Puutalo on menettänyt alkuperäisen värinsä. Joskus sekin on hehkunut vaaleanvihreänä koivun pikkusilmujen tapaan. Nyt rötiskö viettää päivänsä odotellen purkutuomiota. Kotoisaksi ja viihtyisäksi tarkoitettu pihamiljöö on kasvanut umpeen. Pystyyn lahonnut keinu natisee tuskissaan, ehkä ikävissään. On kuin se muistelisi niitä aurinkoisia onnenpäiviä, jolloin vikkelät jalat antoivat sille kyytiä. Miten surullinen, ja samalla kaihoisan kaunis piha.
Seison tässä punaisten vaahteranlehtien saartamana, sillä minun asiani eivät ole hyvin. Tarvitsen apua. Ainakin pientä tuuppausta johonkin suuntaan.
Sade kyntää nenäni piennarta. Pelottaa, mutta en peräänny. Hengitän koko vartaloni pituudelta ja rentoutan jännittyneet hartiani. Asetan etusormeni varovasti ovikellon päälle ja painan kerran. Kuulen sisältä vaivalloisen tuntuisesti lähenevää, laahustavaa ääntä. Pienen odottelun jälkeen oven avaa punapipoinen vanha mies, joka käden huitaisulla kehottaa minua seuraamaan itseään. Saavumme vanhanaikaiseen keittiöön, joka on ehkä tahtomattaankin retroilun helmi. Haalistunut oranssi räiskyy kaapinovissa, ja paksun verhon keltaisesta ojentuu jättimäisiä kukkia.
Vaimolla on kuulemma vielä edellinen tapaus työn alla. Ristin jalkani, ja kädet rutistan sylissä tiukkaan rukousasentoon. Sellaisessa asennossa rentoudun parhaiten. Eletutkijan mukaan olen torjuva ja luotaantyöntävä, mutten ole niistä kumpaakaan. Olen vain pelokas nuori nainen.
– Maailmanlopun merkkejä tunkee kaikkialta, mies puhelee kuin itsekseen katsoen samalla sameasta ikkunaruudusta ulos. Näkeekö hän siellä jotain, mitä minä en osaa katsoa? Enteitä.
– Taivas on niin surullinen, meri huutaa ja maa tuottaa orjantappuraa.
Vanha mies toistaa hokemaansa kuin loitsua. Kolme kertaa peräkkäin. Niin kuin saduissa aina tehdään, mieleeni nousee äkkiä. Kaikkea kolmin kappalein: tehtäviä, vastoinkäymisiä, veljeksiä. Tässä minä istun kuin sadussa, mutta vailla taikaa ja onnellista loppua. Näen vain ristiriitaisen syyspäivän, joka on ankean sateinen, toisaalta tulvillaan syksyisiä luonnon sävyjä.
– Sie voit nyt mennä, mies komentaa viitaten toiseen huoneeseen päin. – Tais se edellinen jo lähtee.
Katson ukkoa kummissani, sillä kukaan ei ole poistunut ulko-ovesta. Arkana sipsutan kuitenkin oviverhon tuolle puolen. Huone on täynnä menneen maailman romanttista rekvisiittaa. Tavaraa tursuaa seiniltä, pitsiliinaisten piironkien päältä ja pöydiltä. Melkoinen elävä museo.
– Anteeksi, kun kesti, nainen tokaisee minuun katsomatta. – Elina oli tänään hankala.
Etsin katseellani tuota Elinaa, joka tuntuu mystisesti haihtuneen. Nainen huomaa ihmetykseni. Silmiin syttyy ymmärrys.
– Et sie Elinaa näe. Mie vaan näen. Elina on yhteyshenkilöni. Semmoinen välitilassa kulkija.
Mitäpä tuohon sanoisi, joten olen hiljaa. Yritän hätistellä jaloistani outoa ilmavirtaa.
– Käydään käsiksi siun ongelmaan, nainen lopulta virkkaa katsellen samalla huvittuneena kamppailuani näkymättömien voimien kanssa. – Haluat sie ennustuksen pelikorteista, Tarot-korteista tai ehkä kädestä?
– Pelikorteista, vastaan nopeasti. Ne tuntuvat vähiten uhkaavilta. Niillähän voi pelata myös Mustaa Maijaa, fuskua ja vaikka Sikaa. Tarot-korteissa sen sijaan muistan nähneeni viikatemiehen ja kuoleman kuvia. Kädestä en kehtaisi antaa naisen ennustaa, sillä se on niin tärisevä, ettei pysyisi paikoillaan.
Yllättävän kankein sormin ja alkeellisella tekniikalla ennustajanainen sekoittaa korttejaan, pudottelee niitä tuolilleen, eikä vaivaudu nostamaan. Olen valmistautunut epämääräisiin ja monitulkintaisiin selityksiin. Oletan naisen käyttävän runsasta symboliikkaa ja puhuvan ennen kaikkea sellaisista todennäköisistä asioista, kuten naimisiinmenosta, lapsista ja työstä. Tällaiset asiathan koskettavat meitä kaikkia. Jokainen kaipaa parempaa kaikkea. Ymmärtävämpää miestä, paremmin palkattua ja mielekkäämpää työtä sekä kahta lasta ja koiraa sen omakotitalon avaralle pihalle.
– Siun päässäs käy uskomaton kuhina. Koittaisit olla hetken ajattelematta yhtään mitään, antaisit vaan elämän mennä omalla painollaan.
Erittäin vaikea kehotus ihmiselle, joka normaalisti ajattelee kahden edestä. Poikaystäväni Samuli vihaa paikoillaan olemista. Siksi hän hyppää, liitelee ja kiipeää ensin, miettii vasta puolessa välissä kalliota tai benji-köysi nilkassaan, selviääkö tästä hengissä. Minä kuljen sitten aikuisen miehen perässä puhaltelemassa pipeihin ja siivoamassa savuavia nuotioita. Samuli on extreme ja äärimmäinen, minä rauhoittava ja oikeista kohdista kiristävä tukisukka.
– Ahaa, sie olet käännekohdassa.
No niin, tulihan se sieltä. Niinhän me kaikki, jotka tällä sohvalla istumme.
– Suurin huolesi koskee pitkäaikaista miesystävääsi. Hänen kohdallaan joudut tarkoin miettimään, miten paljon voit antaa anteeksi menettämättä samalla itsekunnioitustasi. Kuinka paljon olet valmis kestämään ja ottamaan vastaan, sillä se, mitä saat, ei ole tasapainossa avokätisen antamisesi kanssa.
Minua polttelee kuin olisin nokkosilla vihdottu. Nainen on omien ajatusteni kaiku.
– Siun pitäisi nyt pohtia, missä loppuu velvollisuus ja alkaa rakkaus, nainen huokaisee. – Vai, alkaako se missään? Onko enää jäljellä pelkkää velvollisuutta ja tottumusta? Siun luonteesi on hukkumassa miesystäväsi hallitsevan persoonan alle. Vielä pari vuotta, etkä enää tiedä tai muista, kuka oikeasti olet.
– Kuulostaa aika kauhealta, totean. Tajuan itkeväni vasta, kun kämmenselälleni ropisee pisaroita.
– Siulla on lähipiirissäsi sekä uutta synnyttäviä että tuhoavia voimia. Mieti tarkkaan, kuka ansaitsee luottamuksesi. Jos hellii kyytä povellaan, saa olla koko ajan varuillaan, ja sellainen kuluttaa.
