Sofia
Kesäkuun 30. päivä vuonna 1954 kuu siirtyi auringon ja maan väliin. Nämä kolme taivaankappaletta pötköttelivät hetken samalla sivustavedettävällä. Kuun vallit painautuivat maan vuoristoihin. Sofia seisoi ankealla kadulla, joka ei ollut yhtään toisia katuja ankeampi, katselemassa pikkutyttöä, joka hyppi köydenpätkällä lorua lasketellen.
Vanhemmat olivat jättäneet pikkutytön mummon hoiviin yhdeksi nopeasti kuluvaksi vuodeksi. Loputtomaksi, katkeraksi vuodeksi, joka olisi tytön koko lapsuuden mittainen ja jota tyttö ei koskaan kykenisi antamaan vanhemmilleen täysin anteeksi. Teko saisi hänet vielä aikuisenakin ymmälleen. Se estäisi hänen tulevan onnensa, tekisi hänen ihmissuhteistaan epäonnistuneita ja lopulta hän kuolisi tietoisena siitä, että kaikki oli selvää jo sinä kesänä, kun hän oli neljä vuotta. Ja hylätty.
(”Onko pimeämpää mysteriota kuin viattomien kärsimys ja käsittämättömämpää kuin jumalten viha luotujaan kohtaan?”)
-Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä…
Sofian intensiivisestä, mutta innottomasta tarkkailusta loukkaantuneena tyttö yllättäen osoitti häntä kohti.
-Varas! tytön ääni sisälsi aamun kaikki nöyryytykset.
Sofialla oli siistit vaatteet ja punattu mattasuu. Jokainen helmi hänen kaulallaan painoi kaappikellon raskaana punnuksena. Ruskean villatakin alla oli helmastaan tummunut seinäpaperi. Sofia yritti hymyillä tytölle, mutta hänen hymynsä oli aina muistuttanut enemmän kivuliasta itkua.
-Varas, tyttö toisti saaden Sofian perääntymään tulosuuntaansa (millä ei sinänsä ollut väliä, sillä hän ei ollut matkalla minnekään).
Varas. Kun joutui pelistä pois, kuoli. Sofia jätti tytön hyödyttömän köydenpätkänsä ja turmellun lapsuutensa kanssa kahden. Näyteikkunassa hän näki hoikan naisen, joka oli laiha, ontui vasenta jalkaansa. Miksi hän ontui, siitä ei ollut enää selvyyttä. Ehkä hän vain halusi tehdä niin. Sofia silitti vatsakuoppaansa tyytyväisenä siitä, ettei sen sisällä tulisi koskaan kasvamaan mitään.
(Meitä kohtaan voi tuntea vain sääliä, kuten roomalainen filosofi ja runoilija, Lucretius, ymmärsi jo ennen ajanlaskun alkua.)
Sofia haistoi roskanpolttouuneihin tungetut tahraiset patjat ja niiden sovittamattomat synnit. Hän inhosi patjoja, niiden tahroja. Verta, virtsaa, ulosteita, oksennusta, hikeä, kuolaa, räkää, kyyneleitä, mätää, ihoa. Miten vastenmielisistä raaka-aineista ihminen koostuikaan.
Hän oli juuri valmistunut kansakoulun opettajaksi. Koko opiskeluaikansa Sofia oli pyrkinyt täydellisyyteen, tinkimättömään työhön. Sofia oli valvonut yöt, alleviivannut sanat rikki, täyttänyt vihkojen kannet ja sivujen marginaalit, opetellut ulkoa, aavistanut rivien välit ja poisjätetyt totuudet. Hän oli ollut todellinen huippuoppilas.
2.12.1951. Kaksi puuroa ja mehua, kaksi pullaa, osakunnan nauha, puhelu, kofeiinitabletteja.
12.1.1951. Latinaa klo 9 alk. R. kävi luonani 17-18. Latinaa koko seur. yön. Nukuin 12-2.
13.2.1951. Luin latinaa koko yön. Paitsi nukuin 2-3 lattialla tyynyjen päällä.
Hän oli uuden ajan nainen, johon kohdistui suuria odotuksia. Etenkin hänen äitinsä rakasti kaikkea, mitä halusi tyttärensä edustavan.
