Heräsin yöllä muutamia kertoja, ja nukahdin uudelleen ajatuksen kera. Yöllä ajatusta ei osaa arvioida, sen vain haluaa visusti pitää itsellään, eikä päästää haihtumaan johonkin kollektiiviseen varhaisaamuun, joka napsii tuoreita ajatuksia kuin lämpimiä croissantteja mansikkahillon kera.
Tähän minä nyt istuin purkamaan itseäni yön jäljiltä kuin olisin sanelukone, jonka joku on sanellut täyteen. Banaani on kokonaan kuorittu. Muurahainen kantaa pöydällä pientä lehteä. Tyhjä kastelukannu on pilaantuneen kirjolohen värinen, ja sen lävitse paistava aamuaurinko melkein maalaa siihen sydämen. Vesi tippuu räystäästä pisara kerrallaan alas muoviseen, mustaan kulhoon. Se kuulostaa ihan tyhjän huoneen vuosikellolta. Tipottamiseen menee helposti sisään. Tai, ehkä meneminen on vähättelyä. Sinne vedetään. Väkisin. Vesipisaroiden säännöllinen tips top, tips top, tips top raastaa erityisesti takaraivossa. Säännöllisesti toistuvat äänet ovat pahimpia. Niitä inhoaa, mutta niiden alla oleva hiljaisuuskin voi olla pelottavaa.
Niin, se yöllinen ajatus, jonka onnistuin pitämään omanani. Tässä se nyt on. Ihan ehjänä. Ei reiän reikää. Toukokuussa syntyi vauva, joka oli niin pieni, että piti mennä ihan lähelle katsomaan, oliko se ihminen laisinkaan.
Ehkä ajatuksesta ei ole paljon jaettavaksi, kun en itsekään muuttunut sen purkamisen myötä yhtään miksikään. En viisaammaksi, en onnellisemmaksi, en edes kauniimmaksi, hitto vie, sillä olen jo käyttänyt kaikki Hyvä haltiatar -lipukkeet, jotka olivat kuin kiiltoa kontrolloivia puuteripapereita, mutta onnistuivat menemään kaikkien marras- ja orvaskesien taakse, syksyyn asti.
Tällaisten päivien nimeksi on annettu perjantai. Nuorempana juuri perjantai oli niin suuri, että jos sen oksensi takaisin, se täytti levottomasti koko huoneiston. Perjantai oli suurempi kuin lauantai ja sunnuntai yhteensä, sillä se oli vasta lupaus, ja lupaukset ovat kaikkialla tiellä, niihin kompastuu, eikä niitä voi unohtaa.
Valitsin tänään Lone Wolf -paitani. Tai, ehkä se valitsi minut, kun olen sen ainoa kaveri. Toisena vaihtoehtona oli Michael Monroen -fanipaita, jossa lukee ”Same Shit, Different Day”. Säästän sen huomiselle, ja pukeutuessani kuuntelen ”Everybody’s Nobody”, sillä minusta tuntuu, että tämä aika tarvitsee punkkia.
Luen uutiset, koska en voi olla lukematta. Painostamalla ja uhkailemalla tehtyjä sopimuksia kutsutaan vapaaehtoisiksi. Vain parempituloisten ihmisten mielipiteillä on todellista arvoa. Joku nastoittaa pyöräteitä. Luin uutiset, ja katson pieneen puutarhaani, jossa kukkii korkea, enemmän violetti kuin sininen, pensas, jonka nimeä en tiedä. Se on taas ryhtynyt kukkimaan ihan itsestään.
Olen juonut kaksi kuppia kahvia. Juon kotona nykyisin vain murukahvia, sillä se tuntuu vatsassa hyvältä. Pienempi koirista makaa kynnyksellä. Sohvan kuumaa pinkkiä vasten se näyttää, mustine turkkeineen, maalaukselliselta. Toisinaan huomaan itsekin käyttäväni kirjoituksissani paljon pilkkuja. Toiset ovat miltei kokonaan hylänneet ne, pilkut, mutta minä luulen rakastavani niitä, pilkkuja. Voi olla, että niiden käyttö tekee lukemisesta vaikeampaa, mutta samalla myös helpompaa. Pilkkujen käyttö on kuin sokerijuurikkaiden harvennus. Ne tuovat tilaa kasvaa.
