Marleena
Marleenan syntymäpäivillä kaikki lapset halusivat kiivetä painajaisista kovettuneiden liinavaatteiden kanssa samaan kaappiin. Häntä hävetti olla köyhä ja autenttinen.
”Sinun pitää säästää ahkerasti, jotta voit eläkkeellä alkaa nauttia”, isä hoki.
Marleena katseli hidasta kuolemaa tekevää isäänsä. Äitiä, joka kompasteli alapäästään pursuavaan sisältöönsä. Johtoihin, joita ei osannut piilottaa siististi muovisten kaapelilistojen alle. Kumpikaan ei ehtinyt kerätä kanta-asiakaskortteihinsa riittävästi leimoja voidakseen vaihtaa ne All Inclusive -hotellin avainkortteihin, siemenettömiin vesimelonisiivuihin ja pyyheliinajoutseniin, joiden laskoksista putosi raidallisia konvehteja.
Marleenan on pakko työntää. Lattialle kopsahtavat kolmoset repivät häntä hiuksista saadakseen hänen suunsa lähemmäksi itseään. Ne elävät hänen huokaustensa hiilidioksidilla.
Toistensa seurassa viihtyvillä surullisuuksilla ei ole rajaa.
Vallassa
He olivat olleet elossa ilman, että kukaan oli tiennyt siitä, joten heidät oli myös tuhottu kenenkään sitä huomaamatta. Joskus tahaton teko sattui eniten, sillä siitä ei voinut syyttää ketään.
Ihminen oli siivoaja vertaansa vailla, mahtava desinfioija ja läpituulettaja, joka imi kaiken pyöreään putkeen valoa kohti, erotteli pyykit ja elävät värien mukaan koneisiin.
Nyt sen vain tunsi. Jotain oli valunut sulamisvesien mukana pysyvästi pois.
Tutkijat väittivät, ettei kaikkia vaiheita tarvinnut käydä läpi, vaan syksystä voitiin siirtyä suoraan kesään. Eikä lehti tarvinnut silmua syntyäkseen.
”Ne, jotka eivät pysy paikoillaan, on vaikeampi tuhota”, miettivät filosofit.
”Liikkuvaa ammuttaessa pitää ennakoida kohteen liikkeitä”, neuvoivat poliitikot.
(Sata viilenevää idylliä)
