Nimeni on Silky. Silky Blackheart. Rintojeni välissä kaksi mustaa kivisydäntä. Toinen niistä heiluu nahkanauhassa, toinen sykkii kiivaana, mutta samalla innottomana. Entisen nimeni olen jo melkein unohtanut. En todellakaan käänny katsomaan taakseni jonkun huhuillessa Saijaa. Saija on enää pelkkä muisto. Saijalla oli vaaleat hiukset ja ylipitkä otsatukka, joka valui suojaamaan ujohkoja sinisiä silmiä. Silkyllä taas on lyhyet, korpinmustat hiukset ja niiden alla kekäleinä kaksi suoraan eteensä uhmakkaasti tuijottavaa ruskeaa silmää. Valtavasti mustaa ripsiväriä ja kajaalia. Suomen Joan Jett. Sellaisena minut halutaan nähdä. Rajuna, rohkeana, seksikkäänä ja piittaamattomana. 1980-luvulla Joan Jett lauloi ”I Love Rock`n`Roll” ja nyt uudella vuosituhannella minä laulan tytöstä, joka haluaa vain soittaa sähkökitaraa.
– Hei Silky, Mandy huikkaa. –Pistetäänkö tähän raideriin vielä jotain muuta?
– Mulla on kaikki kalsarit ihan finaalissa. Pistä vaikka, että kolmet mustat hipstersit. Kokoa M.
– Okei. Mutta sä olet kyllä enää S, huomenna ehkä XS. Muistatko muuten, koska satuit viimeksi ruokapöytään?
– Mähän istun nytkin ruokapöydässä, puolustaudun. Tosin, jos ihan kirjaimellisia ollaan, nökötän ruokapöydällä. Pöydän päällä leikkaamassa varpaankynsiäni.
– Joo, mutta milloin olit pöydässä yhtä aikaa ruoan kanssa? Mandy tarkentaa. –Nyt ei muuten puhu kateus, nainen tarkentaa. –Vaikka mä kannankin edessäni tätä pirun reppua, jonka keskellä ihmettelee yksisilmäinen kyklooppi.
– Hei, mä olen tähti ja kuuluisuus. En mikään tavallinen ihminen. Ei mun kuulukaan syödä. Tai edes käydä vessassa. Ei mulla ole maallisia tarpeita tai haluja. Mä elän fanien rakkaudesta ja kateellisten puukoista, jotka nytkin törröttää mun selässäni.
– Luut siellä törröttää, Mandy ivaa.
Isovarpaasta on kynsi puolittain irronnut. Pikkuvarpaasta on tunto kadonnut jo aikoja sitten. Ihmekös tuo! En ole näinä viitenä vuotena ratkaissut elämän tärkeintä peruskysymystä. Miten saada viisi varvasta mahtumaan teräväkärkisiin spittareihin. Mutta pakko niitä on pitää. Ne on ensinnäkin teetetty ihan minua varten ja toiseksi, ne istuu tähän imagoon. Tähän synkeään olemukseen, jonka ydin koostuu mustista nahkahousuista, niittivyöstä, nahkaisista pannoista kaulassa ja ranteissa sekä hoikan vatsan paljastavasta topista. Niin, ja kuuluu siihen pakettiin oma rakaskin. Valkoinen Tokai-sähkökitara. Se on siis Lumikki (Snow White), kun minä itse olen vähintään se paha äitipuoli. Kaikki muu voi loppua, tulla tiensä päähän, mutta Lumikki ja minä, me olemme sielunkumppaneita. Meidät kaksi on viritetty samalle taajuudelle. Minun verisuoneni jatkuvat Lumikin kielissä.
– Onko Chancella tänään keikkaa? Sandy utelee muka ohimennen. Olen sata varma, että Sandy, bändimme rumpali, on kiinnostunut miehestäni. Chancekin on muusikko. Ja meillähän on, kuten mies usein muistuttaa, monia työsuhde-etuja. Vierasta seksiä ja ilmaista viinaa. Kiusauksia ei pidä vastustaa. Kun kerran tarjotaan, olisi kuulemma epäkohteliasta kieltäytyä. Harvemmin Chance mistään kieltäytyykään.
– On sillä. Jossain.
– Ai, takahikiän nuorisoseuran ulkoliiterissä? Sandy naurahtaa. Hyvähän sitä on nauraa, kun me olemme jättäneet jo sen vaiheen taaksemme. Olemme astetta ylempänä hierarkiassa. Siitä merkkinä on oma kimppapaku, kaksi julkaistua albumia ja saman verran musavideoita. Chancen porukka taas ei ole päässyt vielä edes debyyttialbumivaiheeseen. Jos jano jatkuu yhtä kovana kuin tähän asti, tuskin pääseekään. Muuta kuin katkaisuhoitoon. Myös kuuluisa rokkikuolema klassisessa 27-vuoden iässä on yhä mahdollinen vaihtoehto.
– Ei, kun se poikien keikka taisi olla jossain pappamopojen kokoontumisajoissa, muistelen.
– Ihan totta, lisään, kun huomaan Sandyn epäuskoisen katseen.
– Tänä iltana Chancella ei ehkä käy kovin hyvä flaksi, Sandy huokaisee toiveikkaana. –Siellä taitaa olla pelkkiä ukkoja raappahousuissaan.
– Älä sano, hymähdän jo liikaa nähneenä. –Chance panee kaikkea, mikä vähänkin liikkuu.
Menen heittämään kynnenpalaset pönttöön. Aika herättää bändin muut jäsenet ja valmistautua illan keikalle.
– Vitsi, sä olet sitten kyyninen, Sandy murahtaa perääni.
Jos minä olen kyyninen, sinä olet se kyy, ajattelen. Odottelet vain, että jättäisin oven vähän raolleen, jotta pääsisit luikertelemaan Chancen viidakkoon.
Kaksi päivää myöhemmin heitän pahalta haisevan kassini eteisen lattialle. Olen varma, että kun avaan sen, siellä on jo vuosikertaviini käymässä. Chance makaa alasti sängyssä. Käsi on jäänyt paljaan takapuolen päälle luonnottomaan asentoon.
– Voi, voi, olitko raapimassa pyllyä, kun uni tuli kesken kaiken, kuiskaan silittäen päätä tervehdykseksi.
– Mä kuulin tuon, mörisee mies patjan uumenista. –Toitko ruokaa?
– Huomenta sullekin, Yrjö. Kiva nähdä suakin, Yrjö.
Se on miehen oikea nimi. Siinä toisessa elämässä, jota mies ei enää halua muistaa.
– Älä, saamari, sano sitä.
Nimi, jota mies suorastaan pelkää.
– No, ei se nyt niin paha ole. Sultahan tulee harva se päivä sitä samaa matskua suustakin.
Samassa näen puisen kiuluni sängyn vieressä. Puolillaan jotain kellertävää, jota en halua nähdä. Ehkä se oli Chancen maksa.
Menen keittiöön laittamaan kahvin valumaan.
– Veikö se saamarin naikkonen mun plektrani yöpöydältä.
Chance tulee alastomana keittiöön. Raapii haaroväliään ja haukottelee samaan aikaan. Kuka on väittänyt, etteivät miehet muka pysty tekemään kahta asiaa samalla kertaa.
– Halvalla sait, ihmettelen. –Viimeksi kun ostin, ne maksoivat alle euron kappale.
– Ei, kun se oli se mun luinen plektrani, mies harmittelee.
Chancen onnenamuletti, jota hän hiplaa taskussaan.
– Pirun narttu! Eikä ollut edes hyvännäköinen.
Chancen logiikan mukaan nainen oli tyhmä narttu, jos ei lähtenyt hänen mukaansa. Jos lähti, oli hyvän päälle ymmärtävä narttu. Aukoton logiikka.
– Mustis? Chance utelee ja päästää kalmaisen krapulapilven naamalleni.
– Ei sovi mun imagooni, totean vain ja lähden kylpyyn. –Ja muuten, sulla on suussasi kemiallinen joukkotuhoase. Käytä sitä varoen.
Valkosuklaan ja latten tuoksuisessa lämpimässä kylvyssäni vasta tajuan, miten väsynyt minä oikeasti olen. Voisin varmasti unia näkemättä nukkua kokonaisen viikon yhteen menoon. Vartaloni valittaa jatkuvaa kiirettä. Henkinen puoleni on tylstynyt kuin vanha veitsi. Olen vasta 24-vuotias. Voiko se olla totta? Tunnen itseni parikymmentä ylen kuluttavaa vuotta vanhemmaksi.
Elämässäni on mies, jonka aivojen tilalla on penis. Jeesuksen näköinen pitkätukka, joka todella uskoo omaan rakkauden kaksoiskäskyynsä. Se kuuluu: rakastan itseäni niin kuin sinunkin tulee minua rakastaa. Olen yrittänyt lopettaa tämän pahoinvoivan rocksuhteen kolmasti. Aina Chance on saanut KULTA-menetelmällään minut palaamaan. Se on Kiristystä, Uhkausta, Lahjontaa, Tappelua ja Anelua. ”Kulta, sä olet ainoa, joka pitää mut hengissä.” ”Kulta, mä kerron kaikille, millainen sä oikeasti olet.” ”Kulta, mä kävelen huomenna junan alle.” Olen ainoa, joka tietää Chancesta tämän puolen. Muille mies näyttäytyy itsevarmana, vähän kusipäisenä, mutta vetovoimaisena. Sopivasti rentoa renttua ja välinpitämättömyyttä.