En todellakaan voi sanoa lapsena pitäneeni sokerijuurikkaiden harventamisesta, mutta voi, miten kaipaan sitä nyt. Ikävöin myös heinäntekoa. Aikaa, jolloin heinäseipäät vielä puettiin. Nykyisin pelloille vain ilmestyy mystisiä munia. Aamulla ne vain ovat siinä. Kaipaan myös marjapensaita, radion jumalanpalvelusta (eiiii!), pirttikalustoja, korvapuusteja, lehmien pitkiä ripsiä ja öitä, jolloin autot ajoivat pitkin seiniä. Voi luoja, miten kaipaan, ja se on kummallista. Samalla ajattelen olevani onnekas. Minulla on kaivattavaa, eikä aitalautojen väleistä työnny ulos mitään erityisen kauheaa ektoplasmaa, joka hohtaisi yössä.
Valitsin illalla lukemattomien lukemattomien kirjojeni joukosta Karin Fossumin Älä katso taaksesi! -nimisen rikoskomisario Konrad Sejer -romaanin, jonka luen tänään loppuun. Pian alkaa sataa. Viileä pyyhkii otsaani. Lentokoneita nousee ilmaan, mikä on aika luonnollista, kun asuu näinkin lähellä Suomen vilkkainta lentokenttää. Orava tulee samalle terassille. Tämä on se toukokuun poikanen. Niitä on monta, eivätkä ne näytä samanlaisilta. Se on todennut minut itselleen vaarattomaksi. Ehkä se lopulta repii tämän talon eristeet, ja termiitit viimeistelevät tuhon. Elämällä on yllätyksensä. Tai, kuka se sitten onkaan, joka niitä jakelee. Itse asiassa, kuka se on? Kiinnostaisi tietää, sillä hyvien uutisten laarissa paistaa jo pohja.
Pyrin tänään mustikkaan, mutta rankkasateella on toinen mieli. Ostin eilen pienen marjarohmun. Ehkä se on lapsille tarkoitettu, ken tietää. Ihan turhaan, poimin kuitenkin ihan perinteisesti. Tuollainen tekninen edistys sopii minulle toisinaan kovin huonosti.
Minulle tuotiin kuppi kahvia. En viitsi sanoa, että se on jo kolmas. Heräsin niin aikaisin, että itseänikin hirvittää. Keltainen mukini on uusi. Se maksoi Tokmannilla euron. Sen kaverit ovat Vaaleansininen ja Beige. Yhdessä ne näyttävät niin hyviltä, yllättäviltä, että siitäkin heräilee jokin ajatus.
Tänään en rullaa mitään. En tuohta, enkä edes polymeerimassaa. Aion valuttaa keraamisten pallojen päälle juoksevaa maalia. Pyrin myös valloittamaan omalla vaatimattomalla tavallani jonkin kaupunginosan. Minähän olen vielä suhteellisen uusi näillä nurkilla. Minulla on tarve löytää kaikenlaista. Nähdä vilaukselta. Kokea porstuoita ja niitä hemmetin saleja.
*******
Erilaisia seiniä
Keinumme kahden
omissa hiljaisuuksissamme,
välillämme olevat seinät ovat ylitsevuotavaa hellyyttä,
johon yllämme kurottelematta.
Mitä enemmän annamme,
sitä enemmän syntyy annettavaksi.
Sisällämme maataan,
liikkumattomina tyhjiöpakatussa puhumattomuudessa,
halstrauksen raidat ruodottomilla kehoillamme,
ja olemme seinä,
joka vierastaa meitä molempia.
Mitä vähemmän annamme,
sitä surullisemmiksi jäämme.
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Kesän viimeinen virallinen kuukausi alkaa. Tosin minusta on viime vuosina tuntunut siltä, että kesä on siirtynyt myöhemmäksi. Se alkaa vasta heinäkuun puolivälissä ja jatkuu pitkälle syksyyn. Vuodenajat eivät suostu enää jäämään nimiensä vangeiksi. Kesä ei aio himmailla tai anoa virallisilta tahoilta lupaa jatkoaikaan. Se vain on, eikä kukaan voi sitä estää.
Karitalta on tullut huolestuttava viesti. Soitan Karitalle, koska en jaksa näpytellä kymmeniä viestejä.
Karita on tylsistynyt elämäänsä.
– Ihmiset hokevat koko ajan, miten minulla on kaikki niin hyvin. Miksei se sitten tunnu siltä?
En viitsi mainita, millaista on Afrikassa, jossain siellä Saharan eteläpuolella, jossa on valtavaa aineellista köyhyyttä. Kurjuudesta on monenlaisia joko suoranaisia tai välillisiä seurauksia. Nälänhätä, alhainen eliniänodote, väkivalta, sodat, korruptio, sairaudet, vähäinen lukutaito, alhainen koulutustaso, sotilasdiktatuuri, työttömyys, sademetsien tuhoutuminen, uhanalaisten eläinten salametsästys ja aavikoituminen. Siinä nyt alkuun muutamia.