Vanhus ei edes katso kortteja puhuessaan. Tajuan korttien olevan vain asiakkaita varten kehiteltyä näytöstä. Etteivät nämä pelästyisi. Näyt tulevat naisen sisältä, ehkä juuri tuon kapinallisen Elinan välityksellä.
Mietin nykyisiä ystäviäni, jos heitä nyt sillä nimellä haluaa kutsua. Itse puhun yleensä vain kavereista. Samuli ja minä pyörimme usein Irinan sekä Pertun kanssa. Irinan unohtumattomat porkkanahiukset sekä sähkönsiniset silmät aiheuttavat miehissä omistushaluja. Irinan vaativa luonne peittyy helposti ylenpalttisen kauneuden kätköihin kuin kivi rahkasammaleen alle. Pertusta riittää kaksi sanaa: liian kiltti. Miksi hankala ihminen niin usein vetää puoleensa ikuista ymmärtäjää?
– Mie näen vierelläsi uuden miehen. Hänessä on kuitenkin jotain tuttuakin paljon. Vaaleanpunainen orkidea liittyy jotenkin suhteeseenne. Kukan aikoihin siulla on jo hyvä olla.
Niinpä tietysti, ajattelen sarkastisena. Onko koskaan tehty yhtäkään ennustusta, jossa ei luvattaisi uutta miesystävää. Olen kuitenkin diplomaattinen.
– Orkideat ovat lempikukkiani.
Ja siinä en valehtele. Niiden kauneus perustuu ristiriitaisuuteen. Muovinen epäaitous yhdistyneenä yksinkertaiseen ja herkkään. Sellaisia ihmisetkin usein ovat.
– Siulla on itselläsikin jonkinasteista yliaistillisen havaitsemisen kykyä, nainen mutisee hiljaa. – Tällainen näkeminen sijaitsee samalla alueella intuition kanssa. Ei tässä ole mitään ihmeellistä tai pelottavaa. Onhan se selvä, että kaikki ei ole tässä. Miten voisikaan? Monilla ihmisillä olisi mahdollisuus yhteyteen henkimaailman kanssa, mutta suurin este on pelko. Siekin tuhraat paljon tärkeää aikaasi pelkäämiseen.
Nostan vain kulmakarvojani. Peloissani. En halua nähdä yhtään mitään ylimääräistä.
– Nämä näyt eivät toteudu väistämättömästi, ennalta määrättynä kohtalona, vaan siulla on mahdollisuus tehdä valintoja. Kukaan ei heitä tulevaisuudellasi arpaa. Elämäsi kulkua ei ole päätetty, vaan muokkaat sitä itse koko ajan. Huominen muuttuu sen mukaan, miten tänään valitset. Tulevaisuus elää ja liikehtii. Se ei ole vielä olemassa ja odottamassa tietynlaisena.
Nainen pyytää jättämään omantunnon mukaisen summan. Laskostan pöydän reunalle neljäkymmentä euroa. En tiedä, onko se paljon vai ihan liian vähän.
Tuntuu ihanalta päästä pois huoneesta, jossa oudot leyhähdykset käyvät päälle. Ennustajan mies muistaa vielä evästää matkaani ilmakehän valoilmiöillä.
– Jos on pilvetön taivas ensi yönä, katsopas sie yöpilvinäytelmää. Saattaa näet muodostua valaisevia yöpilviä. Muista sie tyttö, taivas on avoin infotaulu, josta voit aina katsoa reitit ja aikataulut.
Vilkutan tonttumaiselle miehelle yhteisymmärryksen merkiksi. Nuo kaksi ihmistä elävät mielenkiintoisessa maailmassa. Heidän päivissään on henkioppaita ja punaisia riimukirjaimia taivaalla. On sekin parempaa kuin Samulin haisevat treenipaidat lattialla ja uunilohi, josta en ole muistanut poistaa ruotoja. Olen kuin äiti paijaamassa poikansa piloille. Tekemässä tästä uusavutonta.
Kotona Samuli puuhaa energisenä, lähes maanisena, matkasuunnitelmiensa kimpussa.
– Otan uudet golf-varusteeni mukaan. Kuulin töissä, että Toscanassa on upeat puitteet pelaamiselle.
Minä en ole vielä löytänyt näitä tasaisia viheriöitä, joissa kuljetaan hapsukengissä ja neuleliivissä.
– Taidan kallistua Pisan kaltevan tornin ja Sienan vanhan keskustan kaltaisten perinteisten nähtävyyksien puoleen, vastaankin oitis miehelle.
– Tyypillistä akkojen kulttuurivouhotusta, Samuli heittää puunelosensa uumenista.
– Selvähän se, myönnyn tyynesti. – Oletko muuten kuullut mitään muista?
Irina ja Perttu ovat lähdössä mukaan syysreissullemme. Samuli haluaa aina paljon porukkaa ympärilleen. Mies tarvitsee yleisöä tempuilleen ja naurajia vitseilleen. Viimekertaisissa illanistujaisissamme Samuli joi raakoja kananmunia, järjesti uimahyppykilpailun puhallettavaan lasten altaaseen ja esitti kotikaraokessamme koko levyllisen vanhoja, suomalaisia Finnhitsejä. Muistan vielä, miten miehen valmistamassa specialboolissa kelluivat vanhat tekohampaat. Mistä lie löytänyt.
– Irina soitti tunti sitten, mies selittää puolittain vastahakoisesti. – Koukkaamme huomenna taksilla sitä kautta.
En aina ymmärrä Irinan ja Samulin suhdetta. Jotain selittämätöntä siinä on. Minä huomaan kaiken. Ikävä kyllä. Mielelläni olisin silmäpuoli osa-aikakuuro.
– Missä sinä muuten olit? Samuli muistaa vihdoin ihmetellä. – Kävitkö vihdoinkin ostamassa ne uudet bikinit?
– En käynyt, vastaan huokaisten.
Samuli jaksaa jankuttaa häränverenpunaisista bikineistä, jotka näki Stockmannin ikkunassa viime viikolla. En ole viitsinyt esitellä postimyynnistä tilaamaani mustaa kokouimapukua. Se on ihanuus, joka nousee sivuilta melko korkealle. Toinen olkapää kiinnittyy isolla hopeasoljella, toinen puoli on tavallinen. Minusta kyseessä on vallan mahtava pikkupukine, mutta Samulista siinä on varmasti liikaa kangasta.
– Olin ennustajalla. Lupasi aviomiehen ja neljä lasta, pilailen.
– Ai kamalaa! Kunhan se aviomies en ole minä, huokaisee sitoutumiskammoinen poikaystäväni. – En tiedä mitään ikävämpää kuin hyville pöytätavoille opetetut sisäsiistit, prässihousuissa kulkevat miesparat.
– Älä pelkää, en ole kosimassa sinua, vastaan heti.
En ole valmis toistamaan miehelle ennustajan sanoja. Haluan pitää ne itselläni, tutkiskella niitä yön pimeinä tunteina.
– Minä olen täällä vain pitämässä hauskaa, Samuli rehentelee. – Mutta sinähän rakastatkin minua juuri tällaisena.
Hymähdän miehen itseriittoiselle lauseelle. Onneksi hän sentään on noin varma minun rakkaudestani, kun itse en enää ole. En ole kovin varma enää mistään.
