Maalasin keraamisia munia, jonka jälkeen jatkoin paperimassamuniin. Yksi lintukin sai satumaiset värinsä, eikä häkin ovea koskaan suljeta.
Sain eilen aloittamani rikosromaanin äsken saunassa luettua. Karin Fossum kirjoittaa kikkailematta ja jotenkin reippaasti. Äärimmäisen helposti luettavaa tekstiä, joka kätkee kuitenkin sisäänsä pieniä taskuja, joissa on pureskeltavaa piilossa. Ehkä oravillekin jää pari pähkinää purtavaksi.
Tämä kyseinen romaani muistutti jälleen siitä, miten pienestä pyörät joskus lähtevät vastustamattomasti rullaamaan. Sekä hyvässä että pahassa. Se voi olla yksi sysäys: syrjähyppy, kävely R-kioskille oikeaan aikaan, sana, ikivanhan lupauksen lunastus, herääminen, kirja, katse, nukahtaminen, mitä vain. Sitten, dominoefekti, jossa kaikki muut ovat seurausta ensimmäisestä.
Pelottavaa. Houkuttelevaa. Ja pyytäisin vielä, houkuttele vähän enemmän.
Karin Fossum: Älä katso taaksesi!
”Säännöt olivat hyvin tiukkoja tässä yhteiskunnassa, jossa perheet oli pinottu toistensa päälle kuin Vigelandin monoliitissa.” (s. 42)*
”Hän katsoi sen sijaan kelloa ja ajatteli yhtäkkiä, että jossain oli joku, joka teki samalla tavalla. Jossain oli joku, joka odotti, joka vilkuili ikkunaa ja puhelinta ja joka odotti turhaan.” (s. 43)
”Yksi ainut teko ei kerro ihmisestä kovinkaan paljon.” (s. 154)
”Kuinka tuhannet langat kietoutuivat vuosien varrella toistensa ympärille ja saivat aikaan sitkeitä, hienosyisiä verkkoja, joiden vangiksi ihmiset tunsivat jääneensä. Tämän kaiken takana vaikuttavat mekanismit kiehtoivat häntä. Samoin kuin se, että ihminen vastusti kiivaasti tarttumista veitseen ja itsensä leikkaamista irti, vaikka kaihosikin kuumeisesti vapautta.” (s. 170)
”Olen aina ajatellut, että ympäristö vaikuttaa ajatuksiin. Että sitä vaistoaa enemmän kun on paikan päällä. Jos omaa eräänlaisen herkkyyden, herkkyyden asioille. Asioiden puheelle.” (s. 184)
(*Norjassa sijaitsevan Vigelandin puiston monoliitti on yhdestä kivestä veistetty 17-metrinen patsas, jossa on 121 ihmishahmoa, kertoo Wikipedia.)
*******
Nämä katkelmat jäivät viime yöstä, jolloin kävin ainakin kirpputorilla (minut pakotettiin ostamaan mammoille tarkoitettu puhelin, joka oli kaiverrettu pitkään kurkkuun), ajoin junalla ylös vuorelle (täyden junan jokaisella penkillä istui yksi ja sama mies, joka oli pukeutunut näyttävästi), asuin emäntänä jättiläistalossa, joka oli täynnä sekä vieraita rakennusmiehiä, ystävällisiä naisia että kummallisia tavaroita (lattioilla oli eläinten muotoisia koteloita, joiden sisään mentiin nukkumaan).
Muutaman oudon ajatuksenkin sain taas lahjaksi (rakastan lahjoja, olen aina rakastanut, rakastan varsinkin antaa, mutta rakastan myös saada).
Lahja 1: Ei kaikkiin metsiin niin vain sisään mennä.
Lahja 2: Aamulla syön kaikki yön aikana kuihtuneet ruumiinjäseneni, kasvatan uudet.
(Toivon, että tämä ajatus voisi toteutua, sillä kaatumisen satuttama käteni ei ota lainkaan parantuakseen.)