Ei minulla ole oikeutta väheksyä tai mitätöidä toisten ongelmia.
– Inhoan, kun äiti takertuu minuun. En halua hänen olevan niin riippuvainen minusta. Enkä halua olla vastuussa hänen onnellisuudestaan. Haluan hänen alkavan elää omaa elämäänsä.
Nyt päästään itse asiaan.
– Ja olen niin kyllästynyt tähän syyllistämiseen, jota hän ei koskaan edes myönnä. Eikö mykkäkoulu ja huomiotta jättäminen muka ole syyllistämistä?
– Onhan se.
– Mitä se minua lohduttaa, kun äiti hokee ja jankkaa, miten hän tekee kaiken minun parhaakseni, kun se on väärää parasta. Sellaista, joka tekee minut sairaaksi. Eihän mansikoita tarjoilla mansikka- allergikoille tai nikkeliallergiselle ei osteta rihkamakorviksia. Alkoholistille ei tuoda viinapulloa tuliaisiksi tai peliaddiktille ei mainosteta netin uutta kasinoa.
– Äitisi ei ehkä tiedä, kuinka vastuullinen sinä olet. Sinun täytyy kertoa se hänelle. Kerro kaikki. Kerro kaikki, mitä olet minulle kertonut.
– En minä voisi. Äiti loukkaantuisi.
– Miten se eroaisi tästä tilanteesta?
– Sitten hänellä olisi oikea syy loukkaantua?
– Et siis usko äitisi kestävän totuutta?
– Lähinnä en usko hänen haluavan kuulla totuutta. Sanotaan niin.
– Tiedäthän, että joskus tuo kaikki vaan purkautuu.
Kun on ihan täynnä, jälki voi olla sotkuista ja paikkojen siivoaminen vie kauan. Nyt pääsisi vielä helpommalla.
– Äiti sanoo, etten ole valmis itsenäistymään. Hän itse alkaa kyllä pian olla siinä iässä, että voisi harkita itsenäistymistä. Äiti on taloudellisesti ihan kiinni isässä ja henkisesti minussa. Isää asia tuskin haittaa, mutta minä olen tukehtumassa.
– Sinun täytyy saada sanottua omat mielipiteesi.
Aineellinen köyhyys on helpointa huomata, mutta köyhyyttä on monenlaista. Minusta sekin on köyhyyttä, kun kaikilla ei ole samoja oikeuksia tai vapauksia tai mahdollisuuksia vaikuttaa. Köyhyyttä on sekin, ettei lasta tai nuorta kuunnella.
– Kirjoita äidillesi kirje. Tee se kiihkottomassa mielentilassa ja ole reilu kaikkia kohtaan.
– Hullua. Mehän asumme sentään samassa talossa.
– Ei se minusta ole hullua. Kynä on kuin miekka, mutta tehokkaampi ja vaikka kynäkin kykenee satuttamaan, se ei vuodata kenenkään verta.
– Niin kai sitten. Ehkä yritän. Jos löydän kynän ja paperia. Mutta, miten sinulla menee?
Kun toinen on onneton, ei tee mieli hehkuttaa omia asioitaan. Ennemminkin sitä solidaarisuudesta vähättelee juttujaan.
– Ei kovin hyvin täälläkään.
Ei ihan totta, mutta menee yhteiseen hyvään, lomakassaan vaikka.
Äiti, isä ja minä lähdemme ajelulle. Veljeä ei ole näkynyt. Hän viihtyy Sofian opiskelija-asunnossa. Ajeleminen on ihanan vanhanaikaista. Kohteella ei ole suurta merkitystä, vaan matka on se juttu. Äidin mukaan autossa istuminen on parhaimmillaan meditatiivista. Maisemat vaihtuvat ja pää on täynnä ajatuksia. Jossain vaiheessa maisemat vievät voiton ja pää hiljenee.
Ulkona piehtaroidaan vihreän eri sävyissä. Havupuiden neulaset ovat tummanvihreitä, lehtipuilla on raikkaita vihreän sävyjä, ruoholla ja viljelyksillä on omansa. Tuossakin on valtava mäntymetsä, joka on metsuroitu puolikkaan amfiteatterin muotoiseksi. Tarkasti katsoen huomaan joukossa yhden koivun, poikkeuksellisen ison koivun. Satoja mäntyjä ja yksi koivu, jonka sen valkoinen runko paljastaa. Onkohan koivulla ainokaisuudestaan hyötyä vai haittaa? Pitävätkö männyt sitä kuningattarenaan (koivujen täytyy olla naispuolisia), koska se on ainoa laatuaan vai pelkäävätkö ja vieroksuvatko ne sitä, koska se on ainoa?