Toscana, nimikin tuoksuu unelmilta, on maisemiltaan henkeäsalpaava. Kumpuilevaa maastoa, jossa sypressilehdot ja viinitarhat vuorottelevat. Sitruunankukkia, oliiviöljyä ja poltettujen värien harmoniaa. Tunnen oitis tulleeni kotiin. Jokainen hampaaton vanhus, ruutua hyppelevä lapsi ja pyykkiä ripustava emäntäkin tuntuu toivottavan minut tervetulleeksi takaisin kotiin. Ihmisten ilmeet enintään ihmettelevät, missä olen viipynyt näin kauan. Miten olen malttanut pysyä poissa. Sitten kasvot hymyilevät helpottuneina. Pääasia, että nyt olet täällä.
Majapaikkamme, Villa Athena, lepää ilta-auringon siivilöityneessä valossa. Istumme pikku hotellin ravintolaan suunnittelemaan ensimmäistä iltaamme.
– Minä tilaan ison oluen, Samuli elämöi ja on täynnä intoa. – Turha syödä mitään, menee muuten hyvä humala vain hukkaan.
– Minäkin otan viiniä, Irina miettii. – Täytyy ajatella linjoja, kun huomenna pitäisi mahtua uusiin bikineihin.
– Ihanaa. Pienet bikinit vihdoinkin tiedossa, Samuli mylvii. Mies saa oluensa, eikä voisi olla onnellisempi. – Nooralla on taas mukana se perinteinen sukelluspuku. Vanha hajosi, niin nyt on hankittuna uusi samanlainen.
Irinaa mieheni jutut ilahduttavat. En tunne minkäänlaista halua kilpailla naisen kanssa. Hän saa olla voittaja kaikissa kilpailuissa, joihin en aio edes osallistua.
– No, koska minun uima-asuuni mahtuu vaikka pieni perhe koirineen, voin huoletta syödä teidän kaikkien edestä, huokaisen mielihyvä äänessäni. – Tilaan tuollaisen ricotta-spinaci-cannelonin. Jälkiruoaksi vetäisen ohimennen kahden hengen tiramisu-annoksen. Tämä siis, näin alkajaisiksi.
Samuli katsoo minua kuin epämiellyttävää sääskeä jalallaan. Haluaisi läiskäistä pois kiusaamasta, muttei ylety kurottamatta. Kurottaminen sitten taas vaatisi hetkellisesti otteen irrottamisen olutlasista.
– Ei kai me tässä koko iltaa nyhjötetä, ravintolan terassilla. Minä haluan toimintaa. Miten tuollaiseen mini-ihmiseen voikin mahtua niin paljon ruokaa? Mihin se oikein menee?
– Minä voin kyllä tulla seuraksesi, Irina lupaa vienosti. – Kyllä Noora osaa pureskella ja niellä ilman tukeakin. Soitat sitten, kun olet saanut kaikki tassisi ja kulhosi nuoltua, niin tavataan jossain.
Nyökkäilen joka suuntaan tasapuolisesti. Vannon ja vakuuttelen tyytyväisyyttäni.
– Totta kai, menkää matkoihinne siitä. Hus, hus! Minulle riittää vallan mainiosti cannelonien seura, naurahdan täysin vakavissani.
– No niin, Perttu. Adidasta toisen eteen sitten, käskyttää Irina käsiään taputtaen.
– Ei, kyllä minäkin ajattelin syödä, Perttu toteaa vaisusti. Hän avaa suunsa varmasti ensimmäistä kertaa illan aikana.
– Mitä? Irina kirahtaa ärtyneenä. Me kaksi muuta käännymme uteliaina Pertun puoleen seurataksemme, miten tämä aikoo selvittää itsensä ehjänä ulos tilanteesta. Perttu kun normaalisti vain myötäilee Irinaa, silittää naista tyynnyttävästi alaselästä ja reidestä.
– Jään tänne syömään, Perttu toistaa rauhalliseen tapaansa katsoen Irinaa suoraan silmiin. – Minulla on nälkä.
– Ethän sinä voi! Irinalla on jo alkavan hysterian alkeet äänessään. Hän tietää, että tottelemattomuudella on taipumus laajeta.
– Totta kai voin, Perttu nauraa. – Mene sinä vain Samulin kanssa edeltä, kun kerran haluat.
– Niin, tule nyt, kun kerran haluat… minua, Samuli lohkaisee.
Taikasanat näyttävät olevan poikaystäväni hallussa. Irina tarttuu sukkelasti Samulin tarjoamaan käsikynkkään.
Pöytään laskeutuu hiljaisuus, joka näyttää suurelta kysymysmerkiltä. Poistuvan parivaljakon kikatus kantautuu vielä pitkään pimenevästä illasta.
– No niin, meidät hylättiin, totean Pertulle.
Itse asiassa olen jo kuukausia onnistuneesti vältellyt jäämistä Pertun kanssa kahden. Sen jälkeen, kun sain tietää Irinan pettäneen Perttua, olen alkanut katsoa miehen oikean olkapään ylitse. Kuin sieltä avautuisi aina jotain ylen kiinnostavaa, joka ei voi hetkeäkään odottaa. En vain halua toimia törkypostin kantajana, mutten myöskään kykene kohtaamaan miehen luottavaisia ruskeita silmiä.
– Minä otan jotain pientä vaan, mies tuumaa ruokalistan kätköistä. – Aloitan jollain antipastolla. Hm, vaikka ilmakuivattua kinkkua cantaloupe-melonin kera. Sitten ehkä primo piatto eli ensimmäinen pääruoka, joka voisi olla pastaa. Se on aina hyvää. Toisena pääruokana vasikanlihaa. Jälkiruoaksi on pakko valita italialaista, maailmankuulua jäätelöä. Niin, ja tietysti kupillinen espressoa kruunaa pikku ateriani.
– Pikku?
Pyörittelen silmiäni vastapäivään.
– Niin, tässä maassa on lupa, oikeastaan velvollisuus, nauttia.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin Perttu luo palvovia silmäyksiä eteensä aseteltuun alkupalalautaseen.
– Hyvää huomenta, olen nuokkunut koko menneen vuoden, mutta nyt alkaa vihdoin taju ja tunto palautua.
Mies nojautuu taaksepäin sulaen silmieni ihailussa rennoksi ja vapautuneeksi. Todistan täydellistä kotelosta perhoseksi -metamorfoosia ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Enkä olisi halunnut jättää tätä ihmettä näkemättä mistään hinnasta. Niin on kyllä kaunista, kun ihminen on onnellinen.
Miehen äkillinen onnellisuus tarttuu. Nauran pieniä kukkasia sydämessäni.
Keskustelemme ralliautoilusta ja missikisoista. Väännämme kättä maanviljelyksestä. Hehkutamme yrttien ihanuutta. Teemme ryöstöretkiä toistemme lautasille.
Kävellessämme mietin, koska minulla on viimeksi ollut näin hauskaa. Aidosti ja syvyyksiä myöten kivaa. Oli kyllä yllättävää.
Yritän matkalla tavoittaa Samulia, mutta miehen kännykkään ei saada yhteyttä. Onko poikaystäväni sulkenut puhelimensa? Vahingossa?
– Älä huoli, minä soitan nyt heti Irinalle, Perttu lupaa. – Samulin tuntien tyyppi on varmaan pudottanut puhelimensa baarin pyttyyn tai heittänyt sitä kuin tikkaa. Joitakin aina sattuu ja joskus tapahtuukin.
Päättelen kuulleeni väärin.
– Se on totta. Samulilla vierähtää usein juhlimisen jälkeinen päivä siinä, kun hän soittelee tavaroidensa perään ja lepyttelee ihmisiä, joille on mennyt puhumaan totuuksia.
