes vihjata tilien tasaamista. Mutta, ethän sinä mitään uskalla.
Huokaisen alistuneesti. Tästä on keskusteltu jo viime viikolla ja sitä edellisenäkin. Sama maailmanloppua enteilevä tyyli ja virrenveisuupoljento. Teatterimaailma on kyllä menettänyt äidissä suuren diivan.
– Kasvatinko minä sinut todella näin huonosti? Uhrasin sinun eteesi niin paljon, ja tämäkö on nyt se sinun kiitoksesi?
Tutun kaavan mukaisesti puhelujen kliimaksi eli kyynelehtiminen osoittaa jo lähestymisen merkkejä.
– Tyttö-kulta, tajuatko sinä, mihin tämä kaikki johtaa?
Riikinkukon kirkaisua muistuttava rääkäisy räjäyttää vaikut korvistani yhdellä rykäyksellä. Onneksi tapetti on puhdistuksen kestävää.
Äiti vastaa itse kysymykseensä, mikä on aina helpotus. Häneltä kun lohkeaa hyvin kymmenenkin kysymystä minuutissa, eikä minulla ole vastausta niistä yhteenkään.
– Tämä tie vie kuule sellaisen rajan yli, jolta ei ole enää paluuta. Sinä olet nyt jo vuosia antanut kohdella itseäni kynnysmattona, pian sinä muutut oikeasti sellaiseksi.
– Joo, toivottavasti kuitenkin aidoksi, käsinkudotuksi villamatoksi. Ne sellaiset ovat kuulemma mattojen aatelia.
Ikuisuusreseptini vaikeisiin tilanteisiin on huumori. Äidin kanssa kaikki on jo sanottu, liikaakin. Minulla ei ole enää sanoja hänelle varastossa. Olen tyhjä, sanaton.
Toisesta päästä kuuluu kyyneleinen huokaus.
– Vitsaile sinä vaan! Jos olisit kuule kasvattanut lapsen yksin ja…
Apua! Tätä sankaritartarinaa en enää jaksa. Sen päähenkilönä keekoilee marttyyrimadonna megalomaanisen sädekehänsä kanssa. Äidin muisti on valikoiva. Muistot eivät täsmää eletyn elämän kanssa. Mietin kuumeisesti samalla, kun äidin ääni ujeltaa taustalla hiekkapuhalluksen lailla. Pelastaudun ikivanhalla kikalla.
– Ovikello soi. Täytyy mennä avaamaan. Se on varmaan Sirpa töistä, henkäisen pikaisesti huonona valehtelijana.
– Niin varmaan, äiti vastaa lakonisesti sulkien puhelimen ennen jäähyväisrituaaleja. Ihan tuttua tosin. Emme koskaan pääse puhelua sovussa loppuun asti. Äiti riitelee vaikka itsekseen. Kysyy ja vastaa sitten minun puolestani.
Viskaan tympääntyneenä hiplaamani puusydämen päin läheistä vaikkuseinää. Minun on ihan pakko päästä nukkumaan. Olkoonkin, että Siljan häihin on enää kolme viikkoa ja Säteen siihen plus yksi viikko. Tämän tehtaan liukuhihna kärähti juuri ylikuormituksesta. Uni on jo luomien alla, eikä se anna armoa.
Aamulla herätessäni olen uupuneempi kuin illalla nukkumaan käydessäni. Liikaa vaikuttavia unia täynnä symboliikkaa ja tummia enteitä. Jäsenet raskaina ja vieraina haen eteisestä päivän lehden.
Aamukahvilla mieleni syvyyksistä nousee yön viimeinen uni. Olin unessa tullut pisteeseen, jossa tarvitsin jo ammattiauttajan johdatusta. Astuin suureen huoneeseen, jossa psykiatri odotti minua. Tämä istui ruskeassa nahkatuolissa selkä minuun päin, katsoen ulos koko seinän levyisestä ikkunasta. Minua varten ol varattu kova ja vanhanaikainen puutuoli. Sellainen, jossa istuja tulee tietoiseksi nikamistaan.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen psykiatri pyörittää tuolinsa minua kohti. Nahkalinna sulkee uumeniinsa pienen miehen, joka on kuin vaivaiskoivu: kuiva ja sitkeä. Hiukset ovat ohimoilta erikoisen vaaleat. Samaa sävyä kuin koivun runko.
Koko istunto on vain täynnä hiljaista odotusta. En tiedä, kuka siinä odottaa ja mitä. Äkkiä tunnen muistavani. Se lähestyy. Jotain todellakin sanottiin, ja jossain minussa elävät vielä nuo sanat. Ihmisen keho taltioi kaiken. Kyse on vain siitä, miten sen onnistuu kaivamaan esille. Katselen itsekin ulos ikkunasta koivujen kehystämää kujanpätkää. Kahvi kupissani heijastaa aamuaurinkoa.
Nyt se palautuu. Kyllä! Uneni vanha herra lukitsee mustat, hypnoottiset silmänsä minuun. Vakavana, jopa pelottavan tuimana jokaista sanaa erikseen painottaen, hän sanoo: “Minä ohjaan kyllä sinut hänen luokseen.”
Outo uni. Minulla on tosin aina ollut vilkas unielämä. En ole kehdannut kenellekään koskaan edes kertoa. Tai, vaihtoehtoisesti, ketään ei ole koskaan jaksanut kiinnostaa. Unessa olen elänyt parhaat romanssini rakastellen nuttura vinossa. Nuorempana näin myös usein hypnagogisia kuvia unen ja valveen rajamailla. En aina todellakaan kyennyt erottamaan edes totta ja kuvitelmaa toisistaan. Uneni eivät siis pysty enää yllättämään minua, enkä liioin pelkää niitä. Tiettyyn pisteeseen asti tiedän kykeneväni hallitsemaan tapahtumia. Voin unessa herättää itseni tai elää ihanan unikohdan uudelleen. Jotain selittämätöntä öisessä unessa kuitenkin oli. Sen tunnelma viipyy minussa. En osaa selittää.
Vaativa pirinä keskeyttää pohdiskeluni. Perskuleen kännykät! Näinä aikoina on totuttu siihen, että jokainen on aina ja kaikkialla tavoitettavissa. Meneväthän ihmisen kännyköiden kanssa vessaan, jopa saunaan. Kaipaan äkkiä kovin vanhaa maailmaa, jossa saattoi piiloutua moneksi viikoksi. Nykyään kun jättää vastaamatta, saa keksiä sen kymmenen selitystä. Olin koko päivän suihkussa, ulkoilutin naapurin koiraa katuporan vieressä, olen kuuroutumassa… Nykyään on kovin vaikeaa olla erakko. Päättäväisesti painan kuitenkin vihreän luurin kuvaa. Yleensä asiat vain mutkistuvat, kun niitä pitkittää.
– Moi. Olet jo ahkerana ylhäällä. Minä nousin just, mutta taidan painua takaisin petiin. Me biletettiin eilen. Kutsuttiin Jussin kanssa vaan ihan muutamia kavereita. P arisenkymmentä itse asiassa. Vähän kuin ennakkokiitoksena kaikesta avusta. Minä vaadin muuten sitten yhteiset polttarit. Siis, en tosiaankaan halua, että Jussi sekoilee kavereittensa kanssa jossain Tallinnassa. Ajattele, sellaista ne olivat suunnittelemassa. Minä sanoin heti, että ei käy. Ja teinkin sen aika painokkaasti. Sen tietää, miten siellä on ilotaloja ja halpaa viinaa. Hyvännäköisiä blondeja korkkareissa koko vanha kaupunki ihan pullollaan. Miehet kyllä tiedetään. Niiden kanssa pitää olla niin tarkkana. Se on ihan kokopäivätyötä.
Se on Silja, jonka viskibasso on, jos mahdollista, tavallistakin raspimpi. Ehkä jopa niin raspi, että sillä voisi hoitaa jalkapohjansa kuntoon.
– Oltaisiin tietysti kutsuttu sinutkin, mutta ajattelin, että sinulla on kuitenkin niin paljon tekemistä näiden kaikkien häiden kanssa. Etkä sinä edes tunne niitä porukoita. Olisit vaan yksinäisenä tuntenut olosi ulkopuoliseksi.
