Hän oli unohtunut pieneen kylään. Miten nopeasti, kopeasti, toiset olivat lähteneetkään. Siinä pihalla, ja jo hänet hylänneinä. Ei edes tekopyhää teeskentelyä. Sekin olisi vaatinut heiltä viitseliäisyyttä. Hän, Simone, oli jäänyt tänne, tappamaan itseään ajatuksillaan. Ajatukset olivat pahinta ihmisessä.
Tämä kalvinistinen säästäväisyys oli pelkkää niukkuutta ja ilkeyttä. Hän eli kuin lahja tai tuliainen. Varovasti pienessä tilassaan. Paperi ei saanut likaantua. Narun piti säilyä kuohkeana kiharoissaan. Teippien oli pysyttävä karvattomina. Paketin ulkomuoto oli ratkaisevaa, eikä edes hän itse tiennyt, mitä kääreessä oli tai kenelle lahja oli osoitettu. Ne kaksi olivatkin ainoat salaperäiset kohdat tässä jokapäiväisessä toistossa ja ylenpalttisessa tylsyydessä. Mitä ja kenelle? Oli kyllä vielä kolmaskin kysymys, mutta se oli liian perustavanlaatuinen tunnustettavaksi. Vain hyvin heikkoina ja valtavan vahvoina hetkinään hän uskaltautui sen äärelle. Miksi? Miksi hän alikäytti itseään? Kavensi ja vain häthätää ja hövelisti piti puoliaan.
Seinällä oli asetelma. Se oli groteski, ja Simone karsasti sitä. Pöydälle asetellut lintukoiran riistat haisivat turhalta kuolemalta. Vesipannussa oli disco. Simone pudotti mukiin laihan teelusikallisen murukahvia ja kaatoi kuumaa vettä päälle. Kahvin kanssa hän nautti kännykkäänsä. Hänet pakotettiin katsomaan myös kaikkea paskaa, mikä eteen ponnahti. Sosiaalisen median alustoissa kasvottomat eivät koskaan jättäneet kostamatta. Usein koston kohteelle ei edes kerrottu, mistä häntä nyt rangaistiin. Käsittämätön mielivalta tilkitsi kaiken, ja vapaus oli pelkkä hokema.
Simone tiesi. Hän tiesi kaiken tarvitsemansa. Sen, että pelkääjän paikka oli todellinen. Kuskina oli helpompaa. Kaikesta huolimatta. Sen, että kuvakulmat olivat kaikki kaikessa. Edestä katsottaessa näytti kuin kaikki olisivat olleet mukana menossa, mutta sivuilta totuus paljastui. Oltiin pitkässä, ehkä jopa elämän pituisessa, ylämäessä, ja osa laahusti vasta kaukana muiden perässä. Paitsi, jos. Hän tiesi pakopaikkojen olevan houkuttelevia, mutta aina vain väliaikaisia. Jossain vaiheessa samat kipukohdat triggeröityisivät vääjäämättä. Hän tiesi ajatuksista ja oivalluksista, jotka ilmestyivät esille kuin sattumalta. Mutta.
Mutta, miten visiolle annettiin muoto, kiteytettiin, ruumiillistettiin, realisoitiin? Miten näystä tehtiin todellisuutta?
Siihen Simonella ei vielä ollut vastausta, mutta yhden hän oli oppinut. Täydellisiä olosuhteita ei tulisi koskaan. Intohimo piti itse sytyttää. Sitten leikitellä sillä.
Oveen koputettiin. Se oli ovenpielen oksa, joka myrskyä piiskasi. Hän avasi oven, päästi tuulen sisään, lukitsi itsensä ulos. Myräkkä selasi kirjaa, riepotti puuttomat painopaperit, lennätti kirjanmerkin sijoiltaan, pois pitelemästä paikkaa.
– Nyt mennään, huusi merkki Simonelle.
Otti itseään kädestä kiinni.