Lahja 3: Näkymättömät painavat eniten.
Lahja 4: Jos rakastaisi siirtää vuoria…
*******
Alakulo
Rikkoutunut eteisen ikkuna oli sirppi ja valtimoiden vihollinen.
Frotee oli hyvä imevyytensä vuoksi.
Verinen kangas piti laittaa heti kylmään veteen likoamaan.
Hän tyhjensi itseensä 330 millilitraa vahvaa vihreää teetä. Se auttoi keskittymään, sillä myrkytyksen kourissa oli vaikeaa liikkua luontevasti. Lihotti itseään kisamakkaroilla, vaikka tärkeimmät pikataipaleet eivät koskaan kulkeneet hänen maittensa halki. Istui tyynyjen päälle lukemaan jokaisen Koti-alkuisen aikakauslehden. Niissä oli melkein kaikki, mitä hänellä olisi tähän ikään mennessä pitänyt jo olla.
Hollywood, Bollywood, Nollywood,
aina eniten K-draamaa,
jossa ei koskaan päästy pikkuasioiden yli
tai itse asiaan.
“Voiks sä mennä helvettiin siitä”,
mies ja lapset toivottivat.
Hiekkakuopan hienossa hiekassa lintujen jaloista nuolenpääkirjoitus. “Back Off.”
Polun laidalla kukkivat vyöruusut ja ruusufinnit.
Kaikki pyrki anoi valui,
lasi takaisin hiekaksi,
hiekka kallioperäksi,
törmäykseksi,
magmaksi,
65 kilometriä maan sisään.
Mihin helvettiin hän oli menossa?
Jos aikoi pelastaa itsensä hukkumiselta,
ei ollut aikaa puhua aikeista.
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Illalla Koira suostuu kävelyttämään minua. Olen sopinut Jonnen kanssa, että hän lähtee kotoaan kävelemään minua vastaan. Puolimatkan krouvi on aina hyvä paikka tavata joku, josta pitää enemmän kuin luuli olevan edes mahdollista.
Halaamme pikaisesti. Siitä on eron ja yhteenpaluun jälkeen tullut uusi tapamme. Molemmissa taskuissani olevat kuumat, biohajoavat pussit, litistyvät väliimme.
Lähdemme kävelemään omakotialueen halki. Ihmiset istuvat juomassa kahvia. Joku kastelee viherkasvejaan. Useimmissa taloissa katsellaan televisiota. Muutamat ovat vetäneet verhot tai kaihtimet ikkunoiden eteen.
– Luuletko, että noilla, joilla on peittävimmät verhot, on myös eniten salattavaa?
– Ei välttämättä, Jonne vastasi hetken mietittyään.
– Ehkä asukkaista vain on kivaa kulkea kotonaan alastomina. Eikä kodin kai mikään näyteikkuna tarvitse olla.
Jonne tarttuu kiinni käsikynkästäni.
– Jos joku tuttu nyt näkisi, poika virnisti.
– Saisin kuulla tästä monta kuukautta kuittailuja.
– Niitä vain harmittaa. Haluaisivat itsekin kävellä näin.
Jonnen kanssa ei tarvitse jännittää, eikä olla jännittävä.
Ehkä teen vielä joskus suhteestamme elokuvan. Siinä me eroamme väärinkäsityksen vuoksi. Minä muutan pettyneenä erakkomajaani vuoren juurelle. Elätän itseni maalaamalla maisematauluja, joissa on mietelauseita. Jonne perustaa suuren lammasfarmin. Kotimme ovat vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, mutta emme koskaan tapaa, sillä minä poistun vain harvoin alkeellisesta majastani. Olen onnistunut luomaan omavaraisen talouden ja opetellut tulemaan toimeen vähällä.