Silja latelee selityksiään kuin paperista lukien. Ehkä hän jopa tekee niin. Joka tapauksessa, me molemmat tiedämme, että toinen meistä valehtelee ja toinen teeskentelee uskovansa kaiken. Miksei Silja antanut minun itseni päättää, haluanko tulla bileisiin? Tulee vain väkisinkin mieleeni, miksiköhän minulla on niin paljon tekemistä? Ja, miksei minua tarvitse ennakkokiittää?
– Joko ruusupussit ovat valmiina? Entä sitten ne, mitkä pirun konvehdit ne nyt ovat? Laitoitko niiden päälle Jussin ja minun kuvan? Silja pumppaa tietoja haukotustensa väleissä kuin väsyneen leffan poliisikuulusteluissa.
Nyökkään ärsyyntyneenä. Sieltähän se selitys kiireilleni löytyi. Pidätän äkillisen tarpeeni kirkua ihan helvetin lujaa. Puserran vaisun, mutta kiteytetyn tilannekatsauksen uupuneelle morsiamelle.
– Homma hallussa!
Vihaan itseäni.
– Kiva! En häiritse sinua sitten enempää. Pääset jatkamaan hommiasi. Minä rojahdan Jussin viereen. Se kuorsaa tuossa tiedottomana. Juhliminen on rankkaa. Käy tosiaan työstä.
Ja puhelin sulkeutuu taas ilman kummempia toivotuksia. Pääsen jatkamaan omia hommiani. Pyh! Pääsisinkin.
Silja hokee usein, miten hyvä ja pyyteetön olen. Paskat olen! Olen lepsu ja selkärangaton alkulima, joka ei osaa pitää puoliaan. Tunnen alitajuista ja sisäänrakennettua huonommuutta toisten edessä. Minun pitää yrittää miellyttää heitä saadakseni edes vähän hyväksyntää osakseni. Nauran ajatuksilleni. Vai onko se sittenkin itkua?
Lähes tarkalleen tuntia myöhemmin superinhokki nimeltään puhelin laulaa taas. Säde vuorostaa kaipailee raporttiani. Oh, mikä ihana tapa viettää lauantaipäivää, ajattelen sarkastisesti.
– Menen tänään hääpukuni viimeiseen sovitukseen. Jestas, kyllä sitä onkin kursittu. Kauheaa hommaa tällainen jatkuva sovittaminen. Tosi rasittavaa!
Säde huokailee ja maalaa eteeni kuvaa maailman raskaimmasta puuhasta, hääpuvun sovittamisesta.
– Älä vain mene, Ramona, koskaan naimisiin.
Turha pelko, ajattelen mielessäni. Enhän edes ennättäisi. On niin paljon tekemistä toisten häissä.
– Kuule, Ramona. Minä tiedän, että tämä tulee vähän yllättäen. Mutta kun minä muistin juuri, että sinä valokuvaat paljon. Etkö sinä viime vuonna käynyt jonkun etäopiston järjestämän valokuvauskurssinkin? Sinullahan on silmää kaikessa taiteellisessa.
Pelkään pahinta, mutta eihän kukaan enää kehtaisi…
… Säde kehtaa.
– Et viitsisi millään toimia meidän häissämme valokuvaajana? Meillä budjetti paukkuu, ja sinun avullasi säästettäisiin tosi paljon. Minun pukuni maksoi tuplasi sen, mitä siihen oli budjetoitu. Ja Risto narisee kaikista pikkuseikoista. Että miksi minun piti lähteä hakemaan pukukangasta kavereitteni kanssa Lontoosta asti, kun Suomessakin on kangaskauppoja. Mitä miehet muka tietävät! Ei tämä ole mitenkään yksinkertaista, järjestää häitä. Niin, ja kun se ammattikuvaaja laskuttaa käsittämättömän eurotukun sellaisesta ihan tavallisesta asiasta, minkä jokainen osaa tehdä. Sinä pystyisit ihan samaan jälkeen ja…
Säde lopettaa lauseensa kesken, mutta arvaan jatkon. Ilmaiseksi. Se on se puuttuva taikasana, joka ei nyt mahdu morsiamen suusta. Asia tarjoillaan minulle kuin kyseessä olisi ylennys tai palkankorotus. Kuin lahja.
– Kiltti, Ramona. Pliis, pliis, suostu.
Olen varma, että Säde on varma, että varmasti suostun. Niin paljon varmaa on siellä päässä. Äitini pahaenteiset sanat hyväksikäytöstä ja matoista tamppaavat takaraivoani. Joskushan minun on pakko asettaa ensimmäinen este. Uskaltautua pistämään oma elämäni ykköseksi. Minun täytyy sanoa, mitä haluan. Ja varsinkin se, mitä en halua.
– Minä en nyt vain ihan ymmärrä, miten voisin olla samaan aikaan sekä vieras että valokuvaaja, protestoin takellellen.
Ajatus massiivisen järjestelmäkamerani kanssa koikkelehtimisesta, painavista kameran putkista ja jalustasta on liikaa. Mielikuva sadoista tärkeistä vieraista, joista jokaisen täytyy saada itsensä ikuistettua parhaassa valossa, on liikaa. Sinne tänne säntäilevä hääpari ei tulisi hyväksymään potreteissaan sen enempää finnejä kuin kaksoisleukojakaan. Saisin konttailla löytääkseni armollisimmat kuvakulmat. Sitten vierähtäisi jälkipyykkinä viikkoja, kun retusoisin satoja otoksia kuvankäsittelyohjelmilla.
Kammottava varmuus, että kaikki mahdolliset kulut pantaisiin taas minun piikkiini, nousee tajuntani pintaan. Suunnittelisin hääalbumeita, tilailisin kiitoskortteja ja mitä vielä. Luultavimmin maksu unohtuisi sopivasti ajan saatossa. Säde luottaisi siihen, etten minä kuitenkaan kehtaisi muistuttaa mitättömästä pikkuseikasta. Olenhan minä sentään työssäkäyvä ja yksinäinen nainen, joka ei tarvitse rahaa mihinkään.
Tunnen, miten juurikasvustoni rasvoittuu kuin pikakelauksessa. Kuulen veren juoksun suonistossani. Se kohisee koskena korvissa asti. Sano se, sano nyt saatana! Jokainen elin minussa osallistuu vastarintaliikkeeseen.
– Ei, en minä ole tarpeeksi hyvä kuvaaja sellaiseen tärkeään tilanteeseen. Olen ihan aloittelija vielä. Se on kuitenkin ainutkertainen tilaisuus, jota ei kovin helpolla voi toistaa.
Tämän selityksen täytyy toimia, ajattelen.
– Kyllä sinä pystyt siihen, Ramona. Minä luotan sinuun täysin. Lupasin jo Ristollekin, että homma on hoidossa. Älä turhaan aristele. Ei me olla niin vaativia.
Säde naukuu kuin kissa kuumalla katolla.
Siinähän lupasit, ajattelen. Eikö naiselle tule lainkaan mieleen, etten ehkä halua. En halua kuvata! En. Halua. Kuvata.
Joudun siis tavaamaan kuin lapselle. Oloni on todella kiusaantunut.
– Ihan totta, Säde. Minä en halua tehdä sitä työtä. Minä teen jo koristeet ja kaikki muutkin krumeluurit sinun häihisi, mutta minä en kuvaa niitä.
Puhun hitaasti lukien samalla kirjahyllystä romaanien nimiä selkämyksistä.
– Jestat, no, ei tarvitse hermostua. Ole sitten kuvaamatta.
Säde ei edes yritä peitellä pettymystään minuun. Hän oli niin varma, että minä hoidan kyseisen ongelman pois päiväjärjestyksestä. Sitä vartenhan minä olen olemassa hänen elämässään. Pettymyksen ohella vihaa lisännee yllättävästi löytynyt kykyni sanoa “ei”. En taida enää olla se kiva ystävä. Jos olen koskaan ollutkaan. Olen ollut lähinnä hyödyllinen olemassa. Se minä olen ollut.