Ja kun epätoivon alakierteeseen on kerran päästy, siellä pyöritään kuin sukat pyykkikoneessa. Outoja asioita on alkanut tapahtua ympärilläni. Joko olen tulossa yliherkäksi tai sitten joku oikeasti hengittää niskaani. Ehkä se on yli-innokas fani, joka on tapetoinut seinänsä kuvillani. Ehkä musiikkikriitikko, jonka tärykalvoja olemme vaurioittaneet. Ehkä joku, jolle olen unohtanut lähettää joulutervehdyksen. Vaihtoehtoja on kymmeniä.
Minulla on hervoton nälkä koko ajan, mutten osaa enää syödä. Matkustelen paikoissa, joiden nimeä en tiedä. Enkä edes välitä tietää. On peltoa ja metsää, uimarantoja ja kahviloita. Enkä minä ehdi kuin pysähtyä niillä; sitten on taas jatkettava matkaa. Jos istahdan terassille kahville, puolessa välissä kuppia, joku haluaa minulta jotakin. Enkä minä voi kieltäytyä, koska tässä asemassa olevan pitää tietää vastuunsa. Täytyy olla aina valmis miellyttämään muita. Hymyilen valokuvissa, vaikkei minua hymyilytä. Minulla on ystäviä, jotka tilaisuuden tullen epäröimättä tappaisivat minut päästäkseen paikalleni. Minä en vain jaksa enää. Mitä minulle itselleni jää sen jälkeen, kun olen antanut jokaisen puraista palan itsestäni? On pakko saada oivalluksen äkkileimahdus, joka muuttaa elämäni, kääntää sen suunnan.
Nukahdan kylpyyn ja näen unta metsästä, joka on täynnä jättimäisiä valkoisia kärpässieniä. Puiden takaa pilkottaa varjoja, jotka huutavat rytmikkäästi: syö, syö, syö. Tämä on loppuni, ajattelen. Enkä osaa edes olla surullinen.
– Hei, pomo, Mandy on jo treenikämpän ovella vastassa.
Bändin tytöt ovat tottuneet pomottelemaan minua. Ehkä se johtuu siitä, että bändi on minun. Minä olen luonut sen. Minun pärstäni on levynkansissa etummaisena. Minä teen biisit. Minä laulan ne kovaa, mutta matalalta. Minä neuvottelen asioista. Minä, minä, minä!
– Menetkö sä huomenna sinne mainostoimistoon katsomaan niitä promokuvia? Mandy jatkaa.
– Haluaisitko sä mennä? ehdotan toiveikkaana ja haukottelen makeasti päälle.
– Ei, mene sä vaan, Mandy kauhistelee. –Enhän mä tiedä mistään mitään.
– Opettele, innostan. –Kyllä mä neuvon.
– Miksi? Ei mua kiinnosta. Niin kauan kuin tulee tarpeeksi rahaa, mä en tee yhtään ylimääräistä liikettä.
Havainnollistaakseen asennettaan, Mandy rojahtaa sohvalle sikiöasentoon. Kuin ärsyttääkseen minua, Mandy pulauttaa vielä peukalonsakin suuhun.
– Meneekö sulla muuten siellä pitkäänkin?
– Koko iltapäivä. Pitää varmistaa, etteivät ne vaan ole menneet taas digitaalisesti suurentamaan mun tissejäni. Miten niin? Ihmettelen.
– Kunhan vain tässä esitän kiinnostunutta. Sori. Ei tule toistumaan.
Meillä on illalla edessämme Black Widows -kiertueen viimeinen keikka. Onneksi kotiseudulla, joten pääsemme yöksi kotiin. Tämän puristuksen jälkeen telakoidumme keikkatauolle. Tarkoittaa suomeksi, että minä alan säveltää, sanoittaa, sovittaa uusia biisejä, ja tytöt lähtevät testaamaan omaa markkina-arvoaan. Sellainen testaus vaatii paljon kenttätyötä, valvottuja öitä ja polttoainetta. Kokemuksesta tiedän sen muodostuvan tytöille niin kuluttavaksi tauoksi, että sen jälkeen tarvitaan oikeaa lomaa.
Huonosti nukutun yön jälkeen olen taas valmiina lähtöön. Pihalla nököttää isopäinen lumiukko, jonka kaulaan on kiedottu pitkä huivi. Juuri tuosta mustasta silkkihuivista vain jotenkin heti tiedän, että koko karmeus on pelkästään minua varten. Lumiukon keskivartalo on lävistetty oksalla. Reiän ympärille on tuputettu jotain punaista tahnaa.
Selvää on, ettei vainoojani omaa taiteellista silmää. Harvinaisen heikkolahjaiselta vaikuttaa. Nauraisin, ellei minua itkettäisi. Varmuuden vuoksi näppään irvokkaasta ukosta kuvan.
– Hittolainen! parahdan. –Tyyppi on seissyt pihallani. Näin lähellä.
Juoksen autolleni ja itken ikkunat huuruun. Kuvottaa niin, että tekisi mieli oksentaa. Itken koko matkan studiolle. Onneksi olen rokkari. Kaikki luulevat kasvojani krapulan turvottamiksi.
Uusien promokuvien kanssa käy juuri niin kuin pelkäsinkin. Bändistämme on tehty sileä ja eloton kiiltokuva.
– Eihän näissä kuvissa ole mitään rosoisuutta, ei tunnelmaa, ei pienintäkään voimaa.
– Älä nyt viitsi. Te olette näissä niin hyvännäköisiä, ettei teitä edes tunnista samoiksi.
Kuvat ottanut mies loukkaantuu.
– Just sitä. Tässä seisoo tuulikoneen riepoteltavana neljä täysin vierasta naista.
– Tietenkin sinun pitäisi tulla kuvatuksi tuollaisena kuin nyt olet. Turvonneena ja punasilmäisenä. Jos aikoo olla rehellinen, se kannattaa sitten tehdä kunnolla. Vai mitä, Silky?
– No niin. Anna kameran laulaa, yllytän miestä. –Aina sä pari kymppiä saat joltain lehdeltä, kun esittelet rokkarin todelliset kasvot.
Kun palaan mainostoimistosta kotiin, Chance istuu lattialla joogaamassa.
– Ai, osaatko säkin tuon kuolleen asanan? ihmettelen. Kyseisessä jooga-asennossa maataan selällään, jalat hiukan harallaan, käsivarret irti lattiasta ja kämmenet pidetään ylöspäin.
– Karhu vieri tonne sohvan alle. Olisi ollut helpompaa räjäyttää koko sohva dynamiitilla. Mun pää jäi sinne jumiin.
– Iso pää, pienet aivot, kiusoittelen miestä. Se on eräs äitini lempilausahduksista. Kumarrun sitten pörröttämään miehen hiuksia. Siihen minä vielä taivun. Mutta Chancen oma-aloitteinen suuteleminen vaatisi jo ihmeen. En vain halua enää maistaa miestä.
– Mä jäin sitten tähän lattialle miettimään syvällisiä.
– Kuten? tiedustelen hymyä tapaillen.
– Kuten, että sun tarttis pitää munsta parempaa huolta. Jääkaapissa oli vaan kaksi kaljaa. Eihän se riitä edes aamupalaksi. Auta nyt edes mut ylös tästä!
Tartun Chanceen ja talutan miehen sänkyyn.
– Onko nyt parempi?
Yöpöydällä, minun yöpöydälläni, on korvikset.
– Oletko ostanut itsellesi uudet korvakorut?
– Ei, ne on sulle, Chance vastaa. –Ajattelin, että pitäisit tuollaisista helyistä.
– Nämä ovat kyllä aitoa keltakultaa. Kaukana helyistä.
– Aina parempi. Sulle.
– Ihmettelen vaan, kun annoin Sandylle samanlaiset viime vuonna.
– Kai noita nyt saa lähikaupastakin.
– Ei taida kuule tällaista uniikkia käsityötä löytyä ryynäripaketin vierestä. Ostin nämä enkelit pienestä sallalaisesta taidepajasta.
Mutustelen hetken mietteitä päässäni.
– Sandy on käynyt täällä. Eikö vain?
– Ehkä kävi, ehkä ei, Chance kääntää minulle loukkaantuneena kapean selkänsä. –En mä jaksa kaikkia ihmisiä muistaa. Olenko mä joku sun vastaanottovirkailijasi vai?
Nyt ymmärrän, miksi Sandy oli eilen niin kiinnostunut menemisistäni.
– Voit sanoa sellaiset terveiset Sandylle, ettei tarvitse tulla toista kertaa, Chance murahtaa rikkoen hiljaisuuden. –Se nainen luulee itsestään ihan liikoja. Pitäisihän sen tietää, ettei mulle kelpaa muut kuin sä. Toiset on vaan sellaista rekvisiittaa. Niin kuin teatterissa. Tiedäthän sä sen?