Miksi? Miksi Sofia oli nähnyt kaiken tämän vaivan? Opettaakseen lapsia, jotta näistä kasvaisi kunnon kansalaisia? Hän ei pitänyt lapsista (lapset eivät myöskään pitäneet hänestä), kunnon kansalaiset olivat poikkeuksetta murhaajia ja valehtelijoita, eikä hän voinut sietää opettamista. Hänen oppikirjoissaan ei ollut mitään sellaista, minkä avulla tämä ihmiskunta voisi muuttua paremmaksi, muuttaa suuntaansa. Ja vaikka hän jollain päivänvaloa kestämättömällä keinolla onnistuisikin salaojittamaan lapsiin pieniä kaistaleita, joista empatia, sympatia, solidaarisuus ja kaikki nuo hienot ominaisuudet, joiden nimet kuulostivat ylähyllyn teelaaduilta, pääsisivät kulkeutumaan verenkiertoon, se olisi täysin hyödytön uhraus. Lasten vanhemmilta ja sukulaisilta veisi kuitenkin vain puolet siitä ajasta ja vaivasta tukkia väylät isänmaalla, pelolla, vihalla ja kateudella (kaikki pohjimmiltaan samaa tarkoittavia sanoja).
(”Jos sydämen lähdesuonet pääsevät tukkeutumaan, tarvitaan kokonainen maanjäristys niiden uudelleen avaamiseen.”)
-Vedä minut takaisin kohtuusi.
Näin Sofia aneli viimeksi kotona käydessään. Äiti löysi heti olematonta pölyä isän tupakkapöydältä.
-Työntäisit vain sinne takaisin, Sofia jatkoi kireälle selälle ikään kuin sellainen teko olisi täysin pyydettävissä ja toteutettavissa.
-Koeta nyt vain kestää. Kyllä se pian loppuu.
Mikä tuo mystinen ”se” oikein oli, sitä ei heistä kumpikaan varmaksi tiennyt. Molemmilla oli vain pahaenteisiä aavistuksia. Toinen heistä oli edelleen toiveikas toisenkin puolesta. Äiti uskoi tämän vaiheen ohimenoon (se ei ollut itseään toteuttava uskomus).
-Tarvitsetko jotain? isä puuttui keskusteluun.
Isästä hänen tehtävänsä oli aina haluta jotain. BB-kuvioista hametta, duffelitakkia, edes sifonkihuivia.
-Paistaisinko silakoita? äiti yritti hymyillä kannustavasti huonoilla hampaillaan.
-Älä paista, Sofia kielsi ja katsoi pitkään ulos ikkunasta. Mahtoivatko linnut yön jälkeen enää laulaa?
-Liittyykö tähän, sillä, kuten tiedät, äiti aloitti tunnustellen.
-Ei liity. Tähän.
Äidistä hänen ikäisellään nuorella naisella kaikki liittyi rakkauteen. Liikaa rakkautta väärältä mieheltä, liian vähän oikealta, ei oikeaa lainkaan tai monta oikeaa, pelkkiä vääriä tai pahin kaikista (klassikko): oikea, mutta köyhä ja väärä, mutta varakas. (Äiti tiesi, miten valita oikein, mutta nuorilla tytöillä oli vielä kuvitelmia. Äiti tiesi, että ainoa, mikä merkitsi, oli raha. Ole rikas, peri rahaa, nai rahaa, varasta rahaa, väärennä sitä, kaiva pyramideista ja hautakammioista.)
Totta puhuen, Sofia ei koskaan miettinyt miehiä. Mitä hän olisi sellaisen kanssa tehnyt? Miten miehen läsnäolo olisi voinut helpottaa hänen oloaan? Mitä mies yleensäkään liittyi mihinkään? Ainakaan mihinkään, mikä merkitsi jotakin?
-Vieläkö sinä säilytät ruokaa ikkunoiden väleissä? hän halusi vaihtaa aihetta.
-Vielä.
-Hyvä.