– Ei täälläkään vastata, Perttu ihmettelee päätään raapien. – Kyllä Irina soittaa pian takaisin, kun näkee minun tavoitelleen, mies lohduttaa minua.
Seisomme keskellä kaupunkia kuin kaksi eksynyttä lasta.
– Jaahas, mitä halutaan tehdä? Perttu kysyykin. – Nyt tuli yllättävä tilaisuus seurata kerrankin omia mielihaluja.
– Totta, tätä kutsutaan kai vapaudeksi. Tai omaksi elämäksi.
Olen täynnä heliumia ja ilokaasua.
– Haluaisitko lähteä nuuskimaan paikkoja? Seikkailemaan ex tempore?
Katsomme toisiamme suoraan silmiin. Ylipitkät papattimatot rätisevät. Lähdemme puolijuoksua mäkeä alas. Kuin peläten, että meidät vielä joku huutaa takaisin. Minun päässäni soi itsepintaisesti Bryan Adamsin Run to You.
– Tiedätkö, tänä keväänä näin ensiksi keltaisen perhosen. Se tarkoittaa, että loppuvuodesta tulee erityisen iloinen. Ja katso, miten minua nyt jo naurattaa.
– Mikä uskomus tuo oikein on?
– Se on Muumien kansanperinnettä, selvitän kuin itsestään selvää asiaa.
Kuljemme talojen pihoilla ja kapeilla kujilla. Välttelemme hälyä ja ihmismassoja.
– Tiesitkö, että missään muualla Euroopassa ei ole yhtä runsaasti keskiajan ja renessanssin taideaarteita kuin täällä? kysyy Perttu.
– Vai tiesinkö? Luin kaiken tästä paikasta. Voisin hyvin ryhtyä täällä oppaaksi. Minähän osaan kieltäkin auttavasti, muistutan muka närkästyneenä.
– Sinä todellakin jotenkin tunnut kuuluvan tänne. Olet vaalea suomalainen, mutta täällä menet täysiverisestä italiattaresta. Siinä sen näkee, ettei värillä ole väliä. Tärkeintä on se kipinä, joka valaisee. Annas oikein, kun katson.
Mies kääntää kasvoni itseensä päin ja tutkiskelee niitä rauhallisesti ja liioitellun vakavana.
– Kyllä. Olet puhjennut täyteen hehkuun.
– Kiitos. Onneksi sinulla ei ole taipumusta liioitteluun. Mutta olet oikeassa. Minulla on täällä luvattoman hyvä olla.
Pysähdymme pieneen tavernaan, jossa nautimme auringolta maistuvaa paikallista viiniä. Poskessani polttelee vielä Pertun kevyt peukalon jälki.
– Tämä nektari on Chiantin viinialueelta, Perttu tietää. – Se on Italian kuuluisinta viiniseutua. Huomasitko muuten, että huomenna järjestetään retki Badia a Coltibuonoon eli luostariin, jossa voi tutustua viininvalmistusprosessiin?
– Pelasin varman päälle ja ilmoittauduin retkelle jo Suomessa. Meillä menevät Samulin kanssa mieltymykset niin ristiin, että olen tottunut kulkemaan itsekseni. Vaikka kyllähän sinä tiedät. Luulen, että Samulilla kuluu huominen joka tapauksessa parannussarjan äärellä. Eikä minua kaivata silloin.
– Minä aion myös tulla maistelemaan lisää. Viinejä, siis. Viinihän on kulttuuria, kokonainen elämänmuoto. Ja minulla on vielä paljon opittavaa sekä viineistä että elämästä. Menevät välillä tanniiniset ja tammiset ihan sekaisin, mies naureskelee puutteelliselle etikettitietoudelleen.
– Tervetuloa seuraani sitten huomenna, jos kelpaa, toivotan miehelle ja nostan lasini kilistämään. – Niin, ja Irina myös, totta kai.
Ilma ympärilläni kylmenee mystisesti.
Saavumme hotellillemme yöilman raikastamina.
– Tuletko vielä huoneeseemme maistelemaan tätä? kysyn heilutellen ostamaamme viinipulloa.
– Toki. Voimme yhdessä odotella bailaajiamme maailmalta. Onkohan Irina eksynyt huonoon seuraan, kun ei ole vaivautunut soittamaan, mies arvuuttelee hyväntuulisena.
Tuskin Perttu arvaa, miten oikeassa onkaan.
Kuulemme jo kynnyksellä outoa ähinää. Ihmeissämme hiivimme pienen makuuhuoneen ovelle. Mullin mallin raastetussa sängyssä taistelevat Irina ja Samuli. Irina on kietoutunut mieheeni kuin köynnös. Alkukantaiseen tanssiinsa uppoutunut pari ei huomaa meitä. Humala on sulkenut heidät omaan valtakuntaansa. Peruutamme äänettömästi Pertun ja Irinan huoneeseen.
– Olen tosi pahoillani, että näit tuon, Perttu pyytelee minulta anteeksi avopuolisoidemme tekemisiä. – Se ei tainnut olla perinteinen lähestyssaarnaaja. Ehkä ennemminkin tantrista meditaatiota.
Perttu on ihan tyyni.
– No, nythän meillä on tässä aikaa perehtyä tämän viinin ominaisuuksiin. Kun kaksikkokin on turvallisesti viereisessä huoneessa, totean sarkastisesti.
En ole ollenkaan niin järkyttynyt kuin voisin olla. Ehkä jopa haluaisin olla järkyttyneempi. Jotenkin alitajuisesti olen aina olettanutkin Samulin pettävän minua. Ei mitenkään järjestelmällisesti tai ilkeyttään. Silloin tällöin, liian varhain päättyneen baari-illan jatkoksi. Muistan kerran ostaneeni miehelle varmuusvälineitäkin varastoon. Itsesuojeluvaistoni toimii sentään osittain. En kaipaa mitään kutiavia, saati tappavia, tuliaisia. Samuli pilkkasi minua silloinkin hiton luulotautiseksi. Ja nythän tuo sairauteni tuli todistettua.
– Sinusta minä olen huolissani, säälittelen Perttua. Hän ei ole ansainnut kohtaloaan.
– Kyllä minä kestän, eikä tee edes tiukkaa, mies vain toteaa.
Oletan Pertun olevan vielä shokissa.
– Ihminen on ainoa eläin, joka rakentaa häkkinsä ihan itse, mies huokaisee kuin itsekseen. – Joten, ihan oma moka.
– Minullakin on muuten tähän yhteyteen sopiva viisaus, jatkan petettyjen fraasiketjua. – Hyväksytään tosiasiat. Yhtenä päivänä ollaan patsaita, toisena kyyhkysiä.
– Kumpia me nyt ollaan?
– Siinäpä se, vastaan. – Ehkä sitä ei voi vielä tietää. Juodaan itsemme känniin , niin ei tarvitse miettiä järkeviä.
Kahden lasillisen jälkeen Perttu koskettaa olkaani.
– Haluaisitko maistattaa Samulilla samaa lääkettä? mies kysyy yksinkertaisesti. – Minä olen käytettävissä.
