You are currently viewing Näyttelykeskus WeeGee (20.3.2022) Tapiolassa

Näyttelykeskus WeeGee (20.3.2022) Tapiolassa

Tänään osui ja upposi! Oli kyllä ihana päivä. Taide auttoi hetkeksi unohtamaan kaiken sonnan, jossa tällä hetkellä ilman kumisaappaita kahlataan.

Jo itse rakennus on sisältä yllättävä. Se on suuri ja kaunis ja ystävällinen. Minua melkein huimaa ajatus siitä, että maistelen samalla kertaa kaksi täysin erilaista pitopöytää. KAMUssa (Espoon kaupunginmuseo) pysyvän näyttelyn, Tuhat tarinaa Espoosta, lisäksi esillä on lähes vallankumouksellinen Johtolankoja juurillemme -näyttely, jossa ensimmäistä kertaa koskaan Suomessa, esihistoriaa tarkastellaan geenitiedon näkökulmasta. Ja, seuraavassa kiteytyy näyttelyn tärkein herkku:

”Kaikilla nyt elävillä ihmisillä on samat esivanhemmat jopa yllättävän lähellä menneisyydessä. Tutkijat ovat laskeneet ajankohtaa, jossa jokaisella nykyään elävällä ihmisellä on menneisyydessä samat esivanhemmat. 

Eurooppalaisilla ajankohta oli 1 100 vuotta sitten ja koko maailman ihmisillä 3 300 vuotta sitten.”

Jos haluaa vain yhtä makua maistella, tämä on se. Me olemme kaikki yhtä! Kun tekee väärin toiselle, tekee väärin myös itselleen.

Yhdessä Suomen arvostetuimmassa taidemuseossa, EMMAssa (Espoon modernin taiteen museo), on esillä kaksi massiivista tilallista työtä, labyrinttiä.

Daniel Burenin labyrinttiin voi tehdä oman sisääntulonsa kohdasta, joka kutsuu eniten, sillä meitä kohti ojentuvat eri asiat. ”Kävelyllä siksakissa” näyttävät erityisen hyvin viihtyvän juoksujalkaiset lapset, ja kun lapsilla on kivaa, heidän vanhemmillaankin saattaa olla. Aurinkoisena päivänä värillisten ikkunoiden läpi tulviva valo leikkii kaikkialla. Myös meissä ihmisissä. Valo ja värit käyttävät meitä alustoinaan, joille heijastaa haaveita ja lupauksia. Kunpa tämän leikkisän energian saisi säilöttyä itseensä.

Samoja kulkemisen-teemoja käsittelee japanilainen Chiharu Shiota ylen punaisista langoista solmitussa installaatiossaan, Äärirajoilla. Noin 350 kilometriä akryylilankaa on punottu mitä kauneimpaan muotoon.

En saa mielikuvaa kohdusta, verisuonista tai leviävästä taudista. En näe jättiläishämähäkkiä tai vieraan valtakunnan edustajia. Kuulen tuulen. Ihoani lämmittää lankakodin raoista kyläilevä aurinko. Olen metsän laidalla. Makaan maassa katselemassa mosaiikkitaivasta, joka on koottu palasista. Tähän voisin jäädä loppuelämäkseni. Taideteos, joka on koti?

Jostain järjettömästä syystä Shiotan työn lumoavin kohta ovat kuitenkin valkoiset ovet. Raollaan oleva ovi on kutsu, mutta voi se olla myös ansa. Entä, jos kulkee kaikista ovista, mikä lopussa odottaa? Onko enää mahdollista palata samaa reittiä takaisin vai ovatko ovet jo sulkeutuneet?

Särkyvää-näyttelyn ajatus on kaunis. Särkyneisyyttään ei ole tarpeen peittää, sillä juuri murtumalinjoista huuhdotaan kultaa.

Veera Kuljun Hiljaisuuden äänet -videoteos (2018) ja etenkin taiteilijan kutoma Sulautua-veistos (2021) lumoavat. Veistoksen tekstiili ja käsin muovatut posliinikalut pysähdyttävät tällaisen suomalaisesta muinaisuskosta humaltuneen Akan. Loppujen lopuksi, juuri tämä kudonnainen on SE, joka minut villitsee. Jonka minä jossain muodossa elämääni tarvitsen.

 

Vastaa