Selaan aamukahvia nauttiessani pikaisesti ystäväni Siirin jättämää naistenlehteä. Se huvittaa minua. Sivut pullollaan kauniita naisia, joilla on jopa varpaissaan ranskalainen manikyyri. Uskomatonta, miten melkein tunnen erään elokuvan ensi-iltaan saapuneen tähden voimakkaan myskintuoksun. Näkövirikkeiden lisäksi näissä lehtien kuvakollaaseissa hemmotellaan kai jo hajuaistejakin.
Miten vieras tuo maailma onkaan. Levittelen käsiäni eri asentoihin. Kynsien alla on aina vähän jotain. Se on kai sellainen tavaramerkki. Tummat kohdat taisivat pinttyä sormiini vuosina, jotka vietin kasvihuoneissa puuntaimien seurassa. Olen ulkonäkökysymyksissä huoleton ja suurpiirteinen. En ole kavereideni tapaan koskaan kärsinyt liian pienistä rinnoista, isosta nenästä tai appelsiini-ihosta. Itse asiassa, en tiedä, mitä appelsiini-iho varsinaisesti tarkoittaa. Se kuulostaa mehukkaalta, mutta jotain kamalaa se on. Niin olen antanut itseni ymmärtää. Olen vakaasti sitä mieltä, että niin kauan kuin en tiedä, mitä se on, sitä ei voi minulle edes tulla. Olen siis vapaa lähes kaikista naisellisiksi katsotuista painolasteista.
En osaa tehdä kuulasta arkimeikkiä valoa heijastavine pohjustuksineen, mutta osaan käyttää vasenkätisten oranssia Jonsered-moottorisahaa. Osaan vaihtaa sahaan uuden suodattimen ja terän teroittaminen oikeaan kulmaan on lastenleikkiä. Osaan määritellä metsätyypin yhdellä silmäyksellä, laatia hakkuusuunnitelman ja etenkin, ohjata kovalla kädellä miespuolisia alamaisiani, anteeksi, alaisiani.
Jykevän punatiilisen rakennuksen seinässä oleva laatta kertoo paikan olevan Metsäteollisuus Oy:n. Katson huolestuneena kelloani. Minuutti aikaa kokouksen alkuun ja 7,25 tuntia kesälomaan.
– Huomenta kaikille, huikkaan jo ovelta. Miehet istuvat pitkän pöydän ympärillä, kädet asetettuina sen päälle. Odottavat ressukat minua kuin ekaluokkalaiset opettajaansa. Taitavat jopa pelätä saavansa teleskooppivartisesta karttakepistäni sormilleen.
– No, tuleehan se piiripäällikkökin sieltä viimein. Oliko papiljotit niin tiukassa, että piti saksilla irrottaa?
Katson äänen suuntaan. Firman rääväleuka, Kake, jaksaa irvailla laittautumisestani. Tai siis, sen puuttumisesta. On kuin meikkaamattomuuteni olisi Kakelle henkilökohtainen loukkaus. Hänen miehinen itsetuntonsa ei kestä, etten häntä miellyttääkseni suihki Revloneita ja Max Factoreita ympäri korviani.
– Niin se taisi jotakuinkin mennä, vastaan.
– Piti myös valita päälle jotain oikein suloista ja tyttömäistä. Ihan vain sinua varten, Kake. Jotta sinulla olisi täällä töissä kivempaa.
Ja miesten katse ohjautuu kuin käskystä kasvoiltani ensin rinnoille ja sieltä sitten eri pisteitä pitkin alas lattialle häpeämään. Päälläni ei todellakaan ole Kakea innoittavaa kukkamekkoa, vaan virallinen työasuni: perusfarkut ja musta t-paita.
Kake huokaisee näyn masentamana ja laskee pään käsiensä väliin.
– Olen niin murtunut mies. Sääri ei vilahtele, ei kotona, eikä töissä.
Kake on sarjakuvahahmo B. Virtasen näköinen leuaton mies. Ehkä hänellä on samanlainen kotityrannikin olohuoneen sohvalla istumassa. Se selittäisi paljon.
– Voi teitä pikkupoikia suuressa karkkikaupassa, huokaisen teennäisen isosti.
– Muistakaa vain se suomalainen sananlasku, joka lupaa, etteivät ne kaikki miehiä ole, jotka pöksyjä kantavat.
– Mikä ihmeen luostari tämäkin oikein on? Kake vielä yrittää.
– No, ei tämä ainakaan mikään bordelli ole, vastaan kipakasti.
– Olisikohan se esinaiselle pottuilu nyt taas tässä tältä erää? Vaikka ulkona onkin helle, ja teillä menee lujaa, niin Rahkasuon hakkuusuunnitelma on silti saatava tämän aamun aikana valmiiksi.
Jaan miehille nivaskan yhteenniitattuja papereita. Muutos mukavasta tytöstä tiukaksi päällysnaiseksi sujuu minulta helposti ja luonnostaan.
Ruokatunnin jälkeen firman uusin tulokas, Sampo, hiipii työpöytäni ääreen. Hänellä on selvästi meneillään tunnusteluvaihe. Lähes jokainen täällä töissä on käynyt tämän riitin lävitse. Kun miehille selviää sinkkuuteni, jokaisen on aivan pakko koittaa onneaan. Ukkomiestenkin. Itse asiassa, etenkin heidän.
Miehet käyttävät väsytystaktiikkaa. Uskovat, että naisen “ei” haluaisi todellisuudessa muuttua myöntyväksi “kylläksi”. Työpaikan urhot notkuvat lähettyvilläni tuoksuen Kourokselle ja äitelille partavesille heikkoa hetkeäni odottelemassa. Sitä päivää, jolloin altis lihani vie voiton järjen valosta. Miesten mottona toimii epäilemättä lause: jos ei tänään, niin ehkä jo huomenna.
Olen kohonnut piiripäälliköksi farkut jalassa, en mekko korvissa. Tietenkään. Tällä miehisellä alalla naista pidetään tunkeilijana. Naisen on oltava lähes yli-ihminen sekä tiedoiltaan että taidoiltaan päästäkseen vasta tasoihin sen firman heikoimman miehen kanssa. Tiedän henkilökohtaisesti opiskelutoverini jaksaneen pari kuukautta työpaikassaan. Ronski flirttailu, kaksimieliset vitsit ja epäluulo savustivat naisen ulos tästä miesten maailmasta. Nykyisin tämä pätevä metsäinsinöörinainen työskentelee kodinhoitajana.
En halua samanlaista kohtaloa. Päätin jo ensimmäisessä työpaikassani kenttäesimiehenä, etten anna koskaan periksi. En näille miehille, enkä muillekaan vastoinkäymisille. Lähden vasta, kun jalat edellä kannetaan.