Sofia ei syleillyt äitiään, sillä hän ei halunnut tuntea noita lämpimiä rintoja omiaan vasten. Äidin rinnoilla oli ruokittu lapsia. Ajatus oli Sofiasta kiusallinen. Mitä enemmän äiti oli vain sana, sen parempi. Sanan saattoi aina laittaa kasviprässiin, liimata vihon sivulle, unohtaa sinne kellastumaan ja murtumaan.
(”Elämä varjelee meitä aina pahimmalta: että meidän unelmamme onnesta tulisi todelliseksi.”)
Sofia jäi asuntoonsa, pieneen hellahuoneeseen. Ensi alkuun hän ajatteli istuvansa vain hetken, keräävänsä ikkunan edessä voimia. Päivä päivältä lähteminen vain muuttui vaikeammaksi. Mihin sitä olisi lähtenyt, kun missään ei ollut hänelle mitään. Ikkunasta näki kaiken. Lasten alkukantaisen julmat leikit. Aikuisten tyhjänpäiväiset askareet, heissä vellovan sivistetyn kateuden. Kädellisten heimoon kuuluva ihminen pesi pyykkiä, silitti kissaa ja pakkasi lapsilleen eväät mukaan. Samoilla käsillä hän ampui, löi ja kuristi, raiskasi ja raapi.
(”Se, joka on nähnyt tyhjyyden – onko hän nähnyt pisimmälle?”)
On alkanut sataa. Avaan auton ikkunan ja pyydystän pisaran kynnelleni. Pisara valuu tottelevaisesti ranteen tasolle, menettää itseään siinä matkan varrella, kunnes sitä ei enää ole (ihmisen tarina). On vain melko selvästi erottuva, puhdas reitti, jonka pisaran matka käteeni pesi. Olisi ihanaa todeta, että sellaisen puhtaan muiston Sofiakin meihin läheisiinsä jätti.
Ei meitä jaksanut kiinnostaa. Ei löytynyt edes sitä tavallista uteliaisuutta.
-Mitä sinä ajattelet?
Sellaista kysymystä kukaan meistä ei koskaan esittänyt. Meillä oli oma tärkeä elämämme, omien piparkakkutalojemme kaavat suunnitteilla, monivuotisia perennoja ja viinimarjamehua pulloihin, jotka oli keitetty kuumassa vedessä.
Vasta nyt, kolmekymmentä vuotta liian myöhään, minulla olisi kysymyksiä.
Ehkä Sofiakin tunsi itsessään Varsovan gheton, itkupajun ja punatakkisen pikkutytön, joka katoaa eksyneenä ihmispaljouteen. Ehkä hän, minun laillani, oli ruskea, pahvinen matkalaukku, kymmenestä kohdasta taiteltu valokuva, suuri ruusukimppu polttouunissa. Ehkei hänkään päässyt koskaan vapaaksi tästä kollektiivisesta synnistä.
Kursivoidut lainaukset Sofian laatikosta löytyneestä kirjasta: Koskenniemi, V. A. 1945. Matkasauva. Katkelmia ja säkeitä päiväkirjasta. Porvoo: WSOY.
Kiltti
Olen oikea syyllisyysmagneetti. Se, joka punastuu, vaikkei ole lähelläkään maljakkoa. Lisäksi pelkään kaikkia niitä tyyppejä, jotka väittävät, etteivät muuttaisi mitään eletyssä elämässään. Miten sellainen voi olla mahdollista?
Minä katson hongkongilaista melankoliaa, jossa sataa, mies polttaa tupakkaa ja nainen täyttää päivänsä elokuvilla. Minulla ei ole enää sitä miestä, jonka kanssa kaikki nimetkin muuttuivat monimutkaisiksi. Velkopopovický kozel premium, Hasta La Vista, Baby ja Surround-ääni. Sillä samalla miehellä oli myös articulatio interphalangea proximalis manuksessaan tietokonesalkun uurtama jälki ja luomet, jotka söivät silmämunia kuin keltainen Pac Man pisteitä. Hitto, miten huimaavaa on aikuisuus. Silloin voi lähteä lupaa kysymättä. Rakastan aikuisuutta.
