Lempparikeittokirja
Lempijutut tunnistaa usein siitä, että ne ovat kuluneita ja kärsineitä. Mitä paremmin säilynyt, sitä vähemmän se on ollut käytössä. (Tämä on lohdullista. Senhän voi ajatella pätevän meihin ihmisiinkin. Olen kulahtanut, mutta sitäkin tärkeämpi. Hyvät ja herkulliset asiat käytetään loppuun, nuollaan lautaset ja ommellaan paikkoja.)
Lempparikeittokirjani on samalla CV ja tuote-esittely. Yhteenliimaantuneista sivuista, joiden väleissä on näköjään ainakin kaurahiutaleita, kaakaota, rasvaa ja pari pientä orvokkia (olen kuivattanut väleissä kukkia), voi päätellä, että kakkuosasto on ollut eniten käytössä. Olen se hurja kuivakakkujen tekijä. Tiikerikakku, banaanikakku, taatelikakku ja kakku, johon tulee ihan kaikkea. Sitä kutsun englantilaiseksi.
Aura Liimataisen “Parasta kotiruokaa” on ihan tavallinen keittokirja, jossa käytetään ihan tavallisia ruoka-aineita. Se on vähän kuin lempeä lepohetki, sillä se ei mollaa tekemiäni ruokia. Ne ovat sen mielestä ihan hyviä, sillä niillä jää henkiin.
Ennen oli ennen, nyt on nyt
Ykkösinhokkini lapsena oli hernekeitto. Muistan, miten kerran oksensin omat hernekeittoni pienen pyöreän pöydän yli toisten lautasille. Nyt pidän siitä. En edelleenkään oksentamisesta, mutta hernekeitosta. Kammosin myös fetajuustoa, oliiveja, sipulia, parsaa ja hapankaalia. Nyt RAKASTAN niitä kaikkia.
Ihan valtavasti. Raaka punasipuli on melkein paras ystäväni. Lähettelemme toisillemme ystävänpäiväkortteja. Hapankaali kuuluu myös jokaiseen päivääni.
Se ei tee minua happamaksi. Tuli mieleeni, miten ihana sukunimi Kaalinpää onkaan. Tosi kiva!
Reikä
Tykkään katsella asioita kolojen ja reikien läpi. Itse asiassa, jostain syystä teen sellaista melko usein. Maisema näyttää ihan erilaiselta, kun siitä näkee vain tietyn palan.
Kaikessa on reikä. Sanotaan, että valo tulee siitä läpi. Reiät ovat sympaattisia.
PS Lemppariaikomus ensi viikolle
Se ei ole mitään ylevää. Olen jo kauan halunnut tehdä oman DADA-kaapin. Jonkinlaisen assemblaasin eli kolmiulotteisen kollaasin. Sommitelman. Esinekokoelman. Kuvassa on Juhani Harrin teos “Genesis”, noin vuodelta 1966.
Kaappi voi olla kertomus, symbolinen, romanttinen, muisto, arvoitus, satu tai täynnä magiikkaa. Se voi koostua roskasta, romuista, löytötavaroista, jokapäiväisyyksistä tai jo itsessään merkityksellisistä elementeistä. (Kuva Helena Sederholmin kirjasta “Tämäkö taidetta?”)
PS2 Inhokin vähittäinen muuttuminen lemppariksi, ehkä
Liikunnassa pidän eniten pitkistä kävelyistä, lenkkeilystä ja sulkapallosta. Juuri tuossa järjestyksessä. En ole ikinä viihtynyt punttisalilla. Olen varmaan tuntenut itseni siellä epävarmaksi. Tänään annoin yllyttää itseni Martinlaakson uimahallin punttisalille.
Jätin sinne kaiken. Nyt en kävele huomenna. Näin luulen. Hymyilen. Alan olla huippukunnossa. Tiedäthän, miten kunto nousee kohisten. Kuulen päässäni sen kohinan.
AIKUISUUS ON TAPPAVAA
Hota-pulveri teki niin lempeästi meistä amfetamiiniriippuvaisia. Saimme
vapaasti leikkiä itselläni. Painostus alkoi vasta myöhemmin. “Mene puistoihin, hanki kavereita, ole kuin muutkin ja lopeta se itsesi räplääminen.”
Seisoimme takarivissä, sillä auta armias, olimme komeita,
mutta aikuisena ymmärsimme olevamme siellä,
sillä se oli paikkamme ja seurausta asemastamme,
joka oli epämääräinen, asymmetrinen, huonosti tunnistettavissa,
mutta ehdottomasti
kiinnostavinta meissä.
Ymmärsimme, että Jobilla oli jo uusi vaimo ja uudet
lapset sekä kolmio, jossa keittiön ikkuna ei
auennut, sillä vesikraana oli edessä.
Jos emme parantuisi pienemmiksi,
meidätkin helposti korvattaisiin
vähemmän hankalilla.
Kämmenten kuppikivistä livoimme
pyhää vettä, samalla etsimme
kipeimpiä kiviä kivitykseen.
Puhalsimme seuroissa sakraalia savua,
kotimatkalla kaiversimme
kauniille kasvoille kostomme.
Auttavat kädet
halpoja teleskooppivarsia.
Vietimme elämämme perumalla tilauksia,
joita emme olleet tehneet.
Uunin löytäminen oli helppoa,
sopivien uunipeltien vaikeaa.
Nahkamainen gyozamme
ei ollut Niilin hedelmällinen puolikuu,
vaan karhunraudat.
(Mantelinperijä)
Kaunista viikonloppua, toivottaa Pate.
