Tämänkertaisen kanssa oli istuttu The Villagen terassilla. Olin puhunut hengästyttävän pitkillä virkkeillä kompensoidakseni miehen yhden sanan esitystä. Olin tehnyt hattutempun, kertonut erilaisista niekoista, vitsaillut isäni saapassukista, ja kun en muuta enää keksinyt, avauduin taskukokoisista ruokakaupoista ja liimanidonnasta.
Koko tapaaminen oli ollut absurdi. Olin tehnyt itseäni tykö miehelle, joka ei herättänyt minussa mitään. Olin räpeltänyt ja viuhtonut paniikissa, kun taas mies oli vain itsetyytyväisenä syynännyt minua. Tunnin ponnistelujen jälkeen valuin nyt kuin liru alas katua.
Mies ei ollut halunnut tavata uudelleen. Menin oikein kysymään sitä, sillä minulla ei edelleenkään ollut itsesuojeluvaistoa. Tyrmäys loukkasi taas niin hitosti. Ennen kaikkea se kai nöyryytti ja alensi. Tunsin itseni persläveksi, joka hajullaan jo oksetti toisia.
Mies oli arvioinut minut liian vakavaksi. Piti kuulemma rempseämmistä naisista. Olin vain hymyillyt urheasti. Antanut miehelle synninpäästön ja nyökytellyt, ettei tälle tulisi turhaan paha mieli. En ollut edes harkinnut antavani miehelle vastapalautetta. Rakentavassa hengessähän olisin voinut jotain sanoa. Sillä samalla väljällä välinpitämättömyydellä, jolla hänkin arvionsa eteeni viskasi.
Tällä kertaa pyöränikään ei ollut kelvannut kenellekään. Avasin kaikki kolme lukkoa. Kultamaali oli rumasti kulunut. Pyörä näytti likaisen laikukkaalta, ei yhtään ylelliseltä, ei edes hauskalta, kuten tarkoitus oli ollut. Minä olin kyllästynyt. Ihan helvetin täynnä kyllästymistä. Täyttynyt sellaisella kyllästyksellä, että pian olisi pakko ylenantaa. Miltähän kyllästys näyttäisi vessanpöntässä tai lattialla? Tai rinnuksilla?
Olin kyllästynyt tähän koko ruljanssiin. Näihin epämääräisiin säätöihin. Tapailuun, joka ei koskaan edennyt edes seurusteluksi. En suoraan sanoen ymmärtänyt mitään. Nuorempana olin luullut rakkauden riittävän. Kun olisi rakastunut, kaikki muu seuraisi itsestään. Koko elämä tulisi perässä kuin Alma-pässi narussa. Oli ollut itsestäänselvää, että minun rakastuessani, myös rakkauteni kohdekin olisi rakastunut. Ja, nimenomaan siis minuun.
Tosiasiassa, en ole ollut vuosikymmeniin rakastunut kehenkään. Olen tietysti teeskennellyt ja vakuutellut sellaista, sillä se toinen vaihtoehto olisi ollut liian surullinen. Olen superpalloillut näiden pirullisten tapailujen, vakipanojen, sekasaunojen, todella etäisten etäsuhteiden, lupausten, luokittelujen, situationshippien, fuck buddyjen ja friends with benefits -tyylisten juttujen kanssa. Usein, niin kuin äsken, sitoutuminen ei ole päässyt etenemään omenapiirakkaa pidemmälle.
Esileikkipelistä on yhä vaikeampi edetä minkäänlaisiin pitempikestoisiin lemmenleikkeihin. Enkä nyt tarkoita lemmenleikeillä sitä elämän suurinta kysymystä, annanko heti vai en, vaan jotain rauhallista tilaa. Sellaista luonnollista asemaa ja kohtaa, joka tulee kuin itsestään, kun kaksi rakastaa. Itse asiassa, en jaksa enää pyrkiä manipuloimaan lopputulosta ”seksiä heti vai myöhemmin” -parivaljakolla. Toki olen yrittänyt lisätä arvoani kieltäytymällä ja kiinnostavuuttani antamalla. Ei se vain toimi niin. Ainoa oikea tapa on panna, jos panettaa.
Pyöräilen oman kaupunkini läpi. Keskustassa on jotain hässäkkää. Joukko ihmisiä kärhämöi keskenään. Maailma ei ole hyväntahtoinen paikka. Se on arvaamaton, ja hylkii asuttajiaan. Lopulta se tekee meistä kaltaisiaan. Pyöräilen tässä kultapyörälläni perisynti geeneissäni. Joku on jaksanut istuttaa pienelle etupihalleen kukkia. Kiinnostavan kaupan ikkunassa on omituisia leluja, mutten jaksa pysähtyä.
Paskamaisinta tässä kaikessa on se, että tapailujen ja vehtaamisten tuoksinassa olen hävittänyt sen ainoan kunnon ihmissuhteeni. Kuin mestari-illusionisti olen onnistunut kadottamaan itseni, ja vaikka kuinka vetelisin kaneja hatuista, en enää löydä itseni juurille. Pingpong! Pakahdun pian. Ja, miten tästä vehkeestä muka paetaan, kun elämä on yksi palindromi. Joka suunnasta tällä hetkellä ihan sama.
Jätän kultaisen pyöräni yöksi ulos. Huokaisen käsiini. Joku sanoi, että kotini ikkunat antavat itään, mutten ymmärrä ilmansuuntia sillä tavalla. En ymmärrä. En. Toisen etsimisessä kadotin itseni, ja nyt minun pitää uskoa, kun joku tuntematon määrittelee minut vakavaksi.
