Minulla on ollut tämä pieni taulu jo vuosikymmeniä. Sen taakse liimattu lappu kertoo, että kyseessä on wieniläisen taidegalleria Kunstverlag Wolfrumin tuote. Pidän kuvista, joihin voin kuvitella itseni. Kuulen kenkieni kopinan, kevyen kaiun, kun kävelen kivettyä katua. Avonaisista ikkunoista leviää elämän tuoksuja ja ääniä. Kosketan vanhan kivitalon karheaa pintaa. Sekin hengittää. Seison kohdassa, jossa monet muut ovat ennen minua seisseet. Heilläkin on ollut oma tärkeä elämänsä, huolensa ja toiveensa.
Yksi lempilauseitani on filosofi Martin Heideggerin toteamus: “Ihminen on kauneimmillaan silloin, kun hän tekee omintaan.” Täydellisesti uppoutuessaan ikään kuin samanaikaisesti sekä haihtuu että on enemmän läsnä. Elämän parhaat asiat ovat paradokseja.
Kivestä ja simpukasta askartelemani pariskunta on sukua minulle. Simpukka suojautuu sulkemalla kuorensa. Niin minäkin teen. Kivi taas on seosmateriaalia. Minäkin olen monien eri aineiden seos. En mitenkään puhdas aine. Kivi on elottoman luonnon ainetta, joka usein kuitenkin on täynnä elämää. Sammalta, jäkälää, ruohoa, fossiileja. Niiden kautta se itsekin muuttuu eläväksi. Aidoista jalokivistä en ole koskaan ollut kiinnostunut. Graniitti on kaunista.
Hassua, miten vaikuttava voi yksi sana olla. Sain graniitti-sanasta voimakkaan mielleyhtymän kuunnella pitkästä aikaa Mokoman kappaleen nimeltään Punamultaa. Yksi asia vie usein toiseen, jos sen antaa kuljettaa. Sellaista kutsutaan kai seikkailemiseksi. “En saa selkoa tuulistasi, sinä puhallat toiseen suuntaan.”
Olen aina rakastanut asetelmia. Varsinkin sellaisia, joissa yhdistetään asioita, jotka eivät ensinäkemältä sovi yhteen. Kun erilaisia esineitä tuodaan yhteen, niistä jokainen kertoo omaa tarinaansa niin, että lopulta koko huone on sakea, jopa raskas. Yhteenlaskettu tarina, joka asetelmassa vähitellen syntyy, on aina uusi ja ennenkuulematon. Se on tarina hyväksynnästä ja yhteisistä juurista.
En suostu nurkkaan häpeämään. Mitä edes voisin nurkassa oppia? Vihaamaan? Häpeä on yhtä tuhoavaa (ja usein myös yhtä turhaa) kuin pelko. Kummastakaan ei ole rakentajaksi. Nurkka on minulle paikka, jossa kaikki kohtaa, eräänlainen risteys, mahdollisuus. Nurkassa on hyvä istua lukemassa, kuuntelemassa musiikkia, miettimässä ja katselemassa ikkunasta ulos.
Tyyny on tärkeä osa kaikkea. Tyyny on kuin aikuisten pehmolelu. Tyyny imee kyyneleet, tukee, kuuntelee, nostaa, pehmentää ja ohjaa katsetta. Minulla on tyynyjä, jotka jopa vastaavat.
Kirjastokomeron nojatuolissa nalletyyny hymyilee vinosti kuin Elvis aikoinaan. Se arvostaa naurua enemmän kuin vakavuutta. Nallesta ilo on arvokkainta, mitä on olemassa.
Iloista päivää tänään!
