Aamu alkoi ruusukasvien heimolaisten parissa. Aho- eli metsämansikoista se viimeinen oli erityisen makea. Hyvä maku suussa siirryin terassille kirjoittamaan, ja ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäsin perhosta.
Tässä kohtaa minun täytyy todistaa, että kerta tosiaan on ensimmäinen laatuaan. Rakastan perhosia, enkä muista, että olisin eläessäni pelännyt eläintä.
Alankomaiden Arnhemissa on Royal Burgers’ Zoo -niminen eläintarha, jossa on vapaasti lentäviä perhosia kokonainen hallillinen.
3000m² mangrove on suunniteltu Belizen (valtio Keski-Amerikassa) suojelualueen innoittamana, ja se on suurin sisämangrovealue maailmassa.
Hallin kasveille annetaan runsaasti aikaa kasvaa luonnolliseksi mangrovemetsäksi.
Lopulta siitä tulee trooppinen kuivametsä, jossa nektarikasvit (perhoset syövät nektaria) ovat aikuisten perhosten ravintoa ja isäntäkasvit (=kasvi, jossa loinen elää) toukkien ravinnonlähteenä. Maaginen paikka, jossa siivet koskettavat, muttet sinä saa koskettaa.
Tämänpäiväinen perhonen teki hyökkäyksiä, ja se pyrki aina uudelleen lähelleni. Tarjosin sille lautaselta vettä, muttei sillä ollut jano. Ehkä se oli puseroni, jossa oli kukkasia. Tai, hajuveteni. Olen lukenut, että perhoset pyrkivät juomaan kilpikonnien kyyneliä, mutten minä itkenyt, enkä ole kilpikonnakaan, ainakaan tänään en ole vielä ollut.
Perhosen siivet loistivat auringossa metallisina. Se oli kaunis. Lopulta rauhoituimme molemmat, ja se tuli istumaan viereeni.
Sitten alkoi sataa. Venyneet luodit pyrkivät lävistämään kaiken tieltään. Olin onnellinen sateesta, mutten sen rinnan röyhistelyistä. Hellemmin. Maa ja kaikki siinä, ne ovat herkkiä.
*******
Omistuskirjoitus
Aave Maria ghostaa miehen,
ja pokkarirakkaus jää asemalle harhailemaan,
seuraavan löydettäväksi.
Velan perinnän ylläpitäjä pettyy heihin,
jotka haluavat maksaa lounasseteleillä tai lahjakorteilla.
Hän haluaisi saada pimeänä käteen.
Keräilykansioiden pisteytetyt taipuvat joskus paikkakorteiksi,
rakkauden osakeyhtiöiksi,
usein vaihturit vain väsyvät reunoistaan,
eikä kuvien oikeaan yläkulmaan mahdu enää hymyilevää aurinkoa.
Yksittäiset lauseet ovat kokonaista kirjaa parempia solmimiseen.
*******
Joutilaisuus on hyvä kasvualusta
luovuudelle
ja
surkeuden johdannaisille.
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
En muista yöllisiä uniani. Olen liian hermostunut. Eniten minua jännittää kaikki. Jonnen tapaaminen. Meidän suhteemme tila ja sen tulevaisuus. Noran viha. Onko se jo kaikkialla Norassa kuin rajaton rusketus? Onko minun vihaamiseni polttoainetta, joka pitää hänet käynnissä? Miten Sami liittyy tähän kaikkeen? Kuka hän edes on? Miten Anna ja minä onnistumme? Jos kaikki muuttuukin vain huonompaan suuntaan? Olemme ottaneet kauheasti riskejä.
Tällaiset kysymykset ovat nyt minun perimmäisiä kysymyksiäni.
– Let´s Party, lukee Annan tekstiviestissä.
Juhlissa ei aina ole kauhean hauskaa. Monta kertaa illan paras hetki on, kun juhlat ovat ohitse ja pääsee lähtemään kotiin. Kun on koko illan syönyt herkkuja, on ihanaa ottaa kotona jääkaapista kylmä makkara ja ketsuppia. Kireät juhlavaatteet riisutaan yleensä heti kotieteisessä. Aikuiset nostavat jalkansa ylös. Vessaan on kamala jono. Meikit pestään pois. Kampaukset puretaan. Ilmavaivat piereskellään ja nenät kaivetaan tyhjiksi. Kaikki sohvat ovat täynnä raatoja ja syviä huokauksia.
– Mitä on tekeillä?
Tapaan Jonnen Annan pihalla. En pysty hymyilemään. Sappi polttaa rintaan pieniä reikiä. Kuin joku hitsaisi sisälläni.
– Mitä ei ole?
Äiti on niellyt kameran. Hänen ruokatorven sulkijansa on löysä, joten polttavat ja karvaiset ruoansulatusnesteet palaavat takaisin kurkkuun asti. Yritän rauhoittua, sillä en halua niellä kameraa. Haluan niellä ruokaa ja käyttää kameraa kuvaamiseen.
– Miten voit?
– No jaa, en ole parhaimmillani, kuten huomaat.
– Ei se haittaa, Jonne kiirehti väliin.
– Huonommillasikin olet parempi kuin muut parhaimmillaan.
Poika on oppinut uusia käytöstapoja. Tyylikästä. Kyllä minä osaan arvostaa.
– Meidän pitäisi kai puhua.