Etäisyys sanoista tekoihin on Chancella valtamerten levyinen. Missä se näkyy minun elämässäni, että minua rakastetaan? Muistan joskus lukeneeni ihmisluonnon omituisuudesta. Kun mies ensin valtavalla vaivalla saa hankittua avaimen ihanan naisen sydämeen, hän alkaakin jo ajatella vallan toista lukkoa. Chancella noita lukkoja on kymmeniä. Niihin kaikkiin mies tunkee huolettomasti, usein jopa suojaamatonta, avaintaan.
– Et sä voi rakentaa elämääsi sen varaan, että mä teen sut onnelliseksi, kuiskaan. –En mä ole täällä aina.
– Sä nimenomaan olet täällä aina, Chancen ääni on aivan tasainen, mutta sen takana teräksiset miekat kilahtavat.
– Mihin sä muka täältä menisit? Omasta kodistasi?
Vetäydyn kylpyhuoneeseen. Kuinka monet kerrat olenkaan istunut täällä paossa Chancen tyytymättömiä ja raastavia käsiä. Avaan mukaan ottamani aikakauslehden. Silmäni laskeutuvat oitis erään kirja-arvostelun kohtaan, jossa kehotetaan hidastamaan vauhtia, haistelemaan, maistelemaan ja kuulemaan. Jutun viimeinen lause nostattaa pulssia. ”Mene ja toteuta sydämesi toive!”
Ja, minähän menen. Seuraavana aamuna ostan kaupasta kaikki päivän sanomalehdet. Olen valvonut koko yön. Tiedän, mikä sydämeni todellinen toive on. Se on hetken hiljaisuus ja rauha. Tila, jossa voin kyseenalaistaa koko tähänastisen elämäni. Miettiä, onko siinä mitään säilyttämisen arvoista tai tungenko kaiken jätesäkkiin. Minä tarvitsen yksinkertaisuutta. Haluan painua maan alle.
Istahdan kahvilaan, josta saa täytettyjä croissantteja. Alan selata lehtiä paksuusjärjestyksessä. Lihavimmat ja maukkaimmat yksilöt ensin. Yksiöitä merinäköalalla ja trendikkäitä tilaratkaisuja. Kromia ja englantilaista uusromantiikkaa. Ei mitään. Ei niin yhtään mitään minulle. Masennettuna avaan viimeisen lehdykän, jossa on suurenmoiset kuusi sivua. Yksi ainoa ilmoitus vuokrataan palstalla. Se ilmoitus!
Vuokrataan (väh. puoleksi vuodeksi) /myydään v.1935 rakennettu rintamamiestalo maaseudun rauhasta. Askeettisuutta ja suomalaista eksotiikkaa arvostavalle. Alakerrassa kaksi huonetta ja keittiö. Yläkerrassa kaksi päätyhuonetta. Wc, sauna ja pesutilat ulkorakennuksessa.
Huonokuntoinen.
Huonokuntoinen ja remontin tarpeessa, kuten minäkin. Kaksi rampaa voi siis nojata toisiinsa. Tarmolla, joka on ollut minulle aina työasioissa ominaista, teen valmistelut. Aloitan kiinteistönvälittäjästä. Miehen pään yläpuolelle välähtää lamppu. Minut on tunnistettu.
– Kai teillä on vaitiolovelvollisuus? tarkistan. Olisi surullista, jos kiinteistönvälittäjästä tulisi Juudas, kavaltaja. Mies, joka vuosi olinpaikkani lehdistölle.
– Yleensä on, tuota, ollut tapana, että asiakas käy ensin tutustumassa kohteeseen, jonka aikoo vuokrata.
– Otan sen, toistan jo neljättä kertaa.
– Mutta näethän tästä kuvasta, että talo on…
– Se on karmea, täydennän miehen lauseen. –Niin sen pitääkin olla.
– Ne taiteilijat, mies huokaa. –Minulla olisi sinulle kyllä yksi aivan upea…
Miten minä oikein tarjoilen lähtöni Chancelle? Ainoaksi mahdollisuudeksi jäävät valitut alkupalat, jotka koostuvat valkoisesta valheesta ja muunnellusta totuudesta. Miehen mukaan minä näet en tarvitse omaa aikaa. Mitä sä muka mietiskelisit? Chancella on tapana nauraa. Saisit vain lisää kummia ajatuksia päähäsi.
– Chance, lähestyn illalla aihetta. –Äiti on vähän huonossa kunnossa. Menen pariksi viikoksi hänen luokseen. Nyt kun on keikkataukokin.
– Mitä? Äitisihän juoksi viime vuonna Tukholman maratonin. Ja aikoo kai seuraavaksi osallistua johonkin Suomen vahvin nainen -kilpailuun. Ei sellainen nainen sairasta.
– No, nyt sairastaa.
Minä näet painostin umpiterveen äitini sairastamaan. Äiti lupasi pitkän nikottelun jälkeen, että saan muka-olla-hänen-luonaan.
– Asia on loppuunkäsitelty. Mä tarvitsen sua täällä. Et sä voi noin vain ensin tulla ja sitten taas mennä. Sellainen toiminta ei antaisi lainkaan hyvää kuvaa sunsta. Tiedä, mitä pahaa voisi tapahtua.
Katselen miehen velttoja huulia, jotka hymyilevät laiskasti.
– Käyn ulkona yksillä, ja sillä aikaa sä, neitiseni, valmistaudut pyytämään multa anteeksi. Sait mut tosi huonolle tuulelle. Pilasit kaiken jälleen kerran. Kuka ihmeen ääliö oikein antoi naisille äänioikeuden. Naiset ovat parhaimmillaan, kun pitävät suunsa kiinni.
– Kuolleina siis, mutisen miehen selälle.
Yöllä kaivan Lumikin ja reppuni kaapin perältä. Tiesin, ettei Chance koskaan katsoisi tähän kaappiin, koska säilytän siellä likapyykkejä. Baarikaappi sen sijaan on niin suosittu, että vasen ovi repsottaa poissa kannattimiltaan. Tiputan keittiön pöydälle viestin, jossa ilmoitan palaavani asiaan ja kehotan miestä nauttimaan sillä aikaa elämästään.
Pihan lumiukosta on enää jäljellä pelkkä keppi ja musta huivi. Hetken mielijohteesta poimin märän huivin mukaani. Hyvälle silkkihuiville on aina käyttöä. Vaikka äitienpäivänä. Vanha ja epäkäytännöllinen Chevroletini käynnistyy yskien. Sillä on nykyisin aina flunssa.
Mökilleni on ihanat 320 kilometriä. Kiertelen pikkuteitä, pysähdyn yöhuoltiksille ja nautin elämästä. Rekat yskivät loskaa päälleni. Muuten maa on autio ja tyhjä. Olen vapaa. Olen tuhma tyttö. Jää allani on ohutta.
Aamulla puoli yhdeksältä lohduton näky piristää mieleni. Talo on kuin jäänne kivikaudelta.
– Me olemme samaa maata.
Taputtelen ovesta repsottavaa lautaa. Silitän kosketusten kuluttamaa kädensijaa. Niin sileää ja lämmintä puuta. Aivan kuin aistini olisivat palanneet pitkältä evakkomatkalta takaisin kotikonnuilleen.
– Löytyisikö täältä piilopaikkaa? kyselen talolta astuessani kynnyksen yli.
– Ja lupaa, ettet päästä ketään sisään. Vastapalvelukseksi voin yrittää lämmittää kolottavia luitasi.
Mihin leopardi täplistään pääsee. Piristyneenä kirjoitan itselleni jo työlistaa. Sainhan tässä viisi minuuttia jo levättyä.
Ensimmäiset puuhat:
Osta kylä tyhjäksi!
Tee itsellesi jotain! Hyvänen aika sentään!
Kartoita talo ja tilukset! Leiki kartanonrouvaa!
Puunaa, pyyhi, putsaa! Tuuleta, imuroi, moppaa!
Työskennellessäsi tee samalla pari biisiä!
Tee lisää samanlaisia listoja!
Keskusta on pari metriä katua. Toisella puolella lähikauppa ja Lahjan vaate ja -kosmetiikka. Toisella puolella rautakauppa ja baari. Kadun päässä, pienen kummun päällä, maailman menoa kauhistelee punapuinen pikkukirkko. Lippikseen ja aurinkolaseihin naamioituneena sukellan tähän oudontuoksuiseen maailmaan. Täällä kevät tuoksuu erehdyttävästi lannalta tai joltain muulta määrittelemättömältä alkuaineelta.
Pienessä kaupassa ei ole kärryjä, joten taistelen kolmen korin kanssa. Puuroriisiä, jasmiiniriisiä, basmatiriisiä ja muuten vaan riisiä. Makaronia kaikkia värejä ja malleja. Kahmin hyllyt lähes tyhjiksi. Jos tämä ei ole kaipaamaani yksinkertaista ja askeettista, mikä sitten. Sitten säilykehyllylle teemalla kaikki käy. Lihapullia, nötköttiä, stroganoffia, tillilihaa.
-Ei teillä taida olla nuudeleita? anelen vanhalta myyjättäreltä, jonka villatakista koit ovat syöneet hihat kyynärpäihin asti.