– Jos sinä haluat olla hankala, ole. Aika ikävää käytöstä vain minusta. Tuollainenhan on kunniatehtävä. Vähän niin kuin kummina oleminen.
Kauhu tekoni seurauksista iskee minuun takaapäin. Miten minä muka uskalsin? Teinkö sittenkin väärin? Nyt jo vähän kaduttaa. Mietin nopeasti jotain keinoa, millä lepyttää Säde.
– Minä voin kyllä etsiä sinulle hyvän kuvaajan, joka tekee homman edullisesti, lupaan vastoin parempaa tietoa. En nimittäin tunne yhtään valokuvaajaa.
– Etsi sitten kanssa. Ja tehköön sen kanssa tosi halvalla. Hitto sentään.
Säde mutisee kiukkuisen “hein” odottamatta vastaustani. Mistä ihmeen tarjouskorista näitä niin sanottuja ystäviä minulle on kertynyt? Olenko todella ansainnut heidät kaikki?
Vietän hikisen tunnin kahlaten läpi valokuvaajia. Päädyn kolmeen ehdokkaaseen, joista kahdelle ensimmäiselle ei sovi aikataulun puolesta; minulle ei myöskään taksan puolesta. Kolmas kuvaaja ymmärtää olla kokonaan vastaamatta.
Seuraavana aamuna herään valmiiksi kiukkuisena. Kammoan muutenkin pyhäpäiviä. Mitä pyhää niissä on? Hoitamaton tehtävä puristaa nastarenkaan lailla ohimolohkossa. Ei auta kuin jatkaa kandidaatti numero kolmosen ahdistelua. Sunnuntaiaamuna kahdeksalta. Mahtava ajankohta työpuheluille. Mutta aina välillä kolkuttavalle avataan.
– Mikko Raappana, unesta karhea ääni vastaa.
– Ee, Ramona Seijainen. Päivää vaan. Olisin tarvinnut valokuvaajaa häihin, latelen heti asiaan käyden.
– No, hyvää huomenta sinullekin, Ramona Seijainen. Olen vielä puoliksi unessa, mutta tajuntani alkaa kyllä pian palailla. Anna minulle hetki aikaa.
Mies toisessa päässä kuulostaa haukottelunsa ohessa epäilyttävän iloiselta.
– Jaa, kyllä kai minä voin häitäkin kuvata, jos kerran tiedät löytäneesi sen oikean kumppanin. Milloinkas niitä sinun häitäsi polkataan?
Ilmoitan häiden ajankohdan, kirkon, pitopaikan sekä taksakyhäelmäni, joka on naurettavan alhainen. Olen varma, ettei kukaan suostu kuvaamaan häitä sadalla eurolla.
– Selvä, kyllä se minulle sopii, mies kuitenkin toteaa. – Ilmestyn rekvisiittoineni häihisi. Niin, kunhan ruoka sitten sisältyy tarjoukseen.
– Toki, toki.
– Niin, ja onnea. Olen varma, että olet kaunis morsian.
Olen onnistumisestani niin häkeltynyt, etten tule oikaisseeksi miehen harhakäsitystä. Luulkoon minua morsiameksi. Tai vaikka sulhaseksi. Pääasia, että joku kuvaa häät. Joku muu kuin minä.
Siljan häät ovat pitsiset ja vaaleanpunaiset kiireestä kantapäähän. Olen itse suurin syypää tähän kaikkeen silmiä piinaavaan hörhellykseen, mutta Silja pitää tällaisesta. Mahtihäät. Sukua koolla satapäin. Olen varma, että Silja on muistanut kutsua enonsedänveljenmummonnaapurinkin, jota ei ole koskaan ennen edes tavannut.
Väänsin koristeita viimeiseen asti. Vielä viime yönä aamukahteen. Siitä syystä en ole freeseimmilläni. Tunnen itseni juuri siksi, mikä olenkin: raihnaiseksi vanhaksipiiaksi. Ilkeäksi, rupinenäiseksi sisarpuoleksi. Olen vähemmän small talk -tuulella kuin koskaan, ja se on jo pelottavaa. En jaksa juosta veskissä lisäilemässä huulikiiltoa yhteenkuivuneisiin huuliini. Haluan kotiini nukkumaan. Ja heti kun sen voi tehdä säällisesti, poistun kauniisti niiaten.
Ensin lähtee ikäloppu pariskunta samanlaiset kepit käsissään. Sen jälkeen seuraava uunista ulos olenkin jo minä. Silja koettaa vaisusti innostaa minua puheillaan öisistä jatkoista, joille vain harvat ja valitut pääsevät. Nyt on helppo liittää minut valittuihin, kun yksi katse nuutuneisiin kasvoihini riittää vakuuttamaan hänet siitä, etten pysyisi millään hereillä siihen asti.
Sellaiset olivat kesäni ensimmäiset häät. En tiedä, miten onnistun toipumaan seuraaviin mennessä.
Olen kuitenkin saanut Säteen kirkkaanpunaisten häiden materiaalin valmiiksi hyvissä ajoin. Ehkä minusta on jo tulossa nopea ammattilainen. Lauantaisiin juhlallisuuksiin on vielä kolme päivää, joten ehdin töiden jälkeen keskittyä pitkästä aikaa myös itseeni. Päätän poikkeuksellisesti vähän helliä ja hemmotella tätä nuorta naista, joka kehossani joutuu asustelemaan. Olen päästänyt itseni villiintymään. On aika kitkeä liiat rikkaruohot. En edes muista vuotta, milloin viimeksi olen käynyt pitkien hiusteni kanssa kampaajalla. Ne kun asettuvat niin sopuisasti ponihännälle niskaani.
Nyt varaan ajan hääaamuksi. Haluan uhkean nutturan. En mitään pyykkimuijan unelmaa, vaan tuhansista kiharoista päälaelle kootun pehmeän pilven, josta muutamat karkulaiset saavat vapaana roikkua. Kipaisen ostamassa sikamaisen kalliin sammaleenvihreän naisellisuuden ylistyksen pikkuputiikista, jossa myydään monien eri ompelijoiden uniikkivetimiä. Joka kerta liikeen ohi kulkiessani olen uskollisesti muistanut kuolata vaatteille. Ne ovat toisesta universumista. Ja nyt minulla on vihreä pala sitä maailmaa, minulla on ote paratiisista. Ripustan puvun makuuhuoneeseen, vaatekaapin oveen, jotta voin iltaisin ihailla sitä, nukahtaa se silmissäni. En ole koskaan omistanut mitään yhtä kaunista.
Nimensä mukaisesti Säde sädehtii. Morsiamen rooli on kuin kirjoitettu häntä ajatellen. Puhtaanvalkoiseen ja vartalonmyötäiseen kankaaseen vyötettynä hän muistuttaa kreikkalaista patsasta. Sulhanen luo vaimoonsa palvovia silmäyksiä. Nauttikaa nyt, ajattelen pirullisesti. Kyllä vuodet tekevät tehtävänsä. Katoavat ehkä nuokin kiihkeät katseet imurin hurinaan ja lautasten reunoille kuivuneisiin ruoantähteisiin. Kysykää vaikka äidiltäni. Hän valistaa mielellään naiiveja naisparkoja. Moitin heti itseäni ilkeästä mielikuvasta. Minussa on näköjään enemmän äitiäni kuin haluan uskoakaan. Minun on oltava varuillani itseni kanssa.
En ole niin hölmö, etten tietäisi, milloin näytän hyvältä. Tai jopa paremmalta kuin hyvältä. Näytän siltä kuin minun tänään pitääkin. Vastustamattomalta. Luen sen sanan jopa morsiamen silmistä onnitellessani hääparia. Se sana on harmistus. Olen ehkä ylittänyt saamani valtuudet laittautumalla liian kauniiksi. Ja tämä on jo toinen virhe. Kolmannesta seuraa ehkä kuolema. Ensimmäinen virheeni oli, kun en suostunut kuvaamaan entisen koulutoverini elämän kohokohtaa. Sitten tämä toinen, en pysynyt lestissäni. Yllätin olemalla liian hemaiseva. Luulen, että minulta odotettiin lähinnä pikkusievää kukkamekkoa, jolla olisin sulautunut tähän vierasmassaan. Olen siis väärintekijä. Enkä siksi en saa edes puolikasta kiitosta juhlatalon täyttävistä koristeistani, joiden materiaalit kustansin omasta pussistani.
