Tunnekuvia
Kaipaus.
Pelko.
*******
Omakuva
Pablo Picasson (1881 – 1973) omakuvat ovat kiehtovia. 75 maalausvuoden aikana hän on alati muuttuva, ja sallii sen itselleen. Viidentoista (1896) ikäisenä hän maalaa itsensä ”todenmukaisena”. Sellaisena, minä peili hänet toistaa. Vuoden 1901 omakuvasta alkaa ns. sininen kausi, tyyliteltyä ja pysähtynyttä viileällä. Suru on läsnä.
25-vuotiaana maalatussa (1907) omakuvassa näkyvät kubistiset vaikutteet, geometriaa, murtuneita muotoja ja paksuja, mustia viivoja. 31 vuotta myöhemmin (1938) hän piirtää kankaalle hiilellä ja kynällä surrealistisen omakuvan, joka on suosikkini. Viimeisessä tunnetussa omakuvassaan (30. kesäkuuta 1972, Self Portrait Facing Death) Picasso tuijottaa jo kuolemaansa. Hänessä on pelkoa, hyväksyntää, epävarmuutta, hiljaisuutta. Teos on tehty värikynällä paperille.
Ihminen on monta. Picasson tuotannossa ja hänen omakuvissaan näkyvät lähes kaikki 1900-luvulla vaikuttaneet taidesuuntaukset. Eikä ihmisen pidäkään jäädä yhden suuntauksen orjaksi, toistamaan yhtä ja samaa loppuelämäkseen.
(Eräänlainen omakuva tämäkin.)
Jos pyrimme realistisuuteen, omakuvamme tarvitsee peilin, sillä me emme muista itseämme ulkoa. En minä ainakaan käsitä omaa näköäni kuin tiedon tasolla. Minulla on iso nenä. Silmäni ovat vihreät, keskellä keltaiset räjähdykset. Leukani on määräävä. Se ei ole pieni ja itsepäinen kuin romanttisissa tyttöromaaneissa, vaan kuin vatsastapuhujan nukella, irti, ja puuhaa omiaan.
Katson peiliin, eikä sekään tiedä. Ihmiset ympärillä näkevät vain sen, minkä ovat päättäneet nähdä, vaikka tuskin kenelläkään on samoja kasvoja kahtena päivänä peräkkäin.
Monella taiteilijalla omakuvat pelkistyvät vuosien valuessa ja uurtaessa pintaa sekä sisintä. Silmät jäävät tarpeettomina pois. Suut mustuvat. Lopulta on ehkä vain viiva. Taiteellinen harjaantuminen on huipussaan, ja minä olen ääriviivat, joiden ulkopuolella jossain kuljen. Helene Schjerfbeckin (1862 – 1946), omakuva vuodelta 1945 (Omakuva, valoa ja varjoa) on mielestäni kaunis. Ihminen on muuttunut sillä tavoin läpinäkyväksi, että on osa kaikkea.
Voisiko olla niin, että mitä enemmän tarvitsee ”tavaraa” omakuvaansa, sitä osattomammaksi jää, sillä liikkumatilaa on niin vähän? Jos olen vain viiva, enkö silloin pääse kaikkialle?
(Omakuvahan se tässäkin.)
Manieristi
Italialainen Giuseppe Arcimboldo (1527 – 1593) oli kuvataiteilija, joka koosti muotokuvansa esineistä, vihanneksista, hedelmistä, kukista, kirjoista ja kaloista.
Tänään halusin seurata hetken sekä Arcimboldoa että Picassoa. Vain hetken ja nopeasti. Kuuntelin samalla Saawariya -soundtrackiä (2007), jonka olen taas kaivanut muistini naftaliinista. Elokuvassa kaikki oli niin unenomaisen sinistä.
Mietin, mikä geometrinen muoto olisin, eikä ole vaihtoehtoja, on vain yksi mahdollisuus. Ympyrä. Kirjava, virkattu räsymatto. Täynnä matonkuteiden päitä. Maalasin kasvoni akryyliväreillä paperille.
Huomaamatta tavarakollaasiomakuvaakin (upsista, mikä sana!) hallitsee pyöreys. Ruostunut metallikehikko ja lasipallo toistavat tätä ikuisuuden symbolia, jolla ei ole sen paremmin alkua kuin loppuakaan.