– Meitillä täällä päin on tapana syödä tuota perunaa, nainen paheksuu. –Sitä saa pellosta.
Se taisi olla kohtelias kieltävä vastaus.
– Varautuuko neiti, ja vilkaisu sormiini, joissa lähes jokaisessa on hopeinen sormus, –tai rouva, pulakauteen?
– Ihan neiti vaan.
– Meinaan vaan, kun neiti taisi ostaa meitin kaupan melkein tyhjäksi.
– Mutta eikö se ole tässä kaupanpidossa juuri se idea. Myydä näitä elintarvikkeita asiakkaille. Mitä enemmän myy, sen parempi.
– Tiedä häntä, kuka tässä lopultakaan ostaa, kuka myy.
– Ahaa. Olen samaa mieltä kanssanne. Ihan kaikesta.
Paras yrittää pysyä väleissä myyjättären kanssa. Tämä kun on kylän ainoa ruokakauppa. Heitän pussit autoon ja kävelen Lahjan vaatteeseen ja -kosmetiikkaan. Kielon tuoksu tainnuttaa jo ovella.
– Täältä ei taida löytyä…
Pienen naisen ilme on pelästynyt. Kudin putoaa jakkaran alle.
– …mitään teille.
– Itse Lahja, oletan?
– Jaa. Lahja kuoli jo viisi vuotta sitten. Mie taas olen, tuota, Laina, Lahjan tytär.
– Itse Laina, siis, aloitan. –Kokoni on 36. Ja, kaikki käy. Kunhan etsit puseron, housut ja sellaista tiedät kai. Vaatetta ylle ja alle. Jotain, mitä voin laittaa päälleni.
– Aa, Laina taitaa ymmärtää. –Oot rakastunut ja haluat näyttää tytöltä taas.
Ei Laina ymmärtänyt.
– Juuri niin. Vaikka sitten sellaisia, tyttöjen vaatteita.
– Muuten, mistä mahtaisin saada pölynimurin?
Laina poistuu verholla eristettyyn takahuoneeseensa.
– Tässähän tää olisi.
Katselen ihmetellen jättimäistä, harmaata möykkyä.
– Mikä se on? ihmettelen nyt minä vuorostani kauhistuneena.
– Häälahja. Mie sain sen anopiltani häälahjaksi. Vie pois!
– No, mikä ettei, tokaisen hetken mietittyäni. –Piru vie! Anna tänne.
Rakkine sopii hyvin yhteen uusien vaatteitteni kanssa. Toivottavasti naistenlehti tulee kuvaamaan minua juuri silloin, kun olen imuroimassa keittiötä ruskeapohjaisessa kukkamekossani. Se voisi olla kuolinisku uralleni. Ainakin maineelleni.
– Sitä pitää aina ensin potkaista kunnolla tähän johdon juureen. Koneessa on luonnetta; se tykkää vähän kovemmasta käsittelystä.
Malliksi Laina kenkäisee kunnon kantapotkun.
– Mie kuvittelen aina potkaistessani, että siinä on anoppini. Vehkeellä on ihan samanlainen naukuva äänikin kuin anopilla oli.
– Rauha hänen sielulleen, tyynnyttelen Lainaa, joka näyttää äkkiä lähes vaaralliselta.
– Mitä? Kärsiköön helvetissä. Niin miekin tein, kun anoppi vielä eli.
Talolle palattuani katkon ensimmäiseksi kaikki meikkipussin neljä mustaa kajaalia. Muuten kiusaus käyttää niitä saattaisi kasvaa liian suureksi. Aion tutustua Saijaan. Siihen nuoreen naiseen, joka työnnettiin alas Tammerkosken sillalta silloin samana päivänä, kun bändi, Black Hearted Women, perustettiin.
Haistelen nahkahousujani. Ne ovat vuosien saatossa kasvaneet ihooni kiinni. Ei auta. Taittelen Silkyn hellästi kaappiin. Vaihdan ruskeat piilarini silmälaseihin.
– No niin kaverit. Pääsette sieltä ulos heti kun tiedän, kuka piru oikein olen. Ja mitä tahdon.
Paikkojen pintapuolinen koluaminen ja klooraus vie kolme päivää. Iltaisin kellahdan väsyneenä, mutta terveen väsyneenä, sänkyyn. Aamulla avaan kännykkäni ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun hiippailin kaupungista pimeyden turvin. 42 puhelua ja 30 viestiä. Chancelta on tullut parikymmentä molempia laatuja. Miehen viesteistä suurin osa on englanninkielisiä manauksia. Nämäkin ovat taas selvästi känniluovuuden kukkasia. Viiden viestin jälkeen luovutan. Niissä minun olemassaoloni on jo ehditty monisanaisesti lakkauttaa.
Nyt tämä fucking idiot, kuten Chance minua kutsuu, tarvitsee Remontti-Reiskan. Sellaisen vankan ja jäyhän äijän, jonka housut pullottavat kaikenlaisia työkaluja. Taloni haikailee menneitä hyviä aikoja. Sen pitää saada uutta vaatetta ylleen ja pientä ripsipermanenttia. Sen verran olen jo oppinut itsestäni, että Saija minussa rakastaa kaikenlaista puuhastelua. Saija vaikuttaa tarmokkaalta naiselta. Ihan niin kuin Silkykin. Saija vain on onnellisempi. Ainakin juuri nyt.
– Olen potkinut anoppisi jo hajalle, huudahdan Lainalle, joka istuu puotinsa rappusilla aurinkoa ottamassa.
– Hyvä! Luotinkin siihen.
– Nyt sitten tarvitsisin jonkun muun, johon turhautumani purkaa. Tietäisitkö ketään remonttitaitoista ukkelia, jota kiinnostaisi epätoivoinen pintaremontti? Niin, ja saisi olla mielellään mykkä ja muutenkin vähän yksinkertainen. Tiedäthän, sellainen olisi hyvä, joka ei maailman menosta enää paljon ymmärrä.
– Sillankorvantien tilalla asustaa yksi Kaarlo.Vähän omituinenhan se on, mutta harmiton. Naisia se vihaa, mutta kyllä sie pärjäät.
– Aito punaniska siis, tuhahdan.
– En mie sen niskaa niin ole katellu.
– Ei, kun punaniska on sellainen vanhojen arvojen mies. Punaniska pitää ketsuppia vihanneksena ja sianpotkaa gourmet-herkkuna. Kuulin kerran, että punaniskan kuistin romahtaminen tappaa tusinan verran koiria.
Laina silittää harmaita suortuviaan nenänpäällinen rypyillä.
– Kaarlolla on vaan yksi koira. Semmoinen vanha ajokoira, joka ei ole eläissään jäänyt kuistin alle.
Lähden oitis ajelemaan Kaarloa kohti, anelemaan tätä avukseni. Saamani ohjeet ovat lainamaiset. Ensin vasemmalle ja mäennyppylän jälkeen oikealle. Kun näkyy viljasiilo, käänny sen jälkeen taas oikealle. Tai, oliko se vasemmalle? Joka tapauksessa, Kaarlon talo on keltainen tai ainakin kellertävä tai ainakin oli sellainen vielä viisi vuotta sitten.
– Hm, tuo ylipainoisen avaruusraketin näköinen hökötys taitaa olla viljasiilo, mietiskelen ääneen.
Saavun vihdoin hikisenä Sillankorvankujalle, jonka päässä kohoaa kaunis punainen puutalo.
– Jo on punaniskalla torppa, ihmettelen näkyä. –Ja vastamaalattu.
Pihalla takalistoaan nuoleskelee terhakka terrieri, joka ei ole tippaakaan kiinnostunut olemuksestani. On tainnut vanhasta ajokoirasta aika jättää.
– Taidan näyttää nykyisissä vetimissäni vähän liiankin harmittomalta, kihisen tuohtuneena, kun koira pitää takamustaan niin paljon minua mielenkiintoisempana.
Navetasta minua kohti juoksee noin kolmekymppinen, komea ja pitkä mies. Eivät ole maajussitkaan enää entisenlaisia peräkammarinpoikia.
– Ha, ha, hyvä vitsi, naureskelen ääneen. Kaikkea se Laina keksii. Että tällainen kuuro ukkeli.
– No, johan sitä suvaittiin tulla, mies ärjyy. –Täällä vaan naureskellaan, vaikka Jórunnilla on tukalat paikat.
Mies repii minua perässään.
– Ja miksei minulle mainittu sijaisesta mitään. Piru vie, mistä teitä oikein sikiää?
– Mä tulin kyllä ihan perinteiseen tapaan äidistäni, tokaisen ärtyneenä.
– Onko jaloissa vikaa vai korvissa?
Mies käy ylikierroksilla.
– Kuules Kaarlo, miten musta tuntuu, että taidan olla väärä nainen.
Mies irrottaa kätensä hihastani, silittää siitä riuhtomisen rypyt pois. Katselee farkkujani ja takin alta pilkistävää T-paitaa, jossa lukee:
DEAR LORD
If you can´t make me skinny,
Please make my friends fat!
– Kaikki ne on vääriä, mies tokaisee. –No, mitäs vailla se sinä sitten olet?
