Päivän mieteaitio
– Lähteminen kotoa voi olla paluu kotiin, sillä koti voi olla sana, tapa tai tila, mutta myös tunne ja olomuoto.
– Eikö se ole pahin kaikista, joka ei likaa edes omia käsiään?
– Silmälläpidettävät allini huhuilevat itseään. Kalevalassa alli on kaihomielen tunnus, mutta minun allini ovat voimaa.
Hyvän päivän kukkakabinetti
Monikäyttöisyys on muunneltavuutta on joustavaa on kestävää. Sehän on selvästi kulho on ainakin seinäkoriste on eittämättä myös hattu.
Looseissa
Kävin tänään merkkaamassa uuden kirpputorin osaksi omaa reviiriäni. Bella on varmasti viehkeä ja kaunis, mutta myös Vantaan Porttipuistossa vaikuttava itsepalvelukirpputori (Porttisuontie 1). Viereinen Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus (Porttisuontie 7) on kuulunut repertoaariini kaikki nämä molemmat noin kaksi vuotta, jotka olen täällä hoodeilla pian asunut.
Tarjolla oli huikeasti hyväkuntoisia vaatteita. Myös erikoisempia.
Hinnat olivat asiakasystävälliset. Kuvien kolme vaatetta ja huivi sekä kolme kirjaa yhteensä 13.90€.
Kirjoja ostan aina.
Sisäkkäisteos
Kankaassa on juhlat. Pallo on maalissa. Osa minusta lähtee. Valo jää istumaan vastapäätä.
Slice of Life
Katkeamattomien kylmäketjujen kuningatar
märkivillä maillaan
koulii orvokit, lehdokit, hoidokit ja monet muut,
tekstinkäsittelijän nopeudella vaihtaa mullat
chakrojen ilmajuurille.
Kukaan ei pese pesijää.
Sisarinaan neljä muotopuolta havupuuta. Naisia, jotka kantavat päidensä päillä vesiruukkuja, selässään lapsia ja käsissään sirppejä. Hoivaa, ruoki, suojele! Selviytymisepätodennäköisyys kuorsaa kurkuissa, sillä kuollakseen kaikki on otettava, ja pelastuskin olisi vain hetkellinen nosto löytötavaraksi.
Huolimatta ajoittaisten ajatusten kannosta,
hyvän kertosäkeen vedosta johonkin suuntaan,
elämä on tarpeeton,
rihkama,
sisäpiirin hoenta.
Pian pakopiste, persereikä, intimisti,
työntyy ottaakseen itseensä.
Pieni söötti
Vasta tehty vieras lähtee perinnelapasesta, kun tumput suorina tuore vierastaa käynyttä, upouusi lotraa hylättyjen häpeissä, asia, kas, ja nykyään ulko-nainen (ex, sööttinen, sittemmin sisäloinen) sekä muu kalaisa voivat pitää hetken vähän vanhoista, ryijyistä (käytetty arka aine N: ää), jos ne on helppo muuttaa rahaksi.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Rilla pelaa jalkapalloa poikien kanssa, äiti lisäsi.
– Herranjestas. Varo vaan, ettei sinulle kasva kiveksiä. Mahtaako kukaan poika kiinnostua noin poikamaisesta tytöstä? Jos et pääsekään koskaan naimisiin? Kyllä tuo hymy sitten hyytyy.
Kuulen äidin hammaspaikkojen irtoamisen. Hän sylkee amalgaameja kouraansa.
– Rillan ei tarvitsekaan päästä naimisiin, vaan hän menee naimisiin, jos joskus haluaa, äiti korjasi kapein huulin.
–Ei se naimisiinmeno ole mikään juttu.
– Onhan se nyt häpeällistä, jos kukaan ei huoli. Meillä päin pitävät ihan jäännöserinä sellaisia.
– Niin, häät ovat naisen elämän merkityksellisin päivä, Eevakin vakuutteli.
– Eivät kaikkien. Me karkasimme maistraattiin. Ostin ohikulkiessani torilta kolme oksaa viininpunaisia neilikoita, todistajat tulivat talon puolesta ja sitten menimme koko perhe terassille syömään hyvin. Otin muistaakseni dippilautasen, jossa oli ainakin kanansiipiä ja juustotäytteisiä jalapenoja.
