En usko minän olemassaoloon. Enkä edes todellisuuteen.
Joskus tuntuu, että vaikka minä kuulemma on minussa, meidät pitäisi esitellä toisillemme. Emme selvästikään ole riittävän läheisiä halataksemme, mutta käsipäivää, kuulumiset ja kuppi kuumaa. Miten minän kanssa keskustellaan? Miten yleensäkään jutellaan sellaisen kanssa, jonka kuuluisi jo tietää kaikki sinusta?
Minä on tarina. Minä on illuusio. Minä on tyhjässä nyrkissä. Minä on kaaos. Minä on unelma. Minä on vakio, mutta jatkuvassa muutoksessa. Minä on monta, mutta kuvittelee itsensä ainutkertaiseksi. Yhteinen ja yleinen, vaikka peilistä näkyy yleensä vain yksi. Minä on valinta ja pakko. Minä on minun, mutta vaihdokas, adoptoitu ja orpo. Minä on projekti, kesätyö ja määräaikainen työsuhde. Minä liftaa autoon, jota se itse ajaa. Minä on kiinteistönvälittäjä ja asunnonetsijä. Minä on aina nälässä, mutta ylensyönyt. Juovuksissa minä ainakin on, vaikka se on absolutisti, ja nyt on keskiviikko ennen puoltapäivää.
En tiedä, onko minä kaunis vai ruma. Onko se minun näköiseni? Onko edes se harjannut hiuksensa? Ehkä minä pitää kuivasta oranssista huulipunasta? Minä pidän kirkkaanpunaisesta. Siis, tämä minä, joka tässä kirjoittaa.
Minä on helvetinmoinen työmaa. Se ainakin on vissi. On räjäytyksiä, tuulilasiin lentäviä pikkukiviä, valuvirheitä, paalutuksia, vuotavia tasakattoja, kosteutta rakenteissa. Kyllä sinä tiedät! Muurahaiset makuuhuoneen lattialla ja termiitit, Tasmanian tuholaiset sekä tsetsekärpäset.
Minä on ylipitkä huntu, johon kaikki kompastuvat.
Minän keskeisin osa on varmasti samaa rautaa ja nikkeliä kuin maapallonkin ydin. Minulla on tosi paha nikkeliallergia.
Kirjoittava minä istuu tässä terassilla kahden koiran kanssa. Ne molemmat haisevat suohirviöiltä, sillä annoin niiden leikkiä ojissa. Toinen koirista on niin vanha, että sen pitää saada nauttia loppuelämästään ja toinen on niin nuori, että sen pitää saada nauttia nuoruudestaan. Tikka tulee moikkaamaan meitä. Se on käynyt nyt joka päivä.
Olen melko varma, ettei kukaan noista kolmesta mieti syvintä ydintään. Kadehdin niitä. Minäkin haluan nukkua noin, pää tassun päällä. Ja haista suohirviöltä.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Äiti on kotona. Palohälytin piippaa. Äiti hakkaa sitä kaulimella. Se on ihan tavallista. Äidillä on taas tapansa mukaan kaikki kodinkoneet yhtä aikaa päällä. Kuivausrumpu pyörii sekä tiski- ja pyykkikoneet, uunissa näyttäisi olevan Dallas-pullia, kuumaliimapistooli odottaa tulikuumana jonkin alkamista.
– Sauna on päällä, jos haluat mennä, äiti hihkui palohälyttimen patteri kädessään.
Sekin vielä. Ihmekös talossa on niin kuuma.
Minulle ei ole ihan selvinnyt, mitä äiti tekee. Työkseen siis. Siksi vastaankin, jos joku kysyy, mitä äitisi tekee työkseen, että hän on ennustaja. Ei se ihan hatusta vedettyä ole, äiti on käynyt tarot-ja jumalatarkurssit etänä ja hän näkee kaikenlaista sellaista, mistä en niin välittäisi edes kuulla. Kerran kaksi kuollutta sukulaisnaista oli istunut hänen kyydissään Fordin takapenkillä. Äiti oli peruutuspeilistä katsellut naisia. Naiset olivat oikein kikattaneet, vaikka eläessään olivat tulleet tunnetuiksi raskasmielisinä naisina. ”Toisia kuolema pukee erityisen hyvin”, äiti oli pohdiskellut.
Pari vuotta sitten nukkumaan mennessään äidin luokse oli tullut niin ikään kaksi naista. Mikä ihme siinä muuten on, että naiset liikkuvat aina pareittain kuin poliisit? Henkiä ei kuulemma voi silmillä nähdä, mutta ne on helppo tunnistaa, koska jokin osa ihmisessä, ehkä sielu, näkee myös näkymättömän. Henget eivät puhu, mutta jokin osa ihmisessä, ehkä sielu, kuulee niiden puheen.
Vähän karmivaa omistaa tuollainen äiti. Joskus nousen yöllä sängystä kävelläkseni alakertaan tarkistamaan, näyttääkö äiti vielä äidiltä vai onko hän jo muuttunut omaksi itsekseen. Mikä se ”oma olemus” hänellä sitten onkaan. Romaaneissa nukkuvat ihmiset näyttävät aina kauniilta, tosielämässä rentona koisaava, kuolaava ja röhkivä ihminen on kamala näky.