Morsiuspari on nyt onniteltu. Takanani jono vyöryy kuin jättimäinen karvamato. Etsin nimeäni pöytäkorteista, jotka olen itse valmistanut punaisista puusydämistä. Tässä on siis määränpääni. Minut on sijoitettu nähtävästi jonkinlaiseen sekalaisen seurakunnan joukkoon. Yksinäisen ylijäämän pöytään. Pöydässä jo istuvista en näyttäisi tuntevan ketään, joten innokasta keskustelua tuskin on taaskaan luvassa. Aikaisintaan muutaman drinkin jälkeen voi lohjeta jokunen fraasi. Viikon takaisista häistä poiketen aion tänään juhlia. Kukaan ei pysty estämään sitä, ei kukaan! Olen pantannut niin kauan, lähes koko ikäni, jos oikein tarkkoja ollaan.
Aikaa tappaakseni katselen ympärilleni. Silmäni tavoittavat jalustimella nököttävän kameran, jonka takana juhlaa ikuistaa tilaamani valokuvaaja, Mikko Raappana. En näe täältä asti tarkasti miehen kasvoja. Olen tarkoituksella jättänyt silmälasit kotiin, kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy on turhamainen. Haluan esitellä vihreitä, puvun sävyjä toistavia silmiäni, enkä omista piilolinssejä. Toinen syy on epämääräisempi. On vain ihan hemmetin mukavaa, ettei näe kaikkea niin kristallinkirkkaasti. Maailma näyttää tällä tavoin ikään kuin siedettävämmältä, pehmeältä ja sumuiselta, ystävälliseltä. Jää mielikuvituksellekin tilaa.
Siristän silmiäni. Näen, että kuvaaja on keskittynyt tallentamaan jokaisen kättelijän filmille. Kaikesta huomaa tämän olevan työlleen omistautunut. Sen vain erottaa, miten jotkut tekevät hommiaan puhtaasta rakkaudesta. Toiset vain tekevät, kun eivät parempaakaan keksi. Tai, kun on olevinaan pakko.
Kättelymadon kuihduttua olemattomiin, alkavat pakolliset ohjelmanumerot. Ensimmäisessä leikissä kahdentoista vieraan tuolin alle on teipattu lappuja, joissa kerrotaan kuukausi kuukaudelta, mitä näiden tulee tehdä hääparin iloksi. Onneksi minun tuolini alusta on säästynyt sabotoinnilta. En olisi halunnut mennä pesemään morsiusparin ikkunoita elokuussa. En liioin joulukuussa viettämään kosteaa pikkujouluiltaa lähiökapakassa. Leikin tuoksinassa huomaan valokuvaajan saapuvan istumaan minua vastapäätä. Erikoisen näköinen mies. Ei kovin pitkä, todella tumma. Nuorempana, ollessani Inarissa työleirillä, tutustuin lähes samannäköiseen poikaan. Muistan vielä pojan hyvin, sillä olin lamaannuttavan ihastunut häneen.
Notkuvien pitopöytien ääreen siirryttäessä vieraatkin ovat jo kokeneet joukkovapautumisen. Tasainen puheensorina täyttää ison tilan. Jonotamme ruokaa peräkanaa, minä ja kuvaaja. Mies kääntyykin puoleeni veikeästi virnistäen.
– Me kaksi istummekin näköjään samassa pöydässä. Olen vähän orpona, kun en tunne ketään. Olen näet tullut vain kuvaamaan. Nimeni…
– Tiedän, keskeytän kiireesti esittelyn. – Hmmm… odotas, nimesi on… Mikko Raappana, aivan selvästi.
Mies nostaa kulmakarvojaan näyttäen hetken todella pelästyneeltä, kunnes ratkeaa hervottomaan nauruun.
– Ahaa, sinä se siis olit. Minä jo vähän katselinkin ympärilleni etsien. Et ollutkaan sitten menossa naimisiin, mies nauraa etsien samalla vasenta nimetöntäni katseellaan. – Se selvisi minulle heti, kun näin morsiamen. Ääni ja olemus eivät kohdanneet.
– Ääh, ei kun minä olen ennustaja. Tänne häihin tilattu ennustaja, estelen.
Miten mies voi olla noin ärsyttävän varma henkilöllisyydestäni? Valokuvaaja vain hymyilee. Nauraako ja hymyileekö hän aina? Viiraako hänellä päästä? Eihän kukaan normaali ihminen voi olla noin iloinen?
– No, selvä. En ole morsiantyyppiä, kuten ehkä huomaat, selitän. – Enkä osaa edes ennustaa, joten aika pahalta alkaa näyttää.
– Oletkin aivan liian persoonallinen ja temperamenttinen pukeutuakseni niin laimeaan väriin kuin valkoiseen. Sinusta tulisi ihan erilainen morsian. Tuo vihreä esimerkiksi nostaa sinut metrin maanpinnan yläpuolelle.
Häkellyn miehen kohteliaisuudesta. En ole tottunut flirttailuun, ja sanonkin ajatukseni ääneen.
– Uh, en ole kovin taitava tällaisessa flirttailussa.
– Missä ihmeen flirttailussa? Kuvailen vain, mitä näen. Se on työtäni.
Mikko liittää sormensa neliöksi katsellen minua ikään kuin kameran linssin läpi.
– Olet hyvin kuvauksellinen. Sinusta tulisi minulle täydellinen malli.
– Just joo.
Kasaamme lautasemme täyteen alkusalaatteja. Pitopalvelu on koristellut kulhojen reunustat tomaatti- ja kananmunaruusukkeilla sekä kurkkuspiraaleilla. On melkein pyhäinhäväistystä syödä moisia taideteoksia.
– Ihan totta. Haluaisin käyttää sinua joskus mallinani. Istuttaisin sammaleisen kiven päälle, polvet koukussa leuan alla. Pitkät hiuksesi lepäisivät kurittomina olkapäilläsi.
– Ihan totta, hei, tämä on kamalaa.
Mies ei ota kiusaantumistani ollenkaan tosissaan. En osaa suhtautua tällaiseen.
Mikko vain nauraa.
– Ehkä sitten onkin jo korkea aika, hän vihjaa. – Sinulla on lupa mennä elämässä eteenpäin ja kasvaa.
– Mitä?
– Pienennät itseäsi ihan koko ajan, elät vain puolella liekillä. Pihtaat elämääsi. Näin sen sinusta heti. Nytkin seisot siinä polvet koukussa, jotten tunsisi oloani kurjaksi, kun olen sinua lyhyempi.
En ole edes tajunnut tekeväni niin, mutta tottahan se on. Korkokengät jaloissani kohoan niin korkealle, että pelkään sen kiusaavan muita.
Mikko lataa täyslipallisen hauleja niskaani, ja hymyilee samalla aurinkoisesti, aivan kuin keskustelisimme vain kesän säästä. Olen kuitenkin Mikon sanoista niin loukkaantunut, etten kykene enää muodostamaan järkeviä lauseita, saati kokonaisia virkkeitä. Mies sen sijaan sekä puhuu että siinä ohessa syö hyvällä ruokahalulla antamatta kiukkuni häiritä analysointiaan.
– Antaisit itsesi olla onnellinen. Sallisit elämän kantaa. Mieti sitä.
– Mieti kuule ihan itse vain, saan pihistyä. – Minä en tietääkseni ole tilannut mitään luonneanalyysiä. Teetkö sinä jotain kuutamokeikkoja kallonkutistajana? Mikä ihmeen puolivillainen naistieteen filosofi sinä oikein olet? Eiköhän tästä lammaslaumasta löydy minulle parempaakin seuraa.
Poistun pöydästä melko näyttävästi.
– Hemmetin noita, kivahdan vielä miehelle. En tiedä, mistä sellaisen noidan nyt tähän repäisin.