– Pian puhutaan, lupasin.
Jonne on jo soittamassa ovikelloa.
– Ei, ei. Anna on jättänyt takaoven raolleen meitä varten.
– Hyökkäämme siis takakautta, Jonne vitsaili, mutta ilmeestä näkee hänen olevan varuillaan.
– Eikö sellainen ole raukkamaista?
Annan huoneesta kuuluu aitoa älämölöä. Nousemme portaita peräkkäin. Hyräilen hiljaa ”kaksi pientä elefanttia marssi näin” -rallia pitääkseni hermoni kurissa. Isäni hyräilee usein työtä tehdessään laulua Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. ”Ain laulain työtäs tee” on hänen elämänsä tunnari. Hän laulaa silti, vaikka monen mielestä on epäilyttävää nauttia työstään.
– Yllätys, yllätys, kiljaisin oven avaten.
– Paljon onnea vaan!
Työnnän Jonnen edelläni sisään, lukitsen oven ja pistän avaimen taskuuni talteen. Hetken aikaa harkitsen nieleväni sen, mutta se olisi liian teatraalista.
Sillä lailla. Olen rasvattu salama!
– Anna, mitä tuo hullu tekee täällä? Tee jotain, Nora huusi.
– Minä ainakin lähden.
Taputan taskuani.
– Kukaan ei poistu.
Nora luo Jonneen tiiviin katseen. Tupeeraa samalla hiuksiaan kuohkeammiksi.
Nora muistuttaa ihan netissä näkemääni raidallista kissaa. Se kysyi: ”Annatko huomiota vai kusenko matolle?”
– Kerro Jonnelle riidastanne, Nora komensi Annaa.
– Mistä riidasta? Anna ihmetteli.
– Siitä, kun te tappelitte ulkona ja Rilla haukkui sinua ja sinä lupasit minulle, ettet anna hänelle koskaan anteeksi, vaan sinusta tulee minun paras ystäväni. Kerro se niin, että Jonnekin uskoo.
– Mitä se puhuu? Anna kysyi minulta.
– En ymmärrä, vastasin.
– Emme me koskaan riitele.
– Sinä inhoat Rillaa, Nora muistutti Annaa.
– Ai, tuota tyttöäkö? Anna osoitti minua.
– Miten sitä voisi inhota?
– Kerro sitten sinä, Sami. Kerro, mitä on tapahtunut?
Sami seuraa tilannetta ahdistuneen näköisenä.
– Hitto Sami, jos olet aina noin hidas, kaikki tajuavat sinun olevan jälkeenjäänyt.
Sami muuttuu punaiseksi.
– Sami, minä varoitan.
Nora puhuu laulavalla äänellä.
– Samiiiii, tiedän sinusta yhtä ja toista, joten…
Noralla on siis ote velipuolensa niskavilloista.
– Nora, ymmärrät varmaan, miksi me olemme täällä, Anna muistutti.
– Kukaan ei jaksa enää.
– Minä en puhu mitään, Nora ilmoitti istuen mustalle jakkaralle, jonka ruuvit on huonosti kiristetty. Tiedän sen, koska olen tuolin yhdessä Annan kanssa koonnut. Meillä ei ollut ruuvimeisseliä, joten käytimme ruokailuveistä.
– Minä puhun, Sami yllätti.
– Sen, mitä tiedän.
– Pidät turpasi kiinni, kummajainen, Nora hyppäsi pojan eteen puimaan nyrkkiään.
– Tai minäkin puhun.
Puutun tilanteeseen.
– Tiedätkö Sami, kun ei häpeä itseään, ei ole mitään salattavaa. Ja kun ei ole salattavaa, kukaan ei voi kiristää sinua.
– Kai sitä nyt salaisuuksia saa olla, Sami mutisi.
– Totta kai saa ja pitääkin olla. Salaisuudet ovat seikkailuja, mutta salattavat asiat taakkoja. Niissä on eroa. Salaisuus kutkuttaa ihanasti, pakolla salattava taas on ihan aito vampyyri, joka imee veren lisäksi ilon.
Annakin yrittää auttaa Samia löytämään rohkeutensa.
– Ihmisillä on taipumus olla ihan mukavia, kun heihin tutustuu paremmin. Me emme muodosta siinä poikkeusta.
– Kaikki jää tähän huoneeseen, lupasin.
– Me emme Annan kanssa harrasta juoruilua, ja Jonneenkin voi luottaa.
– Ei varmasti jää, Nora huusi.
– Joka tapauksessa, minä kerron kaikille.
– Et kerro, sanoin.
– Sami ehtii ensin. Sitten sinulle ei jää mitään kerrottavaa. Sitä paitsi, kuka sinua enää uskoo? Tarpeeksi kun huutelee, kukaan ei enää kuuntele.
– Jokainen sen näkee, että sinä olet homo, Nora kiljui voitonriemuisesti.
Jos Nora odottaa yllättynyttä tai kauhistunutta reaktiota, hän pettyy. Minun ilmeeni ei värähdä. Katson Annaa. Hänenkin kasvoillaan on tyypillinen, tuttu annamainen ilme. Jonne ei välttämättä ole kuullut sanaakaan, sillä hän leikkii Annan puhallettavan kitaran kanssa. Ehkä hän on ollut liian pitkään Itä-Suomessa, syönyt sangoittain karjalanpaistia ja nyt hänen suonensa alkavat tukkeutua.
