Ihminen on monta. Hän on samaan aikaan sekä iloinen että haikea. Moderni, mutta vanhanaikaisissa kantimissa.
Ihminen on venyvää. Häneen kyllä mahtuu, ja kaikki on tietyllä tapaa yhtä totta. Itse olen vallan mainiosti sekä ylen sosiaalinen että umpierakko. Rakastan näyttelemistä ja esiintymistä, mutta jännitän yli kaiken kahdenkeskisiä rupatteluhetkiä puolivieraan ja etäisesti tutun kanssa. Suuren nimettömän ihmismäärän edessä on helpompaa kuin muutaman tarkan silmäparin. Rohkeus ja ujous eivät sijaitse vastakkaisilla rannoilla, vaan ne kulkevat sopuisasti käsikynkkää Ullanlinnan laskevan auringon rippeissä.
Tänään, ihan yllättäen, tuntui pitkästä aikaa löydetyltä. Ihan kuin olisin unohtanut itseni pitkäksi aikaa jonnekin. Häpeänurkkaan tai uuninpankolle tai tyhjäkäynnille talliin tai ylähyllylle pölyyntymään. Tajusin olevani ainakin hetken sellainen, josta tunnistan itseni parhaiten. Sellainen, jollaisena mieluiten itseni näen. Kupliva, kevyt ja hyvällä tavalla vaarallinen.
Joskus sitä ikävöi itseään. Selittämättömästi ja laajasti.
Toisinaan kaipaa itseään sellaisena, mitä oli elämän parhaimpina hetkinä. Sitä hetken huolettomuutta, jolloin ei edes halunnut tietää tai muistaa yhtään pidemmälle.
Itselleen armolliset
pelastavat myös läheisensä.