– Äidillä oli musta silkkihame. Se oli hieno. Ja minä söin kanakorin. Siihen kuuluivat myös ranskalaiset ja kahta eri majoneesia. Paprikamajoneesi oli parempaa.
– Varmasti oli, Asta tuhahti ottaen toisen voileivän.
– Eikö musta ole surun väri?
Mieleeni nousee historian syvyyksistä eräs metallikyltti, jonka äiti vitsin vuoksi osti kerran isälle. Siinä luki ”vanha pieru”. Isä ei nauranut. Kylttiä ei ole sen koommin nähty. Ansa ja Eeva ovat aitoja vanhoja pieruja. Miten paljon heillä täytyykään tämän kahvihetken jälkeen olla turvotusta, vatsakipuja ja ilmavaivoja. Heidän ei tarvitse kävellä täältä pois, he voivat lentää kaupungin yllä.
– Rilla on niin upea tyttö, että jokainen haluaa hänet. Ja toisaalta taas, niin pärjäävä ja rohkea, ettei hän tarvitse ketään, äiti lisäsi vielä painokkaasti ja kolautti kuppinsa pöytään.
– On vaarallista kehua lastaan noin paljon. Tiedät kai, mitä piloille hemmotelluista tulee?
Ansa tuntuu tietävän kaiken oikeaoppisesta lastenkasvatuksesta. Oikea supernanny.
– No jaa, äiti mietti.
– Luultavasti heistä tulee itsevarmoja ja iloisia.
– Heistä tulee sietämättömiä, Ansa kivahti.
– Kukaan ei kestä heitä, Eeva komppasi.
Tiedän tasan tarkkaan, mitä äiti parhaillaan ajattelee iskiessään minulle silmää. Nämä kaksi ikääntynyttä naista on taidettu sitten hemmotella pilalle, sillä heidän kanssaan on hyvin väsyttävää olla tekemisissä. Jopa samassa tilassa hengittäminen on vähän raskasta. Kuin olisi korkean paikan leirillä tai alppimajassa.
– Lapsia, etenkään tyttöjä, ei pysty hemmottelemaan piloille, vaikka kuinka yrittäisi. Kyllä elämä, hyvää tarkoittavat ihmiset, totuudenpuhujat, tiedotusvälineet, kauneusihanteet ja yhdenmukaisuuden paineet pitävät huolen, etteivät tytöt pääse liitelemään.
– Olkoon, ihan miten vaan, mutta nyt Eevan täytyy käydä vessassa. Sen jälkeen voimme mennä kierrokselle.
– Ei minulla ole mikään hätä, Eeva protestoi otsa rypyillä.
– Onhan sinulla aina kamala hätä tässä vaiheessa, kun kahvi pakkaa ulos. Et sinä pysty pidättämään, kun on se vaiva. Mene nyt.
– Ai niin, kamala hätä. Tietysti, Eeva toisti paeten keittiöstä eteisen vessaan.
– Minkä kierroksen? äiti katsoi kysyvänä meistä jokaista.
– Mistä kierroksesta sinä oikein puhut?
– Täytyyhän teidän esitellä tätä upeaa kotianne. Me emme Eevan kanssa ole koskaan nähneet mitään vastaavaa. Olemme vaikuttuneita.
Asta nousee seisomaan. Äidillä ei taida olla aikomustakaan nousta. Isä huomaa kriittisen hetken olevan käsillä. Hän ei millään kykene miellyttämään huoneen kaikkia naisia. Hyvät käytöstavat, se salkku ja silitetyt paidat sekä halu pysyä väleissä sukulaisten, vaikkakin lähes tuntemattomien kanssa, saavat hänet ähkäisten nousemaan. Äiti ei ole uskoa silmiään.
– No, tässä on keittiö, isä aloitti esittelyn kankeasti.
– Selvästikin. Onhan täällä lusikat ja kaikki.
Äidin ilme kertoo, että pian lusikat taitavat lähteä jakoon.
– Ja tässä kulmakaapissa on sisällä pyörivät ritilät? Armi koputteli valkoisia kaappejamme kuin olisi ostamassa asuntoa.
– Meillä mailla on totuttu niin vaatimattomaan elämään, mutta Ikeassa olen nähnyt vastaavia. Ei eläkeläisellä ole varaa tällaisiin.