– Kuulitteko? Nora toisti polkien samalla vimmaisesti jalkaansa.
Annan viininpunaisen karvalankamaton nukka on laonnut kuin vilja tuulisella pellolla.
– Joo, sanoin rauhallisena.
– Mutta me odotamme.
– Mitä?
– Odotamme sinun vihdoinkin kertovan sen Samin likaisen salaisuuden, jota olet tässä hehkuttanut.
Sami tirskahtaa. Taitaa olla muuten ensimmäinen kerta, kun kuulen pojan tuottavan naurua muistuttavan äännähdyksen. Kertoo siitä ahdistuksen määrästä, jossa hän on elänyt. Ja aivan turhaan.
– Ette ymmärrä, Nora ei osannut lopettaa ajoissa.
– Sami on ihastunut Jonneen.
– Aika moni taitaa olla, virnistin iskien Jonnelle silmää.
– Joudutaan pian tappelemaan sinusta. Vai jaatko sinä vuoronumeroita?
– Sen siitä saa, kun on liian kuuma, Anna varoitteli leyhytellen kädellä kasvojaan.
Jonne esittää lelukitarallaan pätkän vähän hevimpää rokkia.
– Se ei ole totta, Sami kiirehti selittämään.
– Ei minua haittaa paskan vertaa. Kaikki on plussaa ja otetaan vastaan, Jonne vain virnuili yrittäen taipua spagaattiin. Melko hyvin se entiseltä taekwondon harrastajalta onnistuikin. Siinä kun pitää potkia korkealle.
– Tuossa nyt ei ole mitään ihmeellistä, totesin Annan ja Jonnen nyökytellessä.
– Tuttua settiä.
– Eikö?
– Ei, moni tuntee varmasti ihan samalla tavalla. Eihän me mitään robotteja olla. Ja kyllä päähän ajatuksia mahtuu ja tunteita sydämeen. Vai mitä, Nora?
Nora näyttää minulle kieltä. Kun sanat loppuvat, tulevat eleet.
-Tehdäänkö samalla selväksi se, että Rilla on yhä minun ensikierroksen varaukseni, Jonne selitti rauhallisella äänellä.
– Ei minulla ole ollut Rillan kanssa yhtään mitään, Sami paljasti vihdoin totuuden.
– Nora kannusti minua liehittelemään sekä Rillaa että Annaa, mutten tainnut onnistua kummankaan suhteen.
– Kiva, sen kerran kun pääsen treffeille, poika on kiristetty seuraani, Anna teeskenteli järkyttynyttä.
– Ette voi puhua kuin minä en olisi täällä. Minullakin on suunnitelmia.
Nora kiljui koko kehollaan.
– Se on kyllä jo huomattu, Jonne sanoi.
– Me kaikki olemme joutuneet tahtomattamme mukaan sinun suunnitelmiisi. Osallistumisen pitäisi olla vapaaehtoista.
– Mitä minä nyt teen? Te pilasitte kaiken.
– Ainakin olet tehnyt itsestäsi pitämisen ihan hiton vaikeaksi, Jonne huokaisi.
– Me nuoret olemme haavoittuvaisia, ei meitä voi kohdella miten vain. Tässä olisi voinut käydä pahasti.
Jonne ottaa kädestäni kiinni.
– Oletko ihastunut Airaksisen Teemuun?
– Ai, Teemuun meidän joukkueesta?
– Niin.
– Teemu kutsuu minua Ripuliksi. Riittääkö se vastaukseksi?
– Keväällä, kun olimme vielä koulussa, kerroitko kaikille haluavasi jättää minut?
– Ei ole kertonut, senkin tampio, Anna huusi.
– Sori, en voinut vastustaa.
– Ai, että kertoisin sellaisen asian kaikille muille paitsi sinulle? Luultavasti tekisin sen juuri toisinpäin. Kertoisin sinulle, mutten muille.
– Säälitkö minua?
– Sinuako? En todellakaan.
– Et siis ollut kanssani säälistä?
– Lopeta tai alan pian sääliä itseäni. Kysy välillä jotain, mihin voin vastata myöntävästi.
– Pidätkö vielä minusta?
– Kyllä. Kyllä, ja kiitos, kun kysyit. Vihdoinkin. Eikö tältä kaikelta olisi vältytty, jos olisit esittänyt saman kysymyksen jo pari kuukautta sitten?
– Noran puheet saivat minut epäilemään kaikkea. Miksi olit valinnut juuri minut, kun olisit voinut seurustella monen muunkin kanssa?
– Epäiletkö makuani?
– En, Jonne kiirehti vakuuttamaan.
– En tietenkään.
– Jos minulla kerran on tunnustetusti hyvä maku, enkö silloin valitse itselleni parasta?
Naisen logiikka pelaa.
– Lopettakaa, Nora karjui.
– Ette kyllä rupea uudestaan seurustelemaan. Tämän piti olla minun kesäni. Olen ansainnut sen.
– Tämä on ollut kamala kesä, Jonne kuiskasi korvaani.
Pojan lämmin hengitys kulkee hiuksissani saaden ne kiiltämään onnesta. Rakkaus on paras kauneudenhoitoaine.
– Niin on. Ihan kamala, mutta paranemaan päin, kuiskasin takaisin.