– Kaipailen meisselimiestä, vastaan nopeasti. –Tarkoitan, olisi vähän tarvetta. Hommiin ajattelin. Tuonne Suopohjan rappiotalolle.
– Vai hommiin, mies naurahtaa. –Ja Kaarloa kaipailit?
– Niin. Laina, sieltä Lahjan vaatteesta ja -kosmetiikasta, tiedäthän naisen, suositteli teikäläistä.
Mies sulaa hetkeksi remakkaan nauruun.
– No, miksei. Huomenna. Otanko oikein omat meisselini mukaan?
– Mielellään. Mulla ei ole mitään muuta kuin moppi ja rikkinäinen anoppi, tarkoitan imuri. Mutta voin kyllä tarjota ruoat ja tortunkin vääntäisen äkkiä kuumaksi. Uunissa. Niin, ja asiallisen korvauksen saat tietysti.
– Vai ihan kuumaa torttua jälkiruoaksi. Kuulostaa pelottavalta!
Nyt tulee samalla selväksi meidän esiintyvien taiteilijoiden ÄO. Enhän osaa edes keskustella tavallisten ihmisten kanssa, ihmisten kielellä.
Mies vakavoituu.
– Piru vie, kun hevonen varsoo. Eikä kunnan eläinlääkäriä vielä näy. Voisi sekin nainen joskus olla ajoissa.
Selvä punaniska, ajattelen tietäväisesti nyökytellen.
– Kyllä se synnytys hyvin menee, lohdutan. –Juttelet vaan hevoselle mukavia, niin se rauhoittuu.
– Tuskin auttaa. Tämä Jórunn on islanninhevonen. Ei se ymmärrä suomea.
Samassa sininen auto kaartaa pihaan ja kurvaa suoraan navetan oven eteen.
– No, nyt se ajaa suoraan navettaan, mies hätäilee. –Jos ei hevonen menehdy synnytykseen, niin tuo nainen ajaa sen yli. Hemmetin kuoleman kätyrit!
Mies siirtyy kättään heilauttaen navettaan.
– Naiset odottavat. Huomiseen!
Aamulla mies saapuu hyväntuulisesti vihellellen. Jälkikasvulla on ollut tähti otsassa ja pitkät, hontelot jalat.
– Sun pitäisi kai nyt tarjota mulle sikari, muistutan.
– Tätä torppaa voisi vähän sivellä palavalla sikarilla, mies huokaisee hammastikkua järsien. –Enintään tästä saa pari mottia homeista polttopuuta.
– Älä solvaa asuinkumppaniani.
– Et kai ole pysyvästi muuttamassa tänne? Kaarlo tarkistaa. –Tuskin täällä on mitään sinulle.
– Tuo oli johdatteleva kysymys, huomautan. –Mitä jos vastaisinkin myöntävästi?
– Olemme ehkä täällä maalla turhankin vanhanaikaisia. Olisit nyt kuitenkin ensin odottanut kosintaa.
– Hah haa ? Puuskahdan. –Mä en taida oikein olla vaimomatskua.
– Sinulla on kaunein näkemäni nauru.
– Häh? Onko?
Nauraminen ei ole oikein sopinut imagooni, joten se on jäänyt vähemmälle.
– Et kai vain flirttaile kanssani?
– Haluaisitko? Kaarlo koskettaa kevyesti olkapäätäni.
Oloni on yllättävän hiilihapollinen. Jos minua vähän ravistaisi, voisin jopa kikattaa teinityttömäisen hämmentyneesti.
– Niin, siirryn pikaisesti asialinjalle. –Tästä talon saattohoidosta. Haluaisin yhden huoneen kohtuulliseen kuntoon.
– No, valitsetko makuuhuoneen vai keittiön?
– Ai, nekö ovat vaihtoehdot?
– Eikö niissä molemmissa synnytetä ja ylläpidetä elämää? Kaarlo vihjaa. –Ruokaa ja rakkautta. Mitä muuta ihminen muka tarvitsee?
– Vähän järkeä ei kai olisi pahitteeksi, mutisen.
– Muhiihan se lempi tietysti keittiön lattiallakin, mies mietiskelee kuin itsekseen mittaillessaan seiniä. –Tuli vaan hellaan ja sydän sydäntä vasten.
– Huh, huh, naurahdan. –Ai niin kuin, että pullat uuniin vaan.
– Tuollaiselle ripakintulle pari pellillistä voisilmäpullia ei kyllä tekisi pahaa.
– Anteeksi nyt vaan, puolustaudun. –Satun vain olemaan pieniluinen.
– Näytät ihan samalta kuin uusi varsani. Pelkkää jalkaa ja isoja silmiä.
Kaarlo puhuu silmistä, mutta kuuma katse kiertää kuitenkin kaikki maanmerkit rinnoista vatsanseudulle. Minun on pakko peittää punastuneet posket käsilläni.
– Mennäänkö taas itse asiaan? ehdotan.
Ei minulla ole varaa rakastua. Sellainen käy liian kalliiksi. Tekee ennestäänkin sekalaisesta elämästä vielä monimutkaisempaa.
Saan listan hankittavista tavaroista.
– Joko nyt olisi sen lupaamasi piirakan aika?
Kahden viikon ajan aamupäiväni täyttyvät piirakoista, laminaateista ja maalipurkeista. Olemme jokseenkin täydellinen työpari. Tunnelma on pelottavan sopuisa ja kodikas. Koen miehen kanssa koko ajan pieniä ihmeitä. Opin kädestä pitäen, miten jalkalistat ruuvataan ja miten tuli sytytetään hellaan. Mieluiten niin, ettemme tukehdu häkään, kuulemma.
Iltaisin pääni on kuin levysoitin. Nuotit yhtyvät toisiinsa kuin ihmisvartalot. Onni, yhtä tuore kuin valkoinen maali seinissä, kirjoittaa kovaa vauhtia uusia biisejä. Kauniita lauluja tytöstä putoilevien omenankukkien alla. Haikeita huokauksia pojasta, joka tahtoi vain ystävyyttä. Oudosti tuo laulujen mies muistuttaa Kaarloa, pilkkaan itseäni maatessani vatsallani sängyllä. Kumma sattuma, vai?
– Taitaa olla Silkystä tulossa Milky, kiherrän tyynyyn.
Mitäköhän bändin tytöt tuumaisivat uudesta nimestä: ”Milky and the Milkshakegirls”. Logomme, mustan sydämen, voisi vaihtaa valkosuklaakuorrutteiseksi. Nukahdan omaan nauruuni, joka jatkuu uneen asti.
– Mikä se oli?
Herätyskello näyttää ikävästi juuri puoltayötä. En usko kummituksiin, mutta se ei vielä takaa, etteikö niitä olisi olemassa. Jos kummitukset uskovatkin minuun. Ehkä se riittää.
– Kyllä!
Ikkunaan kopsahtelee pientä hiekkaa. Lopetan kokonaan hengittämisen. Istun sängyllä ja lausun kolme Isä Meidän –rukousta yhteen pötköön. Varmuuden vuoksi. En sytytä valoja.
– Lopeta! kuiskaan.
Joku hakkaa ovea. Ei kolkuta, vaan nimenomaan hakkaa, halolla tai jollain. Sitten kuuluu karmein ääni kaikista, mielipuolista naurua, joka muistuttaa teennäistä joulupukin hohotusta.
Kaivan kännykän käsilaukustani ja avaan sen toisen kerran kotiini saapumisen jälkeen. Kotiin. Huomaan kyllä sanavalintani, mutta en ehdi nyt pohtia lipsahduksen merkitystä sen enempää.
Onneksi vanhasta tavasta talletin Kaarlon numeron puhelimeeni.
– Kaarlo? kuiskaan edelleen.
– Kuka? unesta sekainen ääni ihmettelee.
– Minä täällä, Saija.
– Ai, niin. Minä täällä, mies sekoilee. –Ja sinä siellä. Mikä hätänä?
– Täällä on joku, kuiskaan. –Tai oli, tarkennan, kun kuulen kaukaista auton käynnistämisen ääntä.
– Minä tulen.
– Hyvä, henkäisen.
Kaarlo saapuu tukka suloisessa pörrössä, huolestunein ilmein, jaloissaan eripariset lenkkitossut.
– Tiedän, mitä aiot sanoa, puuskahdan heti. –Tällainen ikäloppu mökki on täynnä ääniä. Rotat juoksevat seinän täytteissä, irronnut ikkunanpoka narisee tuulessa.
Seison miehen edessä pelkissä alushousuissani ja unipaidassani, jossa on teksti: nukun alasti.
– Sinä tiedät taas ihan väärin. Vähemmän tietämistä, enemmän tuntemista. Suunnittelin kyllä ottavani sinut syliini.
– Ai.
– Eipäs nyt karata mihinkään.
– Ai.
Istumme varmaan puoli tuntia sylikkäin. Sanaakaan sanomatta.
– Jäätkö tänne nukkumaan? Olen niin uupunut, kuiskaan.
– Mene sinä äkkiä peiton alle, sillä sinua katsoessani alan pelottavasti piristyä, mies mutisee. –Äläkä kurki tänne. En ehtinyt laittaa farkkujen alle alushousuja.
