Siivosin tänään olohuoneen laatikoston. Kun siivoan, sotku on hetken valtaisa. En erityisemmin pidä siivoamisesta, mutta kun siivoan, nuuskin kaikki paikat.
Tein löytämistäni tavaroista muutamia kollaaseja, sillä, miksi en tekisi.
Olen säilyttänyt nämä hyvin tärkeät artikkelit. Otteen yhdysvaltalaisen kirjailijan, Merlin Stonen, kirjasta “When God was a Woman”(1976), jutun vitun voimasta ja “In the Mood for Love” -elokuvan arvostelun. Kehyksissä on Jean Sibeliuksen miete. “ En minä kuolemaa pelkää. Pelkään, että en ollut olemassa.” Löysin myös kansiollisen kuivaamiani kasveja.
“Tuulen laakson Nausicaä”(1984) oli joskus yksi suosikeistani. En oikein enää muista sen tapahtumia, joten pitäisi katsoa uudelleen. Tuntemattoman syksyinen maalaus on hankittu kirpputorilta. Käsi on taiteilijalapseni vuosien takainen työ. Se on ajalta, jolloin hän maalasi omatkin kätensä vastaavalla tavalla.
Laatikoissa oli lohikäärme ilman päätä. Muistaakseni poikani Puolasta ostama. Hieno nainen on irtautunut ruumiistaan. Papereissa on vieraiden ihmisten kirjoittamia ensivaikutelmia minusta. Kyseessä oli vuosikymmenien takainen toimittajakurssi Turussa. Kehyksissä Maurice Maeterlinckin (belgialainen kirjailija) ajatus. “Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan onnentietoisuus.” Apina on Apenheulista, joka on eläintarha Alankomaissa. Sillä on ystäviäkin. Ne ovat varmaan toisissa laatikoissa. Apenheulissa oranki ihastui minuun. Siis, lumoutui heti, kun näki minut. Se kuulemma johtui siitä, että minulla on samanlaiset hiukset. Kyllä, olen yhä ystävä ihmisen kanssa, joka tämän kohteliaisuuden sanoi. Orankillahan oli kolme oranssia ja takkuista karvaa päässään pystyssä.
Tässä asetelmassa on nokkahuilu ja huuliharppu. Soittelen niillä joskus, kun koirat haluavat laulaa. Kiinalaiset kirjanmerkit ovat tuimina. Musta sätkäkone on edesmenneen isäni.
Helmikirjonta innosti minua joskus hetken verran. “Toivo on riski, joka pitää ottaa”. Olen täysin samaa mieltä. Jättiläispandat lepäävät, mutta talviunta ne eivät nuku.
Postikortteja Barcelonasta. Taulussa lainaus Coelholta. “Jos olemme iloisia, olemme oikealla tiellä. Vähitellen pelko kaikkoaa, koska sitä ei ole pidetty niin tärkeänä kuin se olisi toivonut.”
Ihana päivä, suihkulähde Kööpenhaminasta, leppoisia Buddhia, sekä Victoria ja Daniel.
Prinsessa Ruusunen se vaan nukkuu. Kama Sutran aistillisia nautintoja taulussa. Junkstars-bändin tarra.
Sellainen siivouspäivä tänään!
TYYTYVÄINEN IDIOOTTI 2 (jatkuu)
Mammasta tulee mieleeni se kerta, jolloin hän saapui meille syömään täytettyjä jumboherkkusieniä. Minä itse olin kovertanut sienistä kuppeja, täyttänyt ne valkosipulituorejuustolla ja käärinyt pekoniviipaleisiin. Lävistänyt vielä hammastikuilla. Koira vitisi eteisessä. ”Avaa sille ovi”, huusin keittiöstä, ”sillä on jano”. Mitään ei tapahtunut, joten toistin pyyntöni. ”Avaa Koiralle vessan ovi, että se saa vettä.” Sitten mammakin tuli tajuihinsa. ”Ai, onko sen juomakuppi vessassa?” Mamma avasi vihdoin Koiralle vessan oven ja Koira kiilasi helpottuneena litkimään vessanpytystä. (Tai no, kissat litkivät pienillä kielillään, Koira lähinnä lapioi vettä jättikauhallaan.)