– Kuule Nora, Anna neuvoi.
– Tämä voi yhä olla sinun kesäsi, mutta eri tavalla kuin kuvittelit. Nyt sinulla on mahdollisuus laittaa elämäsi kuntoon. Valheesi ovat paljastuneet. Ja kyllä sen täytyy olla sinullekin lopulta iso helpotus.
– Näin on, sanoin.
– Me kaikki olemme valmiita aloittamaan alusta. Anteeksianto ehkäisee kuulemma sairauksia. Enemmän anteeksiantoa, vähemmän sydän- ja verisuonisairauksia sekä päänsärkyä.
– Minäkin arvostan omaa terveyttäni, Anna komppasi.
Yllättäen Nora alkaa itkeä. Se on pelottavaa itkua. Kaiken sen huutamisen ja kirkumisen jälkeen, tyttö itkee täysin äänettömästi. Hän ei peitä kasvoja käsillään, kuten useimmat, vaan itkee täysin avoimesti. Paljaana edessämme.
On liian aikaista silittää Noraa lohduttavasti. Valheet ovat vielä niin tuoreessa muistissa, ettei käsi taivu läheisyyteen. Emmekä tiedä, vaikka tämä olisi vain vanhan esityksen uudelleenversiointia.
Mutta ei se ole.
Nora alkaa kertoa tarinaa rauhalliseen ja hitaaseen tyyliin, joka on aivan toista kuin normaali kiihtynyt ja ylivirittynyt puhetapa. Tuntuu kuin edessäni istuvassa tytössä olisi kaksi eri ihmistä, joista en tunne kuin toisen, tuskin sitäkään.
– Vanhassa koulussani minua kiusattiin. Olin ihan surkea liikunnassa. Inhosin riisua ja käydä suihkussa toisten katsellessa. Minä olin pelkkää valkoista ja velttoa treenaamatonta lihaa. Toisilla oli aina hienoja rintaliivejä ja värikkäitä alushousuja. Minut oli pakattu surullisiin alusvaatteisiin. Joku oli aina käynyt etelässä ja oli ihan ruskea. En pitänyt joukkuepeleistä, sillä kukaan ei koskaan halunnut minua joukkueeseensa. Vihasin juoksemista. Siitä saa ripulin. Voimistelu on ihan kamalaa. Telineet ja varsinkin se hevonen, jonka yli hypitään. Olen allerginen omalle hielleni. Kun hikoilen, ihoni turpoaa, muuttuu punaiseksi ja alkaa kirvellä. Kahta lajia inhoan edelleen yli kaiken: luistelua ja uimista. Molemmat liittyvät veteen. Inhoan jopa veden juomista.
Minua on kiusattu, ajattelen. Minua on kiusattu, koska Noraa on kiusattu. Kiusatusta on tullut kiusaaja. Kierre saa luvan loppua minuun.
– Päätin, ettei kiusaamiseni tule enää toistumaan, aion ehtiä ensin. Kerran kiusattu ei ole koskaan turvassa, sillä kiusaaminen lyö leimansa. Onko se tuoksu, ilme, kävelytyyli, jalkojen ja käsien asento tai ryhti, en tiedä, mutta tuokaa minulle kymmenen ihmistä, niin minä kerron, ketä heistä on kiusattu.
Nora silittää epätietoisena otsaansa.
– Olen lyönyt kaiken ihan ihraksi.
– Läskiksi, Anna korjasi.
– Ennen vihasin luokkatovereita, nyt inhoan itseäni. Tämä nykyinen tilanne on entistä vielä paljon kauheampi. Mutta, en vain osaa enää olla kunnolla.
– Eikö kukaan ole auttanut sinua? ihmettelin.
– Isä on kuollut ja äiti sekaisin. Isä oli tatuoitu ja lävistetty mies, jolle kipu oli suurin osa elämystä. Hän eli tatuoinnista toiseen. Osasi hän pistää myös toiset kärsimään, vaikkei meillä muilla ollut varsinaista fetissiä kivun suhteen. Ei todellakaan, minulle olisi kelvannut ihan tavallinen ja tapahtumaköyhä elämä. Isällä vain oli erikoinen tapa aiheuttaa ensin kaaos, pistää koko torppa ihan sekaisin, ja sitten poistua itse paikalta. Hän kuolikin niin.
Annan hengitys on täynnä tulisia kirjaimia.
Kuoleman jälkeen äidille selvisi isän uskottomuus. Rinnakkaissuhde, josta oli syntynyt lapsikin, Sami. Itse asiassa, äiti ja minä olimme se kakkosperhe, ja Samin perhe oli se alkuperäinen. Eli, meidän kanssamme hän petti oikeaa perhettään. Isä pääsi siis jälleen pälkähästä jättäen jälkeensä tutun sotkun ja hämmennyksen. Meillä on hautajaiskuvia, joissa seisomme suut hölmistyksestä aukinaisina. Äiti haluaisi surra miehensä kuolemaa, muttei pysty, sillä hän on vihainen. ”Miten voin surra vierasta miestä?”, hän kyselee minulta päivittäin. Vastaan hänelle, etten minä tiedä, mutta suoraan sanoen, en välitä tarpeeksi välittääkseni.
Norassa on tarinankertojien vikaa. Puuttuu vain hiekka, nuotio, ehkä akustinen kitara.
