Jänishousulla on pupu pöksyssä. Iho kananlihalla hän tuntee kulkevansa suoraan suden suuhun. Häntä viedään kuin pässiä narussa, mutta kuka, kuka vie, sitä hän ei itsekään oikein tiedä. Onko se susi lampaiden vaatteissa? Susi, jolla on sama nimi?
Maisema hänen ympärillään levittäytyy runsaana monivuotisena ruohona, valkoisena ruhona. Huominenkin kasvaa jo koiranputkea. Petolinnun perseet vaanivat poronkuseman päässä, jossain kymmenen kilometriä hänestä. Paikassa, jota kutsutaan hevonkuuseksi. Se on paikka, jossa on ikuinen koiranilma ja tienvarret täynnä katkenneita kamelien selkiä, nöyryytettyjä ja rasvasta liukkaita. Joukossa on omakin lehmä ojassa. Se ei koskaan ehtinyt kirmata kesälaitumelle tietoisena onnestaan, huumantuneena vapaudestaan. Se ei muistanut käyneensä tuoreen ruohon kimppuun kuin sika limppuun.
Hän vapauttaa ahdistuneet varpusparvet sisältään. Katselee elokuvia kissanpäivistä ja sikailijoista. Nukkuu silmällisen koiranunta. Lähtee aamulla koiranvirkaansa miettien elämäänsä, joka on lyhyt kuin kananlento. Kaikki ympärillä tepastelevat kukkoina tunkiolla, eivätkä käskien laula, vaan nostelevat tärkeinä kissoja pöydille. Ovat terveitä kuin pukit, vaikka hänen elämänenergiansa laskee kuin lehmän häntä.
Mistä hän saisi ympärilleen terveen suojakertoimen, kun täällä näkyy vain ääretön suo ja kerroin, jonka todennäköisyys on häntä vastaan.
Hevonen ei potki rakkaudesta. Sen hän tietää varmaksi.
Mikä on hänen nimensä?
Tämä alleviivattu, jonka vieraat ihmiset antoivat vielä vieraalle tietämättä tästä mitään? Tämä lempinimi, joka tarttui häneen puolipakolla jääden elämään osin epätoivottuna, mutta kaivattuna, sillä eihän yhdentekeville lempinimiä jaella. Eihän?
Vai onko hänen itsensä itselleen antama eniten häntä? Tämä keksimällä keksitty, viisasteleva taiteilijanimi, joka näyttää hyvältä vinosti yläviistoon tekstattuna.
Välillä hän on mielellään kultaa, mutta aina vääjäämättä arvo alenee ajan kuluessa, putoaa ensin harmaaseen hopeaan ja lopulta soi vain vaskisena metalliseoksena, jossa on se huono puoli, että se on sitkeää, kestää väsymystä. Kultakaudet ovat lyhyitä kukoistuksia, mestariteoksia syntyy vain rajallinen määrä, kun taas aika niiden välissä on elämä.
”Vitun kusipää”, huutavat he, joilla on paha olla itsensä kanssa. Vai, onko sekään totta? Ehkä he ovat vain ilkeitä? Hän haluaisi selittää tuon julmuuden pois. Lähes eniten maailmassa hän haluaisi juuri sitä. Mitä tästä mistään tulee, jos pahoja ihmisiä on olemassa?
Hän ei halua nimeä, joka on vain vaistomainen käsi kipeän kohdan päällä.
Nimen sanotaan olevan enne. Hänen nimensä on Enne. Keltainen ilmapallo keittiön lampussa muistaa vielä kesäkuun kahdeksannen, hänen nimipäivänsä. Voi se olla myös rasvatyyni niin kuin tämä seisova, kuuma päivä, jossa mikään ei jaksa liikkua.
Huomenna se voi olla taas uusi. Nimi, joka kokee ja muuttuu hänen kanssaan. Nimi, jonka ainoa tavoite olisi mahtua minään, täyttää minä, olla minä. Tai, vapauttaa minä olemaan minä, jos minää tai olemista on olemassa.
Silti
Postimafiaperhe jakoi öisin sanomalehtiä. He hallitsivat lastauslaituria ja rakennustarvikeliikkeen kanssa jaettua piha-aluetta. Mafiaperheen pojista vanhempi oli seissyt tänä talvena jo kahdesti jännitteellisessä vedessä, mutta kärsi yhä kaiken merkityksettömyydestä.