– Kiitos, mutta en kyllä tunne tarvetta sellaiseen, vastaan totuudenmukaisesti. – Sitä paitsi, etenen näissä asioissa pitkän kaavan mukaan. Ensin pitäisi tietää strategiset mitat, tilitiedot, sukulaisuussuhteet ja perinnölliset sairaudet. Sen jälkeen miehen pitäisi vääntää esitelmä, josta kävisi ilmi hänen elämänfilosofiansa. Ystäväkirjaan pitäisi täyttää tiedot valokuvaa myöten. Jos se kaikki miellyttäisi minua, voisin siirtyä pussailuvaiheeseen, mutta en vielä ranskalaisiin kielisuudelmiin. Ehei! Kun olisimme päässeet yhteisymmärrykseen lasten lukumäärästä sekä sopineet tulevan hääpäivän ja vihkikirkon, voisimme lähestyä sänkyä. Mutta, vain lähestyä.
Vitsailen tietysti, mutta vain osittain. Olen hidas etenijä. Varovainen tutustuja. Ehkä se onkin yksi syy, miksi olen näin pitkään jaksanut roikkua Samulin kuoppaisessa kyydissä.
– Selvä. Sellaiseen ruumiinavaukseen ei tänään taida olla aikaa, Perttu naurahtaa.
– Kiitos kuitenkin, Perttu, lisään nopeasti, posket punaisina. – Pistän ehdotuksesi korvan taakse.
Samalla olen sujauttavinani jotain herkkää varovasti korvani seutuville.
Ovi avataan hiljaa. Irina hiippailee sisään korkokengät käsissään. Naisen meikit ovat pyyhkiytyneet. Niin, minun tyynyliinaani ja lakanaani.
– Terve, muru. Mistäs sitä tullaan niin varovaisesti? Perttu kysyy tyynellä äänellä.
– Ai, te olette jo täällä. Me Samulin kanssa ihmeteltiin, että mihin te oikein häivyitte.
– Emme me kai mihinkään häipyneet. Ne oli ne jotkut toiset, pistän väliin. – Tuliko puhelimiinne samaan aikaan joku italialainen virus?
– Ai, niin niihin.
Huomaan selvästi, miten Irina yrittää skarpata. Nainen sätkii hetken epätoivoisena kutomassaan tahmeassa verkossa.
– Tämä ilmasto taisi sekoittaa ne, Irina keksii vihdoin.
– Niinpä. Se sekoittaa kaiken. Nokialaiset kai toimivat yhä parhaiten Suomen arktisissa oloissa. Olisiko jotain solidaarisuutta.
– Joko Samulikin siis palasi? kysyn muina naisina.
– Joo, sinne se meni etsimään sinua, Irina vastaa yhtä pokkana.
– Minä lähdenkin sitten ihanan mieheni turvalliseen kainaloon.
Sarkastisen äänensävyni noteeraa ainoastaan Perttu, joka nouseekin heti halaamaan minua.
– No, johan, Irina kivahtaa heti. – Pitäisikö minun tietää jotain?
Poistun huoneesta ennen pimeän puoleni heräämistä. Kyllä on naisella häpyä. Monessakin mielessä.
Samuli maata röhnöttää alastomana. Luultavasti samassa asennossa, johon Irina hänet lähtiessään tuuppasi. Ehkä jopa kondomi yhä suojanaan. Tai, toivottavasti. Kellahdan omalle puolelleni vieraan naisen tuoksuun. Silmät hämärään tottuneena tuijotan katon tahroja. Mitä ne ovat? Miten ne ovat sinne päätyneet? Miksi kuorsaajat nukahtavat aina ensimmäisinä?
Seuraavana päivänä olemme Pertun kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaikki on muuttunut. On jopa olevinaan hauskaa, kun meillä on yhteinen salaisuus. Hotellin aamiaispöydässä elähtäneen näköinen Samuli alkaa olla vauhdissa. Omantunnontuskia ei miehen olemuksesta ole luettavissa.
– Hei, kuulkaa, millaisen vitsin kuulin eilen yhdeltä suomalaiselta. Mitä nymfomaani sanoi aktin jälkeen?
Irina nauraa varmuuden vuoksi jo etukäteen.
– Se kysyi, että kuulutteko te kaikki samaan joukkueeseen?
Taputan Samulia selkää, ehkä vähän tarvittavaa lujemmin, kun hän on tukehtumassa leivänkuoreen. Siinä me istumme pyöreän pöydän ympärillä kuin riittävän hyvät ystävät jakaaksemme kaiken, minkä tarkemmin ajatellen teemmekin.
– Huomenna voitaisiin mennä aamupalalle jonnekin paikalliseen kulmakuppilaan, ehdotan. Päätän pitää yllä vaaratonta keskustelua.
– Noora se jaksaa jauhaa ruoasta.
Samulia puolueeton keskustelunavaukseni ei miellytä.
– Mikä hemmetin ruokamatka tämä oikein on? Sinua kun kuuntelee, luulee olevansa jollain marttayhdistyksen opintomatkalla.
Ai niin, panomatkahan tämä olikin, ajattelen mielessäni kapinallisesti.
– Sitten kamat äkkiä kassiin ja rantautumaan, Irina päättää kaikkien puolesta.
– Menisitkö Perttu hakemaan ne minun uudet bikinini ja pyyhkeen huoneesta? Kun on lihakset niin kipeinä tanssimisesta, ettei jaksaisi nousta.
Vai tanssimisesta, ajattelen.
– Aina palveluksessasi, Perttu vastaa kuin eilinen olisi ollut unta vain. – Minä tosin lähden kahden tunnin päästä viinitilalle.
– Niin minäkin, yhdyn kiireesti edelliseen.
Irina luo meihin heti epäluuloisen katseen.
– Minua ei kyllä kiinnosta sellainen, hän valittaa. – En jaksa istua hikisessä bussissa.
– Ei sinun tarvitsekaan tulla. Emmeköhän me pärjää ilman sinuakin puoli päivää, Perttu toteaa välittämättä Irinan alkavasta ärtymyksestä. Irina ehkä makaa Samulin kanssa, muttei se tarkoita, että Pertun olisi mitenkään toivottavaa tulla toimeen ilman häntä.
– Ja minua ei edes pyydetä mukaan, Samuli tekovalittaa. – Tosin en osaa oikein helposti kuvitella mitään tylsempää. Ne retket ovat eläkeläisille. Eikö siellä ole joku alaikäraja? Ei alle kuusikymppisille?
– Ehkä meidän täytyy sitten viettää ilta eilisen kaavan mukaan, Samuli lisää Irinaa mittaillen.
– Niin, baareissa ja tanssimassa, kuten eilenkin, Irina lataa. – Voidaanhan me tänään myös shoppailla.
Katseemme kohtaavat Pertun kanssa. Molemmat ajattelevat samaa näkyä.
– Kyllä te varmaan jotain kivaa keksitte. Jotain sellaista kuin eilenkin, Perttu lohduttaa.
Rannalla paikalliset kuumakallet viheltelevät Irinan perään. Hänen punaiset bikininsä ovat juuri ne samat, joita Samuli minulle Stockmannin ikkunasta kauppasi. Onkohan se pelkkää sattumaa vai onko Samulilla sormensa pelissä noissakin bikineissä.
– Mahtava uima-asu, Samuli ylistääkin Irinaa estottomasti katsellen samalla minun mustaa luomustani ikävällä ilmeellä.
– Tosi kaunis uimapuku on Noorallakin, Perttu kehuu paikaten miesystäväni puutteellisia käytöstapoja.
– Kiitos. Minustakin tämä on kiva, vastaan silittäen sileää uimapukuani hellästi vatsan kohdalta.
– Äijät kuolaavat sinua, Samuli supisee Irinalle puoliksi vihaisena, osin ylpeänä. Miehen omakin katse on punapään muhkeissa muodoissa kuin kotonaan.