Vuodet kuluvat. Me asumme yhä lähekkäin. Tietämättä toisistamme. Seuraa elokuvan mystinen osuus. Talven lähestyessä Jonne on ulkona keritsemässä lampaitaan, kun villaeläimet kuulevat suden ulvontaa ja hermostuvat. Ne kaatavat isäntänsä, joka lyö päänsä kiveen saaden muistinmenetyksen, amnesian. Minä olen kiivennyt vuorelle ja pystyttänyt sinne maalaustelineen. Maalaamisen lomassa rentoudun katselemalla kiikareilla maisemia.
Huomaan kaukana paljon lampaita ja miehen, joka muistuttaa Jonnea. Seuraan tutun näköistä miestä ja näen, miten vauhkot lampaat rynnivät hänen ylitseen. Yritän huutamalla varoittaa miestä, mutta pitkä välimatka nielee ääneni. Muistot vyöryvät ylitseni järkyttäen tasapainoani. Maa murentuu allani ja putoan. En kuitenkaan alas asti, vaan alapuolellani olevalle kielekkeelle. Lyön pääni kovaan maahan ja saan muistinmenetyksen, amnesian.
Paras ystäväni, Anna, asuu läheisessä suurkaupungissa, mutta ajaa välillä luokseni puhuakseen minulle järkeä ja tuodakseen erilaisia leivoksia ja suolarinkeleitä. Anna löytää minut kielekkeeltä ja toimittaa sairaalaan. Jonnen löytää suurkaupunkilainen tekstiilitaiteilija, joka hankkii villansa Jonnelta. (Monet kasvattavat lampaita lihantuotannon vuoksi, mutta Jonne on kiinnostunut niiden villasta, joka on ekologinen kuitu, jota voi käyttää uudelleen ja joka hajoaa luonnossa.)
Nainen on rakastunut Jonneen, muttei ole tähän mennessä vielä saanut Jonnelta vastakaikua tunteilleen, sillä mies ei ole pystynyt unohtamaan minua. Höm! Villataiteilija toimittaa Jonnen sairaalaan. Sairaalassa olemme viereisissä huoneissa, muttemme koskaan kohtaa.
Sairaalassa tekstiilitaiteilijanainen, ei varsinaisesti valehtele, mutta antaa Jonnen kuitenkin ymmärtää heillä olleen värinää ja kuhinaa ja supinaa ennen muistinmenetystä. Jonne uskoo naista, mutta ihmettelee samalla omaa vastahakoisuuttaan. Nainen alkaa vierailla useammin miehen luona, ja lopulta he alkavat seurustella. Iltaisin Jonne seuraa naisen touhuja nojatuolistaan, mutta naisen olemus jättää hänet kylmäksi.
Oma tunteettomuus saa miehen rypemään syyllisyydessä ja hän yrittää entistä kovemmin olla naiselle mieliksi. Jonne epäilee menettäneensä rakastamisen kyvyn iskiessään päänsä kiveen. Hän nimittäin tuntee, ettei aina ole ollut tällainen.
Tammikuussa nainen houkuttelee Jonnen lähtemään kaupunkiin. He menevät kahvilaan, josta nainen uskoo miehen pitävän. Se on vanhanaikainen kahvila, jossa on takka. Minä olen Annan pakottamana varannut gallerian ja pystyttänyt näyttelyn luontokuvistani. Galleria sijaitsee kahvilan vieressä. Kun nainen ja Jonne poistuvat kahvilasta, minä ja Anna ylitämme juuri tietä. Voisimme melkein koskettaa toisiamme. Nainen huomaa gallerian ikkunassa tauluni ja sen vieressä olevan taiteilijaesittelyn. Jonne on väsynyt, mutta nainen vetää hänet väkisin sisään. Gallerian pitäjä kertoo minusta, mutta muistinsa menettäneelle Jonnelle olen muukalainen. Muukalainen, joka sattuu asumaan lähellä häntä.