Taaperran sitten siipi lerpattaen viereisessä huoneessa olevalle baaritiskille aikomuksenani vetäistä pari kannullista punaviiniä. Juuri tuollaiset hiipparit tekevät lähimmäisistään juoppoja, ajattelen.
Isossa salissa on jatkettu puheiden parissa. Morsiamen ja sulhasen isät on pakotettu vitsailemaan, vaikka rautakangen pää pilkistää kurkusta. Vieraat nauravat kuuliaisesti oikeissa kohdissa. Päästetään äijät pinteestä, että päästään nopeammin kahville -teemalla.
Minulla alkaa olla moottori voideltuna. Neljä punaviiniannosta topakassa tahdissa riuhtaistuna saa tällaisen kiltin askartelijaneitosen ihan sopivasti kuutamolle. Viidennen nappaan mukaani pöytään tuomaan lisää uskonvahvistusta.
– Eiköhän tämä pian ole paketissa. Vielä häävalssi, kakun leikkuu polkaisuineen ja se pakollinen morsiamen ryöstö, Mikko summaa loppuiltaansa.
– Älä unohda hääkimpun heittoa. Niin, ja minä luulen, että näissä häissä hammastetaan myös sukkanauha. Säde haluaa varmaan sinun ikuistavan kaiken sen.
Olen huono olemaan pitkävihainen. Tarkemmin ajateltuna, en oikein edes muista, mistä hetkeä aikaisemmin niin tuohduin.
– Tulepa keiju tanssin pyörteisiin. Annoin sinun jo tarpeeksi puhkua pahaa ilmaa baaritiskillä. Nyt aloitetaan raikkaassa ilmanalassa ihan alusta. Eikä tapella enää tänään. Ehdimme tehdä sitä myöhemminkin.
– Eipä näy lähettyvillä kiinnostavia miehiä, joitten kanssa vaivautuisin tanssimaan, vastaan nokkavasti.
Mikko vain taputtaa minua lohduttavasti olkapäälle johdattaen samalla neliölle, jota myös tanssilattiaksi kutsutaan. Voi sitä ihmismäärää, jota myös tungokseksi kutsutaan. Mikko vetää minut kiinni rintaansa supattaen taukoamatta korvaani omituisia juttujaan.
– Tiedätkö, kun sinä vastavuoroisesti haukuit minua noidaksi, et ehkä ollut aivan hakoteillä. Suvussani on nimittäin ollut samaaneja. Ehkä yksi mystinen pisara seilaa minunkin vertani vahvistamassa. Tiedä häntä.
– Samaaneja? toistan epäuskoisena. – Tuntuu omituiselta kuulla tuollainen sana nykyaikana.
– Niin. Samaanihan on yhteisön rituaalinen spesialisti, joka näytelmänomaisessa menossa vajoaa transsiin ja matkustaa tuonpuoleiseen hakemaan vastauksia, Mikko laskettelee selitystään kuin yliopiston professori luennollaan. – Tuonpuoleisesta samaani tosiaankin sitten etsii ratkaisua yhteisöä kohdanneeseen kriisiin.
– Pitäisikö minun kaivaa luentomuistiinpanot esille? Vai, tuleeko tästä koe?
En malta olla kiusaamatta miestä, joka luennoi niin tosissaan. Mikon ilmekään ei värähdä. Hän on selvästikin elementissään.
– Isoisoisäni oli Lapin samaani.
Samassa tajuan liittäneeni miehen välittömästi oikeaan maisemaan.
– Isäni elää edelleen poronhoidolla, mies jatkaa katsoen kauan kaukaisuuteen.
– Minun kulkurintieni johti tänne etelään heti koulun jälkeen. Minulle ei ollut siellä selkeää paikkaa, joten tulin tänne rakentamaan itselleni oman elämäni. Tein monia kipeitä päätöksiä lyhyessä ajassa. Jouduin myös pahoittamaan isäni mielen. Uskotko kuitenkin, etten ole katunut?
– Uskotaan, uskotaan. Tänään kaikki menee täydestä. Samaan hintaan.
– Niin, että kukapa sen tietää, kyllä minussa voi olla näkijän vikaa. Ainakin näen mieluusti edessäni tietyt raikkaat naisen kasvot.
Yritän taas väistää vihjaukset.
– Mitä sitten ennustaisit minulle?
– Jaahas. Väittäisin jopa sinun päätyvän erään melko komean miehen juuri eilen vaihdettujen lakanoiden väliin, Mikko naureskelee.
– Ei ole kuulunut tapoihini, tyrmään ajatuksen mahdottomana.
– Mitä minä vihjailin jo aikaisemmin? Kaikki on nyt tästä lähtien toisin, keiju hyvä. Minä en ole kuka tahansa. Ja tämä ei ole sattumaa. Tunnethan sinäkin sen? Sitä paitsi, älä unohda, että rakkaus on myös lihaa.
Nyt mies puhuu kerrankin täysin vakavana. En tiedä enää, onko tämä kummallinen tunne humalaa vai onko minut oikeasti noiduttu.
– Minä en tajua enää tätä. Oletko sinä ihan vakavissasi vai päässyt viikonloppulomalle jostain, mistä poistumiseen pitää käyttää ikkunoita.
Loppuilta kuluu perinteisissä merkeissä. Ryystän Juhla Mokkaa kolme kupillista, ahtaen joka kerta tassin täyteen suklaakakkua. Tämä kelvatkoon nyt maksuksi niistä loputtomista askartelutunneista. Lopulta kalkkiviiva häämöttää. Hymyt ja suukot on kuvattu. Morsian on todettu kauniiksi, sulhanen komeaksi. Niinhän se menee. Häissä tärkeintä on, että morsian näyttää hyvältä. Ja että ruokaa riittää.
Olen äkkiä kuin hääauton perästä pudonnut kenkä. En tiedä, mihin minun pitäisi mennä. Kotiin luultavasti. Olen juuri tarttumassa suklaanruskeaan kesätakkiini, kun minut löydetään. Minut vain yksinkertaisesti ja luonnollisesti poimitaan pois kuleksimasta. Mikko on tilannut taksin pihalle. Kevyellä liikkeellä hän ohjaa minut takapenkille istuen itse kylkeeni kiinni. Minun kai pitäisi, mutten sano mitään. En kiellä tai estele. En edes muodon vuoksi. Minä vain istun taksissa tuntien löytöesineen syvää riemua sen palautuessa vihdoin takaisin oikealle omistajalleen. Kyllä, minun täytyy olla noiduttu, jonkinlaisen lumouksen alainen.
Miehen koti tuoksuu joltain oudon tutulta. Eteisen avauduttua olohuoneeksi keksin heti tuoksun lähteen. Seiniin nojaa kymmeniä maalauksia. Keskeneräinen työ makaa telineellä verhottoman ikkunan edessä.
– Sinä myös maalaat, totean asianlaidan hiljaa.
– Niinhän minä teen. Valokuvaan, maalaan, myös kirjoitan. Teen kaikkea muuta paitsi sitä “kunniallista” työtä. Teen sitä, mistä nautin.
– Kadehdittavaa.
Mietin samalla, olenkohan minä koskaan tehnyt näin täysillä asioita, joista todella nautin. Yleensä toimin joko miellyttääkseni muita tai vain tavan vuoksi. Tiedänköhän enää edes, mitä todella haluan elämältä. Kuin olisi lukenut ajatukseni, Mikko toteaa:
– Kyllä sinäkin vielä. Kyllä sinäkin vielä, keijuseni.
Kuljemme pimeässä olohuoneessa katselemassa maalauksia. Suurin osa pursuaa värejä. Taulut eivät ole perinteisiä esittäviä maalauksia, vaan enemmänkin abstrakteja löytöretkiä.
– Pystytin juuri viime viikolla näyttelyn galleria Merinaan. Sinä tulet huomenna katsomaan. Eikö niin? Sunnuntai on oikea päivä taiteen parissa tuhlattavaksi.
– Tänään, itse asiassa. Olemme olleet jo kaksi tuntia pyhäpäivän puolella, tarkennan.