Juoksen uimaan niin, että hieno hiekka jalkojeni alla lentelee holtittomasti ympäriinsä. Paras tai pahin, miten vain, turistikausi on auttamattomasti mennyttä. Sekin.
Viinitilan omistaja on karismaattinen keski-ikäinen mies, joka puhuu viininviljelykulttuurin puolesta ja pahoittelee sen nopeaa kehittymistä pelkäksi elintarviketeknologiaksi. Viinille lajityyppiset aromit, jotka perinteisesti syntyvät jalohomeesta, korvataan kuulemma nykyisin pakastimella ja manipuloinnilla. Olemme Pertun kanssa yhteistuumin närkästyneitä perinteisten viininviljelijöiden puolesta. Mihin tämä manipulointi vielä johtaakaan?
– Täytyykö nyt lopettaa niiden halvimpien viinien ostaminen? kauhistelen. En suoraan sanottuna ymmärrä puoliakaan viinimiehen mehukkaista puheista, mutta olen silti kaikesta samaa mieltä.
Mies maistattaa meillä jumalaisia viinejään. Kellareissa on viileää ja tuoksuu pullotetuilta unelmilta.
– Voisin jäädä tänne töihin, keräämään vaikka viinirypäleitä, kuiskaan Pertulle. – Saisi olla koko ajan pienessä sievässä. Tuntuisi työntekokin iloiselta asialta ensimmäistä kertaa elämässä.
– Ajattele, että viinien makukin amerikkalaistuu, Perttu kiroaa vierelläni tarttuen kuin huomaamatta minua kyynärpäästä kiinni.
– Voi teitä nuoria. Te olette sitten niin suloinen pari. Kyllä nuori lempi on kaunista katseltavaa.
Kanariankeltaiseen hameeseen pukeutunut nainen linja-autostamme pukkaa meitä kylkiin.
– Olette niin toisenlaisia kuin ne kaksi muuta lempiväistä. Tappelevat ja huutavat hotellin käytävällä. Niin, ja entä eilen sitten? Mieheni meinasi saada sydänkohtauksen.
Otan osaaottavan ilmeeni esille.
– Hävytöntä se on. Kulkea sillä tavalla rinnat paljaina ihmisten ilmoilla. Tavallisella kävelykadulla. Piti lähteä ihan hakemaan beetasalpaajia hotellilta.
Nainen on päättänyt keventää kunnolla mieltään. Hän puhuu selvästikin Irinasta ja Samulista, pitää näitä parina. Voin kyllä kuvitella naisen kuivettuneen miehen saaneen sydämentykytyksiä Irinan rintojen edessä, mutten tiedä, auttaako nitro niihin tykytyksiin.
– Niin, olemme tosi onnellisia, vastaan naiselle taputtaen tätä käsivarresta. Turha alkaa selitellä. Olen mielelläni hetken Pertun tyttöystävä. Ihan liian mielelläni, pelkään.
Seuraavat päivät noudattavat samaa kaavaa. Jokainen tuntuu haluavan eri asioita. Perttu ja minä käymme vielä yhdessä pienessä, keskiajalta peräisin olevassa San Miniaton kaupungissa, joka sijaitsee keskellä Toscanaa, Arnojoen laaksossa. Se on Italian kuuluisin tryffelipaikka.
– Tämä on ollut ihmeellinen syysloma. En olisi osannut odottaa tällaista, mutta kaikki on ollut yllättävää ja ihanaa, yllättävän ihanaa, hymyilen Pertulle.
– On ollut oikein valaisevaa, Perttu myötäilee salaperäisesti.
Kotimaassa syksy on värikkäimmillään. Ruskettuneena ja hyvinvoivana viikkaan vaatteitani lähikaupasta hakemiini pahvilaatikoihin. Viheltelen kaiuttimista huokailevan Lenny Kravitzin tahtiin.
– Mitä ihmettä oikein kuvittelet tekeväsi? Samuli tivaa.
– En tiedä, miltä tämä sinusta näyttää, mutta minä pakkaan.
– Miksi ihmeessä?
Samuli on täydellisen yllätetty. Ymmärrän kyllä miehen ajatelleen, että jos joku tästä suhteesta lähtee, se on kyllä hän.
– Syitä on monia, vastaan ympäripyöreästi.
– Mutta, eihän meillä ole ollut riitaakaan. Tuskin koskaan.
– No ei, mutta ei ole kyllä pitkään aikaan ollut paljon muutakaan.
Totuus on myös se, että aiheita riitoihin olisi kyllä löytynyt. Minä en vain viitsi tuhlata aikaani sellaiseen. Arvostan sopua ja rauhaa yli kaiken.
– Älä viitsi pelotella. Tunnen sinut ja satun tietämään, että olet hulluna minuun, Samuli naurahtaa itsevarmuutensa jo takaisin saaneena. – En taida osua kovin paljon harhaan, jos arvaan, että haluat enemmän huomiota. No joo, myönnettäköön, etten ole viime aikoina tarpeeksi heijannut ja paijannut sinua. Lupaan parantaa tapani, kaikki tapani, mies vakuuttelee sen verran kevyesti, ettei niihin vannomisiin ole luottamista.
– Ikävä kyllä nyt on vähän liian myöhäistä.
– Koskaan ei ole liian myöhäistä, Samuli toistaa jonkun TV:ssä parhaillaan pyörivän mainoksen slogania. Tekisi mieleni vastata siihen, että “elämä on”. Voisimme keskustella pelkillä mainoslauseilla. Itse asiassa, se kuvaisi onnistuneesti suhteemme nykytilaa. Tyhjiä sanoja.
– Totta kai on. Esimerkiksi juuri nyt.
Samuli on päättänyt ryhtyä hankalaksi. Mies asettuuu muuriksi oven eteen.
– Tästä ei mene kukaan ulos ennen kuin saan järjellisen selityksen. Mitä sinä olet mennyt tekemään?
– No, jos vaadit. Yksi sana riittää selittämään. Irina. Tosin, minulla olisi paljon muitakin sanoja varastossa, muttei niitä nyt tarvita.
– Irina. Mitä siitä?
– Irina ja sinä, avustan tarinaa eteenpäin.
– Aa, sinua ärsyttää, kun liikuin lomalla niin paljon Irinan kanssa. Talutithan sinäkin Perttua pannasta koko reissun. Vaikka, älä ymmärrä väärin, en syytä sinua mistään. Olen oppinut luottamaan sinuun täysin.
– Sinäpä sen sanoit. Minä en ole oppinut luottamaan sinuun. Onneksi en ole, voisin jälkiviisaana nyt todeta. Epäluotettavan ihmisen kanssa eläminen käy jossain vaiheessa turhan raskaaksi.
Samuli aikoo aloittaa ylitsevuotavan puolustuspuheenvuoronsa, mutta keskeytän sen taputtamalla lujaa käsiäni.
– Kiitos, ei nyt. Minulla ei ole aikaa tällaiseen. Näin sinut ja Irinan. Näin teidät. Tajuatko?
– Pahus, se nyt oli vain pelkkää seksiä. Tiedäthän sinä Irinan. Ei sen kanssa voi paljon muuta tehdä.
– Tulen hakemaan isommat tavarani ehkä jo ensi viikolla. Heti, kun tiedän, mihin ne viedä. Siihen asti asun äidin luona.