Menemme Taalintehtaalle, koska siellä on puistossa suihkulähde. Mosaiikeista koottu. Pienet asiat ratkaisevat lopussa kaiken.
Ostamme kolme litraa herneitä. Äiti työntää minut altaaseen ja kastelen housuni, koska vesi on yllättäen melkein vyötäröön asti. Ohitsemme kävelee kolme ikäistäni poikaa, jotka ovat olleet läheisellä kentällä pelaamassa jalkapalloa. He viheltävät minulle. Turha esittää, ettei se tuntuisi minusta hyvältä.
Rantaravintolasta tilaan pitsan, jossa on kylmäsavulohta, katkarapuja, rucolaa ja tillikastiketta. Pitsa on suolaista, mutta hyvää. En jaksa kaikkea, joten pyydän loput laatikkoon. Illalla näistä pitsanjämistä tullaan vielä taistelemaan.
Meillä on kiva päivä. Jonkun mielestä ehkä ”pieni päivä”, mutta eivät kaikki päivät voi olla mahtipontisia orkesterisovituksia.
Karita soittaa seuraavana iltana. Olen juuri pelaamassa Koiran kanssa jalkapalloa. Se ei ymmärrä sääntöjä, vaan haluaa syödä pallon.
– Seurasin neuvoasi. Pistin ykkösmerkillä varustetun kirjeen eilen kello neljältä tyhjennettävään laatikkoon ja tänään äiti löysi sen postilaatikosta.
Karitassa on tyyliä. Asioita ei hoideta puolittaisesti.
– Äiti tuli itkien huoneeseeni. Se tuntui kamalalta, sillä äiti ei itke koskaan. Hänestä itkeminen toisten nähden on nöyryyttävää.
Ei minunkaan äitini halua itkeä vanhojen luokkatovereidensa nähden, mutta kyllä hän kotona meidän edessämme itkee kokonaisia jokia, joihin lohet voivat nousta lisääntymään.
– Sain vastauksia kysymyksiin, joita en osannut edes esittää. Olen aina ajatellut äidin olleen suhteellisen tyytyväinen omaan lapsuuteensa ja elämäänsä yleensä. Mutta kaikki on tainnut sielläkin suunnassa olla pitkälti esittämistä ja hankaluuksien välttelyä.
– Äitisi on liian kauan suosinut mykkäkoulua asioiden hoidossa. Mutta ongelmat harvoin poistuvat vaikenemalla.
– Äiti olisi halunnut opiskella pidemmälle ja harrastaa. Vanhempien mukaan se olisi ollut vain ajan ja rahan haaskausta, sillä äidin ulkonäöllä hän kyllä pääsisi hyviin naimisiin. Saisi jopa valita sulhasensa usean ehdokkaan joukosta. Ja niinhän siinä kävi: äiti sai varakkaan miehen, joka pitää hänestä hyvää huolta. Äiti sanoi halunneensa antaa minulle ulkonäön lisäksi muutakin pääomaa. Olisin sukuni ensimmäinen nainen, joka pärjäisi myös omillaan. Rikkoisin vuosisataisen perinteen tai kirouksen, jota sanaa äiti käytti. Äidin mukaan hänen suvussaan naisen arvon on aina määrittänyt ensisijaisesti ulkonäkö ja toissijaisesti hyvä luonne.
Voin kuvitella, mitä tuo hyvä luonne pitää sisällään. Nöyryyttä ja nuhteettomuutta. Tiukkaa moraalia, kun on kyse omasta käytöksestä ja suvaitsevaisuutta, kun on kyse puolison menoista.
– Hän ei halua minulle elämää, jonka kohokohtina ovat häät, kastajaiset ja hautajaiset. Nainen saa päivänsä prinsessana, hänelle sallitaan mieletön kilpavarustelu ja sekoilu, mutta mitä seuraavana päivänä? Krapula ja tyhjyys. Pettymys, kun oikea elämä on kaikkea muuta kuin kadehdittavaa. Suuttumus, kun puoliso ei olekaan unelmien mukainen. Aina kerrotaan satua, miten ryysyistä noustaan prinsessaksi, vaikka oikean elämän tarinassa prinsessat putoavat korkealta ja päätyvät paistamaan lettuja ja keittämään torstain hernekeittoa.
Minun lempiruokiani, joten vesi nousee kielelle Karitan puhuessa.