Jonne ihastuu tauluihin. Niissä on jotain lohdullista. Hän varaa yhden tauluista, ja gallerianpitäjä laittaa taulun viereen pyöreän, punaisen tarran. Jonnen naisystävä alkaa samalla vihjailla kihlajaisista. Jonne on ahdistunut. Hän ei pidä naisen kosketuksesta eikä naurusta, joka on kimeä ja usein kiihtynyt.
Näyttelyn viimeisenä päivänä Jonne lähtee naisen kanssa noutamaan tauluaan. Minäkin olen Annan kanssa paikalla. Anna on lähtenyt läheiseen supermarkettiin ostamaan meille välipalaa, sillä muistinmenetyksestä ja erakoitumisesta huolimatta en ole menettänyt ruokahaluani.
Näen upean miehen tulevan galleriaan kolkonoloisen, mutta äärettömän kauniin naisen kanssa. Mies lumoaa minut. Olen vuosia tuntenut itseni pystyyn kuivuneeksi puunrungoksi, mutta miehen läsnäolo saa oksani versomaan pientä vaaleanvihreää lehteä. (Elokuvassa näytetään lehdet, jotka versovat minusta.)
Jonnekaan ei pysty irrottamaan katsettaan minusta. Villanainen ymmärtää jääneensä taikapiirin ulkopuolelle. Hän raivostuu, mutta teeskentelee ystävällistä. Kadulla nainen aloittaa taulun ja sen maalaajan vähättelemisen. ”Olipa siinä vastenmielinen ihminen. Mikä hän oikein luuli olevansa?” Jonne ei sano kotimatkalla sanaakaan.
Anna tulee kaupasta mukanaan kaksi kassillista mieliherkkujani. En pysty syömään. Elintoimintoni ovat järkkyneet miehen näkemisestä. Olen saanut kaikki tauluni myydyiksi, joten palaan kotiin tyhjin käsin ja tyhjin mielin, mutta täysin kukkaroin.
Kamalinta elämässä on nähdä jotain lumoavaa ja menettää se saman tien. Anna ajaa minut kotiini ihmetellen ilottomuuttani.
Päivät vierivät. Jonne ei ole voinut unohtaa galleriassa tapaamaansa naista, jonka kaiken lisäksi tietää asuvan jossain lähistöllä. Kun villanainen lähtee Pariisiin sisustusmessuille, Jonne päättää lähteä metsään. Hän aikoo etsiä naisen, jonka taulu hänellä on seinällään. Minäkin olen levottomuuttani lähtenyt ulos, pienelle aukiolle, maalaamaan. Tapaamme siellä. Puolimatkan krouvissa. Sanoja ei tarvita. Suutelemme ja ihailemme yhdessä auringonlaskua. Meteoriitit räjähtelevät ympärillämme ja iskevät ystävällisesti silmää.
Jonne jättää villanaisen, joka viiltelee kostoksi tauluni. Se ei haittaa, sillä tauluja voi aina maalata uusia ja parempia. Ihmettelemme Jonnen kanssa, miten kaikki voi tuntua niin helpolta, tutulta ja oikealta. Vietämme yhteistä joulua luonani. Olen kutsunut Annan esitelläkseni hänelle uuden miesystäväni. Anna pudottaa kaikki tuomansa joululahjat lattialle ja ottaa tukea seinästä. ”Te kaksi aiheutatte minulle vielä sydänkohtauksen”, hän huutaa pidellen kiinni vasemman rintansa alta. Meillä kahdella on muistinmenetys, mutta Anna muistaa meidänkin edestämme.
Löysimme uudelleen toisemme. Rakastuimme uudelleen toisiimme. Kaikista maailman ihmisistä valitsimme taas toisemme. Tulisimme aina valitsemaan. Maailmassa on ihmisiä yli seitsemän miljardia, mutta me löysimme toisemme.
Kävelylenkin päätteeksi Jonne sanoo minulle jotain kaunista.
-Olet kaunis.
Niin kaunista! Ihan kaikki.