– Samilla ja minulla on siis sama isä. Saimme tietää toisistamme pari vuotta sitten ja tapasimme ensimmäisen kerran isän hautajaisissa. Kerroimme toisillemme kaiken, mitä tiesimme isästä, muttei niistä murusista saanut kokonaista miestä koottua. Haluan kai sanoa, ettei sellaisen miehen lapselta voi paljon vaatia.
– Älä väheksy itseäsi.
Yllätyn itsekin sanoistani. Jonne kumartuu lähelle kasvojani muodostaen huulillaan äänettömästi sanan: ”Lässy.”
– Isän kuoltua muutimme tänne, sillä tarvitsimme äidin kanssa maisemanvaihdosta. Meillä molemmilla oli omat syymme.
– Miksi valitsit minut?
Kysymys on piinannut minua.
– En ottanut kohteekseni pahnanpohjimmaista, kuten moni olisi tehnyt, vaan valitsin pääjehun eli aloitin heti huipulta.
Pääjehu? Olenko se minä?
– Minulla on yksi päiväuni, Nora aloitti jotenkin vastahakoisesti.
– Kerro, kannustin.
– Unelmoin siitä, että minulle käy huonosti. Rillan toimesta.
– Mitä?
– Sinun olisi pitänyt potkia ja raapia minut jauhelihaksi.
Vilkaisen töppökynsiäni. Pelkkiä sormenpäitä kaikki kynnet.
– Minä potkin vain palloa.
– Niin. Olet ollut ilkeä, kun et ole suostunut provosoitumaan tarpeeksi. Kuka hemmetti hallitsee ja hillitsee itsensä noin?
Nora heristää minulle etusormeaan. Samaa elettä olen nähnyt äitien käyttävän pikkulapsiinsa yrittäessään estää näitä syömästä suoraan karkkilaareista.
– Et ole noudattanut suunnitelmiani. Hakkaamiseni jälkeen kaikki olisivat alkaneet halveksia sinua, sillä ihmisten logiikan mukaan, pieni saa kiusata isompaansa, muttei iso pienempäänsä. Olisin saanut kaikki sympatiat puolelleni.
Nora mittailee minua.
– Tajuatko ollenkaan, miten ärsyttävä olet. Olet mukava. Ihan hitto läpeensä mukava. Rukoilin sen olevan vain pintaruskistusta tai jotain solmuvärjäystä, mutta ei, se on syöpynyt sinussa kaikkialle. Vihaan sinua!
Nora nousee kävellen Jonnen eteen.
– Vihaan sinuakin. Miksen minä muka kelvannut sinulle?
– Et ole Rilla.
– Te kaksi, teissä on ollut paljon työtä yhdelle ihmiselle. Onneksi Sami tuli meille kesäksi, kun äitimme päättivät, että on hyvä idea pistää yhteen kaksi nuorta, jotka molemmat ovat sekaisin päästään.
– Joo, olemme sitten antaneet toisillemme vertaistukea, Sami naurahti väliin.
-Nora on kiristänyt minua olemattomalla homoudellani ja minä olen vienyt hänen rahansa.
– Onko Sami täällä vain kesän? Luulin hänen muuttaneet tänne pysyvästi.
– Valehtelin, Nora tunnusti.
– Ajattelin Rillan ihastuvan Samiin helpommin, jos tämä on jäämässä maisemiin.
– Voi, voi, Anna hymähti.
– Koskaan ei kannata väheksyä lyhyen lomaseikkailun vetovoimaa. On ihan helpottavaa tietää, että kesän jälkeen toisesta pääsee kivuttomasti ja ilman meriselityksiä eroon.
– Siinä minun paska elämäni. Älkää vaan sanoko, että huonomminkin voisi olla.
– En sitten sano, Jonne hymähti.
– Mutta, ajattelen niin.
– Entä, Sami? Mitä paskaa sinulla on pusseissasi? Anna uteli saaden kaikki kikattamaan.
– Jaa, jos teitä kiinnostaa kuulla, miten elämä pilataan kahdessatoista kuukaudessa, niin…
Kuulostaa ihan jonkun elokuvan nimeltä. ”Miten elämä pilataan kahdessatoista kuukaudessa?” Pääosissa Sandra Bullock ja Johnny Depp.
– Asun kahdestaan äitini kanssa, mutten voi syyttää häntä oikein mistään. Ikävä kyllä. Tekisin sen mielelläni. Äiti on aika yksinäinen tapaus. Hänellä on kolme harrastusta: ennustajat ja miniunet ja ulkovaatteet.
Kerrankin jotain erilaista. Tuon rinnalla minun harrastukseni kuulostavat ihan rasvattomalta maidolta.
– Ennustajat ja selvännäkijät kertovat äidille, miten hänellä menee. Miniuni kestää yleensä vartin, mutta ei saa koskaan olla yli puolta tuntia, sillä silloin väsymys vain lisääntyy ja ihminen herää entistä uupuneempana. Miniunia äiti saattaa ottaa kuusikin kertaa päivässä. Onko se sitten enää miniuni, en tiedä. Ja ulkovaatteet. Äiti on kuullut jostain, että juuri ulkovaatteet paljastavat köyhyyden, sillä ne ovat kalliita hankintoja. Köyhemmät ostavat niitä kirpputoreilta, jolloin ne ovat epämuodikkaita, valmiiksi kuluneita sekä polvista ja kyynärpäistä puhki. Äiti ei halua, että ensivaikutelma eli ulkovaatteet kiinnittäisivät negatiivista huomiota.
