Keskeneräisiä aloituksia
Lattia on täynnä selkärankoja, ja peilissä olen vatsastapuhujan nukke. Peili on paatunut. Vaikea sanoa, kenen todellisuutta se näyttää. Täällä ihmisiltä vaaditaan tuntoa keskeneräisyydestä. Koko ajan täytyy olla työn alla. Usein käy niinkin, että se, josta on ollut eniten vaivaa, on lopulta huonoin. Kerrosten järjestyksellä on väliä. Kaikessa. Kakuissa, taloissa, ihmisissä. Aika ajoin hän ottaa minuun yhteyttä tarkistaakseen, miten hänellä nyt menee. On oltava varuillaan, jos aikoo olla surkea. Yksikin nauru voi käynnistää paranemisprosessin ja viedä uskottavuuden. Hauraus on ylellisyystuote, koriste, ja tarvitsee aina lähelleen pölyjenpyyhkijän. Lapsuus on aina mukana ja vaikka siitä on jo puoli vuosisataa, se muuttuu yhä. Maailma on nykyään kovin vakava. Aikana, joka pursuaa huvituksia, olemme vakavampia kuin koskaan. Meidän pitäisi kai perustaa enemmän punkbändejä. Hei on tervehdys, hei heit ovat hyvästit.
Kouluaikoina Henni työskenteli yksin ryhmässä, sillä opettaja laittoi hänen ryhmäänsä aina samat kolme poikaa, jotka osasivat yhteensä vain kymmenisen sanaa, joista jokainen oli synonyymi sanalle ”vagina”. ”Sinä pärjäät poikien kanssa niin hyvin”, opettaja kiitteli, ja jo silloin hänellä oli ”pässin pökkimä vittu”. Nyt aikuisena, Henni katsoo jäähtynyttä kahviaan rumassa valkoisessa mukissa. Pahetta on enintään tämä askeettisuus ja persoonattomuus. Jopa kahvikupit ovat ketjuuntuneet. Lapissa on samanlaiset paskamukit kuin täällä etelässäkin. Henni tarvitsee tämän työn, jota hän ei halua. Hän hakee vain töitä, joita ei halua. Ja, joihin häntä ei haluta, sillä niinhän se on, ei häntä näihin paikkoihin ole koskaan erityisen tervetulleeksi toivotettu. Hän on ihan liian koulutettu ja vaikka onkin nöyrtynyt, ei ole vielä tarpeeksi nöyrä, eikä riittävän epätoivoinen.
– Haluan lisätä vielä edelliseen sen, että minusta vanhusten pitäisi saada grillimakkaraa, pitsaa, isoja kakkupaloja ja kaljaa, niin halutessaan. En minä ainakaan halua vanhana mitään terveysruokaa, vaan haluan tuhota lopunkin terveyteni.
Henni voi vielä tulla rikkaaksi tekemällä työtä kotona. Monet ovat tienanneet satoja tuhansia nettikasinoissa.
”Toomi nopeasti ja saada se kaikki tanaan”, lupaa viimeinen sähköposti. Myös laskuvarjoissa on elinikäinen takuu. Henni sulkee koneensa ja nostaa sormensa perusriviltä. Pitäisikö hänen muuttua sairaaksi, jotta joku taho voisi hänet parantaa? Olisiko se mukavin tapa mennä elämässä eteenpäin? Maksamakkaraan on lisätty kurkkusilppua. Mainokset kestävät niin kauan, että hän aina unohtaa, mitä on katsomassa.
Kaneli puhui mielellään luista. Isoista luista, joilla monet selittivät kertyneen painonsa, ja niistä broilerin tappavan vaarallisista pikkuluista. Hän piti jopa mammutinluusta tehdyistä eläinidoleista. Paras liha oli sellainen, joka irtosi luista melkein itsestään. Mitä me olisimme ilman luita? Muodottomia kasoja. Keskiviikkona pikkuveli tulee kotiin. Kaneli oli nähnyt yöllä unta luokkakokouksesta, jossa hänellä oli ollut yllään kalannahasta tehty asu. Peiliin katsoessaan hän oli kauhistunut silmiään, jotka olivat olleet kuin lohella, huumorintajuttomat ja kuolleet. ”Asu tekee kyllä naisen.” Se oli ollut Ria, vanha luokkakaveri ja täysi paskapää. Hän ei ikinä tekisi enää sitä virhettä, että menisi luokkakokoukseen.