– Mitä aiot puuhailla lomallasi? Sampo tekee itseään tykö.
– Olla mahdollisimman kaukana teistä miehistä, vastaan hetkeäkään miettimättä äskeisten ajatusteni kannustamana.
– Ai, asiat ovat jo tuolla mallilla. Ehkä sitten on ajanhukkaa mainita, että meikäläisen tapaa viikonloppuisin La Bellasta kuleksimasta.
Luon Sampoon syväjäädyttävän katseeni.
– Jatka sitten vaan kuleksimistasi.
– Ahaa. No, hyvää lomaa vaan Antarktikselle, jonne luultavasti olet menossa sukuloimaan.
Voi, Sampo-ressu osaa vielä loukkaantua. Se ominaisuus on katoavaa luonnonvaraa tällä työpaikalla, kun sanat silpovat ja sinkoilevat armottomina. Oikeastaan ihan suloista, että joku viitsii vielä ottaa itseensä.
– Joo, loma se sitten alkoi. Onhan se avain edelleen siellä räystään takana?
Isäni ääni kuulostaa kuuttakymmentä ikävuottaan paljon nuoremmalta.
– Siellähän se. Samassa paikassa, missä on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Oletko ihan varma, ettet halua seuraa?
Huokaisen syvään.
– Ihan aikuisen varma. En kaipaa nyt muuta kuin rauhaa, yhtä miehetöntä viikkoa. Anteeksi isä, mutta sinutkin luokitellaan mieheksi.
– Tiedä häntä, mikä mies minä enää olen. Lähinnä seniili, vanha höperö.
Äidin kuolemasta on jo viitisen vuotta, mutta isäni elää edelleen yksin. Yksin, muttei yksinäisenä. Hänellä on lintubongarikaverinsa ja sekalainen joukko taiteilijasieluisia ystäviä. Isä on joviaali, suurpiirteinen mies. Hienokäytöksinen ja suvaitsevainen. Ihan eri universumista kuin ikäiseni kolmekymppiset jässikät.
– Äitisi aina oudoksui uravalintaasi. Itki varmaan viikon, kun lähdit sinne Joensuuhun opiskelemaan metsätieteitä.
– Niin, äiti oli niin herkkä ja hienostunut. Sanoinkin aina olevani sellainen vaihdokas, jonka maahiset ovat jättäneet viedessään äidin oikean vauvan, sen suloisen, mennessään.
– Sinä olit ja yhä olet kuule suloisin kaikista. Ihan vihreä opaali, joka erottuu massasta.
– Opaali?
– Sehän on onnenkivesi, sanotaan tässä lehdessä.
– Sinähän olet kaksosten merkeissä syntynyt.
– Isä, olet kyllä paras, herkistyn.
– Muistakin se, isä nauraa.
– Mökkiläiselle vilvoittavia vesiä ja kuumia kallioita sitten vaan.
Mökkimme sijaitsee pitkän nurmettuneen polun päässä. Rantaan on neljäkymmentäseitsemän naisen askelta. Laskin joutessani eräänä kesänä. Mökkimme on oikeastaan omakotitalo, isoisän aikoinaan suunnittelema ja omin käsin rakentama, punaiseksi maalattua massiivista hirttä. Pihalla jököttää myös ikivanha aitta, jonka ovenpäällistä koristaa vuosiluku 1879.
Siinä, missä meidän kesäpaikkamme on oikea muistojen yrttitarha, idyllinen ja kodikas, naapureiden huvilat ovat ultramoderneja linnoituksia. Voisin kuvitella rottweilerit pihoille vartioon. Rakennukset peittyvät onneksi kitukasvuisen, mutta tiheän mäntyryteikön taakse.
Neljäs rauhan päivä meneillään. Muurahainen kulkee reiteni sisäpinnalla. Olen aivan liian rentoutunut keskeyttääkseni sen vaelluksen. Hellerajan ylitys hivelee ihoani, joka on jo kullanruskea. Tummatukkaisena rusketun jo pelkästä auringon ajattelemisesta. Vieressäni lojuu kymmenisen kirjaa, joista en jaksa lukea yhtäkään. Katselen mieluummin unikuvia.
Havahdun määrittelemättömään rasahdukseen. Unesta ymmyrkäiset silmäni kohtaavat nolonoloisen miehen katseen.
– Olen pahoillani, kun herätin sinut. En voinut vastustaa…
Ruskeasilmäisen miehen lause jää kesken.
– Etpä kai, tuumaan lakonisesti peittäen samalla paljaan rintavarustukseni käsilläni.
– Miehet ja imeväisikäiset, molemmilla sama pakkomielle, lisään.
Ja minähän en yksistä rinnoista, varsinkin kun ne ovat omani, suostu punastumaan tai nolostumaan. Pelkkää rasvakudosta, joka on mystifioitu.
– No, mitäs pidit? Tivaan mieheltä, kun tämä seisoo edessäni kysymysmerkkinä.
– Mistä?
– No, mistäköhän? Näistä minun rinnoistani.
Mies nauraa hämmentyneenä.
– Kai sinä niistä jotain mieltä olet, kun varta vasten tänne hiippailit tiirailemaan, painostan.
– Oikein kivat.
– Kivat? Onpa tosiaan hemmetin laimeasti todettu. Täytyy nyt varoa, ettei nouse kehu päähän, irvailen.
Mies nostaa kätensä pystyyn yrittäen paikkailla sanomisiaan, mutta minä en selityksiä kaipaa.
– Anna olla, estelen.
– Mitä asiaa?
Mies survoo kätensä farkkujen taskuihin, heilutellen löytämiään avaimia kuin tuulikannelta.
– Kiertelen tässä lähinaapurit. Ajattelin ilmoittaa juhlista, jotka järjestän illalla. Melutaso voi hetkellisesti ylittää soveliaisuuden rajat.
– Tulit siis jo etukäteen pyytämään anteeksi, täsmennän.
– Aivan, juuri niin. Anteeksi vielä kerran häiriö.
Mies lähtee tarpomaan vauhdikkaasti luotani. Deja vu valtaa mieleni. Tämä tuntuu olevan yleisin tapa, jolla miehet poistuvat vaikutuspiiristäni: paniikissa ja juosten, hämmentyneinä ja silmät suurina. Naapuri kuitenkin kääntyy äkkiä kannoillaan.
– Jos haluat tai siis sinua kiinnostaa, niin tule mukaan juhlistamaan keskikesää. Mitä isompi porukka…
– Just joo, sitä paremmat bileet, jatkan miehen lauseen loppuun.
– Enpä taida tulla. Kiitos kuitenkin.