– Tänään, huomenna, ikuisesti. Mitä niitä nyt on?
Mies puhuu arvoituksin.
– Se on vain aikaa.
Mikko ei edelleenkään sytytä valoja, vaan tutkiskelee piirteitäni pitkillä sormillaan kuin sokea. Silittää nenän yläpään huoliryppyä sileäksi. Pyyhkäisee väsymyksestä kielivät silmäpussit pois. Hyväilee pehmeästi huulteni ääriviivoja. Jos en jo aikaisemmin ole ollut, niin nyt ainakin olen kykenemätön järjelliseen ajatteluun. Mikko piirtää dekolteen reunaa kiinni ihooni.
Paine humisee päässäni. On niin kovin vaikea hengittää. Ihomme sopivat niin hyvin yhteen. Kuin palaset olisi leikattu samasta pakasta.
– Olet niin uskomattoman kaunis.
Jos joku olisi väittänyt eilen, että sallin varpaitani suudeltavan seuraavana päivänä, olisin nauranut makeasti moiselle älyttömyydelle. Minä saatan kyllä lukea romantiikasta ja erotiikasta, mutten minä harrasta sellaisia. Tätä on siis suuteleminen. Ensisuukkoni annoin varmaan runsas kymmenen vuotta sitten. Mutta tämä on kyllä ensimmäinen kerta, kun suutelen. Ja jään heti koukkuun. Näin ihanan asian pitäisi melkein olla kiellettyä.
Herään aamunkajoon. Jäsenemme ovat yön aikana sotkeutuneet toisiinsa. Hyvä kun edes löydän omani kasasta. Yritän varovasti irrottautua symbioosista, mutta samalla Mikko tarttuu lanteistani kammeten minut alimmaiseksi.
– Vai yrität sinä livistää. Tämä ei nyt kuule ole mikään tavanomainen kesäkissajuttu. Sellainen, josta livistetään haavoja nuolemaan. Ei, kun nyt laiskotellaan rauhassa, katsotaan toista silmiin ja sitten katetaan aamupala keittiöön. Ei sinun tarvitse lähteä tästä mihinkään.
Huokaisen muka alistuneena, vaikka olenkin niin onnellinen, että valun sulaa laavaa. Suutelemme hellästi ja ihailemme toistemme aamuista olemusta. Minun vihreät keijun silmäni kohtaavat miehen ruskeat Lapin samaanin silmät. Molemmat tuntuvat pitävän näkemästään.
Keltaiseksi maalattu keittiö pursuaa kesäistä aurinkoa. Tällaisessa huoneessa ei yksinkertaisesti voi olla edes aamuäreä. Sallin Mikon passata minua. Hän asettelee eteeni ison kahvimukin, taitetun servietin ja uunin lämmittämiä croissantteja.
– Mistä lähtien miehet ovat alkaneet taitella lautasliinoja? ihmettelen hypistellessni haitariksi taituroitua serviettiä sormissani.
– Siitä lähtien, kun näkivät noin ihanan näyn aamiaispöydässään.
Mikko häärii ympärilläni, kunnes on tyytyväinen kattaukseensa. Sitten mies asettuu seisomaan tuolini taakse alkaen kevyesti hieroa päätäni. Hypnoottiset, pyörivät liikkeet melkein irrottavat päänahkani alustastaan. Mies sivelee hiuksiani pitkillä vedoilla, kerää toisella kädellä kutrini kasaan, toisella haravoi herkkää niskaani. En ole koskaan paljastanut tätä kenellekään, mutta niska on ehdottomasti eroottisuuteni keskus. Tämä on jopa parempaa kuin seksi. Tämä on taivas. Istun rentona ja nautin.
Ihanan hieronnan, josta mies ei halunnut mitään vastapalvelusta ja aamupalan jälkeen, pukeudumme musiikin tahdittamina.
– Tämä on sitten mahtava kappale. Kuka tämän esittää?
Kuuntelen vahvaäänisen naisen tulkintaa. Laulu on tuttu klassikko, mutta en saa naisen nimeä päähäni.
– Tässä kerrotaan juuri sellaisista ihmisistä kuin sinä. Unohtumattomista. Laulaja on Aretha Franklin ja laulun nimi on…
– …Unforgettable, päätämme lauseen yhteen ääneen. Niin tietysti.
Mikko laittaa kätensä mikrofoniksi.
– Never before has someone in my life meant more…
Lauluääni on kuin variksen, mutta sanoma iskee syvälle. Hetken olen taas eksyksissä. Minulla on koordinaatit hukassa, mikä ei ole lainkaan uutta.
– Mitäs nyt? epäröin. – Taitaa minun olla aika pakata itseni kotiinpäin?
– Eikä mitään. Nythän me lähdemme reippaina galleriaan. Sinun täytyy oppia kaikki minusta. Ne maalaukset kertovat paljon, jos vain osaa katsoa oikein. Ja sinä osaat.
Mikko ratkaisee taas kertaheitolla ongelmani.
– Toivottavasti et laita minua analysoimaan niitä. Odotat kuitenkin kehuja. Ja tilanne menee joko mielistelyksi tai sitten suututan sinut puhumalla totta.
Olen yöllä kertonut Mikolle omista taideopinnoistani. Hän ei ollut yllättynyt. Yhteinen intohimomme taiteeseen tuntuu olevan miehelle ennemminkin päivänselvä asia.
– Minä en odota muuta kuin että antaisit nyt auttaa tämän takin yllesi, mies vakuuttaa.
– Ai, anteeksi. En ole tottunut noin kohteliaisiin miehiin. Tai miehiin yleensäkään. Kiitos. Se gallaria muuten, en ole koskaan lukenut siitä mistään. Pyrin kyllä tasaisen maltilliseen tahtiin seuraamaan tämän kaupungin taide-elämää.
– Galleria Merina onkin ollut olemassa vasta vuoden, joten armahda itsesi. Ei sinun tarvitse kaikkea tietää tai osata.
Kesä on saanut muutkin ihmiset koloistaan ulkosalle. Vanhoja pariskuntia identtisissä ulkoiluasuissa, malttamattomia nuoria jo uusissa kesäväreissä. Ja ilmaa halkovaa lintujen riekkumista. Kotona taas, tuntuvat monet niistä ylistävän. Minäkin tunnen oloni kotoisaksi. Mies oikealla puolellani pitää tiukasti kiinni kädestäni kuin peläten minun haihtuvan ensimmäiseen porttikongiin. Minulla on edelleen keijun puku ylläni, joten keveys viipyilee askelissani. Pelkään taianomaisen ilmapiirin katoavan elämästäni puvun riisumisen myötä. Vielä on armonaikaa, lohdutan itseäni.
Galleria Merina sijaitsee arvokkaan vanhan kivitalon kivijalustassa. Kaksi peräkkäistä pienehköä huonetta avautuu eteeni. Valkoiset seinät neutraaleina maalausten taustalla. Nurkassa erottuu edukseen mahtavankokoinen, myrkynvihreä kaakeliuuni. Luultavasti enää pelkkä koriste, mutta sellaisenakin upea.
Mikko esittelee minut gallerian omistajalle, nuorelle vaaleatukkaiselle naiselle. Tämä vaikuttaa niin eteeriseltä ja hauraalta. Juuri sellaiselta henkiolennolta, johon Mikon kaltaisen taiteilijasielun mielestäni tulisi ihastua. Tunnen itseni jättimäiseksi amatsoniksi, joka talloo kaiken alleen. Edes vihreä palanen unelmaani ei nyt pelasta tunnelmaa. Mikko ei onneksi huomaa itsetuntomittarini valahtamista pakkasen puolelle. Ryhdistäydyn. Näytän vähätteleville ajatuksilleni keskisormea. Vedän vatsan sisään ja oikaisen selkääni ryhdin, josta armeijan kenraalikin olisi otettu.
Mikko katsoo minua kysyvästi. Olen ollut niin omien ajatusteni pauloissa, etten ole tietoinen, mitä minulta odotetaan. Pyörittelen päätäni kysyvästi.
Mikko huokaisee muka lannistetusti.