Viideltä isä tulee töistä. Hänellä on salkku. Se on sellaista työtä, jossa kerrotaan toisille, mitä näiden pitää tehdä.
– Muistatko Rilla, miten pienenä uskoit isän olevan raskaana? Odotit kovin pikkusiskoa.
– Vain jotta voisin rääkätä sitä niin kuin Veli on rääkännyt minua.
Äiti silittää isän pyöreää vatsaa. Se on äidistä ihana vatsa. Monen muun mielestä pallo kuuluisi koriskentälle, eikä miehen keskivartaloon, mutta niin ajattelevat eivät olekaan aina vain rakastuneita isään. Isän mukaan äiti lihottaa häntä tarkoituksellisesti, jotta näyttäisi itse siinä vierellä hoikemmalta. Voisiko äiti olla niin ovela? Pystyisikö hän sellaiseen toimintaan?
Veljellä on eri isä. En usko vieläkään sitä asiaa. Se ei voi olla mahdollista, että on sama äiti, mutta eri isä. Tuntuu vähän ikävältä ajatella, että äiti on ennen isää pitänyt jostain toisesta miehestä. Jotenkin se on epäreiluakin, että jollain on kaksi isää, kahdet viikkorahat ja samana kesänä sekä Linnanmäki että Särkänniemi, perjantaina kebabia ja lauantaina pitsaa.
Äidin mukaan nykyisin on helpompaa, kun meillä on oikeus muuttaa mieltämme. On lupa sanoa ”ei”, vaikka ensin olisi vakuutellut suostumustaan. Entisaikoina naisen piti pelätä huonoa mainetta ja ympäristön paheksuntaa. Viimeksi vaatekaupassa ihastuin ensin kukalliseen puolihameeseen, mutta sovitettuani sitä ylleni, muutin mieltäni. Halusinkin sinisen, liukuvärjätyn ja melkein maahan asti ulottuvan hameen. Tajusin, miten lähellä virhevalinta oli ollut. Kokeilemalla tietää. Ja opettelemalla tuntemaan itsensä.
Ruoan jälkeen isä menee sohvalle päikkäreille. Meillä on olohuoneessa kaksi sohvaa, koska siesta on parasta jaettuna. On hienoa, kun koko talo hiljenee hetkeksi. Siinä on jotain maagista. Äiti on lyhyemmällä sohvalla, isä pitemmällä, Koira nukkuu lattialla maton vieressä (ei koskaan matolla, se olisi aivan liian ilmeistä) ja minä, minä piirrän, ihan hiljaa. Piirrän sarjakuvaa.
Päähenkilönä painajainen, joka yrittää saada minut uskomaan, ettei elämässäni ole mitään mieltä. Painajaisella on pitkät ja moniniveliset sormet, joilla se yrittää tarttua minuun. Vaikka menisin toiseen maanosaan karkuun, sen teleskooppivartiset sormet tavoittaisivat minut. Painajainen on siitä paha vastustaja, että se haistaa kaikki pahimmat pelkoni, se tietää heikkouteni ja näkee jopa parantuneet haavani, vaikkei niistä olisi jäänyt edes arpia. Se haluaa terävillä linnunkynsillään repiä auki hylätyt kivut ja sovitetut synnit. Se haluaa uskotella, ettei minulla ole oikeutta unohtaa mitään, ei antaa itselleni tekemiäni virheitä anteeksi.
Painajainen haluaa minun olevan kateellinen ja katkera.
Painajainen haluaa minun kiinnittävän huomiota enemmän eroihin kuin yhtäläisyyksiin. Se kuiskii korvaani epäilyksiä. ”Pidetäänkö hänestä sinua enemmän? Miksi hän pääsee niin paljon helpommalla?” Ja illalla sängyssä painajainen roikkuu katosta kuin hämähäkki levittäen kaikki sata karvaista jalkaansa kasvojeni ympärille. Se pyrkii sisään suusta, sieramista ja korvista. ”Sinä et oikeasti ole yhtään mitään. Kaikki tulevat vielä huomaamaan sen. Olet pelkkä petkuttaja, joka ei ansaitse kaikkea tätä hyvää elämäänsä.”
Joinakin päivinä painajainen pyrkii tavoitteihinsa mielistelemällä minua. Aamulla se hieroo jalkapohjiani äidin virkistävällä viininlehtigeelillä, harjaa hiukseni repimättä, suortuva kerrallaan ja tuo sinisessä pikarissa lempijuomaani, ananaslimsaa. Koko ajan se puhuu taukoamatta. Puhuu niin paljon, että omat ajatukseni sekoavat jaloistaan ja myöhästyvät. Se vannoo, että toisilla on jotain minulle kuuluvaa. ”Onnea ei riitä kaikille. Jos heillä on sitä paljon, se on sinulta pois.”
”Pidä varasi.”
(jatkuu)
Nauti tästä päivästä. Anna sen virrata!
