Seinillä on korvat laulaa Eino Grön, ja on siinä kyllä ihan oikeassa. Juonittelijoiden haaremeissa oli paljon suihkulähteitä, joiden väsymätön solina peitti alleen sulttaanien supinat ja jalkavaimojen juorut. Viru-hotellin ylimmässä kerroksessa salakuunneltiin lähinnä läntisiä hotellivieraita.
Anitta oli alaston selkä seinää vasten. Lapaluiden välissä syntynyt hikinoro kiihdytti alaselän notkossa. Hänellä oli ollut aina tämä liiallinen lordoosi. Pieni pöytä pyllyn päällä.
Anitta ei todellakaan ollut ruma kuin riihen seinästä revitty piru. Ei, päinvastoin. Kaikki vain oli viime aikoina mennyt päin seiniä. Meni hän minne tahansa, seinä tuntui tulevan vastaan. Eikä mikä tahansa kevyt sermi tai väliseinä, vaan kalkkikivinen itkumuuri.
Nämä vuodet neljän seinän sisällä olivat saaneet hänet hyppimään seinille. Parhaimmillaan Anitta oli onnistunut pomppaamaan parin metrin korkeuteen, mikä oli hyvin, sillä hän ei ollut mikään parkourmestari. Välillä hän oli iskenyt päätään seinään niin, että maailma oli muuttunut ääriviivoistaan fosforiseksi.
Iltaisin, rauhoituttuaan, hän oli yrittänyt puhua seinille. Pienikukkainen seinä kuunteli parhaiten. Se ei koskaan maalannut piruja seinille, vaikka sillä oli uusi valikoima suteja ja pensseleitä sekä viimeisen päälle tehty sabluuna.
Tänä tavallisena tiistai-iltana, seinä vihdoin vastasi. Se ei ollut Anittan murheista murtunut, sillä se oli kantava seinä, taakan kantaja, pystysuora rakenneosa lattiasta kattoon.
”Iske naula seinään”, se ohjeisti.
Anitta ei löytänyt vasaraa, mutta hän käytti päätään. Haki ulkoa keskikokoisen kiven, jolla onnistui nakuttamaan naulan seinään.
”Auts!” huudahti seinä. Anittan kyljestä valui vähän verta.
Anitta vapautti itsensä ahtaasta välistä. Hän oli ainoa, joka sen pystyi tekemään. Seinän sisään muurattuja on paljon. Suurimmalla osalla heistä ei ole siitä aavistustakaan.
Anitta huomasi kesän. Vastaleikattu nurmi eritti kevyttä kanelin tuoksua. Lasiseinän vieressä oli pitkä jono. Ihmiset jonottivat rahaa seinästä. Vastapäiseen tiiliseinään oli spreijattu suuri rauhanmerkki ja kaksi valkoista kyyhkystä, jotka oli kahlehdittu myös jaloista seinään.
Kesävaatteissaan olevat ihmiset näyttivät tehosteseiniltä.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Ovi sulkeutuu vieraiden perästä.
– Eivät tuoneet tullessaan edes kahvipakettia, äiti nurisi valahtaen portaille istumaan.
– Keitä he edes olivat?
– Asta ja Eeva, muistutin.
– Niin, mutta keitä he olivat? äiti toisti.
– En ole koskaan kuullut heistä tai nähnyt heitä. Muistaisin kyllä, jos olisin. He todella osaavat tehdä vaikutuksen.
– Kai isä heidät tunsi?
– Ei oikeastaan. Asta soitti isälle ja lähetti terveisiä Liisalta, joka oli puhunut isästä ja kehottanut Astaa ja Eevaa käymään katsomassa sukulaispoikaansa. Isälle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin toivottaa heidät tervetulleiksi. Tiedäthän sinä isän, hän osaa olla välillä niin mukava, että ihan pelottaa.
– Kysytään siltä Liisalta.
– Isäsi ei tiedä ketään Liisaakaan.
– Pakko isän on tuntea. Jos hän ei vain muista.
– Totta. Hänellä on niin paljon muistettavaa, että osa asioista täytyy tuhota, jotta uutta tietoa mahtuisi tilalle. Tilaa on rajallinen määrä.
Kuvittelen, miten isän päästä poistettuja tietoja työnnetään paperisilppuriin.
– Äiti, olemmeko me sotkuisia?
– Emme. Meillä vain on parempaakin tekemistä.
– Niin, ja me yritämme parhaamme.
– Ehdottomasti. Ja aina ei tarvitse edes…
– …yrittää parastaan. Riittää, että tekee, päätimme lauseen yhteen ääneen.
Äidistä mahdollinen täydellisyys kannattaa ajoissa estää. Juhliin hän hankkii aina kauniit vaatteet, mutta ottaa sitten muovikassin kainaloonsa, vaikka iltalaukkujakin olisi tarjolla.
Siivoamme pöytää. Laktoosikko-keliaakikoiksi ja hiivasyndroomikoiksi Ansa ja Eeva söivät yllättävän paljon. Kolme pullaa, kuusi piparia, voileipäkakkua, pari kuivakakkupalaa ja kaksi kuppikakkua.
