Riikinkukonsulkani ovat kotoisin Rotterdamista. Ensimmäinen kerta uudessa paikassa ilman etukäteissuunnittelua ja pakkoa. On ihanaa vain kävellä ilman päämäärää. Antautua vastaantulevalle. Olla niin aistit auki, että tuntuu kuin olisi itse muuttunut kesäksi.
Jostain onnekkaasta syystä, ehkä olimme helposti lähestyttäviä, koska hymyilimme, meidät vedettiin mukaan suurella nurmikentällä pidettäviin juhliin. En tänä päivänäkään tiedä, mitä juhlittiin, mutta ainakin se maistui hyvältä. Sain mukaani nämä riikinkukonsulat. Parittoman määrän, tietenkin.
Vieraassa paikassa on helpompaa päästä vapaaksi. Se on ikävöimisen arvoinen tunne.
Muistan vielä puhelinkoppien tuoksun. Puhelinluettelosta oli edellinen jo ehtinyt repiä karttasivut käyttöönsä. Muistan nielaisun äänen, kun kolikot putosivat koneen nälkäiseen kitaan.
Kun olin lapsi, meillä ei ollut hetkeen edes lankapuhelinta. Olin silti aina perillä ja ajoissa kaikkialla. Nyt mietin, miten se oli mahdollista. Kaverit tulivat ikkunan alle huutamaan.
– Tuu ulos!
Istutin hiekkakasaan sokerijuurikkaita, enkä kertonut siitä kenellekään.
Tämä ei ole mikä tahansa käpy, vaan painava punnus. Isä rakasti lintuja, joten meillä oli käkikello. Se ei ollut mikään aito Schwarzwaldin käsinmaalattu kello, vaan ihan rehellistä kitschiä. Käki oli meille hyvin rakas, kukkuva koiras. Ehkä se suomalaisen uskomuksen mukaan muuttui juhannuksena haukaksi, emmekä enää tunnistaneet sitä. Surullista.
Pakko lisätä, että mauttomuus on välillä hyvää makua.
Katson kuvaa, ja ajattelen rakkautta. Rakkaus on minulle rauhaa ja syvää hengitystä. Nykyään. Muttei se mikään jähmettyneenä pysyvä onnen tila tai linnake ole, sillä liikkumattomuus on lähinnä kuolemaa.
“Siitä pitäen kun rakastan sinua, et muistuta ketään”, kirjoitti Pablo Neruda. Hän muistutti myös kauniisti siitä, miten “kevät on hellittämätön”.
Lähden kevääseen harhailemaan. Ehkä löydän jotain.