Katselen miehen loittonevaa olemusta. Laittoman treenattu takamus, joka liikkuu ihanasti farkkukankaan puristuksissa.
Olen siinä mielessä vanhanaikainen, että seksiin tarvitsen yhä miestä. Mielellään mykkää miestä, lisään mielessäni. Työ on vienyt aikani niin pilkulleen, ettei seksihurjasteluihin ole viime vuosina liiemmin irronnut aikaa. Ja työkavereiden pöksyihin en pyri.
Tuota naapuria olisin kyllä voinut sillä silmällä hetken katsella. Höh. Tuollaiset takapuolet pitäisi kesämökeillä julistaa laittomiksi, paasaan raatokärpäsille. Ennen miehen tuloa olin tyyni ja tyytyväinen, vaikkakin uninen. Nyt en ole uninen. Olen kiukkuinen ja ylikiihottunut.
Toden totta. Kymmenen aikaan illalla meteli on jo ylittänyt kipukynnykseni. Kaksi vaihtoehtoa: joko korvatulpat tai sitten mukaan riekkumaan.
Kahmin isän kätköistä punaviinipullon mukaani ja astelen tyynesti naapuriin. Talo on selvästi ökyrikkaiden päämaja, jonka tärkein tarkoitus on tehdä vaikutus. Kuistin molemmin puolin on asetettu kaksi Fu Dog -leijonapatsasta vahtiin. Ne ovat Feng Shui -symboleja, jotka karkottavat pahat, talon asukkaita vahingoittavat ihmiset pois. Joka tapauksessa, minut ne päästävät kulkemaan lävitseen. Olen kuulevinani vain pehmeän kehräyksen ääniä.
Bileväki on kuin jostain Holly- tai Bollywoodin gaalasta Suomen suveen kidnapattuja. No, hienotkin ihmiset humaltuvat, nauran mielessäni. Aika monen kiiltonahkakenkä nimittäin heittää jo vahvasti viihteen puolelle.
Etsin illan isäntää ilmoittautuakseni. Tämä löytyykin sisältä jättimäisen fiikuksen alta istumasta.
– Terve, naapuri. Yllätin itsenikin ja tulin ratsaamaan nämä bileet. Tai, meillä päin tällaisia kutsuttaisiin lähinnä mahtihäiksi tai supersukujuhliksi. Viittaan sinivalkoisen katoksen alla oleviin pitopöytiin. Ohi kulkiessani panin merkille italialaistyyppiset antipastot ja jättimäiset mereneläväsalaatit.
– No mutta. Nyt täytyy kyllä todeta, että en kyllä odottanut. Yllätys on kuitenkin iloinen.
– Niin varmaan. Mitäpä sitä muuta voisi tässä tilanteessa sanoa, tokaisen. Runttaan viinipulloni miehen oikeaan käteen.
– Tuliainen, selvennän.
Samassa paikalle suorastaan lennähtää nainen kuin kameekoru. Vaaleat hiukset sileällä kampauksella, klassiset piirteet, suuret silmät. Beige asu yllään, sellaista helposti rypistyvää pellavaa. Tällä naisella puvussa ei vain näy rypyn ryppyä.
– Roni, naisen matala ääni ikään kuin nuhtelee miestä.
– Olen etsinyt sinua.
– Ei minua, Elene-hyvä tarvitse etsiä, kun en ole ollut hukassakaan. Olen istunut tässä kuin liimattuna tunnin verran nauttimassa yksinäisyydestä.
Kameekoru rypistää tyytymättömänä kulmiaan.
– Yksinäisyydestä?
– Ai niin, minäkin olen tässä, huomaan. Olen ollut niin uppoutuneena alkavaan draamaan ja naisen puhtaisiin piirteisiin, etten ole pukahtanut sanaakaan. Harvinaista minulle.
– Minä olen tuosta naapurista, Linnea. Tulin juuri.
Nainen nyökkää kuin selitykseni hyväksyen, muttei vastaa esittelyyni. Hän istuutuu miehen viereen hamettaan huolellisesti oikoen. Se minusta. Naisellinen vaisto kertoi kai pellavaladylle, ettei minusta tarvitse välittää. Meikitön ja tyylitön, siis näkymätön.
– Istu sinäkin, Linnea tähän. Ja, ota syötävää. Sitä kyllä riittää.
Mies, Roniksi nyttemmin identifioitu, taputtaa lattiaa toisella puolellaan. Nähdessään syvän epäröintini Roni kivahtaa melkein kuin koiralle. – Istu!
Noin käskevä ääni lähtee yleensä omasta suustani, joten yllätettynä tottelen. Rojahdan kankeissa farkuissani niin lähelle Ronia, että reitemme jämähtävät kiinni toisiinsa. En kehtaa heti vetää jalkojani erilleen, sillä se paljastaisi tietoisuuteni hänen olemuksestaan. Myöhemmin en enää halua siirtyä kauemmaksi.
Elena ei ole selvästikään tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen eli suomennettuna minuun. En kuitenkaan aio piruuttanikaan poistua. Olen täällä kutsuttuna vieraana. Minulla ei ole mitään hävittävää, jos ei kyllä voitettavaakaan. Voin siis vapaasti olla oma häpeämätön itseni. Roni on kantanut pärekorissa viinipulloja ja erikoisoluita eteeni. Valitsen virolaista olutta, jota ryystän suoraan pullon suusta. Entistä suuremmalla syyllä Elenan mykistynyt katse eksyy seuraamaan tissutteluani.
– Tiedätkö, Linnea, mikä sinusta tulee mieleeni, Roni kysyy kääntyen puoleeni.
– Olet ihan kuin se… se Anni Polvan hahmo, Tiinako se oli?
– Ai, olen kyllä Tiinani lukenut, mutta miten sinä olet häneen tutustunut? ihmettelen.
– Ette kuitenkaan ihan samoilta hoodeilta taida olla.
– Olen kummitytölleni lukenut niistä valittuja paloja.
– Seli seli, nauran.
– On ihan okei fanittaa Tiinaa. Älä suotta häpeä itseäsi.
Nauraa hekotamme yhdessä kuin heikkopäiset. Viinin rohkaisemana kosketan Ronin olkapäätä nauruni lomassa. Kaverillisesti, selitän itselleni. Elenalle se on kuitenkin liikaa. Hän poistuu vihaisena kuin pyllyn alle satimeen jäänyt ampiainen. Pistämällä tiensä vapauteen. Tai jotain sellaista.
– Sinun pitäisi varmaan mennä perään, opastan Ronia asianmukaisesti.
– Kyllä Elena leppyy, Roni vastaa huolettomana.
Samassa Elena jo seisookin edessämme.