– Äitisi saa tästä taas vettä myllyynsä. Se nainen inhoaa minua jo valmiiksi, Samuli puuskahtaa. – No, mene sitten jonnekin rauhoittumaan. Kun tulet taas järkiisi, jatketaan vanhaan, hyvään malliin.
Vanha hyvä malli tarkoittaa ilmaisia kokin, pesulan, vaatehuollon, siivoojan ja talonmiehen palveluja. Toki olen toiminut myös mielenterveysneuvojana ja muunlaisena lääkitsijänä. Kuka sellaiseen takaisin kaipaa? Samuli-parka ei edes ymmärrä pusertaa anteeksipyyntöä suustaan. Rakkaudestakaan mies ei liverrä. Molemmat olisivat olleet käypiä teemoja tähän saumaan.
Muutan jo samana viikonloppuna omaan kämppään. Samulin uhoaminen on muuttumassa vaisummaksi. Hän ei varmastikaan kuvitellut minun koskaan pääsevän näin pitkälle, omaan asuntoon asti.
Olen saanut graduni valmiiksi. Siitä puuttuivatkin enää vain loppuyhteenveto ja johtopäätökset. Lopun ajan olen keskittynyt itseeni. Lenkkeillyt läheisellä pururadalla, ihaillut lähestyvän talven merkkejä, katsellut lempeitä elokuvia ja lukenut itsetuntoa vahvistavaa kirjallisuutta. Eilen kävin taidevuokraamosta valitsemassa olohuoneeseeni kaksi taulua. Toinen abstrakti väri-irrottelu ja toinen tyttöä ja poikaa esittävä pieni lyijykynäpiirros. Tulista ja herkkää. Molempia elämässä tarvittavia elementtejä.
Lakkaan varpaitani mustalla kynsilakalla. Yleensä käytän sitä sukkahousujen pikakunnostukseen, mutta nyt minua huvitti tehdä näin. Joku pyöräyttää ovikelloa koko kierroksen saaden lakkani leviämään pitkin varpaan sivuja. Tuollaisen raivoisan älämölön saa aikaan vain yksi ihminen, Samuli.
– Terve.
Oven takana on vallan toinen mies. Perttu. Varustautuneena Chianti-viinillä.
– En langennut halvimpaan, vaan muistin verivalamme, hän sanoo oven suussa lahjaansa ojentaen.
– Saanko tulla sisälle? mies kysyy epäröiden. – Olisi tietysti pitänyt soittaa ensin.
– Anteeksi. Tule sisälle. Olet ensimmäinen vieraani.
Menen keittiöön avaamaan viinpulloa ja lepyttelemään laukkaan lähtenyttä sydäntäni. Miten minä nyt näin ilahduin ja innostuin vanhan ystävän näkemisestä?
– Olet sitten päättänyt näin, mies toteaa rauhallisena katsellen samalla pientä asuntoani.
– Tiesin jo aikoja sitten, että näin käy. En vain ollut varma, milloin. Olen etsinyt merkkiä, vahvistusta ja lupaa. Irina-ressusta tuli nyt sellainen vähän vahingossa, vaikka se olisi voinut olla kuka vaan.
– Samuli vannoo paluusi nimeen.
– Hän ymmärtää vasta nyt, miten paljon on avullani säästänyt. Nyt pitää sitten syödä ulkona, pesettää vaatteita, anella äitiään siivoamaan ja laittaa ihan itse lautaset kuivakaappiin. Kävin viime viikollakin vihkimässä Samulin astianpesukoneen saloihin. Hänen on nyt vain opittava pärjäämään.
– Niin, tai hankittava uusi monitoimikone. Uusi nainen siis, Perttu kiusoittelee etsien samalla mustasukkaisuuden varjoa kasvoiltani.
– Hankkisikin, niin loppuisi tämä vonkaaminen. Se on kiusallista. Säälittävää. Pelottavaakin. Olen sellainen kiltti ja heikko luonne, selitän.
– No, se juuri on Samulin tarkoituskin. Herättää sinussa sääliä ja huonoa omaatuntoa.
– En minä palaa enää koskaan vanhaan, vakuutan. – Menen vain yhteen suuntaan, eteenpäin.
Pistän cd-soittimessa olevan levyn pyörimään. Uusi ihastukseni, fado, täyttää huoneen.
– Itse asiassa, minä tulin nyt tuomaan näitä papereita ja kyselemään sitä esitelmän tarkempaa otsaketta, mies selittää.
Hieron otsaani tyrmistyneenä. Perttu ei noteeraa hämmennystäni, vaan jatkaa innostuneena kädet heiluen.
– Tähän paperiin olen kirjannut ylös mittani. Tuossa ovat tilitietoni ja perinnölliset sairaudet. Kyselin niitä äidiltä, ja aika paljonhan niitä kertyi. On sepelvaltimotautia ja korkeaa verenpainetta, muttei paljonkaan mielenterveysongelmia. Kaikki mahdolliset lapset otetaan kiitollisuudella vastaan. Tässä takana on mahdollisia vihkikirkkoja ja pari ehdotusta vihkipäiväksi. Tarkistin, ettei ainakaan minulla ole niiksi päiviksi muuta sovittua menoa. Tuota, sen ystäväkirjan olen jo hankkinut. Sellaisen, jossa on hevosia kannessa. Kuva puuttuu vielä. Mutta, se on työn alla, että tiedät.
Minut on kerta kaikkiaan mykistetty. Pinkka papereita rytistetään halvaantuneeseen syliini.
– Jos minä sitten kirjoitan ensi kerraksi jonkun esitelmän vaikka otsikolla “Näistä syistä Noora ja Perttu sopivat niin hyvin yhteen. Osallistuvaa ja vertailevaa havainnointia sekä ei-niin objektiivisia mutu-faktoja”.
Onko mies tosissaan vai onko hän liittynyt performanssi-ryhmään? Ja vielä tärkeämpi kysymys, missä on Perttu? Se hiljainen ja syrjäänvetäytyvä mies?
– Mitä Irina mahtaa tuumata tästä tieteellisestä tutkimuksestasi? ihmettelen. Irina osaa olla todella mustasukkainen Pertusta.
– Tuskin sieltä suunnalta mitään erityisiä aplodeja satelee. Mutta, kiinnostaako se ketään?
Perttu nostaa hetkeksi lämpimänruskean silmäparinsa omaan vihertävääni.
– Jätin Irinan. Hänen loputon tarpeensa testata omaa viehättävyyttään yhdistettynä ahdistavaan läheisriippuvuuteen, se oli raskasta. Sain illat pitkät vakuutella rakkauttani ja uskollisuuttani.
Mies huokaisee muistoilleen.
– Mehän hurjia olemme. Teimme saman ratkaisun omilla tahoillamme, toisistamme riippumatta. Nyt Samuli ja Irina varmasti kuvittelevat meillä olevan jotain.
– Niinhän meillä onkin, Perttu mutisee. – Etkö ole vielä huomannut? Oletko tosissasi?
Mies poistuu yrittämättäkään koskea tai suudella. Loukkaantuiko hän? Jään istumaan kahden viinilasin ääreen. Sammutan valot ja sytytän tarjottimellisen tuikkukynttilöitä. Mitä oikein on tapahtumassa? Mitä ihmettä Toscanassa oikein pantiin alulle?
Parisen kuukautta myöhemmin makaan puolihorroksessa lattialle levittämäni peiton suojissa katsellen hitaasti etenevää elokuvaa, jossa mies menee metsään ja polttaa kravattinsa. Melko lahjaisa joulu on takana, ja lintujen sekä koirien inhokkijuhla tulossa. Ovikelloa soitetaan ensin arasti, sitten raivokkaasti.