Pikkuveljen ehdotuksesta he hautasivat isän takapihalle ja kuljettivat siihen päälle ison kivenmurikan. He molemmat kammoksuivat kuollakseen zombeja ja halusivat isän pysyvän maan alla. Pikkuveljen mukaan erityisesti isän kohdalla oli olemassa vaara syntyä zombiksi, sillä isäkin voitiin luokitella vähä-älyiseksi ja tyhjäkatseiseksi katkokävelijäksi. Kaneli ei ollut huomannut isässä sellaisia piirteitä. Pikkuveljen mukaan siihenkin oli syynsä, joita tämä ei ollut valmis tarkemmin erittelemään. Kanelia suretti kovin isän kohtalo. Ehkä isä oli yksinäinen. Jos isällä olisi ollut edes rakas mekanismituoli mukanaan. Pikkuveli keksi polttaa vajasta yhden vanhan nojatuolin. ”Poltetut tavarat päätyvät kuolleelle”, hän sanoi. Ja niin Kaneli sai rauhan. Kukaan muu heidän lisäkseen ei ollut vieläkään huomannut isän kuolemaa. Ne muutamat, jotka olivat käyneet heillä, olivat luulleet isän olevan edelleen tuolissaan. Jännää katsoa, miten kauan ihminen voi elää, vaikka onkin kuollut.
Äitini mielestä meitä vaivaa krooninen epäonni. Yritän aina laskea itseni ulos tuosta joukosta, mutta äiti ei päästä minua pakoon.
”Sinussa on kaikki tämän huono-onnisen suvun merkit. Älä turhaan kuvittele mitään muuta. Kukaan ei pysty rimpuilemaan sen otteesta”, hän jankkaa. Samalla hän toisella silmällään varmistaa, että tiskipöytä pysyy kiiltävänä.
”Se” on selvästi jotain materialisoitunutta.
“Pian se on minunkin aikani. Kyllä sen jo tuntee. Pian viedään jalat edellä pitkin käytäviä.”
Tyhjiä lupauksia. Olen varma, että hän elää viisisataavuotiaaksi.
-Vain itsekäs ihminen on aina onnellinen. Sellainen, joka on välinpitämätön toisten kohtaloista.
-Niinkö? Mitä sinä ajattelet onnellisen ihmisen seurassa?
-Olen kateellinen. Mietin, mitä hän on tehnyt ansaitakseen sellaisen etuoikeuden? Mietin, miten epäoikeudenmukainen tämä maailma on. Mietin, ettei hän ole lainkaan niin hyvännäköinen kuin luulee olevansa. Mietin, mikä hän luulee olevansa? Mietin, paljonko hänelle maksetaan kuussa palkkaa sellaisesta työstä, johon hänellä ei edes ole kunnollista koulutusta? Mietin, että vihaan häntä. Mietin, millaista onnea se tuottaisi minulle, jos hänelle sattuisi kerrankin jotain oikeutettua, kuten avioero tai konkurssi. Mietin, että kyllä minäkin osaisin maalata sellaisen taulun, jos vain haluaisin. Mietin, onko hänelle tehty hampaidenvalkaisu?
-Mietit niin paljon, että taidat olla jo filosofi, Almodóvar sanoo, eikä naura yhtään, mikä on hänelle varmasti vaikeaa sellaisella naamalla.
-Sinun ei tarvitse olla lainkaan huolissasi.
-Miten niin?
-Olet turvassa. Tuskin on pelkoa, että tulisit koskaan inhoamiesi ihmisten kaltaiseksi.
-Inhoamieni ihmisten? Keitä he ovat?
-Onnellisia.
Tiedän vain kohtaukset, joissa itse esiinnyn, joten en edes voisi paljastaa koko juonta.