Aamulla lähden Annan kanssa kaupunkiin ostoksille. Anna on laatinut meille oikein ostoslistan. Hän rakastaa listoja ja ranskalaisia viivoja. Annan filosofian mukaan kaikesta voi ja kannattaa laatia lista.
– Se nautinto, kun on saanut jotain tehtyä ja voi yliviivata sen listasta.
– Mitä meidän listallamme tänään on?
– Nappikset sinulle, tutustuminen uuteen amerikkalaiseen supersize-jälkiruokabaariin, minulle mustat farkut, jotka soivat ja syystakki karvahupulla, koulutarvikkeiden ostaminen meille molemmille ja lopuksi epäterveellinen pikaruokailu.
– Kuulostaa siltä, että sinun kannattaa ostaa normaalia isommat farkut. Muuten et mahdu niihin enää kotona.
– Superstretch on keksitty.
Anna taputtaa vatsaansa.
– Hymyilläänkö taas? Anna ehdotti.
Alamme hymyillä vastaantulijoille leveästi, mutta aidosti. Tarkoitus ei ole nauraa, vain hymyillä. Kymmenestä ensimmäisestä kukaan ei vastaa hymyymme. Se on meille jo tuttua ja olemme analysoineet syitä hymyttömyyteen.
Suurin osa ottaa hymymme pilkkana. Jotkut alkavat siistiä pukeutumistaan. Kaivavat pienen meikkipeilin esiin tarkistaakseen ripsivärinsä ja huulipunansa. Jotkut pelkäävät meidän olevan aikeissa pyytää tai ehdottaa jotain. Yhteistä on se, että ihmiset pelkäävät meidän haluavan ottaa heiltä jotain, vaikka todellisuudessa haluaisimme antaa. Antaminen ei ole aina helppoa, jos kukaan ei halua tai uskalla vastaanottaa.
– Kiinnostavatko teitä ihmisoikeudet?
Olemme niin keskittyneitä omaan missioomme, ettemme ole huomanneet lähestyvää Amnestyn feissaria, joka liiveineen ja kansioineen seisoo edessämme.
En ole koskaan ollut kompakysymysten (Kumpi ja Kampi) ystävä, sillä vastaat niin tai näin, olet ansassa.
– Kyllä, mutta…
Anna jatkaa.
– Olemme vasta neljätoista.
Tyttö toivottaa meille silti hyvät päivänjatkot.
– Olisin mielelläni antanut keräykseen vähän rahaa, mutta hän oli etsimässä vain kuukausilahjoittajia.
– Minusta netissä voi tehdä kertalahjoituksen, Anna muisteli.
– Jos jätetään hampurilaiset väliin ja annetaan molemmat kymmenen euroa netissä, ehdotin.
Anna suostuu.
Pitääkö hyvä omatunto ostaa? Koulussa puhuttiin joskus aneista, joita ostamalla ihminen saattoi lyhentää aikaansa saunanomaisissa tiloissa. Minä en usko helvettiin enkä mihinkään kuolemanjälkeisiin kuumiin olotiloihin.
– Arvaa, mikä olisi aika jännää? kysyin.
– Jos sinulle kasvaisi aivot?
– Sekin, mutta jos ihmisille kävisi juuri niin kuin he uskovat. Eli, jos uskoo paratiisiin, pääsee sinne. Jos helvettiin, tervemenoa löylykisoihin. Jos uskoo tyhjyyteen, tulkoon tyhjyys. Jos haluaa vain maatua, saa muuttua kukkamullaksi ja kasvattaa pieniä auringonkukkia.
– Se olisi kamalaa.
– Miksi?
– En minä osaa päättää, mitä haluan. Mihin päättämättömät joutuisivat?
– Odotushuoneeseen tietysti. Lukemaan vanhoja aikakauslehtiä niin pitkäksi aikaa, että päätös syntyisi.