– Äiti on oikeassa, en minä halua täydelliseksi naiseksi. Niillä pitkillä bling bling -tekokynsillä ei pysty tekemään mitään hauskaa.
Olen ihan samaa mieltä.
– Enkä halua olla kirsikkana kakun päällä. Haluan suunnitella ja leipoa kakkuja ja myydä niitä omin käsin rakentamassani kahvilassa. Jotain sellaista. Tein äidin kanssa sopimuksen. Sain virallisen luvan luistelun lopettamiseen, jos otan sen tilalle jonkin uuden harrastuksen. Olen tosi innoissani! En voi uskoa, että se oli lopulta näin helppoa.
– Kuulostaa hyvältä. Ei kun, tosi hyvältä.
– Äitikin joutui lupaamaan jotain. Haluan ihan oikeasti, että hänkin alkaa elää elämäänsä. Ei ole yhtään liian myöhäistä olla oma itsensä. Isä ei ehkä tule iloitsemaan, mutta kyllä hän tottuu. Tämä ei ole sellainen muutos, että heidän avioliittonsa olisi uhattuna. Äidin mukaan isä ei ole ollut hänen elämänsä jarru, vaan hän itse. Äiti aikoo matkustaa ensimmäisen kerran yksin ulkomaille. Hän lähtee huomenna Lissaboniin.
– Olette pistäneet tuulemaan, kehuin.
– Äiti rakastaa fadoa ja Marizaa.
Karitan ei tarvitse enää viettää aikaansa tivolin narunvetopisteen edessä, jossa narun kyllä saa vapaasti valita, mutta narun päähän kiinnitetyt asiat ovat jo valmiiksi valittuja. Sellainen valinta on vain näennäistä. Oikeasti joku on jo valinnut puolestasi. Ja, mistä sen koskaan tietää, vaikka jokaisen narun päässä olisi sama asia? Vaikka tekisit mitä, saisit aina samaa.
Istun hetken television ääressä piirtämässä. En erityisemmin välitä nykyisistä televisio-ohjelmista. Olen joskus hetken seurannut kokkien tai vaatesuunnittelijoiden kilpailuja ja ihmetellyt sitä keinotekoista kiirettä. Erotteleeko kiire jyvät akanoista? En oikein ymmärrä koko kiirejuttua. Mihin meillä on kiire? Tärkeämpiin paikkoihin, kivempien ihmisten pariin?
Mitä säästyneellä ajalla tehdään?
Aamulla teen Sofialle lahjaksi näköispaperinuken vaatevarastolla, jollaisesta kuvittelisin tytön lyhyen tuttavuutemme perusteella pitävän. Äiti on saanut jostain käsiinsä kaikkien aikojen suosikkinsa, ”Sound of Music´in”.
– Katsokaa, mitä löysin. Katsoin tämän lapsena elokuvissa viisi kertaa ja joka kerta menin enemmän onnesta sekaisin. Kuka liittyy seuraan?
Kukaan ei viittaa.
– Kulta? äiti yritti vedota isään.
– Minä näin kannen, se kestää 167 minuuttia. Se tekee kaksi tuntia ja 47 minuuttia. Eikä tässä vielä kaikki, siinä lauletaan.
– Niin, se on ihana musikaalielokuva, äiti painoi dvd-levyn rakastavasti rintaansa vasten.
– Julie Andrews on ihana.
– Kuka on Julie?
– Voi lapsi rakas, äiti kauhisteli.
– Etkö sinä tiedä? Enkö minä ole kertonut? Millainen äiti minä oikein olen?
Lopputulos. Istun sen kaksi tuntia ja 47 minuuttia äidin vieressä katsomassa, kun Julie Andrews, lähes nunna, ryhtyy (vapaaehtoisesti ja täysissä sielun voimissa) seitsemän lapsen äidiksi.
– Eikö ollut ihana? äiti kysyi hehkuen jotain kaksikymmentä vuotta nuorempana.
Voisin olla melkein Julie Andrews -fani, jos hän lupaisi olla laulamatta.
Pakenen huoneeseeni äidin nuoruusmuistoja, joita alkaa nousta esiin. Julie Andrews on vasta esimakua. Aavistan jo, että seuraavaksi kaivetaan vanhat kasetit esiin. Varastossa on kasettisoitin. Vieläkö se ehtisi vahingossa tuhoutua?
Makoilen sängyllä katsellen, miten ilmavirta keinuttaa katosta roikkuvia värikkäitä paperilyhtyjä. Huoneessani on juhlat aina. Mietin tätä kesää, joka on ollut erilainen. Ensin kaikki tuntui pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, mutta nyt olen taas saanut juonesta kiinni. Outoa sanoa, mutta pikku ongelmani ovat tehneet minulle hyvää. Näen paremmin, miten onnekas olen. Miten hyvää ja kaunista kaikesta tulee.
