Kotona, kirkossa, kaupassa, kylässä, koulussa, turpa kiinni, kesällä kalassa kuiskaa äänettömästi. Saunassa, salissa, syömässä, sairaalassa, sulkeisissa siivosti suu supussa.
“Hillitse itsesi! Älä huuda niin paljon. Muut synnyttäjät hermostuvat.”
Kätilön hyssyttely vaiensi tulevan äidin. Häntä hävetti heikkoutensa, sillä kaikille muille hänen sukunsa naisille oli myönnetty urhean synnyttäjän -kunniamerkki. Yhdelle sellaisen oli ojentanut oikein suomalainen leijona valkoisen ruusun kera. Äänetöntä synnyttäjää arvostivat kaikki. Kuin huomaamatta syntyi uusi murskattava minuus tähän mykistettyyn ja mitätöityyn todellisuuteen.
“Etkö tosiaan saa sitä hiljaiseksi?” räyhäsi ainakin kolme lasta onnellisena olemiseensa tarvitseva aviomies.
Ja kun off-nappia ei löytynyt, tyttövauvan suu tukittiin kumilla, muovilla sekä silikonilla, sillä laki oli kieltänyt vitsan ja vyön.
Esikoulussa pikkutyttö ei saanut puhua hulluja, eikä nauraa ilman aihetta. Kylässä kysymyksiin piti vastata vähämielisellä hymyllä, sillä “tyttö on niin ujo”, ja emäntäväen mielestä oli niin suloista, että lapsi kuin luontaisesti ymmärsi oman paikkansa. Joulukirkossa sai puhua vain Jumalan suulla. Silloinkin, kun suuri ilo ilmoitettiin tulevaksi, tärkeintä oli säilyttää mielenkarvaus ja mielipaha.
Koulussa ei kannattanut olla puhelias, ettei paljastanut tyhmyyttään tai päätynyt naurunalaiseksi tai jälki-istuntoon. Myöhemmin liiasta sanailusta arvottiin joku diagnoosi, ja lääkeresepti meni sähköisesti suoraan apteekkiin, eivätkä äidin rahat olisi riittäneet sellaiseen turhuuteen.
Innostuessaan tytöstä tuli aina hysteerinen, eivätkä naispuoliset puhuneet rumia tai tosia, joku saattoi loukkaantua, ja muutenkin oli varminta puhua vain, jos oli jotain järkevää sanottavaa. Ainakaan ei kannattanut sanoa, mitä ajatteli, vaan piti ajatella ennen sanomista. Kun tarpeeksi kauan ajatteli, tilanne oli jo ohi, eikä ehtinyt sanoa mitään. Mutta, sitä sanomattomuutta, oli onneksi aikaa katua koko loppuelämä.
Häpeä ja väheksyntä veivät lopulta teinitytön äänen, eikä hänestä täysi-ikäisenä ollut edes äänestämään. Mikään ei kuitenkaan koskaan muuttuisi.
Ensimmäisessä kesätyöpaikassaan nuoren naisen oli parempi olla ottamatta kantaa. Puhuminen oli merkki brassailusta, ja hymy vakuus vaarattomuudesta. Tarinat nenäkkäiden tyttöjen kohtaloista kiersivät osastoilla. Nuo ympäristösaasta-merkin saaneet oli taltutettu reagoimattomuudella ja muilutettu ulos kahviringeistä. Kukaan ei ihmetellyt, miksi ilmanlaatu oli yhä huonoa, vaikka nyt “niistä” olikin jo päästy. Oppipa nainen olemaan hiiren hipi hiljaa, suu supussa ja säkkiä myöten sekä kädestä suuhun. Äidiltä tyttärelle periytyi syvä viisaus.
Naisen ääni on ärsyttävä. Kimeä, levoton ja epäluotettava. Naisen puhe on mäkätystä, kitinää, ruikutusta, ininää, hyperventilaatiota, jankutusta ja turhaa valitusta. Naisen sanoissa ei ole voimaa tai syvyyttä, vaan ne pomppaavat kevytmielisesti heti kurkunpäästä. Naisen sanat on helppo peruuttaa, kumota ja ohittaa, eikä niitä tarvitse kuunnella, ymmärtää tai ottaa todesta. Naisen puhetta on aina liikaa, ja ylenpalttisuus tekee siitä arvotonta. Naisten sanat ovat samoja kaikilla naisilla, ja silloin kun ne ovat yhteisiä miesten kanssa, ne ovat vain halpoja kopioita ja onnenkantamoisia.
Kukkulat olivat vihreitä prinsessaleivoksia. Tarjottimella kaneliset S-kirjaimet murtuivat itsestään. 23-vuotiaan syntymäpäivillä haltijatarkummit sekä naapurin Nasse-sedät myötäilivät isän ihmetystä ja äidin kukuntaa.
“On se helvetti, kun ei saa suutaan auki. Silmät päästään saa hävetä”, huokaili silmätön kolmen lapsen isä, joka sai lapsistaan tekosyyn saamattomuudelleen.
“Kuka sen tuommoiseksi on opettanut?” aidosti ihmetteli, vaikutusvaltaansa kasvattajana väheksyvä, äiti.
“Nykyäänhän ne tytötkin tuolla keulii ja räppää sekä heittää läppää vetäen samalla ties mitä häppää”, informoi nuorekas kummitäti.
“Työelämässä haetaan seurallisia ja aktiivisia ekstrovertteja. Tällaisia hyviä tyyppejä”, maalaili seinänaapuri samalla itseään säämiskällä kiillottaen.
Nyt olisi siis pitänyt liirtää, luisua ja liidellä. Olisi pitänyt olla seikkailija, sankaritar ja suvereeni. Unohtaa yli kahdenkymmenen vuoden ansiokkaan oppimateriaalin alleviivaukset.
Uskollisilla silmillä ja iholla ei osallistuttu bakkanaaleihin.
“Luojan kiitos”, kuiskasi posliininhauras, kun elintoiminnot vihdoin olivat loppumassa, “hengissä, muttei elossa, oli liian pitkä aika.”