– Olitko taas käymässä kotiplaneetallasi?
– Olin, vastaan totuudenmukaisesti.
– No, rupeahan omassa rauhassasi katselemaan, Mikko kehottaa. – Menen istumaan tuohon oven viereen. Lueskelen samalla tuota vieraskirjaa, katselen, onko täällä käynyt ketään.
Mikko istuu valmiina uppoutumaan valkean vieraskirjansa saloihin. Astun ensimmäisen maalauksen eteen, tarpeeksi kauas pystyäkseni paremmin hahmottamaan kokonaisuuden. Taulu on tehty yhdistämällä läpikuultavaa vesiväriä guassin ja tussin kanssa. Näin on saatu aikaan koristeellinen pintavaikutelma. Taulussa harmoniset ruskean eri sävyt muodostavat mielikuvan villiintyneestä puutarhasta.
Seuraavassa maalauksessa on jo Mikon olohuoneesta tuttua värien riehakkuutta. Sekatekniikalla toteutetussa kuvassa vanha mies katsoo suoraan taulusta ulos. Tuijotan miehen tummia silmiä, sivulta vaaleanharmaita hiuksia ja kuivettunutta olemusta. Minua puistattaa. Pelkään oksentavani. Minähän tunnen tämän äijän! Tai, en tunne, en edes tiedä, mutta olen nähnyt. Unessani. Siinä omituisessa unessa, jossa istuin vaitonaisena psykiatrin vastaanotolla. Tämä mies poltti sisimpääni sanansa: “Minä ohjaan sinut hänen luokseen”.
Siirryn seuraavaan maalaukseen. Siinä sama mies on ikuistettuna öljyväreillä perinteiseen muotokuvaan. Ei ole epäilystäkään, hän se on, silmissään edelleen tuo hievahtamaton katse. Olenko joutunut mukaan johonkin, mistä en tule selviytymään? Johonkin pahaan?
– Mikkoooo, huudan hädissäni.
– Kulta, ovatko taulut mielestäni noin kamalia?
– Kuka on tämä vanha mies? Tämä hirveä olento tässä? Mitä hän tekee näissä tauluissa? Vastaa.
Mikko katso vauhkoa ilmettäni ihmetellen.
– Missä olet tavannut tämän tyypin?
Hysteerinen olemukseni kiinnittää jo sensuellin galleristinkin huomion. Nainen vilkaisee Mikkoon säälivästi.
– Hmm, oletkin ensimmäinen, joka ymmärtää kysyä sitä. Tämä mieshän esiintyy tässä näyttelyssä neljässä eri taulussa. Vanhus ei todellakaan ole kuka tahansa, vaan isoisoisäni Aslak Raappana. Sama mies, jonka eilen mainitsin ohimennen. Muistatko?
Valitan pieneen ääneen.
– Se Lapin samaani? tarkistan kuitenkin.
– Hyvin muistettu, kulta. En ehtinyt tavata häntä, mutta hän tuntuu silti läheiseltä. Osaksi ehkä siksi, että hänestä liikkuu kotiseudullani niin paljon tarinoita. Hän on osa monia vanhojen ihmisten muisteloita. Tuntuu olleen ehtivä. Katselin jo pienenä lumoutuneena vanhoja, sävyttömiä valokuvia, joissa hän poseeraa tiukka ilme kasvoillaan. Tiedäthän sinä entisaikojen valokuvat? Niissä oltiin aina asennossa asiallisina. Hymyilyyn sorruttiin vain harvoin. Valokuvaus oli silloin harvinaista ylellisyyttä, suuri tapahtuma.
Mikon silmät viipyvät jossain menneisyydessä, muistoissa ja muinaisissa ajoissa. Sitten mies rykäisee, palauttaa itsensä tähän hetkeen.
– Mutta miksi noin valtava reaktio yhdestä miesparasta? Voiko sinua hetkeksikään jättää yksin, kun heti olet vieraiden miesten pauloissa tuolla tavalla?
– Hah hah! Ei naurata. Tämä on vakava juttu.
Sappineste pyrkii kurkkuun.
– Siis oikeasti. Nämä taulut ovat mahtavia. Voimakkaita, kaikkea muuta kuin pikkusieviä. Näissä ei eletä säästöliekillä. Mutta nyt on pakko saada joko pullo kossua tai kupillinen lusikan seisauttavaa kahvia. Nyt heti. Tajuatko?
Nähtävästi tajuaa.
– Alko on kiinni. Ja minun baarikaapissani säilytetään vain tyhjiä muovipusseja, joten täytyy tyytyä kahviin.
Suoritamme lentävän lähdön elokuvateatterin kahvioon, josta saa väkevää kenialaista myrkkyä.
– No, mitä oikein tapahtui?
Mikko näyttää oikeasti huolestuneelta.
– Sinä et voi uskoa minua. Et voi. Tämä kuulostaa sen verran sekopäiseltä. Mutta minun on pakko kertoa.
– No, kokeile. Minä uskon kuule yllättävän paljon, Mikko vastaa täysin vakavissaan.
– Niissä sinun tauluissasi se Aslak, minä olen nähnyt saman miehen. En siis samannäköistä, vaan saman. Yksityiskohdatkin täsmäävät. Oikeassa poskessa sellainen haalentunut viilto.
Mikko ei sano mitään. Hän näyttää siltä kuin miettisi kiivaasti jotain.
– Et usko tietenkään, miten voisitkaan. Mutta hei, minä tiedän sellaistakin, mitä kuvissasi ei näkynyt. Et ollut maalannut käsiä tauluihin, mutta vasemman kämmenselän päällä on myös punainen arpi.
Olen tuskastunut. Juttu kuulostaa omissa korvissanikin ihan hullulta.
– Totta. Aslakin kädessä oli iso poron sarven repäisemä viiltohaava. Se tulehtui moneen otteeseen, joten kovin siistiä siitä kädestä ei kuulemma koskaan enää tullut. Isä kertoi minulle tapauksesta moneen otteeseen. Varoittavana esimerkkinä.
Lapsuudesta tutut avaruuden äänet humisevat korvissani. En ole siis sekoamassa, mutta olen joutunut mystisten asioiden keskipisteeseen. Apua! En tahdo olla siellä. Haluan oman tavallisen elämäni takaisin.
– Missä sinä kohtasit Aslakin? Mikko kysyy kuin maailman luonnollisimpana asiana.
– Unessani. Hän lupasi ohjata jonkun luokseni. Ei sanonut mitään muuta. Eikä selventänyt mitenkään sanomisiaan. Uni oli niukka, mutta ahdistavan todellinen. Itse asiassa piirsin Aslakin paperille, tai siis luonnostelin hiilivedolla. Minulla on edelleen se jossain pöytälaatikossa. Voin näyttää, jos et muuten usko.
– Vaikutanko siltä, etten uskoisi? Minähän uskon tämän asian aivan täysin. Sitä paitsi se selittää kaiken.
Mikä mies! Ilmekään ei värähdä tällaisten ilmiöiden edessä.
– Selittää, minkä? Älä puhu vertauksin. Etkö ymmärrä, että minä en ole tottunut tällaiseen? Minun maailmassani kaikki on omilla paikoillaan. Jokaiselle ilmiölle löytyy nimi ja selitys. Meidän kulmilla uskotaan vain ihan tavallisiin asioihin, kuten uskottomiin aviomiehiin ja räksyttäviin vaimoihin. Nyt en tiedä enää, mihin minun pitisi uskoa. Tämä on pelottavaa.
Minua melkein itkettää. Haluan kaiken olevan yksinkertaista taas. En kaipaa kuolleiden neuvoja. Elävienkin kanssa on tarpeeksi vaikeaa.
– Puolisen vuotta sitten minulle tuli pakonomainen tarve maalata Aslakin kasvoja. Pyysin äitiäni lähettämään hänestä kaikki mahdolliset kuvat. Tutkin miehen ilmeitä illat pitkät. Olin oudon lumouksen vallassa. Aslak ikään kuin vaati tulla ikuistetuksi. Toisaalta, en ihmetellyt asiaa silloin. Minä nimittäin uppoudun aina täysillä tekemisiini. Usein muistan vasta illalla, että syödäkin tietysti voisi. No, minä maalasin hänestä kuusi erilaista taulua, joista neljä päätyi näyttelyyn.