Tässä tulee järjellinen selitys Samin takeille. Harvemmin mikään kuulostaa enää omituiselta, kun siihen on saanut selityksen. Ihan järkeenkäypää. Vaikutuinhan minäkin positiivisesti Samin takeista.
– Tasan vuosi sitten, kun olin juuri täyttänyt 15 vuotta, se alkoi. Olin jo päättänyt, etten halua lukioon. Pienen nikottelun jälkeen, äiti alkoi selata ammattinettiä. ”Logistiikka on varmaan tulevaisuuden ala. Miten olisi ajojärjestelijä tai entä katsastaja? Sinähän tulet toimeen ihmisten kanssa, joten joku kaupallinen työ, ehkä tukkukauppias? Minä tunnen yhden metsäkoneenkuljettajan. Hän ainakin pitää työstään. Yksi mahdollisuus on jäädä puolustusvoimien palvelukseen. Tai miten olisi LVI-asentaja? Voisit perustaa oman yrityksen? Pakettiauton kyljessä olisi firmasi nimi. Aika kivaa. Sitten sinulla olisi iso työkalulaatikko ja haalarit. Vartijoita tarvitaan nykyisin kaikkialla: kauppakeskuksissa, sairaaloissa, kirjastoissa.” Äiti löysi paljon ammatteja, joiden kuvitteli kiinnostavan minua. Hän alkoi kirjoittaa listaa oppilaitoksista, joihin voisin hakea.
– Äitisi on ymmärtäväinen, Anna kehui.
– Joo, mutta en aio hakea mihinkään. Kun kerroin päätöksestäni olla menemättä lukioon, se oli lyhennetty ja kaunisteltu versio kokototuudesta. En aio mennä yhteenkään näistä kouluista, joita minulle tuputetaan. Mitä minä teen siellä istumassa? Kaikki kuvittelevat minun hangoittelevan, koska haluan olla hankala tai koska olen ”siinä iässä” tai koska olen laiska tai ihan tyhmä. Mikään niistä ei pidä paikkaansa. On muitakin tapoja kuin se tavallinen. Suomessa on paljon maistereita ylikoulutettuina kaupan kassoina. Maailmalla kolmen tutkinnon suorittaneet siivoavat vessoja. Joskus oli aika, jolloin koulutus takasi hyvän työpaikan, mutta se aika ei ole nyt. Kukaan ei enää pysty lupaamaan tai takaamaan meille mitään. Entinen tapa toimia ei tuo meille enää turvaa. Niin minä uskon. Tämä on turvattomuuden ja kekseliäisyyden aikakausi.
Ymmärrän Samin pointin. Toisille tämä aika on kamalaa ja stressaavaa, toisille taas mahdollisuus.
– Olen aina ajatellut työn opettavan tekijäänsä parhaiten. Voin lukea moottoreista ja niiden historiasta kaksi vuotta tai sitten voin vain alkaa korjata moottoreita. Voin opiskella matkailun saloja tai voin lähteä maailmalle. Voin unelmoida omasta yrityksestä tai voin perustaa sellaisen.
– Tuo kaikki on fantasiaa, hyvä sekovelipuoli. Ensin pitää olla töissä, että saa rahaa matkusteluun. Ja yrityksen perustaminen vaatii valtavasti rahaa ja älyä sekä kirjanpitotaitoja, suunnitelmia, tietoa verotuksesta ja vakuutuksista. Ei sinusta ole sellaiseen. Niin, niin. Olen kyllä huomannut ne kirjat, joita luet. Niitä, joissa kerrotaan, miten matkustaa ja elää maailmalla ilman rahaa, mutta ei se sinulta onnistu.
– Kaikki asiat ovat fantasiaa ennen kuin joku tulee ja tekee ne todeksi, Sami tuhahti.
– Sitä paitsi, avun pyytäminen on sallittua. Useimmista on kivaa jakaa tietämystään.
Anna on oikeasti vaikuttunut. Ehkä juustoveitsi ei ollut hänen juttunsa, mutta seikkailu maailman laidalla on.
– Tuo kaikki kuulostaa ennemminkin selostukselta siitä, miten elämä pistetään kuntoon kahdessatoista kuukaudessa, Jonne huomautti otsa presidentillisissä rypyissä.
– Tämä oli siis suunnitelma vuosi sitten. Peruskoulun päättötodistuksen jälkeen töitä täysi-ikäisyyteen asti ja sitten lähtö ulkomaille. Ensin piti tietysti kuunnella kiltisti ne tavalliset kaikilla mausteilla. Jorma-papan erikoisuus kurkkusalaatilla. ”Poika on tullut hulluun isäänsä.” Ja sitten tämä iankaikkisen tympeä hokema. ”Kyllä tuo ohi menee, kun päähän tulee järkeä.” Tiesin, että kun ne kuuntelen, sen jälkeen olen vapaa, ja niiden mielenkiinto siirtyy taas takaisin kurjuuksiin, joita riittää tässä maassa, jossa mikään ei ole enää hyvin.