Minä katson kuitenkin, kun silmäni eivät suostu menemään muualle. Katson edestä ja takaa. Katson vielä, kun mies makaa. Minun sängyssäni. Alastomana.
– Sä olet huono unilelu, marisen maattuani pari minuuttia tikkujäykkänä miehen vieressä.
– Miten niin? Mikä minussa on vikana?
– Ihan kaikki, ärisen. –Unilelun kuuluu olla rähjäinen ja haiseva. Täynnä kuolaa ja koirankarvoja. Sen pitää olla sellainen rikkipurtu iljetys, että mieluusti sulkee silmät ja nukahtaa.
– Älä nyt. Minähän kuolaan koko ajan. Sinun perääsi.
– Perääni? Ihmettelen. –Noo, se on kyllä mulla aika hyvännäköinen, nyökyttelen hyväksyvästi.
– Ja hyväntuntuinen, Kaarlo kuiskaa. Miehen kädet pujahtavat alushousujeni alle hieromaan takamustani.
Katseemme lukkiutuvat yhteen. Luemme toistemme silmistä kysymyksiä, vastauksia ja ennen kaikkea ihmetystä. Mitä meille on tapahtumassa?
– Oh, huokaisen.
Kaarlon sormet ovat vastustamattomasti siirtyneet etupuolelle. Jalat kiinni, komentaa Silky. Tätä lisää, anelee Saija. Tomerana tyttönä Saija saa pian epäluuloisen Silkyn ylipuhuttua. Loppu on silkkaa antautumista.
– Olipas se kuuma moottoritie, huokaisen etsiessäni vasenta kättäni, joka on juuttunut Kaarlon haarojen väliin.
– Kelikin oli melkoisen kostea, naurahdan hämmentyneenä. Mitä minulle oikein äsken tapahtui?
– Kumi paloi kyllä melkein puhki, Kaarlokin nauraa kuljettaessaan arvolähetystä roskiin.
– Älkääs nyt poikaset rimpuilko, Kaarlo komentaa kumin sisäisiä asukkeja.
Tyydytettyinä makaamme vierekkäin, katselemme kattoa. Kätemme ovat peiton sisällä löytäneet toisensa.
– Ajatella, että sinä olet sitten kaupunkilainen, Kaarlo aloittaa varovasti. –Olet niin tasapainoinen ja tyyni. Yleensä te olette kiireisiä ja kireitä. Aina tyytymättömiä. Kaikki pitäisi kokea ja kokeilla hetkessä.
Tuo kyllä osui, ajattelen. Mutta toisella tapaa kuin mies tarkoitti. Enkö minä vaihtanut maisemaa juuri siksi, kun oloni oli niin tyytymätön. Sieluni rempallaan pitkin maailmaa.
– Sinä et ole niitä tyypejä, jotka erikoisuutta tavoitellakseen ja huomiota saadakseen olisivat valmiita tekemään mitä vain, mies jatkaa oudon tunnustelevasti. Onkohan Kaarlo saanut joskus näppeihinsä palovammoja kaupunkilaislikan pitelemisestä.
– Ai, niin kuin pitäisivät kireitä, mustia nahkavaatteita ja niittivöitä? tiedustelen sydän läpättäen.
Pitikö minun hölmöläisen mennä ihastumaan mieheen, joka voi hyväksyä ainoastaan toisen meistä, Saijan. Ymmärrän yhden perustavan asian nyt. Minä olen sekä Silky että Saija. Yhtä lailla oma itseni nahassa kuin kukkamekossakin. Ei minun tarvitse repiä itseäni kahtia. Me molemmat puoliskot mahdumme kyllä sopuisasti samaan hoikkaan kehoon. Ihmisen, jonka kanssa aion elämäni jakaa, täytyy ottaa meidät molemmat syliinsä.
– Niin, Kaarlo miettii. –Tai. Haluaisitko sinä, Saija, sanoa nyt jotain?
– Kyllä, vastaan painokkaasti. –Nukutaan.
Kaivaudun miehen lämpimään kainaloon kuin myyrä koloonsa. Muutaman tunnin päästä Kaarlo tekee jo lähtöä aamulypsylle.
– Ajattele. Se oli aivan tavallinen päivä, kun kaikki muuttui. Koiralla oli matoja. Eläinlääkäri myöhästyi. Minä pelkäsin hevosen synnytystä. Olin saamassa kevätflunssan. Ja sitten tulit sinä. Yksi sellainen harmi lisää, ajattelin. Taas uusia velvollisuuksia. Mutta nyt harmi näyttääkin poikkeuksellisen hyvältä onnelta. Tämä uusi velvollisuuteni, sinä, on niin kaunis ja hyvä ihminen. Kaarlo päättää pitkän puheensa makeaan haukotukseen. Ja vielä makeampaan suudelmaan.
– Palaan aamupäivällä remontoimaan. Mutta ei haittaa, vaikka pitäisit piirakankin kuumana. Minulle kyllä pian maistuu taas.
Menen hetkeksi takaisin nukkumaan. Herään ”normaalien ihmisten” aamuun, kun kello näyttää kymmentä ja päätän soittaa äidille.
– Kuule Saija, lupasin, etten kerro olinpaikkaasi kellekään, mutta nyt sattui niin, että…
– Äiti, et kai vaan. Mä tarvitsen rauhaa.
Äiti vaikeroi toisessa päässä.
– Kun Chance on soitellut, ei ollut saanut sinua kiinni, ja minä pelästyin kamalasti. Et ole kertonut lainkaan, että joku hullu seuraa sinua.
– Sellainen kuuluu työsuhde-etuihin. Saa tällä samalla palkalla.
– Yritin ensin kovin valehdella. Olit milloin uimahallissa, milloin lenkillä.
– Mähän inhoan uimista, huudahdan. –Ja lenkillä olin viimeksi yläasteella.
– Niin Chancekin sanoi. Anna anteeksi! Mutta miehesi oli niin huolissaan sinusta ja turvallisuudestasi.
– Taitaa olla puhtaat alushousut loppu, hymähdän.
Paneskelukin on tylsää, kun ei ole paikalla ketään, jota sillä loukata.
– Älä viitsi, äiti moittii. –Se mies rakastaa sinua.
Suljemme puhelimen kireissä tunnelmissa.
Menen pihalle tervehtimään aamu-usvaa, joka tunkeutuu joka puolelle kuin paha aavistus. Sieluani värisyttää jossakin maksan ja kylkiluiden välillä. Käännyn katselemaan hiekkatielle. Väistämätöntä ei voi siirtää. Minun on kohdattava menneisyyteni. Ja tehtävä, tällä kertaa, täydellinen tilinpäätös. On aika ottaa oma elämä takaisin. Olla nainen, jota voin kunnioittaa. Nyt minulla on kaikille tekemisilleni kahden naisen yksimielinen tuki.
Noutaja saapuu vaaleanvihreällä autolla. Chancen vartalonmyötäinen, musta kauluspaita on anteliaasti auki. Ilme on umpimielinen ja syyttävä.
– No, johan. Mihin olet piilottanut naiseni?
Hymähdän miehen vitsille. Käteni ovat tiukasti, suojelevasti, puuskassa rinnan päällä.
– Olet kamalan näköinen. Ajattele, jos joku näkisi sut.
– Näethän säkin mut nyt, muistutan seisten edelleen mahdollisimman kaukana miehestä. –Etkä silti ole tekemässä kuolemaa.
– Niin, mutta tiedän, millainen olet oikeasti.
– Tuskin tiedät.
– Yksinäisyys on tehnyt sut äreäksi. En pidä siitä. En pidä tästä pelleilystä nyt lainkaan.
Meidän liitossammehan se onkin aina ollut Chance, jolla on ollut lupa äreyteen. Minun tehtäväkseni on jäänyt hyssyttely, taputtelu, sovintoseksi ja nieleskely. Olen jaksanut ymmärtää niin paljon, etten enää aikoihin ole ymmärtänyt yhtään mitään. Olen antanut niin paljon anteeksi, että minulla on ollut tuskin lainkaan anteeksiantoa ja armeliaisuutta itselleni.
– Kerää kamppeesi, Chance komentaa.
– No, en todellakaan kerää.
– Ai, sä haluat huomiota, Chance naurahtaa. –Haluatko, että soitan lehdistölle ja kerron aviottomasta lapsestasi, jota piilottelet. Tai, voisin tietysti myös vähän avautua niistä mielenterveysongelmista, joihin tarvitset sitä vahvaa lääkitystä. Joka taas tekee sinut väkivaltaiseksi. Hm, ehkä menen rehellisyydenpuuskassani niin pitkälle, että näytän nämä mustelmat, jotka juuri äsken teit minulle. Raivoisassa mustasukkaisuudessasi. Chance kivertää hihansa ja paljastaa kaksi valtavaa musteensinistä laikkua.
– Tuohan on kaikki ihan saippuaa. Olet taas kännissä törmäillyt.
– Mutta kuka siitä välittää. Ihmiset rakastavat saippuaa. Siitä tulee hyvälle tuulelle. Sitä paitsi, saippua pesisi sunkin suustasi nuo typerät jutut. Muistuta, että ostetaan kotimatkalla.
– Totuus selviää kyllä, huokaisen kynsinauhojani nyppien.