Minulla on ollut yllättäviä opettajia: Nora, Sami, Karita ja jopa raivostuttava vastuuvalmentaja. Alkuperäiskansojen maailmankuvan mukaan mikä tahansa olento tai eläin tai luontokappale voi olla opettajamme. Ei siihen vaadita pappeutta tai opettajan pätevyyttä. Ei edes ihmisen muotoa.
Koira on aina ollut yksi parhaista opettajistani. Se osaa yhtä aikaa sekä rentoutua että olla valpas. Koiralla on aina hyvä päivä. Se ei murehdi.
Unessa hyppään ikkunan läpi kadulle tarkistamatta kerroksen numeroa. Jos on tuuria, olemme ensimmäisessä kerroksessa. Veikkaan kuitenkin kuudetta. Huoneessa, josta hyppäsin, oli tummanvihreät, vanhanaikaiset tapetit. Hienot tapetit. Vaikka hyppäsin, en syytä siitä tapetteja, vaan tunnelmaa. Uni loppuu isän kasvoihin. ”Sinun pierusi tuhosi sekä tunnelman että tapetit.” Näen välähdyksen huoneesta, jonka tummanvihreät tapetit ovat mustuneet piloille.
Kun herään, en osaa sanoa, heräänkö painajaisesta vai huumoripläjäyksestä. On täysin mahdollista sataa ja paistaa samaan aikaan. Voi olla surullinen ja iloinen yhtä aikaa. Miksei myös voisi elää painajaista ja nauraa samaan aikaan? Eihän mustakaan sulje pois valkoista. Eikä musta ole kaikkialla edes surun väri. Buddhalaiset, kiinalaiset ja osa nepalilaisistakin suree valkoisissaan. Punainen on meille intohimon väri, mutta länsiafrikkalaiselle surun väri.
Sälekaihtimien välistä siivilöityvä aurinko raidoittaa lattialla makaavan Koiran. Se huomaa minun heränneen ja nostaa jalat kohti kattoa. ”Laiskimus, tule rapsuttamaan”, Koira huutaa. Minä kuulen sen. Pehmeää karvaa löytyy yleensä lähinnä kaulasta, mutta se oli eilen uimassa. Nyt se on monta päivää pehmeä ihan kaikkialta.
Isän kesäloma on loppu. Minäkin olen herännyt vähän ennen seitsemää saadakseni unirytmini kuntoon koulun alkuun mennessä. Vielä viikko lomaa. Jokainen päivä niistä on arvokas.
– Kulta, missä meidän kaikki puhtaat mukit ovat? isä ihmetteli.
– Söin juuri viimeisen, äiti vastasi sanomalehtensä äärestä, mutta nousee sitten toimimaan. Kattaa pöydän, tekee voileipiä, taputtaa päitä ja silittää leukojen alta.
– Tässä on silitetty paita ja kännykkäsi ja salkku, ettet unohda.
On käynyt myös niin, että isä on lähtenyt töihin ilman paitaa.
– Äitisi on niin fiksu nainen, ettei minun tarvitse itse lainkaan ajatella, isä nyökytteli minulle arvostavasti.
– Harmi vaan, että sädekehien valmistus lopetettiin jo joskus 1700-luvun alussa, kun Isaac Newton ymmärsi sellaisen pikkuasian kuin painovoima. Sädekehät kerättiin pois, koska ne eivät osanneet enää leijua päiden yllä, vaan putosivat toistuvasti varpaille. Niistä oli tullut romurautaa.
Jos kukaan ei olisi kertonut sädekehille, etteivät ne osaa leijua, ne varmaan leijuisivat yhä.
Isä lähtee töihin. Hän antaa äidille suukon ja minä saan kympin, jotta saan ostettua Annalle ja itselleni eväitä.
– Miksen minä saanut kymppiä? äiti kiukutteli leikillään isän poistuvalle selälle.
Kun isä saa salkun käteensä, hän muuttuu toiseksi mieheksi. Ryhti ja kävelytyyli muuttuvat. Jopa harottavat kulmakarvat menevät kiltisti riviin työpäivän ajaksi.
– Tänään syödään gulassia, kun tulet, äiti huusi vielä oven välistä.
Isää ei yhdellä gulassilla pelotella.
– Minäkin lähden pian, äiti tohisi kasvojaan taputellen.
Äiti vannoo kasvojumpan nimeen.
– Mihin olet menossa?