Menen huoneeseeni lukemaan huomisiin englannin sanakokeisiin. Miksi juuri ne, jotka eivät halua olla vaivaksi, ovat kaikkein rasittavimpia? Ne, jotka väittävät, että heille kelpaa mikä vain, vaativat eniten. Hassua, miten harvoin sanat ja teot sekä kuvitelma ja todellisuus kohtaavat. Koira tulee makaamaan jalkoihini. Jos se sanoo ”hau”, se tarkoittaa ”hau”. Se on kiva tyyppi. Yksinkertaisuus on hermolepoa.
Runsasta tuntia myöhemmin isä tulee kotiin keltaisen ruusukimpun kanssa. Kukilla saa paljon anteeksi.
– Mihin bussiin he nousivat?
– En minä tiedä.
-Maaltahan he ovat?
-Voi olla.
– Ehdin jo unohtaa Astan ja Eevan sukunimet? äiti mietti ääneen.
– En ole koskaan niitä sinulle kertonutkaan, isä työnsi ruusuja äidin nenän alle nuuhkuteltaviksi.
– No, mitkä ne ovat?
– En minä vaan tiedä.
– Kai sinä nyt omien sukulaistesi sukunimet tiedät?
– En minä tiedä. Enhän tiennyt edes etunimiä.
Isä katsoo äitiä hetken punniten.
– Astalta oli jäänyt pankkikortti kotiin ja Eevalta oli koko kukkaro hukkunut.
Puhuminen on yliarvostettua. Aavistelen pahaa.
– Ja? äidin ääni jäädyttää ikkunoihin huurteisia kukkia.
– Minä. Minä lainasin heille matkarahat.
– Ja?
Niin, tunnusta nyt sitten kaikki, kun kerran sille tielle lähdit.
– No, heille oli jäänyt vähän nälkä.
– Nälkä?
Äiti repii viisi palaa talouspaperia, kostuttaa näennäisen rauhallisena ne kylmän veden alla ja painaa paperitupot poskiaan vasten. Kylmää vettä valuu kaulaan ja puseron sisään, muttei hän välitä siitä.
– He söivät kuin, kuin…
Odotan mielenkiinnolla, kumman eläimen äiti valitsee: sian vai hevosen.
– …hyeenat.
Odottamaton eläinvalinta. Hyeenat ovat petoeläimiä. Isä nyppii tuskaisena ihokarvojaan.
– Minä lainasin heille rahat vielä hampurilaisaterioihin.
– Varmaankin gluteenittomiin burgereihin, arvelin.
– Heistä sinä olit vähän kohtuuton emäntä.
Isällä on lapio kädessään. Hän kaivaa kuoppaansa syvemmäksi. Kuluu vain ”röm, röm”, muttei hän pääse enää ylös kuopasta, renkaat sutivat tyhjää. Yhdestä ruusukimpusta ei ole pelastajaksi. Lähinnä tarvittaisiin kokonainen kukkakauppa.
– En minä ole sitä mieltä. Toistan vain, mitä he sanoivat.
– Olen varma, että puolustit minua raivokkaasti. Tapasi mukaan.
– No, niin.
– Nyt soitat kyllä äidillesi ja selvität Astan ja Eevan alkuperän.
– Onko pakko?
Äiti ojentaa isän kännykkää, joka on pienen tietokoneen kokoinen. Isä lähtee makuuhuoneeseen soittamaan ja viipyy pitkään.
– No? äiti tivasi, vaikka isästä on vasta puolikas näkyvissä.
– Ovatko ihan suosikkisukulaisia?
– Äitini ei muistanut sellaisia naisia, isä ryki, – joten…
– Heitä on kyllä mahdoton unohtaa, minä muistutin.
– Joten he eivät ole sukulaisiasi? äiti huokaisi.
– Niin. Kai he jonkun sukulaisia ovat, mutta eivät minun. Ja tuota, sinulla on se kulho makuuhuoneen yöpöydällä.
– Niin, pidän siinä esillä kauneimpia sormuksiani.
– Hyvä juttu on se, että kulho on yhä tallella. Sehän on todella kaunis astia. Tuota, vain sormukset on viety. Ne taisivat kaikki olla rihkamaa?
Katselemme hetken toisiamme, sitten jokainen alkaa juoksennella ympäriinsä.
– Osa kaulakoruistani on poissa. Ja Veljen Leijona-kello, jonka hän sai rippilahjaksi, äiti ilmoitti vessasta.
– Myös käyttämättömät piilolinssini on viety.
– Olohuoneesta on viety ne inhoamasi taidelasikortit, isä huusi äidille.
– Hyvä.
Juoksen äidin kanssa yläkertaan. Äiti kompastuu liehukkeisiinsa.
– Yläaulan seinästä puuttuu yksi pieni taulu. Se, jossa oli ne neljä vuodenaikaa. Minun huoneestani ei taida puuttua mitään. Aika loukkaavaa. Ikään kuin minulla ei olisi mitään varastamisen arvoista.
– Se taulu oli kirpputorilta. Parin euron halpa painokuva.