Lupaa kysymättä nainen avaa kaapin. Juuri sen saman, johon äiti hetki sitten piilotti suurimman osan tiskaamattomista astioista. Kaapista leviää epämiellyttävä tuoksu. Oikeastaan, haju.
– Sanaton, totesi Armi todistaen samalla sanansa valheeksi, sillä eihän sanattomalla ole sanoja.
– Joo, ehkä siirrytään toiseen huoneeseen, isä ehdotti.
-Tämä tuli kai nähtyä. Ihan peruskeittiö.
-Älähän nyt, Pena, äiti esteli.
-Etkö haluaisi vielä esitellä tätä lavuaarin alla olevaa roskista? Nämä harmaat ämpärit ovat ihan muovia ja niihin on levitetty mustat roskapussit, jotka olen ostanut tarjouksesta. Kolme rullaa vitosella.
Äidin kasvot ovat kiukusta punalaikulliset. Punainen näyttää olevan kutsujen teemaväri, sillä vessasta palaava Eevakin on hikisen punainen.
Kaikissa kunnon juhlissa on teemaväri.
– Tässä sitten olohuoneemme, jossa rentoudumme yhdessä.
Seuraan vuosisadan esittelykierroksen mukana. Olen hulluna pieneen draamaan, jossa on sopivasti komediallisia aineksia mukana. Äiti jää istumaan keittiöön. Hänkin pitää farsseista ja komedioista ja draamoista silloin, kun pilkka ei kohdistu häneen itseensä.
–Täällä ovat leikit jääneet pahasti kesken.
– Turha niitä on siivota, minä selitin Ansalle.
– Kun aion kuitenkin pian jatkaa.
Ainakin ensi viikolla tähän aikaan.
– Eikö kuitenkin kannattaisi totella äitiä, ja siivota aina omat jälkensä?
– Ei äiti sellaista käske. Leikkiminen on tärkeämpää.
– Niinpä tietysti.
– Äiti sanoo myös, ettei kaikkea kannata uskoa, mitä hän sanoo, lisäsin.
Asta henkäilee useita kertoja Eevan lyödessä käsillä tahtia. Meidän perheemme taitaa olla heille liikaa.
– Yläkerrassa ovat lasten huoneet, isä halusi kiirehtiä kiertokävelyä.
– Missä aikuiset nukkuvat?
– Meillä on pieni makuuhuone tuon työsopen takana, mutta siellä ei ole mitään kiinnostavaa.
-Onhan siellä, äiti huusi keittiöstä.
-Siellä on petaamaton sänky.
– Niin, äläpäs nyt vähättele, Asta tönäisi isän pois tieltään.
– Kaikesta, mihin sinun vaimosi koskee, tulee kiinnostavaa. Ihan tahtomattaankin. Hänellä on se taito.
– Alastomia naisia. Saatko sinä Rilla katsella tällaisia rivoja kuvia?
– Se on taidetta, opastin tietämätöntä.
– Aitoja tauluja ja maksoivat niin paljon, että minä en saanut uutta pyörää, vaan piti ajaa vanhalla.
– Sinua varmasti harmitti kovasti?
– Ei oikeastaan. Taide tekee ihmiselle hyvää. Isä nosti vanhasta pyörästä tankoa ja satulaa ja sain uuden tiikeripäisen soittokellon sekä pöllökuvioisen satulansuojuksen.
Asta katselee makuuhuoneen punaisiksi maalattuja seiniä.
– Äitisi taitaa olla kommunisti?
– Äiti on kyllä vihreä ja äänestää aina naista, jolla on kirkkaanvärinen villapaita ja pyöräilykypärä päässä.
– Rilla, isä moitti.
– Ei se mikään salaisuus ole, puolustauduin.
– Äiti kertoo aina mielellään kaikille, ketä äänesti.
– Yläkerta tosiaan on lasten kerros, isä rykäisi kämmeneensä.
– Siellä ovat vain Rillan ja Veljen huoneet.
– Kai sinä, Rilla, haluat vanhoille tädeille esitellä hienon huoneesi?
En ole mitenkään vakuuttunut haluistani.
– Se tekisi meidät niin kovin iloisiksi.
Lähdemme peräkanaa portaita ylös. Isä tulee viimeisenä.