Jonne niistää aivonsa ryttyiseen nenäliinaan ja työntää paperin takaisin housujensa taskuun. Myöhemmin sama nenäliina löytyy pesun jälkeen silppuna mustien farkkujen pinnalta. Meillä käy niin ihan jatkuvasti kotona.
Sami katsoo kauas horisonttiin. Siellä jossain on tulevaisuus. Onko se jo siellä odottamassa vai pitääkö se ensin rakentaa?
– Viime vuonna sain myös mopon, sinisen Yamahan. Se oli käytetty, mutta hyvässä kunnossa, koska se oli ollut aikaisemmin saman perheen kahdella tytöllä. Sain myös jotain muuta: uuden ystävän, Bulldogin.
– Bulldog on koira, Anna huomautti.
– Minun Bulldogini on lähes kaksimetrinen keppi, joka pukeutuu aina mustiin. Jos hän nuolisi sieraimeni, hänen kielensä kärki tulisi luultavasti ulos peräaukostani. Niin pitkä kieli hänellä on.
– Gootti? Jonne ehdotti.
– Ei mitään sellaista. Vain musta ilman tyylisuuntia.
– Sami on ihastunut Bulldogiin.
Noran on vaikea päästä yli ennakkoluuloistaan. Toisten suuntautumiset kiinnostavat häntä järjettömän paljon.
– Enkä ole.
– Kai sitä jokainen on hyvään kaveriinsa jotenkin ihastunut ja rakastunut, puolustelin tohkeissani Samia.
– Minä ainakin rakastan Annaa.
Anna virnistää koko sokeripalahampaisella kalustollaan ja piirtää ilmaan jättimäisen sykkivän sydämen.
– Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Bulldog puuhailee päivisin. Hän on kamalan salaperäinen. Sen tiedän, että hän on käynyt kolme kertaa ruotsinlaivalla, muttei oikeasti ulkomailla kertaakaan. Olen myös huomannut hänen syövän aina samaa ruokaa: kananugetteja ja verilettuja. Hän kantaa niitä paketteja selkärepussaan.
– Vampyyri? Jonne ehdotti.
– Kuppaus on terveellistä, Anna muistutti.
– Siinä paha veri poistetaan elimistöstä.
– Aluksi pidin Bulldogia syvällisenä, jonkinlaisena filosofina tai guruna. Miksi se aina onkin niin, että jos kaveri on onneton ja masentuneisuuteen taipuva, sitä ajattelee tämän olevan älykäs ja syvämietteinen? En kehdannut nauraa hänen läsnäollessaan, en kertoa iloisista tapahtumista tai siitä, miten innoissani olin tulevaisuudestani. Se olisi ollut väärin häntä kohtaan. Pyysin häntä lähtemään kanssani elokuviin tai meille pelaamaan korttia tai ihan minne vain. Bulldog ei koskaan suostunut. Olisin halunnut pitää hauskaa. Hitto, parhaat vuoteni ovat menossa. Halusin keulia mopollani, syödä ruokia rasvakeittimestä, katsella huonoja amerikkalaisia toimintaelokuvia ja tunkea pussillisen mansikkalakritsinauhoja kerralla suuhuni.
Jonnen kuola valuu. Se johtuu mielikuvasta, jonka sanat ”keulia mopolla” aiheuttavat.
– Hylkäsin Bulldogin. Tunsin kirottua syyllisyyttä, mutta samalla olin tosi helpottunut. Halusin olla taas riikinkukko: korea, turhamainen ja kovaääninen. Sitten tapahtui jotain. Bulldogin kimppuun hyökättiin myöhään illalla, kun hän oli kiertelemässä kaupungilla. Hän oli etsimässä minua, koska hänellä oli asiaa.
– Oliko hän tajunnut olevansa sittenkin Edward Cullen?
Sami ei anna Jonnen vampyyrijankutuksen ärsyttää itseään.
– Bulldog halusi kertoa olevansa vihdoin valmis lähtemään kanssani elokuviin.
– Katsomaan Twilightia, Jonne ehdotti.
Kolmen pojan jengi oli hyökännyt Bulldogin kimppuun ihan ilman syytä. Luultavasti vain metsästääkseen siistejä kokemuksia tai pitääkseen tylsyyttä loitolla. Bulldog oli ollut varmaan toiveuhri: yksinäinen, heikko, erilainen ja väärässä paikassa. Hän ei ollut sanonut koko aikana sanaakaan. Ei ollut edes estellyt tai anellut lopettamaan. Kunpa hän vain olisi pysytellyt omilla kulmillaan. Minuun tutustuminen oli hänen elämänsä huonoin sijoitus.
– Miten hänen kävi?
– Aivoruhje. Koiranulkoiluttaja oli löytänyt Bulldogin porttikongista, jonne pojat olivat hänet raahanneet pois näkyviltä.
– Minä rakastan koiranulkoiluttajia, Anna levitti kätensä isoon, halaavaan asentoon.
– Niistä on valtavasti hyötyä. Liikkuvat omituisissa paikoissa, kaikkina vuorokaudenaikoina ja joka säässä. Ja sitten se koiran hajuaisti. Koirat kuulemma haistavat unensakin, eivät katsele niitä meidän tapaan.
– Jos vain olisin ollut hänen kanssaan, niin sitä ei olisi tapahtunut. Olisin voinut ainakin soittaa heti apua.
– Miten sait tietää koko asiasta? Pahoinpitelystä ja koiranulkoiluttajasta?