Koira juoksentelee innokkaana jaloissamme. Se pitää tätä leikkinä, johon haluaa osallistua.
– Koiran kaulapannasta puuttuu se uusi timanttisydän.
– Timantti tosiaan. Euron rihkama, äiti pussasi Koiraa päälaelle, korvien väliin.
– Taisi olla melkoinen pettymys, ettei meillä ollut mitään arvokasta.
– Onhan meillä, korjasin tikkana.
–Meillä on rakkautta.
– Ja paljon hupia, äiti nauroi nyt jo hyväntuulisena.
– Ja maailman paras isä ja aviomies, isä yritti nostaa osakkeitaan.
– Siitä pitää kyllä vielä vakavasti keskustella, äiti toppuutteli.
Illalla isä hieroo tunnin äidin päätä. Pörssikurssit nousevat.
Seuraavana aamuna kahvipöydässä, äiti palaa vielä eiliseen.
– Miksi juuri meidät valittiin? Eihän kukaan meistä voita koskaan edes lotossa.
– Älä nyt suutu.
– Enhän minä koskaan suutu.
-Se oli sitten lupaus, isä naurahti.
– Nyt kun oikein ajattelen asiaa, luulen keksineeni vastauksen. Viime viikolla keskustassa olivat ne jokavuotiset kyläpäivät.
Minä söin hyvin maustettua lihaa kaalinlehdeltä.
– Kun olimme silittämässä valkoisia alpakoita, kuulimme eläinten omistajan kertovan tuttavastaan, joka oli voittanut ulkomaisessa lotossa miljoonia.
Isän ääni ei ole kaihoisa.
– Minä muistan, huudahdin.
– Miksen muuten saanut niitä alpakankarvatumppuja?
– Nyt on kesä tulossa.
– Ensi talveksi.
– Eletään kulta ensin kevät ja kesä, ei mietitä vielä ensi talvea.
– Minä kudon vaikka omista säärikarvoistani teille molemmille tumput, jos nyt kuuntelette, isä korotti ääntään.
– Myöhemmin kahvijonossa te kaksi innostuitte matkimaan alpakkamiestä. Rilla oikein eläytyi ja huusi, miten hänellä on seteleitä kulmakaapit täynnä ja äiti innostui kuvailemaan timanttisormuksiaan ja rubiinikaulakorujaan.
– Se oli hauskaa, äiti muisteli.
– Saimme osaksemme katseita.
– Kun olin saanut kahvini, huomasin vanhan koulukaverini, Eemelin.
– Ja minä aloin laulaa Eemeli-laulua. ”On hyvä, ettei Eemeleitä ole enemmän.”
– Kiitos muuten siitä. Halusin vajota asfaltin alle.
– Kaverisi vain nauroi ja kehui minua aika pakkaukseksi. Kertoi sitten, miten oli juuri käynyt syömässä paikassa, jossa liha oli ollut hirveä ja kahvi ihan lattea.
– Eemelillä ei ole lapsia, isä huokaisi nyt vähän kaihoisana.
– Eikä varmaan tulekaan. Tämän jälkeen.
– Ai, koska minun näkemiseni toimii niin hyvänä ehkäisynä?
Näytän isälle kieltä.
– Eemelillä tuli kiire eteenpäin ja hän pyysi käyntikorttiani, jotta voisimme joskus tavata kahdestaan.
– Isä, miksei minulla ole omaa käyntikorttia?
– Koska olet lapsi.
– Onko jossain laki, ettei lapsilla saa olla käyntikortteja?
– On.
– Kaivoin siis kukkarostani käyntikorttia, isä yritti jatkaa tarinaansa.
– Kukkarosi on tosi paksu, mutta ei siellä rahaa ole, huomautin.
– Se on ihan täynnä kuitteja.
– Ne ovat äitisi kuitteja. Sieltä kuittien välistä löysin kuitenkin kaksi rytistynyttä käyntikorttiani, jotka putosivat maahan, koska Rilla tökkäsi minua jäätelötötteröllään.
– Minua tönäistiin. Äiti tönäisi.
– Minuakin tönäistiin, äiti puolustautui.
– Joku nainen kumartui nostamaan käyntikorttejani ennen kuin ehdin itse reagoida. Kiitin ystävällisestä eleestä, mutta nyt kun muistelen, sain takaisin vain yhden kortin, jonka annoin Eemelille.
– Eli toinen käyntikorttisi jäi sille naiselle?
– Ja se nainen oli Asta. Siksi hän oli oudosti tutunnäköinen.
– Sinähän epäilit nähneesi hänet jossain kesäjuhlissa.
– Olin siis osittain oikeassa. Sukujuhlat ne eivät olleet, mutta kesäjuhlat kuitenkin.
Minun alkaa käydä ikääntyneitä naisia vähän sääliksi. He olivatkin vain tavallisia roistoja.
– Asta ja Eeva luulivat, että meillä on täällä rahaa ja koruja, mutta saivat pelkkää rihkamaa ja ilmavaivoja.
(jatkuu…)
Ei anneta seinien kaatua päälle. Tsemppiä!
Terveisin,
Nina