Tähtikirkas yö oli painomusteella maalattu. Hengitys kirjoitti ilmaan omia kertomuksiaan, jotka eivät ylittäneet uutiskynnystä, mutta jos oli tarkka ja nopea, kuun lopussa saattoi saada käyntikorttikotelon tai sateenvarjon.
Alakuloinen ja uneton katseli samaa van Goghin sinistä taivasta. Seisoi postilaatikkonsa vieressä kolmelta yöllä odottamassa lehteään.
”Tarvitsen nopeasti hyviä uutisia.”
”Onko sinulla ostokortteja?”
”Mitä?”
”Ei hyviä uutisia riitä kaikille mielin määrin. Niitä pitää säännöstellä, jotta jokaiselle riittää perushyvää sen verran, että jaksaa raahautua seuraavaan päivään.”
Muoviämpäreihin
Meressä on enemmän muovia kuin kaloja, ja useimmat niistä, jotka tietävät sen, eivät välitä. Jotkut taas välittävät niin paljon, että heidät muovitetaan kuin viipaleet, suikaleet sekä jauhetut ja upotetaan apusanojensa kera mereen, sillä muutos tietäisi taloudellisia menetyksiä monille kattohuoneistojen omistajille.
En osaa, en voi, en pysty, en uskalla, ja harvoina päivinä, jolloin olen riittävän kännissä rehellisyyteen, myönnän, en millään viitsi. Haluan vain jatkaa pitkiä päiväuniani yön kautta aamuun. Päästää syvän maan tumman tuoksun ja sammakoiden kurnutuksen tasaisen maton hiipimään arastellen huoneeseen.
Pikkuruisten mikro- ja nanomuovien juominen tekee meistä lopulta halpoja, pimeässä loistavia, jumalia, joita pidetään sivupöydillä antamassa valoa yöllisille vessareissuille.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Kaikki pelaavat kaikkia vastaan, joten jokaiselle kertyy neljä matsia. Peliaikahan on normaalisti kaksi kertaa kaksikymmentä minuuttia ja välissä maksimissaan viidentoista minuutin tauko. Meillä ei ole vaihtopelaajia, joten pelaamme kahdeksanminuuttiset erät viiden minuutin katkolla. Kolmessa ja puolessa tunnissa ehdimme pelata koko kierroksen. Jos voitot jakaantuvat tasan, jää vielä puoli tuntia aikaa ratkaista voittajajoukkue. Ensimmäisinä vastakkain pelaavat ykköset ja kakkoset.
Siirrymme pelikentälle.
– Muistakaa kannustaa kaikkia joukkueita. Joukkueurheilu on mitä suurimmassa määrin myös viihdettä, jännitystä ja elämyksiä. Joukkueen muodostavat myös fanit ja kannattajat. Joukkueenkin maine tahraantuu, jos kannattajat eivät osaa käyttäytyä.
Meillä on hauskaa, eikä toinen sija pistele lainkaan.
– Ottakaa huomenna salibandyvarusteet mukaan, maila ja lasit lähinnä. Jos teiltä ei sellaisia löydy, meillä on ainakin kuudelle lainattavaksi.
Näen isän kahvilassa vaaleanpunaisella tomusokerilla koristellun munkin kanssa.
– Lähdin tänään vähän aikaisemmin töistä, joten päätin hakea sinut. Äidilläsi oli inspiraatio meneillään.
– Pelottavaa.
Isä saa tulla sisälle asti. Hän sulautuu mustilla farkuillaan joukkoon eikä ole muutenkaan arvaamaton. Ei ala yllättäen laulaa kovaäänisesti jotain Baccaraa tai leikkiä pientä anelevaa kissanpentua.
Koira tulee laiskasti ovelle vastaan. Sen vatsakarvat tuoksuvat lämpimiltä ja lohdullisilta.
Äiti alleviivaa lehdestä väärin kirjoitettuja sanoja. Tiskipöytä on täynnä erikoisia tornirakennelmia. Kakkulautanen, kuppi, pieni tassi, kuppi. Hän on käytellyt taas lasiliimaa. Liimannut erilaisia astioita torneiksi.
– Täällä lukee tosiaan ”enään”. Eihän sellaista sanaa ole olemassakaan.
Äiti ympyröi väärin kirjoitettua sanaa niin voimallisesti, että paperi repeää.
-Lehdessä kerrotaan myös ”sydämmellisestä” naisesta, joka käy yksinäisten luona lukemassa ja juttelemassa.
– Kaksi ämmää siis, isä nyökytteli.
– Hyi, isä. Naisista ei saa puhua rumasti.