Jatkamme vielä tietoista hymyilemistämme, sillä olemme edelleen vailla saalista. Saamme epäileviä katseita, sillä vain hullut tai vaaralliset hymyilevät ilman selvää syytä.
Vihdoin hymyymme vastataan. Kyseessä on harmaatukkainen nainen, joka on pukeutunut kokomustiin ja leveälieriseen huopahattuun. Olalla oleva kassi on täynnä ruusuja. Oransseja, joissa on punainen yläreuna.
Kuten hyvät ja huonot asiat yleensäkin, myös hymyilevillä ihmisillä on taipumus ilmestyä ryhmissä. Äidin mukaan asiakkaatkin ilmestyvät ryhmissä. Siksi minä joudun aina esittämään kiinnostunutta ostajaa, kun äidillä on iltatorilla kirppispaikka. Kukaan ei kehtaa tulla hypistelemään vanhoja kirjoja ensimmäisenä, mutta yhden rohkean jälkeen, kaikki seuraavat. Siksi toiset kirppispaikat ovat täynnä, toisissa ei ole ketään. Ei se johdu halvemmista hinnoista tai paremmasta tavarasta, vaan se on seurausta siitä yhdestä rohkeasta, joka tuli ensimmäisenä. Kaikkeen tarvitaan aina se ensimmäinen tienraivaaja, jota muut lähtevät seuraamaan.
Viiden minuutin kuluttua Anna kaivaa pienen vihreäkantisen vihkonsa esiin.
– Lasketaanpas.
Anna pitää kirjaa monesta asiasta. Tästäkin.
– Noin viisitoista minuuttia hymyilyä ja kolmekymmentäkuusi vastaantulijaa, joista viisi vastasi hymyyn.
– Onko se hyvä saalis?
– Ei anna aihetta hymyyn.
Päivän kohokohta on uusi kahvila, jonka ensivaikutelma on kovin vaaleanpunainen. Vitriini on täynnä värikkäitä ja koristeellisia kuppikakkuja.
– Katso, miten hienoja.
Yhdellä tarjottimella on överikuppikakkuja, joissa kukkii kokonainen sokerimassaniitty.
– Syötävää taidetta, ihastelin.
Anna ottaa kuppikakun, johon on pursotettu valkusuklaasta, voista, tomusokerista ja vaniljauutteesta tehty tonttulakki. Minä valitsen minttusuklaisen herkun.
– Huomaatko, otimme koko valikoiman tylsimmät ja vaarattomimmat tyypit.
– Olemmeko aikuistumassa? Anna kauhisteli.
– Emme tietenkään. Pois se meistä. Ymmärrämme, ettei ylenpalttinen koristelu ole välttämättä tae hyvästä mausta.
Otamme leivosten kanssa pitkät lasilliset vaniljanmakuista jääkahvia. Kävelemme tarjottimiemme kanssa yläkertaan, josta on hyvät näköalat keskustaan. Joka askeleella kenkämme tarrautuvat lattiaan.
– Täällä on kaikki niin makeaa ja tahmeaa, Anna naurahti.
Syön kuppikakkuni ja kaipaan raikasta mustikkamuffinssia.
– Katso, kuka tuolla on.
Torin ihmisvilinästä erottuu musta hahmo.
– Mitä se tekee?
– Soittaa viulua?
Pitkän miehen eteen on kerääntynyt vaikuttunut kuulijakunta.
– Olen niin iloinen.
– Miksi? Anna ihmetteli.
– Pääsi yllättämään minut positiivisesti.
Toivottomia tapauksia ei olekaan.
(Jatkuu)
Tähän loppuun randomilla otettu virke kirjasta, jota juuri nyt, hep, alan lukea. Dolores Redondon Näkymätön vartija (2013), jonka on suomentanut Sari Selander.
”Muista, mitä opit Quanticossa: jos olet jumissa, käynnistä kaikki uudestaan, aloita alusta.” (s. 350)
No, nyt tuli hyvä!
Sillä mennään.
Ystävyydellä,
Nina
