Nykyään ei voi enää luottaa siihen, että päähenkilö jää eloon. Paine onnellisiin loppuihin tuntuu vähentyneen. Ehkä jopa vähän halveksimme onnellisia loppuja. On järkyttävää ja sitä kautta taiteellista, kun päätös onkin poismeno, tuomio, kaiken loppu, tyhjä maa. Se on myös helppoa. Säästää monilta selityksiltä.
Koko kolme kiivasta kautta seuraan, miten P. yrittää napsia, nikkaroida ja naiskennella elämäänsä kuntoon. Vihdoin puut alkavat kantaa mehukkaita hedelmiään. Tässä on huojentunut hymyni.
Kunnes, kolme minuuttia ennen koko sarjan loppua, hyvä mieli vaihtuu lennosta tyrmistykseksi, kun kookospähkinä putoaa P:n päähän. Sen pienen hetken, kun P. oli onnellinen, hän oli myös varomaton, ja piilossa pysyttelevä ”ähäkutti” kosti sen heti. Ehkä meille siksi opetetaan, että onni pitää visusti kätkeä. Ähäkutit ovat kovin makean perään, muttei niillä ole omia hampaita hienontamiseen. Pelkkä imukärsä, jolla ne imevät sen juovuttavan helpotuksen, hauraan lupauksen, joka on juuri alkanut veressämme kiertää.
Kyllä P. vielä nousee. Nouse! Nouse nyt, hitto vie! Iskee jopa ehkä silmää. Hän on selvinnyt niin paljosta. Kaikkien niiden hyökkäysten, syytösten, karkumatkojen ja kiusan jälkeen olisi noloa, jopa alentavaa, kohdata tällainen loppu. Täysin merkityksetön. Täysin turha. Sankariton.
Mutta, sellaista oikea elämäkin on.
*******
Poutaisuus ei vielä ole aurinkoisuutta, sanottiin aamulla radiossa. Ja, tottahan se on. Poudalla ei ehkä sada, mutta silti voi olla pilvistä. Se on ehkä kaiken kaikkiaan se tavallisin olemisen muoto.
Poutaelämässä on alituisia ärsytyksiä ja moni kevytkin tuntuu työn kaltaiselta. Silti se on sitä ns. hyvää elämää, jota eletään odoteltaessa suurta katastrofia, myrskyä ja takatalvea.
*******
Kaikki on kai lopulta politiikkaa. Mikä ihmeellinen asia se onkaan. Toisaalta, absurdi ja käsin koskematon, ihmeellinen tekoaine. Toisaalta, vähän kaikki tuntuvat heilastelevan politiikan kanssa. Politiikka näkyy lähes jokaisessa katsomossa ja esiintymislavalla, niin etujoukossa kuin taustallakin. Politiikka asuu myös kodeissa. Siellä se nököttää aamusta iltaan. Mikäköhän asia olisi täysin vapaa politiikasta?
Politiikka, kansalaisia koskeva, koskee kyllä joka paikkaan. Niitä sormenjälkiä on vaikeaa saada pois.
Olin ennen aikamoinen induktioliesi. Helposti loukkaantuva. Vähänkin kun vettä ripsaisi levylle, niin sammuin niille sijoilleni. Olin ärsyttävän herkkä sekä hipiältäni, nahoiltani että tunteiltani, sillä en osannut yhtään pitää puoliani. Nyt olen huomannut, että itsensä rakastaminen on itsensä todeksi puhumista on oikea sana oikeaan aikaan on avautumista olemaan minä.
*******
Olen ihmetellyt tällä viikolla erityisesti kahta asiaa. Ensinnäkin, muurahaisia ja niiden “sosiaalista vatsaa”, jossa ne säilyttävät kuningattarille ja toukille annettavan eineen.
Niillä on erikseen vatsa myös ihan yksityiskäyttöön. Wau!
Toiseksi, olen tullut siihen tulokseen, että se, kun saa toisen todella nauramaan, on ehkä kannattelevin ja kannattavin asia maailmassa.
*******
Aamulla koin elämän näin:
Maailma on kollektiivinen kohtu,
josta ponnistelemme
syntyäksemme suoraan kuolemaan,
puhumme huokauksemme
luovuttaessamme energiamme
viimeiselle pallolle,
isolle kuplalle,
joka jättää meidät.
*******
Minun pitää muistaa ostaa kahdet mustat sukkahousut, ruskea hiusspray ja sekalaisia leikkokukkia. Niin, ja kuunnella lisää James Blakea. Nuorempi lapsistani esitteli kyseisen muusikon minulle jo aikoja sitten. Teki sen eilen uudestaan, ja nyt se osui sekä upposi. Etenkin kappaleet ”Retrograde”, ”I Need A Forest Fire” ja tietysti se ”Limit To Your Love”. Meditatiivista ja äärimmäisen kaunista!
Jos mietit jotain, kirjoittele! Minulla on kyllä aikaa sinulle.