– En tekisi sitä koskaan. Rakastan naisia.
Äidin katse poraa reikää. Isään.
– Rakastan siis teitä kahta, isä korjasi nopeasti.
-Sydämeni pohjasta.
– Ruotsinlaivan kokolattiamatto ei ole sen hyvempi, heitin väliin.
– Se ei ole enään pelkästään ruma, vaan aiheuttaa myös niin hirveitä sähköiskuja, että sydämmeni melkein pysähtyy.
Äiti voihkii hyvemmälle, vaikka tietää minun vain kiusaavan.
– Onko meillä enään vapaita kuppeja jäljellä? isä huokaisi.
– Vai onko kaikki jo liimattu.
– Te olette kurjia ja jäätte ilman raparperipiirakkaa.
– Onko vaniljakastiketta? Minä en syö, jos ei ole vaniljakastiketta, isä ruikutti.
– Sinulle rakas, on varattuna ihan oma jälkiruoka, hiirenloukkuja kermavaahdolla. Sen jälkeen kielesi ei ole enää niin kerkeä.
Aamulla Jonne näyttää räjähtäneeltä.
– Onko sinulla kaikki hyvin? kysyin Jonnelta ja toivoin kieltävää vastausta.
– On. Eikö sinulla?
– On, on tietenkin.
Me emme ole enää Jonne ja Rilla, olemme vain joku poika ja joku tyttö.
– Tänään otetaan luku kahteen eli muodostamme vain kaksi joukkuetta. Toiseen tulee kaksitoista, toiseen kolmetoista pelaajaa. Pelaamme kolme viidentoista minuutin erää.
-Rilla tulee meidän joukkueeseen, Arttu huusi.
-Älä yritä. Et sinä sitä voi päättää, joku poika vastusteli.
Eilen juuri kukaan ei halunnut kanssani samaan joukkueeseen, nyt tilanne on toinen. Sanonta kuuluu ”niin katoaa mainen kunnia”, mutta se pätee myös toisinpäin, ”yhdessä yössä kuuluisaksi”. Kunnia on kuitenkin kuin sade, tulee taivaasta ja valuu viemäreihin, ei siihen kannata liikaa kiintyä. Kuiva kausikin on ihan hyvä.
– Pelataan jo, Teemu valitti.
– Kaikki eivät välttämättä osaa sääntöjä, Olli moitti.
– Rilla esimerkiksi.
Miksi mies yrittää väkisin tunkea minua paikkaan, jonne en kuulu. Tyttöjen nurkkaan levittämään tuoksuvaa huulirasvaa. Eikö Olli oppinut mitään eilisestä?
– Salibandypallo painaa 23 grammaa ja siinä on 26 reikää. Pallo kuin pallo. Pärjään kyllä.
Pojat höröttävät estottomasti. Kai hekin vaistoavat, että Ollin ja minun välillä on menossa outo voimainmittely. En halua nolata Ollia, mutta haluan kuitenkin pitää puoliani. En ole aikoihin tavannut yhtä asenteellista aikuista. Onhan heitä toki ollut. Aikuiset osaavat olla ilkeitä ja huonokäytöksisiä. Ja koko ajan lapset ottavat mallia.
Kerran piirsin itselleni otteluun protestiksi viikset. Jos vain pojat saavat pelata täällä, ollaan sitten poikia.
Matkankäyntini ei aina ole ollut tasaista, välillä pää kolahtaa kattoon ja vatsasta huippaa, mutta kuoppainen tie pitää hereillä.
– Valitkaa joukkueellenne kapteeni. Päättäkää myös maalivahdista ja muista pelipaikoista, Olli opasti. Hän ojentaa kapteenin hihanauhaa minulle.
– Rilla varmaan haluaa olla joukkueensa kapteeni.
Pojat ovat hiljaa. Kerrankin. Artun suu on jäänyt hassusti auki-asentoon. Jokainen taitaa vaistota, että jokin raja on ylitetty, vaikka passit ovat käyneet vanhoiksi.
– Kiitos, mutta me valitsemme itse kapteenimme, sanoin.
Kieltäydyn ottamasta nauhaa hänen kädestään, joten Olli viskaa sen lattialle. Apuohjaajat ottavat tilanteen haltuun. Tätä sentään mainostettiin sanoilla: ”Kesän hauskimmat päivät.” Jos tämä on hauskaa, minulla on huono huumorintaju.
– Älä välitä, Jonne tuli taputtamaan minua olkapäähän.