Chance väläyttää laiskan hymynsä, jota on opetellut tuntikausia peilin edessä.
– Niin, mutta se vie aikaa. Sitä ennen koko elämäsi kaivetaan ylös kuin vanhat luut. Eivät ihmiset totuudesta välitä, he janoavat sensaatiota. Haluavat päästä kauhistelemaan. Ja epäilykset jäävät ihmisten mieliin totuuksina.
– Ihmiset ovat liian älykkäitä tuollaiseen, puolustan.
– Äh. Ihmiset uskovat kaiken, mitä lukevat. Muistatko, miten iltapäivälehdessä kerran vihjattiin sun saatananpalvonnastasi ja sen jälkeen koko kirkkoherranvirasto risteineen marssi meille.
Ikävä kyllä, muistan liiankin elävästi. Jouduin suunnilleen esittelemään kastetodistukseni, latelemaan kymmenen käskyä ulkomuistista ja vannomaan, että vain vaatteeni ovat mustat. Ei sieluni. Muistan jonkun menneen jopa jääkaappiini. Ehkä tämä kyseinen henkilö halusi varmistaa, etten vain harrasta kannibalismia. Se oli nöyryyttävää. Enkä ymmärrä, miksi suostuin siihen. Ehkä samasta syystä kuin olen aina alistunut Chancenkin vaatimuksiin. Pelosta.
– Viisi minuuttia aikaa jättää tämä rähjä, Chance hoputtaa ja lyö käsiään yhteen.
Juoksen itkien sisälle rakkaaksi käyneeseen talooni. Taloon, joka on nähnyt ihania asioita vielä eläkepäivillään. Rakastumisen, rakastelun ja kaksi onnellista nuorta.
– Olen niin pahoillani, kuiskin kerätessäni tavaroita sieltä täältä.
Piilotan talon avaimen seinässä olevaan naulaan. Maaseudulla ei liiku varkaita. Ainoastaan muutamia pahoja henkiä, jotka poistuvat nyt minun vanavedessäni takaisin kaupunkiin.
– Iso nainen ja pillittää. Mitä täällä muka on? Ylensyöneitä harakoita ja lannanhajua.
Elämäni rakkaus vain, ajattelen. Mies, joka on liian tosi, liian hyvä. Mies, joka kuuluu elämään, johon minulla ei ole varaa. Vapaaseen elämään.
Samassa vanha, rämisevä avopaku syöksähtää pihaan.
– Hei taas, kulta. Oletko hankkinut uuden apupojan?
Takuuvarmasti ensimmäinen kerta, kun joku keksii kutsua Chancea apupojaksi.
– Minulla olisi ollut kotona ylimääräisiä haalareita.
Kaarlo ei tunnu huomaavan mitään omituista. Vaikka minä olen järkyttynyt sanattomaksi. Ja vaikka Chance loistaa pyhää vihaa. Kaarlo siirtyy kiinni kylkeeni ja kuiskaa.
– Tuolle et kyllä sitten tarjoile sitä piirakkaa. Tyytyköön tavalliseen mustikkaan.
Oloni on kuin lattialle rapisseella joulukuusella. Loppua odotellessa. Pelkkä ranko jäljellä.
– Kaikenlaisia hanslankareita se kevät tuokin tullessaan, Chance hymähtää ja repäisee hihastani.
– Tämä nainen sanoo nyt suojateilleen jääkylmät hyvästit ja poistuu omaan autoonsa.
Silmäni yrittävät anella Kaarlolta ymmärrystä.
– Heti! Chance karjaisee. –Ja helvetin nopeasti sittenkin!
Sanojensa vakuudeksi mies törkkäisee minua kovakouraisesti. Olen niin häpeissäni, että juoksen autooni. Häpeissäni siitä, että annan kohdella itseäni näin.
– Mihin Saija muka on lähdössä?
– Vai oikein Saija? Chance naurahtaa pilkallisesti. –Hän lähtee kotiinsa.
– Mutta Saijahan on jo kotona, Kaarlo ihmettelee.
– Joku tuntematon Saija ehkä hetken olikin, mutta ei Silky. Ja Saijasta tai hänen haluistaan taas kukaan ei ole kiinnostunut.
Kaarlo jää yksinäisenä seisomaan pihalle, kun kaasutan omassa autossani pois. Chance ajaa perässäni vuokra-autollaan ja soittaa torvea kuin paraatissa. Kyyneleet tipahtelevat syliini. Vavahdukset nousevat syvältä sydämestä.
Kaupunkikoti tuntuu vieraalta. Kuin olisin tullut kyläilemään johonkin hyvin epämiellyttävään paikkaan. Istahdan sohvalle kädet takapuoleni alla. Enkä tiedä, mihin ryhtyä. Mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä, minne mennä.
– Äläkä ikinä, ikinä enää yritä mitään vastaavaa.
Chance tekee kanan kaulan katkaisua muistuttavan eleen. Herranen aika, mihin minä tuossa miehessä joskus ihastuin? Chancesta on tullut suuren luokan yksinvaltias, tyranni ja marttyyri. Mies johtaa tätä kahden hengen valtakuntaa kuin jokin sotilasjuntta.
Chance lähtee kavereidensa kanssa kaljalle. Minun palauttamiseni takaisin ruotuun on saanut miehen janoiseksi.
– Ota säkin täällä pieni huikka, niin tulet taas järkiisi, Chance ehdottaa.
Chance palaa vielä kerran eteisestä takaisin.
– Niin, ja palatessani en halua nähdä enää sua tuollaisena. Ulkonäkösi ei alenna pelkästään itseäsi, vaan nöyryytät meikäläistäkin. Ajattele, jos lehdistöön leviää yksikin kuva saunanraikkaasta Silkystä. Menetät uskottavuutesi. Tarkoitushan kai oli tehdä rokkia, ei osallistua maitotyttökilpailuun.
Omaa rintamamiestaloani kaiholla ajatellen, alan siivota tätä törkyistä asuntoa. Chance näyttää syöneen lähinnä ulkona. Siihen viittaisivat parvekkeella paistuvat pizza- ja kebablaatikot. Keittiönpöytä näyttää pullonpalautuspisteeltä. Olutpulloista kertyvät kevyesti miehen ensi viikon ruokarahat.
Aamuyöstä, liian monen tuopin jälkeen, Chance palaa vihellellen. Tapansa mukaan miehet ovat varmaan taas suunnitelleet suuria. Perustaneet monta menestyvää liikeyritystä ja lukuisia bändejä. Vietelleet kaikki kaupungin suuririntaiset, voittaneet lotossa (vaikka eivät koskaan lottoakaan) ja kiertäneet maailman kuumailmapallolla (vaikka Chancella on sekä korkean- että ahtaanpaikankammo). Bändin pojilta tuntuu usein unohtuvan se, ettei heillä ole tarmoa viedä edes roskapussia ulos asti.
– Näytät säälittävältä.
Mies mittailee olemustani kriittisellä katseella. Lainan putiikista ostamaani asukokonaisuutta, jolla ei kyllä pääsisikään naistenlehtien kanteen. Väljien pellavaisten (lue: pussittavien ja ryppyisten) housujen kanssa minulla on pehmeä vaarinpaita. Olen edelleen aamuvaatteissani. Ihanan rakastelun jälkeisessä hurmiossa päälleni vetäistyissä. Siinä tilanteessa, kun koko elämä kirkastui, vaatteet eivät tuntuneet tärkeiltä.
– Menen nukkumaan. Mitä pirua sä olet levitellyt tähän sängylle?
– Anna, mä kerään ne. Tyhjensin tuomani kassin siihen.
Mitä nopeammin mies sammuu, sen parempi.
– Miksi sulla on mun huivini? Chance ihmettelee.
– Sunko tämä on?
– No, kai mä oman huivini tunnen. Pidätkö mua ihan tyhmänä? Niin tyypillistä sulta.
Katselen mustaa silkkihuivia, jonka viikkoja sitten pelastin pihalle ilmestyneen lumiukon maallisista jäännöksistä.
– Oletko nyt aivan varma? tarkistan vielä kerran. –Jos tämä vain näyttää samanlaiselta?
Levittelen huivia Chancen kasvojen edessä.
– On se kumma, kun kaikki pitää omia. Toisille se ei mikään riitä. Äläkä toiste näpistele mun vaatteitani, Chance murahtaa ja nappaa huivin kädestäni.
Pian Chance kuorsaa vaatteitteni päällä. Katson oikein läheltä miehen nukkuvaa olemusta. Se ei ole mikään kaunis näky. Punoittava nenä ja suurentuneet ihohuokoset. Puhumattakaan pitkistä hiuksista ja vaatteista leviävästä alkoholin ja tupakan yhdistelmästä. Siis, tätä miestäkö minä olen totellut kaikki nämä vuodet? Minä, joka olen menestyjätyyppiä. Sitkeä ja sinnikäs puurtaja. Chance taas on pitkälle edistynyt alkoholisti. Minun alistamiseni, omistamiseni, on tainnut olla ainoa asia, jossa mies on todella onnistunut. Minun avullani Chance on pitänyt elämänsä koossa. Olen antanut miehen asua kodissani. Olen kattanut pöydän, kestinnyt miehen tuttuja, hoitanut asioita. Käynyt jopa kerran Chancen serkun hautajaisissa miehen itsensä puolesta. Olen sallinut syrjähypyt, uhkailut ja ryyppyputket. Olen ollut ihanteellinen tyttöystävä! Kukapa sellaisesta haluaisikaan luopua.