– Menen nukkumaan, mutta älä anna sen häiritä itseäsi, nainen kivahtaa Ronille katsoen kuitenkin minuun.
– Teillä on niin paljon tärkeää juteltavaa, Tiinasta ja muista vastaavista maailmankirjallisuuden suurista klassikoista.
– Hyvää yötä, vastaa Roni vain tyynesti naiselle.
Hetken olemme lähes hengittämättä. Sitten Roni kurkkaa taakseen.
– Meni jo. Lähdetkö rannalle?
Minä lähden. Otamme viinipullon mukaan ja livahdamme kuin pahankuriset kakarat rantaan piiloon aikuisten katseilta.
– Olemmekohan me vähän inhottavia?
– Luultavasti, mies vastaa.
– Muttei Elenalla ole minuun valtakirjaa.
– Mutta te kuitenkin seurustelette?
– Ainakin vanhempiemme unelmissa. Kai jopa sinäkin naisena sen nyt näet? Isäni mielestä se on niin ilmeistä.
– Mikä niin?
Tämä on jo niin korkeaa matematiikkaa, ettei edes insinööri selviydy.
– Se, miten hyvin Elena ja minä sovimme yhteen. Mehän suorastaan hehkumme yhdessäolon onnea. Kuulemma!
– Jassoo.
En osaa vastata miehelle muuta. Ronin äänensävyn kyynisyys tekee pahaa.
– No, aiotko allekirjoittaa valtakirjan?
– Siinäpä se. Sano sinä, reipas ja oikeudenmukainen Tiina, Roni heittää vastakysymyksen lennossa.
– En tiedä, mitä Tiina vastaisi, mutta Linnea tässä luulee, että olet kulkemassa alttarille päin. Et kysyisi noin muuten, jollet olisi jo jonkinlaista myönteistä päätöstä tehnyt.
Mietin itsekseni, että se on todella surullista.
– Sano ääneen vaan, mitä parhaillaan ajattelet. Ilmeesi on niin vakava.
Katsomme hetken toisiamme hiljaisina silmiin.
– Älä mene, kuiskaan.
– Älä mene, jos et ole varma.
– Tämän avioliiton pyhä kolminaisuus on raha, fuusio ja suuret investoinnit. Mitä merkitystä siinä ihmisillä on? Sitä paitsi, huomasit varmaan Elenan olevan varsin mallimittaisen. Voisinko valittaa? Kehtaisinko ikinä? Eikö jokainen mies ole minulle kateellinen tuollaisesta vaimosta?
Mieleni tekee sanoa, että Elena on kuin koru: kaunis ja vähän hengetön.
– Mennään meidän mökin rantaan uimaan, pyydän, vastaamatta kysymykseen.
– Vesi pesee alakulon. Sillä on sellainen kyky.
Juoksemme toiselle tontille käsi kädessä. On niin luonnollista ja oikein olla Ronin kanssa käsikkäin. Ja samalla kuitenkin, niin väärin.
Minulla on vaatteiden alla bikinit, Roni riisuutuu alushoususilleen. Minun on tietenkin ihan pakko katsoa. Toivon heti, että olisin kyennyt välttämään kiusauksen, sillä uteliaisuudella on hintansa. Juoksen veteen viilentämään hormonieni vihjailuja. Roni ui kylkeeni kiinni. Leikimme kai olevamme sulavia norppia.
Hengästyneinä rojahdamme kalliolle. Liitämme taas sormemme lomittain. Kuin rukoilisimme yhdessä. Ja kai minä rukoilenkin, tai oikeastaan huokaisen taivaaseen päin.
– Kerkeä kielesi on nyt niin kovin hiljaa, Roni ihmettelee tunnelman latistumista.
– Minun kieleni ei kaipaa puhetta.
Nuuhkaisen Ronin poskea. Silmäni sulkeutuvat miehen lämpimästä tuoksusta. Hieron leukaani miehen karheaan poskeen.
– Anteeksi. Minä olen kamala ihminen. Olen aina ollut.
– Älä lopeta. Sinä olet ihana, Roni kuiskaa tarttuen käsillään kasvoihini.
Odotan suudelmaa, jota ei kuulu. Mies vain katsoo. Punastus yllättää minut varmaan ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien. Äkkiä mies suutelee silmiäni. Hengityksemme kulkee toistemme kasvoilla. Vihdoin huulemme kohtaavat.
– Tiina saa suukon, kuiskaan.
– Mitä?
– Anni Polvan yhdessä kirjassa Tiina saa suukon, muistutan.
– Onko tämä sinusta suukko? Roni ihmettelee ja suutelee antaumuksella malliksi. Olen kiinnittänyt bikinini ylä- ja alaosan partiolaisten jalussolmuilla. Se on lähes kuin olisin hitsannut ne ylleni.
Kauhein, mitä voi tapahtua, tapahtuu. Murphy on tullut paikalle. Ronin farkkuihin tungettu kännykkä aloittaa vaativan moskiittosirinänsä.
– Viskaa se kapula mereen, opastan ekologisesti.
Roni katsoo hetken neuvottomana puhelimen näyttöä.
– Minä en mitään niin tarvitse ja kaipaa kuin sinua, nyt. Mutta, olen illan isäntä, kutsunut kaikki nämä vieraat tänne, osan Vaasasta ja Ruotsista asti. Pakko vastata.
Se siitä sitten. Kuulen, miten Roni myötäilee itkevän naisen selostusta.
– Pakko mennä mökille erotuomariksi. Siellä tapellaan.
– Niin. Se kai kuuluu loppuillan ohjelmistoon, totean.
– Meillä suomalaisilla on aina ollut draaman tajua.
– Olin suunnitellut kanssasi toisenlaista huipennusta täksi yöksi, mutta ehkä tämä on minun osani. Velvollisuus aina ensin.
Ronin ääni on alistunut. Automaattisesti mäiskäytän häntä ronskiin tyyliini olalle.
– Piristy, hyvä mies! Velvollisuuksia seuraa sanonnan mukaan aina huvi.
– Meillä päin huvittelukin on työtä. Nämä juhlatkin esimerkiksi, suurin osa vieraista on bisneskumppaneita. Tarkoituksena on viettää pari päivää laatuaikaa minun piikkiini. Toki oletan tulevaisuudessa saavani sijoitukseni moninkertaisina takaisin. Saunomisella ja viskillä on hintansa.
Huomaan, miten yhteisen hetkemme nostattama lumous räjähtää edessäni.
– Sinä ihanainen, tavataan seuraavassa elämässä tällä samalla kalliolla, Lupaan, etten silloin lähde mihinkään, vaan jään katsomaan, mihin tämä meidät johtaa.