Mikko pistää silmänsä kiinni muistellessann kyseistä aikaa.
– Näyttelyä suunnitellessani olin henkisesti aivan loppu. Olin maalannut yöt ja tehnyt valokuvaustöitä päivisin. Yöt ja päivät alkoivat sekoittua. Päätin, etten voi enää ottaa uusia tilauksia vastaan. Minun on levättävä ja kerättävä voimia. Yhtenä lauantaina sitten vannoin, etten vastaa enää puheluihin. Nyt saa riittää! Ainoastaan, jos vanhempani tai joku ystävistäni soittaa, mutta vieraisiin numeroihin en enää vastaa. Päätin pyhittää itselleni ainakin kokonaisen viikon. Puhelin soi sinäkin lauantai-iltana vielä melko myöhään. En vastannut.
– Se olin minä. Ihan varmasti. Soitin vielä tosi myöhään, kun olin epätoivoinen.
– Seuraavana aamuna, sunnuntaina, puhelin soi jo kohta kukonlaulun aikaan. Vieras numero vilkutti näytössä. Rojahdin takaisin sängylle aikomuksenani nukahtaa uudelleen. Vilkaisin vuoteelta olohuoneeseen, jossa taidenäyttelyyn lähtevät maalaukset nojasivat seinään odottamassa pakkaamista. Öljyväreillä maalattu Aslakin muotokuva kiinnitti huomioni. Aivan selvästi tunsin, miten kuva puhui minulle. “Vastaa, vastaa”, se tuntui sanovan. Ajattelin olevani sekoamassa väsymyksestä, mutta vastasin kuitenkin puhelimeen. Ja siellä olit sinä, tuleva morsian. Tai niin silloin luulin. En ymmärtänyt heti, miksi vastaaminen oli niin tärkeää. Aslak ei selvästikään luottanut pelkkään johdatukseen. Siihen, että rakkaus saattaisi yhteen meidät, kaksi merkillistä ihmistä. Hän päätti puuttua itse ohjaimiin. Nyt ymmärrän täysin Aslakin tarkoituksen. Ja annan hänelle siunaukseni.
– Ymmärrät mitä? ihmettelen. Henkimaailman asioissa en ole parhaimillani.
– Minun oli määrä tavata sinut, tietenkin. Se oli selvää siltä seisomalta, kun ensimmäisen kerran näin sinut. Vihreän keijun. Epävarman ja haavoitetun naisen.
– En minä ole haavoitettu, kivahdan.
– Olet sinä. Ja minä en tarjoa lääkkeeksi laastaria, vaan rakkautta. Saat minulta kaiken sen rakkauden, joka sinulle kuuluu. Jota vaille olet jäänyt. Olet järisyttävän, ihanan rakkauden arvoinen. Tiedäthän sen? Sinä, jos kuka, olet.
Itkuni kasvaa nyyhkytykseksi. Olen viimeksi lapsena sallinut itselleni näin väkevän itkun. Itken samalla kaiken vuosien saatossa kertyneen surun, yksinäisyyden, rakkaudettomuuden ja miellyttämisenhalun. Itken sitä pientä tyttöä, jota ei koskaan pidetty sylissä. Itken ystäviäni, jotka ottavat yhteyttä vain jotain halutessaan. Itken äitiäni, joka on koteloitunut katkeruuteensa. Itken niin, että koko vartaloni vavahtelee. Itken häpeämättömästi. Itken lopulta koko maailmaa, jossa on aina heitä, joilla on paha mieli. Kahvilassa on muitakin, mutta hämmentyneinä he pyrkivät katsomaan muualle. Anteeksi vain, tekisi mieleni huutaa. Minun itkuni ei voi nyt odottaa kotiin asti. Se ei kysynyt lupaa.
Mikko antaa minun itkeä. Ei yritä edes koskea lohduttaakseen.
– Minä olen rakastumassa sinuun, mies vain toteaa. – Se on väistämätöntä.
En tiedä, mitä sanoa. En sano mitään. Mikolla sen sijaan sanoja riittää.
– Aslak meni jo nuorena naimisiin kotikylän tytön kanssa. Tytöstä kasvoi kiltti ja uskollinen vaimo, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa. Kolmekymppisenä tämä samaanimies tapasi vahvan ja tulisen kesälomalaisen, naisen, josta oli antamaan Aslakille vastusta. Miehen sydän lähti naisen mukana etelään. Elämä perheessä jatkui säntillisenä ja tasaisena. Mikään ei muuttunut, paitsi luultavasti kaikki tärkeä. Sen kesän jälkeen Aslak eli vaimoineen kuin sisar ja veli. Hän oli ehdoton mies. Ei siihen aikaan erotttu.
– Ymmärrätkö nyt? Mikko varmistaa.
– Minä en ymmärrä mitään, vastaan jo tutuksi käyneellä tavalla.
– Aslak halusi varmistaa, etten minä, hänen pojanpojanpoikansa, tee samaa virhettä. Ryntää naimisiin väärän naisen kanssa. Mies toi sinut näytille. Raahasi niin lähelle, etten voinut olla huomaamatta.
Hymyilen kasvot kyyneleisinä kuin ymmärtäisinkin jotain jostain.
– Et ole vielä sanonut sitä? Mikko ihmettelee.
– Niin, minäkin olen rakastumassa. Vaikka se onkin täysin mahdotonta. Täysin mahdotonta. Silkkaa hulluutta.
Kolmisen kuukautta tapaamisestamme asumme jo yhdessä. Olemme olleet ripeitä. Olen joutunut hautaamaan kaikki vanhat uskomukseni. Minut on kuin uudelleenohjelmoitu. Moni asia, joka ennen tuntui mahdottomalta, on muuttunut mahdolliseksi.
Olen ylpeä itsestäni. Olen sallinut itseni puhua totta. Kertoa, miltä minusta oikeasti tuntuu. Äitini sai hermokohtauksen rakkaudestani kuullessaan. Maalasi pirut ja perkeleen poikapuolet seinille sorkkineen hyppimään. Kuuntelin tyynesti koko shown. Lopuksi pyysin häntä olemaan soittamatta enää.
– Soita vasta sitten, kun osaat käyttäytyä. Rakastan sinua, muttet tee minulle hyvää.
Näin sanoin äidilleni. Ja se oli taatusti alku. Tämä kehitys johtaa minut ennen pitkää siihen, että joudun tutkiskelemaan myös ystävyyssuhteitani. Ovatko ne kiinnipitämisen arvoisia? Voivatko ne pienen ehostuksen jälkeen kehittyä todellisiksi? Jos eivät, niin sitten eivät.
Mikon tämän hetkisenä projektina on minun taivuttamiseni yhteisnäyttelyyn. Mikon maalauksia sulassa sovussa minun hiili- ja lyijykynätöideni kanssa. Tarvitsen vielä vähän uskonvahvistusta, mutta ennen pitkää olen valmis siihenkin. Tiedän sen!
– Ramona, huhuilee Mikko minua makuuhuoneesta. – Lopeta jo se piirtäminen ja tule tänne viereeni.
Luistelen makuuhuoneeseen sukkasillani pitkin laminaatteja.
– Minulle tulee ikävä, vaikka oletkin vain viereisessä huoneessa, Mikko valittaa. – Ei saa mennä niin kauas.
Hyppään sänkyyn Mikon tutusta tuoksusta nauttimaan. Suutelen miehen kaunista napaa. Kaapin ovessa henkaroituna lepää tuttu, niin rakas, vihreä keijun asuni. Huomenna saan taas pukeutua siihen. Vietämme kihlajaisiamme. Vain me kaksi. Ja tietysti Aslak, jonka kuva sängyn yllä järkyttää jokaista vierastamme, sillä on tämä samaani sen verran karu ilmestys. Muut eivät vain tiedä maalaukseen kätkeytyvää rakkauden määrää.
Kihlasormusten kaiverruksena on viesti taivaasta: Made in Heaven.