– Se ei vaan ole tottunut sinunlaiseesi tyttöön.
– Millainen minunlaiseni tyttö on?
Kaipaan niin kovasti Jonnelta jotain. Se on jotain, mitä kukaan muu ei voi minulle antaa.
-Mitä?
Jonnen suu liikkuu, mutta sanoja ei tule ulos. Poika loittonee. Hän on tässä, mutta jättää silti minut.
Ne todella kiusaavat minua, muistot. Päivän tohina vaatii keskittymistä. Pitää juosta kompastumatta ja syödä tukehtumatta, laittaa kenkiä jalkaan ja ottaa pois, vaihtaa nappulatossuja varvassandaaleihin. Illalla on vaikeampaa. Taustamelu hiljenee, omat ajatukset muuttuvat äänekkäiksi. Mitään ei tapahdu. Ihmiset menevät nukkumaan, radiot ja televisiot suljetaan, autot ajetaan parkkiin, ovikello ei soi, kukaan ei halua myydä mitään.
Joinakin iltoina jopa sallin itseni vilkuilla trailereita. Ne ovat lyhyitä kohtauksia tulevista onnenhetkistä. Romanttisia esittelyjä elokuvista, joita ei koskaan tulla tekemään, koska toinen pääosanesittäjistä irtisanoutui yllättäen.
Keskityn pelaamiseen. Elämä jatkuu. Se on vähän erilaista kuin Jonnen kanssa, mutta oikein hyvää elämää kuitenkin. Tuntuu itse asiassa voimaannuttavalta ymmärtää oma vahvuutensa. Se ulottuu pintaa syvemmälle, lihasten alle. Minä selviän!
Tauoilla Arttu tekee itseään tykö.
– Jos kovin pyytää, voi joskus saadakin, poika vihjaisi kiertäen minua kuin kissa hiirtä. (Miksi kissa kiertäisi kuumaa puuroa?)
Keskityn oikein tosissani katselemaan Arttua. Yritän vähän katsoa jopa sillä silmällä. Voisinko minä ihastua Arttuun, iloiseen, kivannäköiseen ja urheilulliseen poikaan? Voisin varmasti, mutten vielä tänään. Ehkä joskus.
Kotona äiti luennoi. Isällä ja minulla ei ole luentolehtiöitä tai teroitettuja kyniä mukana.
– Ylenpalttinen naaman ja vartalon nuohoaminen vie naiselta paljon ainutkertaista aikaa. Jokainen, jolta on läheinen kuollut, ymmärtää ajan merkityksen. Yhteisen ajan päättyminen on niin lopullista ja lohdutonta, että stressi ja suru aiheuttavat monille särkyneen sydämen syndrooman.
– Eikö sellainen ole pelkkää satua? isä epäili.
Jopa minä tiedän kyseisen vaivan.
– Saduissa on kuule suurin osa ihan totta. Niin kuin kaikissa tarinoissa ja myyteissä. Särkyneen sydämen syndrooma on ihan oikea sairaus, sydänlihaksen tulehdus.
Äiti seuraa isän touhuja.
– Mitä ihmettä sinä teet?
– Nypin maissit pois.
Isä ottaa herne-maissi-paprika -seoksesta yksitellen maissit pois.
– Miksi?
– Ne lihottavat.
– Ethän sinä laihduta.
– Muistatko sen dokumentin, jossa eläimet lihotettiin nopeasti maissilla. Siitä jäi paha mieli.
– Ahaa.
Äiti hyväksyy isän selityksen.
– Eikö sinun sitten kannattaisi jättää lihan syöminen? ihmettelin.
– Jos kerran säälit eläimiä.
Isä mulkaisee minua.
– Keneltä tuo lapsi on perinyt pirullisen luonteensa?
– Sinun suvultasi, äiti selitti.
– Ajattelin juuri aivan samaa. Sinun suvultasi, isä vastasi.
Kaikki perimiset ja geenit ärsyttävät minua. En halua olla perintötekijöiden summa, vaan ihan oma ja ainutkertainen itseni. Oma luomukseni. Miksei luoja ja luomus voisi olla yksi ja sama henkilö?
– En vain ymmärrä, miten maissin syömättä jättämisellä pelastetaan eläimiä, mutisin.
(jatkuu)
Sunnuntaina sutinaa,
sielukasta soulia,
sahramia, soutelua, saparoita,
seikkailuja, salaisuuksia, suppiloita,
siimaa sekä soppakauha.
Syteen tai saveen?
Ystävyydellä,
Nina