Jään palelemaan rantaan. En odota Ronia palaavaksi, sillä tiedän, ettei hän palaa. Ei koskaan. Tämä ei ole sellainen tarina.
Loma tuli, loma meni. Osa loman tapahtumista on tiukasti yksityisissä muistoissani, osa albumissa valokuvina. Kuvia napsittiin lähinnä Istanbulissa, jonne äkkilähtö minut ja parhaan ystäväni Siirin lennätti. Siiri valloitti hopeisella vaaleudellaan paikallisen komistuksen, Önderin. Tämän lemmenparin suunnitelmat kasvoivat lomaviikon aikana Eiffel-tornin korkuisiksi. Suuria puheita seurasi kuitenkin täydellinen radiohiljaisuus. Siiri ei tavoittanut enää Önderiä.
Minulle ei ainakaan oltu valehdeltu. Päinvastoin. Roni oli ollut kiusallisen rehellinen.
Elokuun loppu on kuumankostea. Tekisi mieleni kävellä paljain jaloin töistä kotiin, mutta se olisi vain uusi merkki taantumuksestani. Tero suunnittelupuolelta kiirehtii kanssani portaisiin.
– Kysyn nyt kuitenkin, mutta älä heti tyrmää. Kaikki ovat menossa Perometsän projektin päätösjuhliin.
– Okei.
Nautin Teron hölmistyneestä ilmeestä.
– Eikö kukaan nainen ole koskaan vastannut sinulle myöntävästi, kiusaan.
– Vaimo on. Tosin se olikin silloin ensimmäinen ja viimeinen kerta.
– Aika, paikka ja pukeutumiskoodi. Tähän käteen, ole hyvä, sanon ojentaen vasenta kouraani.
– Tänään seitsemältä kierros starttaa Ruori-pubista kulkeutuen Terraan. Ja lyhyin mini, mikä sinulta löytyy. Luonnollisesti.
Tero nauraa kuin katselisi sielunsa silmin vaatekomeroani. Farkkuja, farkkuja ja muutama olemassaoloaan häpeilevää hametta. Muttei todellakaan mitään pikkuhepeneitä.
– Luonnollisesti, myötäilen.
– Sinun unissasi. Ja, terveisiä vaimolle!
Kello kuudelta seison edelleen vaatekomerollani. Mitä sitä hyväksi havaittua muuttamaan. Riivin käyttämättömät farkut pinosta. Ne soivat, mutten saa melodiasta kiinni. Joudun oikaisemaan itseni sängylle, jotta saan vetoketjun kiinni. Käteni tarttuu jo mustaan t-paitaan, mutta ohjautuu empien ylähyllylle. Siellä pienessä ja kahisevassa pussissa lepää Turkin tuliainen, Siirin kannustamana ostettu pienen pieni turkoosi baby doll -toppi. Peilistä näen, miten empiretyylinen toppi korostaa huikeasti rusketustani. Antaa mennä saman mielenhäiriön piikkiin, päätän.
Iloinen joukkomme on nauttinut hengennostatusta Ruori-pubissa. Olen valmistautunut torjumaan työtovereideni liimanäppejä, mutta huomaankin, että rivojen puheiden takana asustelee osa-aikaisia gentlemanneja.
Terra on tyylikäs, vanhemman väen suosima yökerho. Silti kokemuksesta tiedän, että sielläkin alkaa pikkutunneilla epätoivoinen ralli ja kuljeksinta, kun parittomat kiertelevät etsimässä grillijonoseuraa. Kake, porukan valopää, on jälleen elementissään.
– Kuten huomaat, Linnea, me miehet muutumme pojiksi jälleen tällaisissa paikoissa. Paljon viinaa ja kauniita naisia. Kymmenen vuotta putoaa kevyesti pois.
– Ajattele, jos sinulta voisi pudota nuo ylimääräiset kymmenen kiloakin yhtä helposti, naureskelen. Se on sinänsä hauskaa, sillä Kake on langanlaiha.
– Olet kamala nainen, Linnea. Pelkkä musta aukko sydämen kohdalla.
– Selvähän se, Kake. Mutta, onneksi sinulla on suuri sydän, ja se sykkii kaikille naisille.
– Totta. Katso nyt tuotakin, surkuttelee Kake osoittaen kohti baaritiskiä.
– Joo, siellä istuu nainen juomassa drinkkiään, huomioin.
– Ei, kun siellä on onneton nainen odottamassa, että joku tulisi ja korjaisi pois, Kake aukaisee minulle ideologiaansa.
– Anna, kun arvaan. Sinä aiot ihan vain ihmisrakkaudesta mennä auttamaan.
– Et ole turhaan pomo. Sinulla leikkaa, nauraa Kake kadotan tiskin suuntaan toteuttamaan pelastussuunnitelmaansa.
– SPR olisi ylpeä noin pyyteettömästä auttajasta, totean kirpeän makealle loppuremmille, joka on alkanut hajaantua yökerhon varjoihin.
Tero seisoo vieressäni ryystäen oluttaan.
– Katso nyt noita, isoja miehiä. Naiset myymässä suukkoja vielä jaksan ymmärtää, mutta että äijänköriläätkin viitsivät nolata itsensä. Kuka jaksaa noita polttari-intoilijoita?
Näen kymmenisen poikkeuksellisen hyvinpukeutunutta miestä.
– Mikä polttariporukka tuo muka on? protestoin.
Samassa näen joukon keskellä amerikkalaisen jalkapalloilijan piukeaan ja topattuun asuun puetun sankarin. Punavalkoinen kypärä päässään, silmänaluset asianmukaisesti mustattuina. Kipeä tuttuuden tunne valahtaa suoraan jalkoihini. Miten elämä onkaan kova ja säälimätön vastustaja. Kaikkein vähiten minä olisin halunnut olla todistamassa Ronin viimeistä iltaa poikamiehenä. En halua katsoa, mutta silmäni eivät ymmärrä parastani. Ja sitten se onkin jo liian myöhäistä. Ronin naurava olemus jähmettyy. Hän painaa päänsä. Ei tahdo siis tuntea minua. Sopii minulle. Mitäpä sanomista meillä toisillemme olisikaan? Käännän miehelle selkäni. Kuin osoittaakseni, etten välitä. En välitä paskaakaan. Haluan vain lähteä kotiin.
– Kopitellaanko?
Roni seisoo takanani tarjoten sukkulan muotoista nahkapalloaan minulle.
– Kiitos ei. Minä toimin toisen joukkueen cheerleader puolella.
– Sinäkö? Melkoisen vaikea kuvitella sinua pyramidimuodostelman huipulle pom pomit käsissäsi.
– Niin, kai minut on helpompi kuvitella sumopainiin.
