Se on vahva henkäys. Täynnä iloa! Sitä voi olla löydöstään niin innostunut, että juoksee alastomana kaupungin halki. Niin kuin Arkhimedes tarinan mukaan teki.
Mietin tilanteita, joissa olen oivaltanut jotain niin kertakaikkisen ratkaisevaa, että olisin voinut huutaa “heurekaa”. Mieleeni nousee kyllä muutama tilanne. Vuosituhannen vaihteen tienoilla tietyllä tapaa pelastin itseni. Ymmärsin, että ihmisellä on lupa muuttaa mieltään. Mielipide tai jokin päätös ei ole betoniin valettu totuus, vaan tiedon, kokemuksen ja ajan edetessä, ihminen voi kasvaa ulos vanhoista uskomuksistaan. Jos meillä ei tällaista optiota muutokseen olisi, elämä olisi liian raakaa ja mieletöntä.
Toinen herääminen tapahtui 11. helmikuuta vuonna 2003. Muistan päivän näin tarkkaan, sillä kannan yhä kukkarossani päiväkirjan sivua, jossa tämä päivämäärä on muistuttamassa minua. Muistuttamassa, etten unohtaisi tai aikaa myöten luulisi tapahtumaa pelkäksi kuvitelmaksi, houreeksi. Olin keskellä työpäivän kiirettä, en pyrkinyt mihinkään, enkä ollut tehnyt mitään poikkeavaa. Kuitenkin, sinä päivänä astuin muualle, vaikka jäin myös tänne. Tunsin heti muutoksen. Olin rajattoman iloinen, varma ja kevyt. Päällimmäinen tunne oli täydellinen rakkaus ja täydellinen välinpitämättömyys. Näin jälkeenpäin sanottuna, se kuulostaa järjettömältä. Suorastaan ristiriitaiselta. Tunsin rakastavani jokaista ihmistä täydestä sydämestäni, mutta samalla tiesin, ettei kukaan heistä pystyisi järkyttämään tai viemään minua mukanaan. Se oli selittämätöntä, rajatonta iloa ja valtavaa kaiken helppoutta, joka pysyi minussa runsaan vuorokauden. Sen jälkeen tiemme eivät ole kohdanneet, eikä minulla ole keinoja tai taitoja kutsua suurta iloa takaisin.
Löytämisen riemua juhlistaa myös Vantaan Tikkurilassa sijaitseva tiedekeskus Heureka. Rakastan tätä tapaa tutustua tieteeseen leikkien, elämysten ja omien kokeilujen kautta, sillä “tiede” voi käsitteenä olla haastava pala lähestyttäväksi. Tiede, taide ja leikki, ne kaikki kietoutuvat mielestäni yhteen. Aikuinen, joka taipuu leikkiin, on kaunis. Rohkeat leikkivät ja paljastavat näin itsensä. Jokaisessa meissä on myös taiteilijuutta. Jokainen meistä luo. Ja, kuvittelee.
Heurekassa on tällä hetkellä monia näyttelyitä. Katastrofien keskellä -näyttelystä mieleen jäivät erityisesti audiovisuaaliset taideinstallaatiot, joissa tuli, vesi, tuuli ja maanjäristys paljastivat voimansa. Kauheutensa, joissa on usein myös kauneutta.
SuperPUU-näyttelyssä puu taipuu, tuoksuu, laulaa, palaa ja siitä voi rakentaa vaikka oman Puu-Vallilan tai Port Arthurin. Puupinniseinään voi ikuistaa itsensä lyhyeksi hetkeksi, sillä väliaikaista kaikki on vaan. Myös tässä katoavaisuudessa on oma kauneutensa. On hetkiä, jolloin ajatus kaiken ohikiitävyydestä helpottaa luvattomankin paljon.
Tässä kirjoittaessani söin koko oranssin verkkopussillisen espanjalaisia mandariineja. Olisin syönyt enemmänkin, jos olisi ollut. Katsoin myös Netflixistä “Britt-Marie var här”, jossa vannottiin ruokasoodan nimeen. Minäkin vannon. Etikkakin sopii moneen. Leffassa oli sydämelliset ainekset, ja olisin niin halunnut pitää siitä enemmän, mitä pidin.
Foucault’n heiluri osoittaa, että maapallo pyörii. Ja, mekin pyörimme.
