Klassinen sinikantinen ruutuvihko on tussutettu täyteen vaivaannuksia. Mikä hän on näiden keskeneräisten ajatustensa perusteella? Pidettävä, vaikea, loman tarpeessa, lasinpuhaltaja? Onko hänellä liian paksut denierit jaloissaan? Pohjaan palaneet köyhät ritarit Jamie Oliverin paistinpannulla? ”Pieni on kaunista” -kerhon ainaisjäsenyys maksettuna?
Maarit lukee meille ääneen vihkoaan, jonka avulla hän yrittää ymmärtää itseään, oppia itsestään.
Älä usko ainakaan näitä:
-Ei se vaihtamalla parane.
-Teet vain aina parhaasi.
-Rakkaudesta se hevonenkin potkii.
-Ei saa koskaan luovuttaa.
-Mene töihin niin kuin normaalit ihmiset.
-Shh, shh!
Sillä:
-Moni on kokeillut ja tietää, kannatti vaihtaa. Tai vaihtoehtoisesti, olla yksin. Tuo on niiden lause, jotka eivät itse jaksa, eivätkä voi sallia toisillekaan.
-Aina ei todellakaan kannata panna parastaan. Se on paitsi hölmöä, usein myös pakkomielteistä. Välillä pitää ihan suosiolla lakaista roskat karvalankamaton alle ja ottaa se viitonen kokeesta.
-Kukaan ei potki rakkaudesta tai jos potkii, potkikoon palloa.
-Ei saa luovuttaa, vaan pitää yrittää jaksaa, ainakin vielä vuosi, jos ei kolmetoista. Ottaa kaikki vastaan. Sellainen on arvostettua? Usein on kyllä vahingollisempaa jäädä vielä kerran yrittämään kuin lähteä vähän liian aikaisin. Joskus luovuttaminen pelastaa.
-Kannattaako edes tavoitella normaaliutta? Monet normaalit ovat ruumiinavauksissa paljastuneet erittäin epänormaaleiksi.
-Jatkuvassa hiljaiseksi hyssyttelyssä opitaan, että toiset ovat aina tärkeämpiä.
Ei saa koskaan luovuttaa -kohdan Maarit on vimmaisesti ympyröinyt. Vetänyt siitä nuolen alas, johon on kirjoittanut jatkokysymyksiä.
-Milloin on lupa luovuttaa? Tarvitaanko lupaa? Mistä virastosta sellaisen voi anoa?
-Mikä on tarpeeksi?
-Koska ollaan tilanteessa, jolloin voi hyvällä omallatunnolla pistää pillit pussiin ja pussin suun kiinni?
-Entä jos ei halua lainkaan selitellä?
-Saako aina vaihtaa mieltään?
Sivun alareunassa lukee isolla:
Miksi muuten aina juuri ne, joilla itse menee päin helvettiä, ovat estelemässä sinua? Hyssyttelevät ja antavat ymmärtää, että tämä olisi jotenkin kunniakasta ja oikein. Oikein? Ai, seitsemän oikein eli päävoitto. Sitten ovat nettifasistit, jotka istuvat lämpimällä uuninpankolla, vatsa kovalla. Tiikerikuosiset lepolaput ovat unohtuneet silmille, kaikki ovat kurkkuaan myöten kusessa, mutta heillä on ja heistä on laatimaan viimeinen anonyymi tuomio. ”Olet saras. Senki läski lehma.”
Seuraavalla sivulla on lyhyt muistelo myöhäislapsuudesta, varhaisnuoruudesta:
Pelasin sikaa Toni-nimisen pojan kanssa, joka ei kestänyt toisen voittoa. Epähuomiossani kerran unohdin hävitä. Toni iski lasisen salaattikulhon päähäni. Minä päätin, etten voita enää koskaan, jos kerran häviäminen tekee pojista tuollaisia. Minulle se oli jo silloin ihan helppoa. Siitä lähtien olenkin ollut esimerkillinen häviäjä. Katson aina kuuliaisesti vain sen, mikä minulle halutaan näyttää. En vaadi nähdä kulissikylän taakse, en häiritse toisia kehoni suruilla, en osta kuin alennusmyynneistä, en luule olevani mitään. Ja, ennen kaikkea, en käytä enää sähkönsinisiä sukkahousuja, koska se loukkaa niin monia.
