Sunnuntai on aina ollut jonkinlainen epäpäivä. En oikeasti tiedä, olemmeko me kavereita lainkaan. Mitä sunnuntai minulta odottaa? Tuntuu kuin se olisi aina tyytymätön minuun ja toimintaani. Ehkä sunnuntaissa vain on yhä liikaa pyhäpäivää ja pikku pääsiäistä minun makuuni, vaikka se onkin jo aikoja sitten menettänyt asemansa viikon ensimmäisenä päivänä.
Ensimmäisestä on joskus hämmentävän lyhyt matka viimeiseksi. Ei tarvitse kuin kääntyä toiseen suuntaan.
Sunnuntai on auringon lapsi (dies solis), eikä siksi olekaan ihme, että kevät on tässä, ja voin pistää Tavaramarkkinat soimaan kulkiessani hölmönä Hakaniemen rantaan. Haaveilen tötteröllisestä rommikrokanttia Merisatamanrannassa. Miksei ikinä ole parasta juuri nyt ja tämä? Unelmointi on kaksiteräinen miekka.
Löydän itseni Tikkurilasta. En löydä itseäni Tikkurilassa. Sitä ei kai tule tapahtumaan koskaan. Mitä se edes tarkoittaisi? Ehkä itseään ei edes kokonaan kannata löytää? Pohjalle on taipumus laskeutua kaikenlaista purua ja sakkaa, joka hämmentää ja saa aikaan huonon näkyvyyden.
Tikkurilan punatiilinen asemarakennus avattiin 1862, jolloin Suomen ensimmäinen rataosuus syntyi Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Lämpöisessä arvorakennuksessa on esillä ”Kotiasemasi Vantaalla” -valokuvanäyttely (3.3. – 14.8.2022), josta jää kaihoisa jälki happamaan sydämeen. On haikeaa, samalla lohdullista, tuntea menneisyys itsessään.
Lähtemisen paikoissa on aina oma tunnelmansa. Kirottu toive siitä, että muualla olisi paremmin. Ajatus, että siellä muualla väistämättä olisi itsekin toisenlainen.