”Hyi kamalaa, se juo pytystä. Mitä minä nyt teen?” (Mamma vähän pelkäsi koiria, koska kerran, kun hän oli vielä ollut saparopäinen tyttö, laitumelta karannut hevonen oli alkanut juosta hänen perässään. En tiedä, miten koirat liittyivät siihen tarinaan, mutta ehkä koira oli ratsastanut tuolla pillastuneella hevosella tai hevonen oli haukkunut juostessaan. Saattoihan myös olla, että matkan varrella, koira oli kasvanut hevoseksi tai hevonen kutistunut koiraksi. Joka tapauksessa, mamma pelkäsi edelleen koiria sen verran, että pisti aina Koiraa silittäessään nahkahansikkaat käteensä. Olin kerran nähnyt hänen taputtavan Koiraa vessapaperirullalla. Ja muutenkin koira oli parhaimmillaan vähän kauempaa ihailtuna.) ”No, anna sen juoda rauhassa”, minä opastin. ”Tai voit sinä painaa sille tuoretta vettä kuppiin, jos viitsit.” Vasta sitten mammalle alkoi valjeta. ”Tuoko on sen vesikuppi? Alan ymmärtää, miksi sen silmät aina kiiluvat. Sille on noussut pissa päähän.”
Kutsun mammaa nimellä Mamma Mia! samannimisen elokuvamusikaalin mukaan. Meryl Streepin tavoin Mamma Mia! pitää Pierce Brosnania karismaattisena, vaikka muiden mielestä mies on vain melko keskinkertainen näyttelijä. Mamma Mia! arvostaa monia muitakin asioita, kuten vanhanaikaista kakkumascaraa, johon jokainen sylkäisee, vaikkei kukaan sitä koskaan myönnä.
Aamulla, kun lähden kouluun, otan eteisen maljakosta neonvihreän sulan hattuuni. Robina Hood. Kaikkien köyhien sankaritar. Olen tällä hetkellä ainoa lapseksi laskettava talossa, sillä veljeni (nimeltään Veli), joka on minua seitsemän vuotta vanhempi, palasi eilen viikonloppulomaltaan takaisin armeijaan. Omien sanojensa mukaan hän vain konttaa metsissä. Veljeni kutsuu minua Noobiksi. Tuskin hän itsekään tietää, mitä sana tarkoittaa. Noobi vain kuulostaa tarpeeksi ärsyttävältä. Minä kutsun häntä täipääksi, sillä hän kammoaa kaikkia ötököitä (ja on muutenkin kovin tarkka, sanoo äiti sovittelevasti, mutta viittaa sanalla vainoharhaiseen). Veljeni on tästä perheestä tasan tarkkaan ainoa, joka on kiinnostunut tarkistamaan elintarvikkeiden päivämääriä. Me muut vain syömme ja toteamme sitten jälkeenpäin, että taisi olla jo vähän homeessa.
Täit ovat meillä koulussa ihan normijuttu. Jollain taitaa aina olla viljelmä kehittymässä. Veli aikoo muuttaa armeijan jälkeen omilleen, koska ei pidä siitä tunteesta, kun ne syövät päätä ja niskaa. (No siis, en minäkään mitään ystäväkirjoja täiden kanssa vaihtele. Mitähän ne olisivat kirjoittaneet kohtaan, jossa kysytään lempiruokia? Ihmisen veri?) Punasilmäisiä banaanikärpäsiäkin Veli kammoksuu. Äiti on pari kertaa Veljeä miellyttääkseen imuroinut banaanikärpäsiä, mutta sitten radiossa oli kerrottu sellaisen teon olevan eläinsuojelurikos.
Kahdeksantoistavuotislahjaksi piirsin Veljelle kuvan vyöihrakuoriaisesta. Kerroin, miten niiden toukat jättävät karvaisia nahkojaan ihmisten vaatteisiin. Sinä synttärinä Veli ei syönyt lainkaan mansikkakakkua. Mitä on niin herkkä? Minä en ole liian herkkä, ja se on hyvä, sanoo äiti. Naisella täytyykin olla miestä paksumpi nahka.
Viime syksynä äitiin tarrautui Suomen yleisin petoeläin, punkki. Hän muisti olla niityillä ja metsissä varovainen, mutta myös punkit, ihmisten tavoin, ovat kaupungistuneet, ehkä jopa maallistuneet. Monet ovat ymmärtäneet muuttaa lähemmäksi palveluja, ihmisten kotinurmikoille. Se tyyppi herkutteli äidin polvitaipeessa. Vihreä pilli suussaan ryysti veristä drinkkiä, joka oli koristeltu pinkillä paperivarjolla. Yllään sillä oli joku Coco Chanelin mustavalkoinen jakkupuku. Sitten kuukauden verran odotettiin kauhulla jotain rengasta pureman ympärille. Sitä ei tullut, mutta yhä tuo tyylikäs punkki sai syyt niskoilleen. ”Oletko sinä tänään taas ihan sekaisin?” saattoi isä ihmetellä, kun äiti askarteli jokaisen tyynyn alle pienen, guatemalalaisen huolinuken. ”Syytä vain sitä punkkia”, äiti puolustautui, ”se pakottaa minut tähän”.