– Ei tuolla vartalolla. Olen viime viikot kuvitellut sinua sinne mökin kallioille. Melko herkeämättä olet ollut ajatuksissani.
– Ja sen kyllä huomaa. Vai eivätkö nämä olekaan polttarisi? Kiertelevän teatteriseurueen vapaailta tai spontaani performanssi, ehkä?
– Olet vihainen, mies toteaa.
– Vihainen? Minä? Miksi ihmeessä olisin? Eihän minulla ole minkään valtakunnan oikeuksia olla vihainen?
Ääneni kohoaa melkein falsettiin, mikä ei ole lainkaan tyypillistä kaltaiselleni metsien naiselle.
– Minä todellakin olen menossa naimisiin. Kahden viikon päästä tahdotaan. Ennen kaikkea sulattaa kaksi menestyvää firmaa yhdeksi voittamattomaksi.
– Miten romanttista, pistän väliin.
– Oletko muistanut mainita myös Elenalle käytännöllisestä lähestymistavastasi rakkauteen vai tuleeko se sitten myöhemmin iloisena yllätyksenä hänelle?
– Elena on mukana samoin motiivein. Peli on onneksi siinä mielessä reilu.
– Hauskoja pelihetkiä sitten vaan teille molemmille onnellisille. Toivottavasti optiot ja osakesalkut lämmittävät mukavasti aviovuoteessa.
– Linnea pieni, ei kaikkea voi saada. Pitää tehdä kompromisseja. Rakkausavioliitto on sitä paitsi nuori perinne. Edelleenkin monessa kulttuurissa vanhemmat etsivät soveliaat puolisot. Ei tässä ole mitään uutta.
– Mitä sitten siinä selittelet. En minä kaipaa esitelmiä avioliiton historiasta.
Tunnen itseni kirahviksi. Olen jostain lukenut, että niillä on maaeläimistä painavin, noin 12 kilon sydän. Eikä kai aivoja ollenkaan. Se olen minä. Tyhmä nainen, pelkkää pehmeää ja kouristelevaa sydänlihasta.
– Lähdetään. Ole niin kiltti.
Roni anoo minua mukaansa.
– Olemme kuin jostain nuorisomusikaalista, marisen, vaikka tiedän, ettei minusta ole vastustelemaan. Otan kaiken, minkä saan, vaikka se olisi miten vähän tai nöyryyttävää.
– Tuo sinun peliasusi paljastaa sopivasti elämän koomisuuden. Mutta, mikä tässä auttaa. Lähdetään vain, vastaan vastoin paremman minäni tietoa.
Lähteä nyt polttareitaan viettävän miehen matkaan! Miehen, joka menee naimisiin kahden viikon kuluttua. En voi sanoa olevani itsestäni ylpeä.
– Voidaanko mennä teille?
– Todellakin. Olemme jo menossa sinne.
En voisi kuvitellakaan astuvani miehen Elenalta tuoksuvaan lukaaliin.
Talutan pyörääni, Roni tekee leikkisiä pikapyrähdyksiä vierelläni. Teineistä koostuva humalainen sakki huutelee hävyttömyyksiään.
– Sinun asuvalintasi on omiaan herättämään ihmisissä ärtymystä. Voisit yrittää vetää vähän matalampaa profiilia, naurahdan.
– Tuo sinun tarpeesi herättää huomiota menee jo vähän överiksi.
– Ja tuo sinun tapasi puhua noin suurella suulla voi vielä joskus suututtaa jonkun huonommalla itsetunnolla varustetun jorman.
– Voi kuule, olen suututtanut jo niin monta miestä, että rutiinia löytyy, vastaan nenäkkäästi.
– Mutta, kyllä minä toisten suuttumukset kestän.
– Minun kotini.
Osoitan kaksikerroksista, keltatiilistä rivitaloa.
– Ohoh, melko hieno. Odotin jotain vähän…
– …vaatimattomampaa. Odotit jotain purkutaloa.
Tunnen tarvetta selittää.
– Ei, en ole erityisen rikkaasta kodista sinun tapaasi. Tavallisesta keskiluokkaisesta ydinperheestä. Olen vain tehnyt urakalla työtä ja kuluttanut vähän. En ole kimaltavan glitterin perään. Olen yksinkertaisten nautintojen ystävä, jolta ei kauheasti niitä perinteisiä paheitakaan löydy.
– Sinä olet siis uranainen.
– Niin olen. Omillani toimeentuleva, joten minun ei tarvitse fuusioitua kenenkään kanssa. Olen täysin vapaa halutessani naimaan vaikka pennittömän peräkammarin pojan.
– Auts! Sinulla noita piikkejä riittää.
Roni teeskentelee osuman saanutta.
– Se toinen ampumasi nuoli meni tästä vähän vasemmalle ja on osoittautunut melkein tappavaksi. Mies vaipuu polvilleen maahan.
– Mikä hemmetin nuoli? äimistelen.
– Lemmenjumala Eroksen napakymppi.
– Huh, hah, hei. Istutaanko ensin hetki täällä lämpimässä hämärässä? On niin jumalainen yö.
Olemme kulkeutuneet kotini takana sijaitsevalle pienelle metsäsaarekkeelle.
– Meillä kahdella on selvästi taipumusta ulkoilmaelämään, Roni huomioi taistellen samalla toppaustensa kanssa. Taittelen pitkät sääreni lootusasentoon. Kiehun, voi miten kiehunkaan, läheisyyden kaipuusta.
Roni kaivaa kännykän taskustaan viskaten sen pehmeälle sammaleelle.
– Nyt kukaan tai mikään ei voi sinua pelastaa.
– En minä kaipaa pelastamista, torjun ajatuksen.
– Näytän, mitä kaipaan.
Pehmeä eskimotervehdus, jossa nenät hyväilevät toisiaan, syvenee hetkessä syväksi sukellukseksi loputtomaan suudelmaan.
– Tämä on häälahjasi, kuiskaan miehen suuhun.
– Annan sen jo etukäteen.
Vetäisen topin yhdellä riuhtaisulla pään ylitse niin, että turkoosit satiininauhat ratkeilevat rintojen alta. Tiukat farkut eivät irtoa yhtä lennokkaasti.
– Sori, tästä on sulokkuus kaukana. Voisitko? Voisitko mitenkään vetää lahkeista?
Vihdoin seison hikisenä pelkät viininpunaiset alushousut verhonani. Ronikin on vapauttanut itsensä sivistyksen kahleista.
– Parhaat polttarit ikinä, mies kuiskaa.
– Toimi, äläkä höpötä, kivahdan.
– Meille ei ole satujen perinteistä happy endiä, mutta, jos edes jonkinlainen.
