Viola toivoi aina, että matkaa määränpäähän voitaisiin venyttää. Asiat olivat nykyään niin lähellä. Kun hän avasi oven, kaikki odottivat jo siinä kynnyksellä. Maat, ihmiset ja tulevaisuus, joka kului nopeasti loppuun, vaikka sitä viimeiseen asti vältti teroittamasta.
Saunaan oli olohuoneen sohvalta seitsemän askelta, vessaan vähemmän. Lapsena sauna oli sijainnut pellon laidalla, samassa rakennuksessa kanalan kanssa. Matka saunaan oli vienyt kahdeksan minuuttia. Se aika oli ollut täynnä mahdollisuuksia. Metsä vilisi susia ja susien syömiä sekä niitä kaikista pelottavimpia. Heitä, jotka söivät susia.
Ulkovessa sijaitsi vielä saunaakin kauempana. Jottei sydän olisi ihan ihanasta pelosta pakahtunut, yöllä sai pudottaa tarpeensa sinkkiämpäriin.
Viola kipeästi kaipasi jokaiseen toimeen omaa, erikoistunutta kapinettaan. Kömpelöt ja isot, aina tiellä olevat, olivat parhaita. Monikäyttöisyys, kompaktius tai referaatit eivät olleet hänen juttujaan.
Hän oli jäänne. Tähde. Jätös, joka roikkui vanhassa tangossa, muttei vetänyt leukoja.
Violalla oli myös kyky, joka oli tarttunut häneen viikonloppureissulta. Pari viikkoa sitten hän oli matkannut lapsuudenkyläänsä ja kurkannut sisään vanhan kotitalonsa ikkunasta. Olohuoneessa liikkumattomana seissyt hahmo oli katsonut häntä suoraan silmiin. Oli selvää, että häntä oli odotettu. Ehkä jo kauan.
Nyt hän oli valheenpaljastin. Ei se ollut lahja, jonka hän olisi itse itselleen valinnut. Kiroushan se oli, eikä todellakaan tulisi tekemään hänestä suosittua.
Valheen rekisteröidessään jokin hänessä alkoi tuutata meteliä. Äänet syöksyivät jostain maksan tietämiltä, missä sinänsä olikin järkeä. Maksahan oli juuri se rauhanen, joka hajotti myrkkyjä ja muita vahingollisia aineita. Kai valheetkin voitiin, ainakin useimmiten, luokitella myrkyiksi.
Näiden päivien aikana Viola oli pystynyt erottelemaan seitsemän erilaista äänimerkkiä.
– Raha ei tuo onnea, eikä lapsia saa kehua liikaa, etteivät ne mene piloille.
Kuullessaan tällaisia perintönä saatuja väittämiä, kusen kellastamia kapioita, joita ei oltu vuosien varrella viitsitty tarkistaa, Viola alkoi syytää hillitöntä huokailua.
– No, jos siinä lukee, että valmistettu Suomessa, niin kyllä se on aina automaattisesti parempaa. Kaikki asiat ovat muualla paljon huonommin, eikä kukaan ole yhtä rehellinen kuin suomalainen.
Kuullessaan tällaisia tietämättömyydestä ja umpimielisyydestä johtuvia väittämiä, sinivalkoisia yleistyksiä, Viola alkoi tykittää paidatonta ja hikistä rummutusta. Joskus hänestä syntyi kokonainen biisi.
– Ei se ollut mitään. Ihan sellaista tavallista, mitä nyt kaikki nykyään touhuavat. Vähän siellä mentiin, mutta ei kertaakaan vastavirtaan tai oikosulkuun asti. Voit unohtaa koko jutun, sillä oikeastaan yhtään mitään ei tapahtunut.
Kuullessaan tällaista tahdikasta salailua ja kaunistelua, kevyttä keskipäivän valkopesua, Viola alkoi suoltaa sirkkojen siritystä.
– Itse en kyllä koskaan mennyt siihen mukaan. En ole samanlainen niiden kanssa. Olin vain sattumalta samassa lukitussa huoneessa, enkä tiedä, kuka minut on lavastanut. Tunnethan sinä minut. Olen aina rehellinen.
Kuullessaan tällaista itsensä kohottamista, Viola alkoi tuottaa pillin vihellyksiä ja hänen sisältään konfettitykki ampui punaisia kortteja.
– Tiedän tasan tarkkaan, mikä hän on. Muka koti-isä, mutta oikeasti juoppo alkoholisti, joka teroittelee puukkojaan. Oletko nähnyt sen katseen? Minun mielestäni, ihmisiä pitää varoittaa. Olemme sen velkaa naapureille, jotka hyväuskoisina menevät mukaan hänen juttuihinsa.
Kuullessaan tällaista ilkeämielistä valehtelua, jonka tarkoituksena oli pilata toisten ainutkertaisia elämiä, mennä suoraan haavoista sisään, Viola alkoi räiskiä papattimattomaista poksahtelua.
– Minäkin sinua.
Kuullessaan tällaista riitojen välttämiseksi vannottua, Viola alkoi kammeta kuorsauksen häntiä, pientä pihinää.
– On kai se nyt ihan selvää, kuka siihen on syyllinen. Hän on alusta alkaen ollut se, joka on yrittänyt saada tätä porukkaa hajalle. Tehnyt itsestään niin mukavan ja auttanut kaikkia. Muka ystävällisyyttään.
Kuullessaan tällaista yksinvaltiasta, joka hovinsa keskellä viitoitti jumalallista tietä kohden, Viola alkoi kakoa ja aina lopulta joutui oksentamaan kengilleen.
– En itse asiassa tiedä, kumpaa muistutat tänään enemmän, kaljurottaa vai möykkykalaa. No, vitsi vitsi, höhlä!
Kuullessaan tällaisia vähätteleviä vitsejä, joille nauroi vain yksi, Viola alkoi pukata kovaa kurnutusta, ja keväisin sammakot kokoontuivat hänen ympärilleen.
Tänä aamuna Viola oli turvonnut ja keltainen. Hänen maksansa oli väsynyt. Eristäytyminen muista ei auttanut, sillä valheenpaljastin tunsi myös hänen ajatuksensa. Ja, lähes jokainen niistä näytti olevan valhe.