Minua kiinnostavat aina pienet yksityiskohdat ja monien mielestä epäolennaiset pikkuasiat. Kerran olimme kesälomamatkalla upeassa arboretumissa. Se oli sellainen hyvin hoidettu puulajipuisto, joka muistuttaa jättimäistä puutarhaa. Puut tekivät äidin ja isän ihan villeiksi, mutta minua kiinnosti vain yksi maasta poimimani kivi. Näytti kuin siihen olisivat painautuneet naisen kasvot. Ihan selvä Torinon käärinliinan suomalainen vastine. Todellinen ihme tai ainakin jokin arkeologinen löytö tai ehkä jopa todiste maapallon ulkopuolisesta elämästä. Koko reissun vaadin huomiota pienelle kivelleni.
Se on vähän sama kuin taikureiden esityksissä. Kaikki katsovat aina sinne, minne taikuri käskee. Kukaan ei katso sinne, missä tapahtuu. Jos osaisimme katsoa oikeaan paikkaan, jokainen taikatemppu epäonnistuisi. Eli, todellista taikuutta ei ole itse temppu, vaan se, miten ihmiset saadaan katsomaan väärään suuntaan.
– Miten niin? Sami ihmetteli.
– Tehän ette olleet enää yhteyksissä.
– Bulldog tietenkin soitti minulle.
– Sairaalasta?
– Ihan kotoaan, kai. Ei hän halunnut pahoittaa mieltäni. Soitti vasta parannuttuaan.
– Oliko Bulldogilla vielä paljon ruhjeita, kun te tapasitte? Taisi olla pahannäköinen?
Samin ilme kertoo sen, minkä tiesin jo entuudestaan. Joo, joo. Osaan olla ärsyttävä jankuttaja.
– Sanoin jo äsken, että hän oli parantunut.
– Saatiinko ne hyökkääjät kiinni?
– Ei kai sellaisia koskaan saada. Ovat sen verran ammattilaisia, että pitävät huolen, ettei lähistöllä ole todistajia. Ja sen verran pikkutekijöitä, ettei poliisilla ole aikaa tai varaa kiinnostua.
– Entä se koiranulkoiluttaja?
Iso huokaus. Nyt koko porukalta.
– Mitä hänestä?
– Kuulusteliko poliisi häntä?
– Mistä minä tietäisin? Lopeta jo!
Asia näyttää olevan Samille arka. Minä taidan olla ainoa, joka haistaa sen. Kuin takassa poltettaisiin muovia. Jokin krääsää.
– Sami, se ei ollut sinun syytäsi, Anna lohdutti.
– Oli se.
– Ei ollut. Vai olitko sinä yksi niistä kolmesta, jotka hakkasivat Bulldogin?
– En tietenkään.
– Siinä näet.
– Ei se ole niin yksinkertaista.
– Tuollaisen ajattelutavan mukaan me kaikki olemme syyllisiä ties mihin. Elämä muuttuisi melkein mahdottomaksi, kun kukaan ei uskaltaisi enää tehdä tai sanoa mitään.
– Missä muuten moposi on? Mikset ole ajellut sillä?
Jonne ja mopohysteria.
– Myin sen loppukeväästä. Ei se ollutkaan minun juttuni.
Seuraan Jonnen järkyttynyttä ilmettä.
– Oliko se hyvä mopo?
– Oli. Kuin uusi.
Itkeekö Jonne?
– Jotenkin vain aloin voida huonosti, eikä se mopokaan ollut enää niin tärkeä. Sitten äiti ajatteli, että Noran seura tekisi hyvää, ja tulin tänne.
Alamme kaikki nauraa. Paitsi Nora.
– Tosi loukkaavaa. Olenhan minä hyvää seuraa.
Alamme taas nauraa. Lopulta myös Nora.
– Antakaa anteeksi, Nora huokaisi kesken naurun, ja siinä samassa jakkarasta irtoavat jalat.
Me olemme hyviä antamaan anteeksi. Parempia antamaan anteeksi kuin ruuvaamaan ruuveja.
Kirjoitan kotona vihkooni kaksi oivallusta.
Oivallus 1: Nora voi olla hauskaa seuraa, jos vain antaa itsensä olla.
Joskus asiat menevät hunningolle ihan pienistä syistä. Suuret tapahtumaketjut alkavat purkautua, kun kumi puhkeaa, aivastat väärässä kohtaa, saavut tunnin liian aikaisin tai tunnin liian myöhään, vastaat puhelimeen tai unohdat soittaa takaisin. Tasapaino säilyy, sillä toisinaan asiat myös loksahtavat yhtä helposti takaisin paikoilleen. Vähän kuin sijoiltaan mennyt olkapää, jonka lääkäri rusauttaa kuntoon. Yksi helppo keino saada asiat oikeille raiteilleen, on yhteinen nauru. Kolmen idän tietäjän kulta, mirha ja suitsuke ovat ihan pellelahjoja nauramisen rinnalla.
Oivallus 2: Vihollisesta voi tehdä ihollisen eli ihmisen, jonka ihoa ja läheisyyttä sietää. Helppoa se ei aina ole, mutta toisinaan maalintekemiseen täytyy nähdä enemmän vaivaa.
(jatkuu)
Elämänenergiaa!
Ystävyydellä,
Nina