Saatamme loppuun sen, minkä pistimme kytemään seitsemisen viikkoa sitten. Aivan mieletön roihu siitä syntyykin. Näkyy varmaan kauas avaruuteen asti.
– Ihosi on silkkiä, Roni kuiskii.
– Voisin jäädä tähän ainaiseksi.
Mieleni tekee vastata yhdellä sanalla “jää”, mutta en halua pahentaa tilannetta.
– Sinun turpasi, se on kuin samettia.
– Olenko minä sinulle joku poro, vai?
– Olet, ja minulle korvamerkitty, vastaan ajattelematta. Voisin heti niellä sanani takaisin sappinesteisiin hajoamaan. Minun on ihan turha heretä omistushaluiseksi. Tämä mies on vain yhden yön laina.
– Niin olen, Roni toteaa kuitenkin sanani täysin hyväksyen.
– Sinun silmissäsi toistuvat taivaan värit, Linnea. En luota helposti ihmisiin. Oletan jokaisen haluavan hyötyä kustannuksellani. Pyrinhän minäkin ottamaan maailmasta, minkä haluan. Mutta sinuun minä uskon. Minä vain uskon sinuun. Eikö olekin kamalaa?
– Jo on miehellä murheet. Olet kova poika puhumaan, vaikka vieressäsi makaa alaston nainen. Moni olisi jo toisella kierroksella, kiusoittelen.
Jotain kosteaa valuu rinnoilleni. En tiedä, itkeekö Roni vai putoileeko päälleni aamuista kastetta. Miksi mies itkisi? En oikeastaan edes halua tietää. Voisin itsekin itkeä, jos osaisin.
– Tunnen olevani tässä perillä, kotona. Silti pitää vielä jatkaa matkaa. Miten minä oikein jaksan sen tehdä?
Sitä Roni siis suree.
– Minulla on sama tunne, jos se yhtään lohduttaa.
– Lohduttaa? Sehän vain tekee kaiken entistä karmeammaksi, mies tuskailee riipien tummia hiuksiaan.
– Lopeta tuo tukan repiminen. Tulet vain kaljuksi.
– Mennään meille sisälle. Nukutaan aamuun asti sylikkäin. Onhan sekin jo jotain.
Puolipukeisina juoksemme sisälle. Osoitan kädelläni keittiöön.
– Ei, en halua mitään. Kaipaan vain sinua viereeni.
Kietoudumme toisiimme epätoivon antamilla voimilla. Olemme aamulla varmasti mustelmilla molemmat.
Herään aamulla kihelmöintiin. Roni seisoo sängyn vieressä minua tuijottaen. Mies on pukeutunut naurettaviin vaatteisiinsa. Emme sano mitään, emme edes hyvästele. Ei viimeistä kuolonsuudelmaa ennen eroa. Hyppään ikkunaan katsomaan, miten Roni nousee taksiin. Olen taas yksin, kuten ennenkin. Pukeutuessani huomaan miehen jättäneen yöpöydälle lennokkaalla käsialalla raapustetun viestin.
“Anna anteeksi. Pakko kirjoittaa tämä tähän. Olen aivan, täysin, mielettömän hulluna sinuun.”
Perkuleen mies! Ronilla on tapana jättää jälkeensä noita kuuluisia viimeisiä lauseita. Sanoja, jotka pitäisi oman itsensä vuoksi vetää silppurin läpi. Sanoja, jotka päätyvät kuitenkin yöpöydän laatikkoon.
Kaksi seuraavaa viikkoa kuluu rutiinin voimin. Olen edelleen hengissä, mutten sitten paljon muuta. Lauantaina, syyskuun kymmenentenä, hääpäivänä, olen vaarallisen lähellä elämäni ensimmäistä pohjakosketusta. Pystyn kädelläni koskettamaan pohjan alla olevaa pohjaa. Kuvittelen mielessäni Elenan norsunluunvärisessä, tietenkin klassisen elegantissa hääpuvussa. Seinän varjoissa Roni tanssii hartaana ja keskittyneenä Akselin ja Elinan häävalssia. Kertaan tapahtumia sentti sentiltä. Makaan sängyllä, istun eri tuoleissa, kävelen ikkunaan ja taas takaisin. Takaisin, mihin? Varmasti juuri tällä hetkellä Elena saa suudelman.
– Siiri, ole kiltti ja kerro, miten tästä pääsee eteenpäin?
On pakko soittaa parhaalle ystävälleni. Hänellä on enemmän kokemusta sydämen rytmihäiriöistä.
– Miten voin enää koskaan olla onnellinen, kun tiedän menettäneeni jotain niin tärkeää?
– Ikävä paljastaa tätä, Linnea, mutta ensi vuonna tähän aikaan sinä jo kirmailet entiseen malliin metsähaassa.
– Mutta jos minä en halua? Jos en kaipaa enää entiseen? Jos en sovi sinne?
Siiri huokailee. Yleensä se olen minä, joka lohdutan toista latteilla sananlaskuilla. Siiri on aika pulassa minun kanssani, sillä minua ei oikeastaan voi lohduttaa. En halua tulla lohdutetuksi. Haluan vain sen penteleen miehen tänne. Ja heti!
– Kyllä sinä pärjäät, Linnea. En koskaan voisi kuvitellakaan, että joku miesjuttu murtaisi sinut.
– Ei se ollut mikään joku miesjuttu, vaan…
– …vaan ainutkertaista ja ihanaa. Juu, juu, niinhän ne aina.
Nähtävästi Turkin Önder oli ollut Siirille liikaa. Hänen kyynisyytensä lähenee jo loukkausta.
– Kiitos, Siiri. Pahensit oloani juuri potenssiin kymmenellä.
– Anna anteeksi. Minä olen tänään kamala. Minä keksin jotain sopivaa rohtoa, ja soitan sitten.
Herään sunnuntaina puhelimen viestiääneen. Kalmainen kankkunen moukaroi päässäni. Lääkitsin sydäntäni parilla terävällä. Nyt sydämen ohella sairaana on koko nainen.
Mikä ihme tämä on? Outo viesti oudosta numerosta. ”Lue Hesarin henkilökohtaista-palsta.”
Haen tuoreen lehden eteisen lattialta. Mikä tämä sairas pila on?
“Hyvää huomenta, L. Tämä se on. Älä väsy ihmeisiin.”
Epäilemättä Siirin aivoituksia tämä piristysruiske. Voi se olla työpaikan miehiltäkin. Niiltä voi odottaa mitä vain. Kerran ne lähettivät minulle miesten alushousut postissa. No, onneksi ne olivat sentään puhtaat ja uudet. Luulisin. Muuten olisin antanut niistä jokaiselle potkut. Pojat totesivat vain nauraen, että ensin tulee miesten boxerit ja sitten perässä mies.