Marraskuussa Maarit suorittaa tulityökortin, ja naisena oleminen alkaa ärsyttää häntä.
Voi meitä, me nypläämme, värkkäämme ja puunaamme. Meillä on arkipäivä hallussamme. Pyöritämme pikku pikku bisnestä, suloisia kahviloita, kirpputoreja. Laitamme ruokaa, hiuksia, kasvoja, ompelemme lapsille vaatteita, sisustamme, teemme käsitöitä.
Sitten ovat he, jotka eivät harrastele, soita pilliä tai räkäistä melodikaa takarivissä toinen vasemmalta. He eivät ehkä laita kello puoli viiden päivällistä uskollisesti, mutta ryhmän jäsenet johtavat suurten ravintoloiden keittiöitä, osallistuvat Bocuse d´Or -kilpailuihin, julkaisevat vuoden myydyimmät keittokirjat ja saavat oman ohjelmansa television parhaaseen katseluaikaan. He eivät päärmää keittiön kanakuvioisia verhoja tai tongi navetoista vanhoja ikkunanpuitteita. Sen sijaan he suunnittelevat huippumuodin, määrittelevät muodikkaan naisen olemuksen, vain Haute Couture kelpaa heille. He suunnittelevat tyylikkäitä lofteja, avaria ja valoisia tehdasrakennuksia, eivät tuhraa aikaansa mietelausetarrojen liimaamiseen. He eivät vetele puuteria rasvaisella huispalla, piirrä kulmakarvoja lyijykynällä, he meikkaavat ja kampaavat kuuluisuuksia lasihyllyjen merkkituotteilla.
Kun tytöt keskittyvät miellyttämään heitä kuulaalla ihollaan, he hankkivat C-luokan ajokortin. Kun naiset antautuvat laihduttamisen hulluuteen, heillä on jo ensimmäinen liikeidea testattuna. Kun naiset kyräilevät toisiaan, vertailevat, kadehtivat ja taistelevat suosituimmuudesta, heistä se on hauskaa. Kun naisilla on huono omatunto elokuvissa käymisestä (senkin ajan olisi voinut viettää lasten kanssa), he ovat kolme viikkoa työmatkalla.
Kun naiset suuntaavat kaiken intonsa ja ärtymyksensä luodakseen unohtumattomat häät, he vain ilmestyvät krapulaisina paikalle. He eivät huomaa metallilankaperhosia, tyllisiä juhlakonvehteja, kaiverrettuja samppanjalaseja, tekokukkakaarisiltoja, kalligrafiapöytäkortteja, nimikoituja serviettejä ja ilmapalloja. Heillä on hauskaa, meillä pettymys.
Naiset kasvattavat lapset, miehet kirjoittavat kasvatusoppaat (ajattele vaikka Benjamin Spockin klassikkoja). Nainen näyttelee, mies on teatterinjohtaja. Nainen opettaa, mies on rehtori. Naisella on syyllisyys, miehellä kunnianhimo. Miehellä on uskottava, matala ääni ja viimeinen, painava sana. Naisella on hymy, jolla kätkeä totuus kaikilta.
Onko nyt hyvä olo, kun voi muistella, miten oli koulussa priimus ja kymppi ja pesty kieli ja harrastukset iltaisin ja kipeä vatsa, kun sanakokeessa yksi väärin ja äiti sanoi, ettet sinä sitä enää vuosien päästä muista. Takarivin perkele, joka pisti muut tekemään työnsä, nauroi suu täynnä baijerilaista perunasalaattia, nosti jalat pöydälle, vaikka opettaja sanoi, ettei sellainen ole tapana. Sillä oli hauskaa silloin, ja on edelleen. Sai mitä ansaitsi? Ajaa Bemarilla työpaikalleen, jossa on johtajana, saa luvan kanssa nostaa käsintehdyt nahkakenkänsä pöydälle.
Pahinta on, ettei tästä kaikesta voi edes syyttää miehiä. Itseäänkö pitäisi?
Maarit hakee kynän ja kirjoittaa:
Onnellisuustohtorit tienaavat miljoonia kertoessaan meille, miten rahalla ei ole valtaa tehdä ketään onnelliseksi.