Tajusin silloin, ettei koolla ole väliä. Pienilläkin voi olla iso vaikutus. Jopa melkein näkymättömät voivat valloittaa maailman.
Kävelen kouluun. Matka on lyhyt ja kestää vain noin kolme minuuttia, vaikka ylitän yhden pikkutien ja menen vielä sillankin alta. Lyhytkin matka voi olla mielenkiintoinen ja täynnä tapahtumia. Parhaimmillani (tai pahimmillani, riippuu keneltä kysyy) olen käyttänyt tähän kolmen minuutin matkaan runsaat kaksi tuntia. Silloin matka on kulkenut ojien kautta, sillä mitä olisi elämä ilman kura- ja vesileikkejä. Eli mielekästä sotkua.
Yleensä harjoittelen jotain omaa laulua, jossa on englanninkieliset sanat, joita vain latelen peräkkäin. Yksi biisini on vähän tällainen. ”I must go now. This is my way. Don´t follow. Anyway it’s waste of time, cause I´m so fast.” Melodia saattaa muuttua mielialani mukaan, ja sanatkin, mutta ydinajatus on aina sama. Minua ei kukaan onnistu laittamaan sellaiseen purkkiin, johon on kirjoitettu jo valmiiksi etiketti. Kukaan muu ei saa määritellä minua. Sanoa, että olen sellainen ja tuollainen. Minä olen se, mitä haluan olla. Ja huomenna voin taas olla vähän jotain muuta. Äiti sanoo, että vain hölmöt luulevat, ettei mieltään saa muuttaa. Ihminen kasvaa, mielipiteetkin kasvavat.
Usein kuvittelen myös olevani jossain TV-ohjelmassa, jossa entinen koomikko haastattelee minua. Kävellessäni selostan katsojille, mistä kaikki sai alkunsa. Esittelen varhaisia töitäni. Katsojat ihailevat kuuluisaa viivaani, joka on enemmän kuin vain viiva. ”Tuo tuossa olen minä”, osoitan luokkakuvasta. ”Olin silloin jo vähän erilainen.” Ei, erilainen ei ole hyvä. Se jotenkin eristää minut muista. Ikään kuin en olisi lainkaan kuulunut joukkoon. ”Olin silloin jo vähän erikoinen.” Ei sekään ole hyvä. Isä kutsuu äitiä erikoiseksi ja koputtaa joskus ohimoaan äidin selän takana. Selän takana, sillä pelkää äitiä, ihan vähän, vaikkei voisi sitä koskaan myöntää. Miesten on kamalan vaikeaa pelätä julkisesti. Se koputus tarkoittaa, etteivät äidillä ole kaikki muumit kanootissa. Mutta, miten kaikki muumit edes mahtuisivat johonkin viisimetriseen kanoottiin?
Äiti on sanonut (luvannut), ettei kumpikaan lapsista ole tullut vanhempiinsa. ”Ihan omaan itseensä ovat tulleet.”
Tänään olen kuitenkin jumittunut ötököihin ja mietin yhtä iltaa, jolloin Koira tappoi kylmäverisesti parhaan ystävänsä, herra Huonekärpäsen. Herra Huonekärpänen oli herännyt talvikoomastaan ennen kavereitaan tai lentänyt tänne ensimmäisten muuttolintujen mukana, en minä tiedä. Tiedän vain, että Koiralla oli uusi ystävä, jotain enemmän kuin kaveri. Iltaisin Koira ihaili herra Huonekärpästä, juoksi sen perässä ympäri huonetta ja hyppeli ilmaan. Koko ajan Koira hymyili ja sen häntä oli ihan pystyssä.
Viikon yhteiselon jälkeen parisuhde katkesi väkivaltaisesti, kun Koira vahingossa söi herra Huonekärpäsen. Tiedän, ettei se ollut tarkoitus, joskus vain käy niin, että innostuksissaan tulee syöneeksi toisen. Varsinkin, jos on niin iso suu ja kieli kuin Koiralla. Koiran kieli on pitkä kuin katosta roikkuva kärpäspaperi, joka on täynnä vahvaa liimaa, johon kärpäset tarttuvat. Monta päivää Koira etsi ystäväänsä, tutki seinät ja istui hartaana herra Huonekärpäsen vakipaikan edessä. Yritin selittää, että uusia Huonekärpäsiä, herroja ja rouvia, on kyllä tulossa. Ja kaikilla niillä olisi ne samat, hellyttävän isot silmät, jotka olivat koko niiden pään kokoiset.
Sitä en kertonut, että huonekärpäset ulostavat mielellään koiranruokakuppiin, naudan vatsalaukun ja jauhelihan päälle.
(Tyytyväinen idiootti jatkuu huomenna)