Tarvitsen raitista ilmaa. Menen yölliselle kävelylle. Katselen erästä liiketilan ikkunaa, joka on täynnä houkutteleviksi tarkoitettuja kehotuksia.
Soita tähän numeroon, niin kerromme, miten pääset taivaaseen.
En aio soittaa. Aavistelen jo muutenkin tieväni, miten pääsen ainakin hyvin lähelle taivasta. Juoksen takaisin asuntoon, ravistelen Chancen hereille.
– Nyt riittää, mies huutaa vihaisena, nostaa oikean kätensä uhkaavasti pystyyn. –On se kumma, kun mies ei saa omassa kodissaan nukkua.
– Hyvä, kun otit itse asian puheeksi, aloitan. –Saatkin tosiaan ruveta etsimään sitä omaa kotiasi.
Miehen ensiasuntoa. Chance on siirtynyt äitinsä luota naiselta naiselle.
– Mä pistän tämän kämpän myyntiin, sanotaan, kolmen kuukauden kuluttua. Siihen asti saat järjestellä asioitasi.
– Nyt tulee kyllä turpaan.
– Ole hyvä vain, naurahdan.
Ojennan miehelle selkäni takana pitämääni nahkavyötä.
– Voit opettaa minua vaikka tällä?
Mies ottaa ihmeissään vyön.
– Anna tulla nyt vain, yllytän. –Saan tästä mielenkiintoista lisämateriaalia. Poliisille. Naapurinkin pyysin olemaan valmiudessa sitä varalta, jos tarvitsen apua.
Chance ravistelee päätään karkottaakseen tämän karmean unikuvan.
– Saat myös rauhassa levittää kaikenlaisia valheita. Nimittäin, jos haluat kunnianloukkauksesta syytteeseen. Yksikin väärä sana, ja raastuvassa vastassasi on maan parhaat lakimiehet. Tajuatko, miten ihanan kalliiksi sellainen tulee.
– Enhän mä tarkoittanut, Chance valittaa. –Toisinaan vain sulakkeeni kärähtävät.
– Siinä se meidän kahden ero onkin. Mä tarkoitan! Ja tarkoitan totta joka sanallani. Sitä paitsi, en mä jaksa viettää loppuelämääni vaihtelemalla sulakkeitasi. Mulla olisi omakin elämä elettävänä.
– Mä…
– Niin, niin, tiedetään. Rakastat mua. Ja ihan valtavasti.
Kun mikään ei enää auta, silloin vedetään hihasta herttaässä, rakkauskortti.
– Kiitos vain, mutta se rakkaus on kyllä ylittänyt jo viimeisen käyttöpäivänsä.
Sieluni silmin näen ale-korissa rusinaksi kuivuneen rakkauden. Se ei virkoaisi tuoreeksi rypäleeksi enää koskaan.
Katselen krapulaista Chancea. En tunne vihaa. En kostonhimoa. En yhtään mitään. Olen vapaa. Vihdoinkin. Enkä pelkää mitään tai ketään. Olo on kuin voittamattomalla supersankarilla. Tiukka trikoopuku vain puuttuu.
Tasan vuorokausi lähdöstäni palaan kaltevaan kotiini. Tämä varhainen aamu ei ole usvaisen uhkaava, vaan täynnä linnunlaulua ja kasteessa tanssivaa valoa. Kaarlo seisoo yhä samassa kohtaa, johon hänet eilen hylkäsin. Mies tuijottaa miettivänä tyhjyyteen. Ei sano sanaakaan, vaikka siirryn viereen seisomaan.
– Mitä me muuten katsellaan?
– Tuota taloasi ihmettelen. Jos sen ostaisi ja rakentaisi siihen oman levytysstudion.
Mies ei vieläkään sen kummemmin reagoi saapumiseeni. Alkaa oikeastaan jo kiukuttaa, kun en saa osakseni taputuksia ja ihmettelyjä. Olen sentään tehnyt mullistavia päätöksiä, jättänyt Chancen, ajanut itseni tuntemattoman kynnykselle, mutta mitä tämä mies tekee. Ihmettelee vanhaa taloa.
– Sisällä on kahvipöytä jo katettuna. Toin karjalanpiirakoita ja pasteijoita. Ajattelin, ettet ehkä ole ehtinyt syömään, kun olet joutunut ajelemaan edes takaisin.
– Siis, mitä? ihmettelen. Mistä ihmeestä muka tiesit mun palaavan, kun en tiennyt sitä itsekään?
– No, mutta sehän on päivänselvää. Etkö itse näe sitä? Sinähän kuulut tänne. Sovit näihin maisemiin jopa paremmin kuin minä, joka sentään olen elänyt täällä koko ikäni.
– Tässä nyt vain on pari juttua, aloitan.
Käännän miehen pään väkisin itseäni kohti.
– Hitto vie. Katso nyt mua, ärähdän.
– Mä olen tällainen, huokaisen ja taputtelen hermostuneesti nahkahousujeni reisiä.
– Saijan jo tunnetkin. Hän on siviiliminäni, mutta töissä kuljen nimellä Silky Blackheart.
Suljen silmäni, odotan lopullista torjuntaa ja poistuvien askelten ääniä.
– Koko kylä kyllä tietää, kuka sinä olet. Katsos, osaamme lukea. Monet meistä ovat oppineet jopa kuuntelemaan musiikkia.
– Miksi sitten…? aloitan.
– Miksi kiusasin sinua edellisyönä? Ja puhuin kiireisistä kaupunkilaisista, jotka haluavat kokeilla kaikkea?
Kaarlo tietää heti, mitä tarkoitan.
– Olisin niin toivonut, että rakastelumme jälkeen olisit vihdoinkin luottanut minuun. Yritin tökkiä sinuun vauhtia. Vähän sohaista muurahaispesään. Mutta pysyit vaiti. Olin pettynyt. Enkä minäkään sitten saanut tilaisuutta esittäytyä.
– Mitä?
– Sami siviilissä, Kaarlo nimimerkillä töissä täällä sinun rakennuksillasi, mies naurahtaa nolona, potkii pieniä kiviä lenkkareillaan.
– Mitä?
– Kaarlo asuu koirineen tuolla Sillankorvantiellä. Molemmat purevat yhtä lujaa.
– Mitä?
– Minä asun Sillankorvankujalla. Ja minun koirani on paljon lempeämpi. Ja minä itse olen komeampi.
– Mitä?
– No, se ei vaadi paljoa. Kaarlo on suunnilleen joulupukin ikäinen. Samanlainen parta sillä ainakin on.
– Mitä?
– Eikö sieltä suusta nyt mitään muuta enää tule? Suudellaanko?
– Mitä?
– Jos kerran vaadit, mies huokaisee ja ottaa kasvoni käsiensä väliin.
Sitten olenkin jo yltäpäältä Samissa.
Vuotta myöhemmin kyläläiset hymyilevät tietävästi. Aamukahvipöydässään he lukevat paikallislehdestä koko sivun jutun avoparista, jolle mikään ei ole mahdotonta.
Saija ja Sami ovat perustaneet vanhaan rintamamiestaloon ”Milk Tooth” –nimisen levy-yhtiön. Kaksi paikallista autotallibändiä on jo allekirjoittanut levytyssopimuksen. Saijalta itseltään on juuri ilmestynyt pitkäsoitto, ”Everything Changes”.
Näin Saija kertoo nykyisestä elämästään:
– En ehdi hirveästi keikkailla, kun pitää eläimiä hoitaa. Ostin juuri kolme mustaa lammasta ja ranskalaisia maatiaiskanoja. Niin, ja tämä mieskin on niin perso piirakalle. Koko ajan pitäisi olla leipomassa.
– On siellä taas leivottu oikein urakalla, pyörittelee Laina, Lahjan vaatteesta ja -kosmetiikasta, päätään.
– Tiedätkö sie ukko, että Saija odottaa pientä rokkaria? Taitaa syntyä musta nahkapuku päällään.
– Mitä? ihmettelee juuri kuulokojeensa sammuttanut Kauko, Lainan mies.
– Odottaa, odottaa ja syntyy, huutaa Laina. –Kun on leivottu.
– Hyvänen aika, Kauko kauhistelee ja päättää mielessään, ettei enää koskekaan pulliin ja leivonnaisiin. Ettei vaan käy vahinko, hänelle, vanhalle miehelle.
– Mie ihan luulin, että sentään siinä asiassa se vanha tapa olisi ollut mukavin. Että ihan vaan sängyssä, perinteisellä tyylillä.
Juuri samaan aikaan, toisaalla, Saija ja Sami löytävät jälleen kerran yhteisen sävelen. Se on herkkä laulu rakkaudesta, ja sitä esitetään sängyssä, perinteisellä tyylillä.
(Vanha romanttinen teksti parinkymmenen vuoden takaa. Sen ajan tuotos.)