– Siellä on Koira, äiti kiljahti varoituksen peräämme.
– Emme kai me nyt pieniä koiria pelkää, Asta hymähti.
-Minulla itselläni on ollut neljä koiraa.
Erikoinen lausahdus ihmiseltä, joka on pahasti koirille allerginen. Ehkä Asta on myös masokisti eli sellainen, joka pitää itsensä satuttamisesta.
– Se ei ole…, aloitin.
Koira hypähtää koko 50-kiloisella ruhollaan Astan päälle.
– …pieni, lopetin.
Asta joutuu ottamaan seinästä tukea. Nainen pitelee sydänalaansa.
– Kai te tiedätte, että kaikilla on nykyään pieni koira. Valkoisia villakoiria, mopseja, chihuahua-koiria. Niitä voi laittaa kasseihin ja pusseihin, etteivät ole ihmisten tiellä.
– Me pidämme isoista koirista, selitin ja komensin Koiraa istumaan. Isä sanoo Koiran tottelevan juuri minua parhaiten, koska minulla on luonnostaan käskevä ääni. Isän mielestä Koira pitää meitä koirina, mutta minusta Koira pitää itseään ihmisenä.
– Tässä on minun keskeneräinen lennokkiprojektini. Osallistun tällä kesällä kilpailuihin. Tämä on radio-ohjattava lennokki, joka lentää kuin oikea lentokone. Haluatko kuulla enemmän? Tämä on tosi kiinnostava harrastus.
– Enpä juuri, Asta vastasi.
– Minuakaan ei kiinnosta, Eeva puuttui pitkästä aikaa keskusteluun.
– Mihin olet piilottanut kaikki sievät nukkesi?
– En ole koskaan pitänyt nukeista. Ne ovat tylsiä. Laita mekko päälle, riisu se, kampaa hiukset. Mitä sitten?
– Tytöt leikkivät yleensä kotia.
– Miksi sitä pitäisi leikkiä? ihmettelin.
– Minähän elän ihan oikeassa kodissa.
– Siinä olet kyllä oikeassa. Kun elää tällaisessa kodissa, siinä on ihan tarpeeksi.
– Niin, myötäilin epävarmasti. En tiedä, mahtoiko se olla kohteliaisuus. Tuskin.
– Täällä vastapäätä on poikamme, Veljen, huone, isä osoitti kädellään huonetta, jossa oli mustat seinät.
Asta kurkistaa huoneeseen ja näkee pöydällä olevan pääkallon. Äiti on täyttänyt ylhäältä avonaisen kallon sahanpuruilla ja asetellut siihen valkoisen linnun sekä kaksi täplikästä viiriäisenmunaa. Pääkallon hampaiden väliin hän on työntänyt tupakan.
– Kammottavaa.
– Pääkallo on muovia, lohdutin naista.
– Se on tupakoinnin vastainen taideteos.
– Oikea performanssi, isä totesi.
– Mutta mikäs täällä on? Asta avasi ylätasanteen ison vaatekomeron oven. Mount Everest sortuu yläaulan lattialle. Erotan joukosta ainakin oman verryttelyasuni, vanhan koulureppuni ja äidin punaisen oloasun.
– Yllätys, yllätys! kiljaisin yrittäen keventää tunnelmaa.
– Siellähän ne monot ovat olleet, joita etsittiin viime talvena.
– Voisitko Pertti ajaa tätisi linja-autoasemalle? Asta pyysi vaatteitamme tieltään potkien.
– Pena, isä korjasi.
– Missä?
– Ei kun, minä olen Pena.
– Ole vain, kulta pieni. Ihan miten vain.
Astan ja Eevan on todellakin aika lähteä. Siitä olemme kaikki samaa mieltä. Vihdoinkin jotain yhteistä.
Äiti on ottanut kaksikon takit käsivarrelleen. Hän laskee ne ikääntyneiden harteille.
– Mene vain, äiti kuiskasi isälle niin lujaa, että kaikki kuulivat.
Isä nyökkää.
– Ja muuten, olen vihainen sinulle.
– Tiedän sen.
(jatkuu)
Autiotalo
Kuluttamatta voi kuluttaa
eniten.
Toivon sinulle mukavaa alkuviikkoa!
Terveisin,
Nina