– Tullaan, tullaan, huudan ja kompastun ylisuurten villasukkieni kärkiin.
Kullalle on taas tullut ikävä, vaikka juuri tunti sitten puhuttiin puhelimessa.
– Voi sinua, höpöttelen samalla kun avaan ovea. Leveä hymyni sytyttää automaattisesti myös silmieni lamput.
– Kannatti olla hetki poissa.
Yllättynyt ääni kuuluu Pertulle. Miehelle menneisyydestä.
– Lenkkeilin täällä suunnassa.
– Ai, ihan sattumalta vai? ihmettelen. – Satuit näille kulmille kymmeneltä illalla.
– Eikä, kun minulla on tosi, tosi tärkeää asiaa sinulle, Noora.
Epäilen miehen ilmoitusasian koskevan jotenkin Irinaa, sillä tiedän heidän tapailleen toisiaan viime aikoina. Sitä en ymmärrä, miksi Perttu tarvitsisi minun siunaustani kihlaukselleen tai yhteenmuutolle, minkä liikkeen he sitten ovatkin tekemässä. Me olemme Pertun kanssa onnistuneet pitämään suhteemme niin itsellämme, että yllättäen kukaan ei ole tullut yhdistäneeksi meitä romanttisesti toisiimme.
– Noora, mennäänkö naimisiin?
Eihän mitään näin hölmöä tapahdu kuin B-luokan komedioissa.
– Naimisiin? Minkä takia? Eikö teillä, eikö sinulla menekään hyvin Irinan kanssa?
En tiedä, mitä sanoisin. Pääasia, että puhun jotain saaden samalla miettimisaikaa. Kaikesta paskasta huolimatta, en haluaisi nolata entistä elämänkumppaniani.
– Sanoinhan jo ajat sitten, ettei se ole vakavaa. Irina on nainen, jonka kanssa pidetään hauskaa. Ei sellaista loputtomiin jaksa.
– Ikävä kuulla.
– Sitä paitsi yläkerran kuurolta tädiltäkin on tullut jo kaksi varoitusta kovaäänisestä riitelystämme, mies lisää spanielia katseessaan. – Kaikki on retuperällä, Samuli marisee.
Uskon sen. Tiedän, ettei Irina suostu rakennekynsillään koskemaan kotitöihin. Samulilla itsellään on ne samat kynnet, mutta näkymättöminä.
– Ajattelin kauan, mikä ilahduttaisi sinua. Sitten keksin! Sinähän hingut naimisiin. Olet joskus saarnannut sitoutumisesta. Haluan tehdä tämän siirron sinun vuoksesi.
Paska siirto, ajattelen. Minua naurattaa, mutta nielen sen sinne samaan vatsaan maksalaatikon kanssa. Edelleenkään ei tietenkään mainintaa rakkaudesta tai kumppanuudesta.
Kuin sormus pyyhkisi pois kaiken pahan, eikä sen jälkeen koskaan enää sataisi.
Henkäisen ottaakseni seuraaviin sanoihini vauhtia. Vitsit, miten inhoan tällaisia tilanteita.
– Kiitos, kun ajattelit minua. Olet ikävä kyllä viikon ja rapiat myöhässä.
– Viikon?
– Menin viikko sitten kihloihin.
Kuulen itsekin, miten epäuskottavalta väitteeni kuulostaa. Enhän minä koskaan yllätä tai tempaise.
– Niinpä tietenkin, Samulikin naurahtaa huonolle vitsilleni. – Kuinka ollakaan.
Vedän vasemman käteni verkkareitteni taskusta ja kohotan sen miehen silmien tasolle.
– Ei, kun menin ihan oikeasti. Olen tosi pahoillani.
Olen pahoillani, mutta se tosi siinä edessä on kyllä liioittelua. Samuli tuijottaa epäuskoisena nimetöntäni.
– Kenen ihmeen kanssa muka? Ethän sinä ole edes seurustellut.
– Niin, se onkin aika uskomaton juttu. Mutta, minä ja Perttu…
– Perttu, karjaisee Samuli lähtien juosten ulos asunnostani. Ehkä mies ei halunnut lihaksiensa jäähtyvän liikaa, ja siksi tämä pyrstötähtimäinen lähtö.
Käytävän seinistä kaikuu korviini kiivas kiroilu, kun mies rynnii alas portaita.
– Hei sitten, Samuli, kuiskaan sulkiessani ovea. – Koita pärjätä!
Avaan oven pieneen makuuhuoneeseeni. Kaksi kiiltävänpunaista matkalaukkua katselee suuntaani kutsuvasti. Istahdan sängylle taputtamaan niitä rohkaisevasti.
Istumme terassillamme, Perttu ja minä. Vielä se on ankea, mutta olen suunnitellut istuttavani siihen valtaisan ruukkupuutarhan.
– Viimeinen vuosi on ollut… En keksi edes sopivaa sanaa, naurahdan hämilläni vieressäni istuvalle miehelle.
– Kai se sana on ainakin hyvä sana? Perttu tarkistaa.
– Se on niin hyvä sana, ettei suomen kielessä sellaista vielä edes tunneta, vastaan totuudenmukaisesti.
– No, kokeile sitten tätä paikallista kieltä, mies vinkkaa nousten rivakasti tuoliltaan.
Katselen ympärilleni levittäytyvää Toscanan maaseutua. Minä palasin sittenkin. Tein naisen työn. Löysin oman kotini, oman mieheni, oman itseni.
– Mitä sanoit? Perttu huhuilee sisältä.
– Sanoin vain rakastavani sinua, vastaan. – En mitään uutta siis.
– Se kuulostaa aina uudelta ja ihanalta. Perttu on palannut ulos. Tunnen tutun tuoksun, kun mies seisoo takanani.
– Minulla on sinulle jotain.
Pertun sielukkaat kädet nostavat läpinäkyvästä laatikosta hellävaraisesti jotakin. Vaaleanpunainen orkidea koko erikoislaatuisessa kauneudessaan lepää miehen kämmenellä.
– Saanko kiinnittää kauniin kukan sen kauneimman rintapieleen? Perttu kysyy minua samalla kaulaan suudellen.
Kykenen vain nyökkäämään. Pertun kanssa sanani ovat usein liian mitättömiä.
– Orkidea symboloi rakkautta, sopusointua ja viehättävää naista, Perttu selittää hymyssä suin.
– Kiitos, rakas, kuiskaan hiljaa. – Vaikka minä kyllä tiesin saavani tämän orkidean jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit sen ostavasi, vastaan mystisesti ennustajan sanat mielessäni.
– Nyt en ymmärrä, mies katsoo ihmetellen.
– Rakastan sinua, vastaan toistamiseen.
Illalla istumme käsi kädessä terassilla lyhdyn kajossa. Ilma on kosteanviileä, mutta rakkaan kylki niin lämmin. Nautimme hiljaisuudesta, katselemme taivaalle.
– Usko vaan, Noora, joskus me vielä omistamme pienen, idyllisen viinitilan, Perttu kuiskaa.
– Tiedän sen, kulta, tiedän sen, vastaan tyynesti. – Nykyisin ihan kaikki on mahdollista.
Kuin sanojeni allekirjoituksena valtava tähdenlento ratsastaa koko taivaankannen halki. Miljoona pientä tähteä yhdessä.
Alkaa sataa tähtipölyä.
(Tämän novellin olen kirjoittanut armon vuonna 2005.)