– Jos Jules Verne, joka oli muuten tosi hyvä ennustamaan tulevaisuutta, olisi täällä nyt, hän varmasti tietäisi, mihin olen matkalla, äiti vastasi.
Selvä. Tästä taitaa tulla taas yksi filosofinen päivä, joka huipentuu kello viiden gulassiin.
Äiti ei ole pakkomielteinen, mutta ennen talosta poistumistaan hän koskettaa induktiolieden levyjä kolme kertaa, koputtaa kaksi kertaa silitysraudan pohjaa ja rynkyttää ulko-oven kahvaa kuudesti.
Jonain päivänä ovenkahva taatusti jää hänen käteensä.
Käyn kaupassa ostamassa kaksi mehupurkkia kierrekorkeilla, paketin jogurttisia välipalapatukoita, pussillisen pieniä vaahtokarkkeja ja kaksi pientä pussia Draculoita. Pehmeää ja kovaa. Tapaan Annan leikkipaikan viereisellä nurmikkoalueella.
– Sami palaa huomenna kotiinsa, Anna muistutti.
– Sitten ei nähdä poikaa vähään aikaan.
Onko Anna ihastumassa Samiin?
– En ole.
– En minä mitään sanonut.
– Et, mutta ajattelit. Kutsutaanko Sami tänne?
– Nauttiiko se meidän seurastamme?
– Tietysti, Anna nauroi.
– On vaan vähän vaikeana, kun olemme auttaneet sitä. Kai tiedät, että moni alkaa myöhemmin karsastaa auttajiaan? Kiitollisuudenvelka muuttuu vihaksi.
– Kiitollisuudenvelasta pääsee sanomalla ”kiitos”.
– Niin pääsee. Ja se on sitten tattis sen jälkeen.
Soitamme Noralle, koska meillä ei ole Samin uutta, salaista numeroa. Nora taitaa olla vähän tylsistynyt, koska hän sanoo olevansa jo puolimatkassa. Vartin päästä entinen tuholaiskaksikko, nykyinen tehokaksikko, liittyy seuraamme.
– Sami on saanut töitä.
Nora hyppii tasajalkaa.
– Sinulle on selvästi luvattu provikkaa.
– Mistä sait töitä? kysyin.
Sami katselee puhtaanvalkoisia tennareitaan, joiden narut hän on kiertänyt kerran nilkan ympäri ennen rusettia.
– Ihan vain kaupasta.
Turha vaatimattomuus ei kaunista.
– Se on mahtavaa.
Nousen nurmikolta halaamaan poikaa.
– Minä myös, Anna vaati päästä osalliseksi.
– Tule sinäkin Nora, kehotin tyttöä ja lopulta muodostamme näyttävän, neljän hengen joukkohalin.
– Voidaanko myös vähän hyppiä?
Toiset suostuvat kyselemättä pyyntööni, jota moni muu voisi ihmetellä. Siitä tiedän, että kaikesta koetusta huolimatta, tehokaksikossa on samaa vettä ja samoja atomeja kuin minussakin.
– Se ei ole vakinainen työ, mutta tästä se lähtee. Saan työkokemusta ja kerään rahaa maailmanvalloitustani varten.
– Sinä olet rohkea poika.
Sami katsoo kerrankin minua kohti. Ja hymyilee.
Nora irtautuu voimapiiristämme ja lysähtää nurmikolle ryhdittömään asentoon kuin säkkityyny.
– Oli aika kivaa, kun oli toinenkin onneton ressukka. Kahdestaan on paljon rattoisampaa olla onneton. Nyt Sami on parantunut ja noussut seuraavalle levelille, mutta minä jökötän samassa paikassa kuin joku homeinen puutarhatonttu, jolta on kädet lohjenneet ja jaloistakin puuttuvat kynnet.
– Mutta paljon on muuttunut, muistutin ihmeissäni.
– Me olemme kavereita.
Melkein näen, miten Nora irrottaa päivänkakkarasta terälehtiä ja laskee ”kerron, en kerro, kerron…”.
– En ole vielä päässyt yli vanhoista. Haluaisin unohtaa, mutten osaa. Samat ajatukset pyörivät päässä. On aika mutkikasta, jos on samaan aikaan sekä syytön että syyllinen. Vähän niin kuin hyvä, joka on pistänyt saamansa pahan kiertämään.
Nora on päässyt kiusaajistaan, mutta henkisesti hän kokee yhä olevansa kiusattu ja uhattu. Minäkuva ei välttämättä muutu samaa tahtia uuden todellisuuden kanssa. Siksi moni laihtunut näkee pelissä yhä lihavan itsensä. Ja moni lihonnut kuvittelee edelleen mahtuvansa koon 36 vaatteisiin.