Maanantaiaamuisin kiire on vakiotila. Harpon pyörälleni. Harkitsen hetken jopa taksia, mutta luontainen pihiyteni voittaa laiskuuden.
Mammamallisen Kaunottareni tankoon on kiinnitetty tumma ruusu. Sellainen, joka on niin tummanpunainen, että näyttää jo lähes mustalta. Tämä on niin Siiriä. Juuri tämän väsymättömän huumorinsa vuoksi nainen onkin paras ystäväni. Ei auta kuin repiä piikikäs ruusu irti ja sulloa se reppuun. Nyt ei jouda nauttimaan ruusun viettelevistä ominaisuuksista.
– Katsokaa, Linnea on iskenyt lähettipojan.
Kake hirnuu kuin kuohittu ori huoneeni ovella. Nuori Pika-Expressenin lähettipoika on todellakin päässyt yllättämään minut kesken mietteliään nenänkaivuuni. Silti olen enemmänkin nolostunut Kaken käytöksestä. Tämä näkee tavallisissakin tilanteissa aina jotain perverssiä. Mitä se kertoo miehestä?
– Eikö tuo nyt ole sinulle liian nuori? Kake höpöttää kuin lähettipoika olisi ilmaa. Poika ei kuitenkaan ole puolustuskyvytön, vaan sivaltaa takaisin.
– Enhän minä edes pidä naisista, lähettipoika toteaa makeilevasti samalla Kakea silmäillen.
Sen saman tien Kake poistuu jalkoihinsa kompastellen.
– Piste sinulle, onnittelen poikaa.
– Meni hetkeksi heinäpaali väärään kurkkuun. Pääasia, että on hetken hiljaista. Kiitos sinulle!
Saan keskikokoisen paketin eteeni. Paketissa on rutosti silkkipaperia. Kymmenkunnan kerroksen alta löytyy rasiallinen mansikoita ja pullollinen vaaleanpunaista kuohuviiniä. Siiri on niin ihana ystävä.
Kotona pistän ikivanhan kasetin soimaan. Nolottaa myöntää, mutta minulla on piilossa melko mittava kasettivalikoima. Suomalaiset rakkauslaulut vaikeroivat huoneessa. Pelastan kärsineen ruusun repusta kapeaan maljakkoon. Avaan mansikkarasian ja kaadan viiniä kahvimukiin. Romanttiset iltamat yhdelle.
Puhelin soi ovikellon kanssa yhtä aikaa. Vastaan ensin.
– Hei, Linnea.
Pitkä hiljaisuus syntyy siitä, etten ole varma, onko se hän.
– Hm, nyt en ole ihan varma. Oletko se muka sinä?
– Minä se olen. Olen, kuka vain haluat.
Se on Roni. Mies, jonka en todellakaan halua olevan kukaan muu.
– Odota siinä hetki. Minun on avattava ovi.
Avaan oven, jota pimputetaan jo kärsimättömästi.
– En mennyt minnekään, kuten lupasin.
Oven takana seisoo valtaisa orvokkikimppu kädessään mies, joka puhuu minulle puhelimeen.
– No, miksi sinä oikein kaksin kappalein saavuit?
– En tiennyt, kumpaa kaipasit enemmän, nähdä vai kuulla minua, joten päätin tulla molemmilla tavoin.
– Tyypillistä. Aiotko sinä ottaa siis vaimosi lisäksi minusta itsellesi rakastajattaren? Kahdella tapaa.
En keksi Ronin paluulle muuta selitystä. Hän haluaa kaiken. Kaikesta kaiken, ja parhaat puolet.
– Niin ihana kuin oletkin, en suostu sellaiseen. Ihan oikeasti. En suostu.
Mies ei vastaa mitään. Katselee vain yhden hengen kattaustani.
– Voisinkohan minäkin saada lasillisen? Oliko se oikeaa merkkiä?
Kaadan Ronille viiniä mukiin, jossa yksisarvisen selässä ratsastaa silmälasipäinen apina.
– Oliko onnistuneet häät?
Uskaltaudun heti käsiksi asiaan.
– Itse asiassa, se lauantai sujui paremmin kuin vain hyvin. Olen nyt täysin uusi mies.
En voi katsoa Ronia silmiin. Hänen sanansa tuntuvat niin julmilta. Tulla nyt tänne kerskumaan. Miksi ihmeessä?
– No, sehän on helpotus. Kiva.
– Onko tosiaan?
Mies pilkkaa minua.
– Huomaatko, että ihan puhkun ja puhisen uutta verta?
Mies saa minut itkemään.
– Minä en itke koskaan, valitan.
En osaa itkeä.
– Nyt itket, mies toteaa yksinkertaisesti.
Roni nostaa minut syliinsä ja kantaa sohvalle.
– Älä itke. Lopetan kiusoittelun. En vain voinut vastustaa.
Mies kuivaa suutelemalla kyyneleet kasvoiltani.
– Minä petin kaikki. Petin Elenan, vanhempani, sukulaiset, firman. Oli vähällä, etten saanut iltapäivälehtien lööpeistä lukea, miten isä kuristi ainoan poikansa kuoliaaksi. Se olisikin kyllä ollut melkoista.
– Apua, mitä sinä olet tehnyt?
– Tein sen, mikä minun pitikin. Klassiset oharit. Tosin viikko ennen häitä. En viitsinyt sentään olla liian dramaattinen karatakseni alttarilta.
– Apua!
En pysty sanomaan mitään sen älykkäämpää.
– Ei apua, vaan ihanaa! Katsos, olen laskeskellut näin. Isäni leppyy aikanaan. Viimeistään silloin, kun teemme hänestä isoisän. Ja Elena toipuu parhaillaan New Yorkissa. Äitini on minun puolellani. Ja muista ei ole niin väliäkään.
– Minulla on niin paljon kysyttävää, änkytän.
– Minulla taas on vain yksi kysymys, mies vastaa.
– Oletko sinä rakastunut minuun vai et?
– Tietysti olen.
– Tahdotko sitten viettää ensi yön kanssani luonnonhelmassa telttaillen? Paino ei ole sanalla telttailu. Minulla on auto täynnä rekvisiittaa, jota ilman nykyihminen ei metsässä pärjää.
– Tahdon.
– Aamulla voimme soittaa töihin ja ilmoittaa äkillisistä flunssanoireista. Ihan heti ei näet metsästä palata. Alan päästä todella ulkoilmaelämän makuun. Siellä on niin hyvä harrastaa…
– …ruumiinkulttuuria, päätän miehen vihjailevan lauseen.
Aamulla meillä on molemmilla vuosisadan flunssa. Voimme jäädä makuupussiin parantamaan toinen toisemme.