Kahvini maistuu pahalta. Ulkona sataa. Toivottavasti ei kauaa, sillä täällä kaupungissa on liian vähän puistoja, jotka pystyisivät imemään kaiken sen vesimassan. Olen koko aamun miettinyt eri hautausvaihtoehtoja. Miksi? On ehdottoman tärkeää olla valmis, kun aika tulee. Pitää tietää, mihin mennä (valoisa tunneli), kenen kanssa (kenen vaan, kunhan sillä ei ole sarvia), millä taikasanalla (seesam aukene?), miksi (elämä ei ole reilua).
Olin raskaan sarjan perseennuolija, joka perusteli tekonsa kiltteydellään. Minua kutsuttiin yleisesti kiltiksi ja sieväksi. Ja juuri näistä määreistä alkoi se loputtoman pururadan kiertäminen vanhoilla Järvisillä, jotka oli kolmesta kohtaa paikattu lasikuidulla. Olin kovamuovinen, päätään rytmikkäästi nyökyttelevä, kojelaudan koirafiguuri. Aina samaa mieltä. Tiesin, mitä piti varoa viimeiseen. Omien todellisten ajatustensa ilmaisemista.
Sievyys ja kiltteys olivat vaarattomuutta. Ne olivat käsky. Seuraa! Ne olivat vajaus, jonkin tärkeän puuttumista. Palkinto. Parahdus. Uhkaus. Kiristys. Kerran kiltiksi ja sieväksi laskostettuna, pysyit niissä kuluttavissa taitoksissa. Sillä, kuka sietäisi minua, jos irtaantuisin tarkasti määritellystä laatusertifikaatistani, tarjoilisin listani ulkopuolelta, löytäisin todellisen minäni, olisin arvaamaton, muuttuisin uhaksi? Kysyn vaan, kuka?
Säännöistä poiketessaan, kiltti muuttui aina pahemmaksi kuin pahimmista pahin. Sen, jos mitä, olin oppinut. Kiltiltä ei siedetty juuri mitään. Liikkumavaraa ei ollut. Kapalo oli tiukkaan kääritty. Jos joskus painotti sanaa väärin, katsoi liian pitkään kohti tai haukotteli kesken esityksen, joutui aloittamaan loputtomien selitysten kierteen. ”Ihan totta”, vannomisia, pieniä palveluksia ja mielistelyjä, jotta saisi taas osakseen tuon armon häneltä, jolla oli paikkakortti pöytiin.
Kiltti ja sievä oli kyllä mitä parhain asuste kauniille ja merkitykselliselle. Hyödyke, jonka piti varoa havittelemasta mitään itselleen kuulumatonta. ”Suum cuique” (Jokaiselle omansa) tiesi jo Raamattu. Vanha kansa opetti lapsilleen ”Ne sutor supra crepidem” (Suutari pysyköön lestissään). Pahinta ihan sievänä perseennuolijana olemisessa oli, ettei omistanut oikeutta edes suuttua. Sellaisella, joka mahtui korkilliseen, oli lupa vain hymyillä sievät rypyt silmäkulmiin.
Tämä kiltteys oli pelkkää saamattomuutta ja laiskuutta ja pelkuruutta. Se oli myös valtavaa salaisuuksien varjelemista. Vei iät ja ajat ymmärtää, ettei kiltin ja sievän vastakohta ollut paha ja ruma. Ehei, ne olivat sanoja, joita käytettiin vain lasten pelotteluun, jotta he eivät karkailisi aitauksestaan, tippuisi kannettomiin kaivoihin. Ruma noita-akka, rumat sisarpuolet, paha susihukka, paha äitipuoli.
Kiltin ja sievän vastakohta on vapaus. Tietoisuus siitä, että on yhä olemassa, vaikkei kukaan enää pudottaisikaan sinne pirttipöydän alle murusia kehumalla silmiä kauniiksi. Kiltin ja sievän vastakohtana on tila, jossa saa siipensä suoriksi.
Oi ihana toukokuu, ja mamma Larkinin tapaan, olen hemmetin hyvällä tuulella, vaikka onkin vasta huhtikuu.