– Ihan kuin minulla olisi ollut joku tauti, jonka leviämistä yritettiin estää eristämällä minut, Nora tuumi.
– Ja toisinaan tuntui, että esiinnyin jossain huonossa tappavasta epidemiasta kertovassa elokuvassa.
Sami on nähnyt niistä elokuvista jokaisen.
– Oletteko nähneet Tartunnan? hän intoili.
– Entä 12 apinaa? Se oli hyvä.
– Ei olla nähty, mutta oletko sinä nähnyt Sound of Musicin?
– Onko se joku katastrofileffa?
– On. Kannattaa katsoa.
Noran katse kiertää minua. Se ei ole tuomitseva, kuten niin usein aikaisemmin. Se ei ole pahantahtoinen tai halveksiva. Se on ihmettelevä.
– Miten sinä selvisit niin vähin vaurioin siitä, mitä sinulle tein?
Selvisinkö minä vähin vaurioin? Noran käytös oli väärin. On väärin tehdä toiselle sellaista, mikä satutti itseä. Pahoja asioita ei voi ratkaista muuttumalla itse osaksi pahaa. Ilma ei puhdistu jatkamalla saastuttamista. Sotia ei voiteta sotimalla. Sodat eivät lopu sotimalla. Sota loppuu, kun ihmiset eivät enää halua ja tarvitse niin paljon. Sota loppuu, kun ihmiset ymmärtävät, että tuo toinen olen minä. Minä olen tässä, mutta olen myös tuossa.
Nora saattaa kuitenkin olla oikeassa. En kärsinyt niin paljon kuin olisin voinut. Miksi? Syitä on monia, mutta yksi ylitse muiden. En uskonut Noraa. Ei kaikkea tarvitse uskoa. En muutu rumaksi, vaikka joku minua sellaiseksi kutsuisi. Tyhmäksi nimittäminen ei tee minusta vähäjärkistä.
– Kai minulle on opetettu, että olen hyvä näin, kiteytin ajatukseni Noralle.
– Sinun sanomisesi pistin pitkälti kateuden piikkiin. Joten, kaikki mitä sanoit vain vahvisti uskomustani siitä, että kelpaan juuri näin.
Anna alkaa hoilata Juha Tapiota: ”Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.”
Mietin hetken.
– Kyllä sinä silti satutit minua.
– Anteeksi, Nora pyysi yksinkertaisesti.
– Saat anteeksi.
Tarkoitan sitä.
Jos on vahva, kehtaa pillittää. Nora alkaa itkeä. Hänellä on hiljainen itku. Hän voisi itkeä keskellä ihmisjoukkoa kenenkään huomaamatta.
– Miten me voisimme auttaa sinua, Nora? kysyin.
– En minä tiedä.
Kukaan meistä ei yritä tyrehdyttää hänen itkuaan, vaan annamme sen loppua luonnollisesti.
– En jaksa elää näiden muistojen kanssa koko elämääni. Äiti kehottaa unohtamaan, muttei se mene niin.
Nora kiertää sivuhiuksia sormensa ympärille. Tekee sotkuisia ortodoksijuutalaisten sivukiharoita.
Luulin pienenä niiden kiharoiden olevan kiinni miesten mustissa hatuissa. Vasta viime vuonna ymmärsin, että joidenkin hiukset jäävät, vaikka hattu riisutaan. Hiusten juuret ovat syvällä päässä.
– Olen käynyt ammattiauttajalla pari kertaa.
– Se on hienoa, sanoin.
– Niin minustakin, Anna nyökkäsi.
– Kaikille tekisi hyvää käydä pari kertaa vuodessa.
– En tiedä auttaako se. Ei siellä mitään neuvota. Minä vain juttelen. Niinhän minä juttelen nytkin teille. Ja ihan ilmaiseksi.
Jutteleminen on hyvä. Tosi hyvä. Mutta pitääkö sekin joskus lopettaa? Eikö jatkuva asian läpikäyminen muutu jossain vaiheessa piehtaroinniksi? Olet yltä päältä siinä sonnassa, josta yrität päästä eroon. Ja sen sijaan, että menisit suihkuun ja peseytyisit, kaivaudut vain entistä syvemmälle sontaan.
– Elämä on vaikeaa, Nora huokaisi poskiaan pyyhkien.
– Enpä tiedä, sanoin.
– Voi se olla välillä helppoakin. Osin sen saa kai itse päättää.
(Jatkuu)
Vielä tulee se kaunis päivä, jolloin…
Ystävyydellä,
Nina