En ole ympyrän sisällä, enkä oikeastaan ulkopuolellakaan, vaan katsomassa sen lävitse. Siksi lasinen pallo. Ulkopuolisuus, muttei niin, etten voisi mennä sisälle.
*******
Omakuvani voisi olla myös juuri valmiiksi saattelemani kukkaryijy. Se on niin minua, että sattuu. Ja, taas toistuu pyöreä muoto.
*******
Päivän ajatus
Hän vei kaikki roolihahmonsa mukanaan kotiin. Hän oli niin yksinäinen.
Lainattu ajatus:
”Nyky-yhteiskunnassa tieto on rahaakin tärkeämpää omaisuutta.” (Remarriage & Desires, kahdeksan episodin korealainen draama Netflixissä, 2022.)
*******
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Puoliltapäivin punaisen talon naapuri tulee käymään. Käyn keittiössä tervehtimässä naista ja huomaan heti hänen kenkänsä. Pinkeissä korkokengissä on niittejä ja rusetteja kuin ihmisellä, joka ei ole osannut päättää, olisiko söpö vai raju. Poistun olohuoneen sohvalle piirtämään. Salakuuntelen aina mielelläni aikuisten keskusteluja.
– Kamalaa, kun nuori nainen täyttää viisikymmentä, naapuri valitti.
– Minulla oli eilen kaupungilla avaruustrikooni, mutta kukaan ei viheltänyt.
Nainen yrittää vitsailla, mutta taustalta kuultaa aito pettymys.
– Olen muuttumassa näkymättömäksi.
Äiti yrittää lohduttaa, mutta on melko ponneton. Väkivallasta ja käärmeistä ei ole helppoa siirtyä Harlequin-osastolle. Pari päivää sitten Nanna oli täällä samantapaisten ongelmiensa kanssa. Toivottavasti äiti ei tänään kaiva oivalluksen pyörää esiin.
– Kuka edes tarvitsee laajentuneita ihohuokosia tai suonikohjuja? Katso näitä käsiä. Iho näyttää käden päällä ihan suomuiselta. Olenko minä muuttumassa kalaksi?
Olisiko tästä äidille liikeideaksi? Rakkauskonsultti. ”Lemmikin Lemmennostatukset Oy.”
– Olen yrittänyt syödä lähiruokaa ja juoksen aamulla lenkin tyhjällä vatsalla.
Naapurin kriisin alkulähde selviää.
– Olin kesälomamatkalla Virossa. Vuokrasin Pärnusta asunnon neljäksi yöksi ja sitten jatkoin vielä Tallinnaan kahdeksi päiväksi. Se oli kamalaa. Miehet ostelivat naisille ruusuja. Ja, tiedätkö miksi?
Onkohan äiti nukahtanut?
– Kaikki naiset ovat kauniita, naisellisia ja seksikkäitä. Eihän siinä hiton maassa ole yhtään rumaa naista. Miten sellaisten naisten kanssa voi kilpailla?
Naapuri niistää äänekkäästi, mutta epäilen sen olevan vain nuhaa. Hän ei ole itkijänaisia.
– Sitten palasin Suomeen ja ajattelin, että täällä asiat ainakin ovat mallillaan. Miehet eivät osaa vaatia niin paljon ja ovat kiitollisia vähemmästäkin. Mutta, mitä vielä. Keskityin seuraamaan tilannetta vain huomatakseni, että vanhat äijät katselevat nuorempia naisia. Kaikki hiton vaivaisukot ja ukkometsot ja metsokukot ja kukonpojat ja poikamiehet ja miesraadot katselevat minua nuorempia.
Mikä on miesraato? Millä silmillä se katselee?
– Olitko Pärnussa rannalla, nauttimassa Itämeren aalloista?
Äiti on siis hereillä. Yrittää selvästi välttää bensan valelemista liekkeihin. Sen sijaan hän johdattamalla keskustelua vaarattomille vesille, pyrkii valamaan öljyä laineille. Tai, jotain sellaista.
– En voinut mennä rannalle.
– Oliko siellä liian kylmä?
– En ehtinyt saamaan itseäni tarpeeksi hyvään kuntoon. Se on se leipä. Minä en vain pysty vastustamaan leipää.
– Miksi ihmeessä pitäisi? äiti ihmetteli.
– Leipä lihottaa. Kaikkihan sen tietävät.
Annalta tulee outo tekstiviesti.
– Virtahevon hiki on punaista. Tiesitkö sinä sen?
– Mitä? kirjoitin takaisin.
Keittiössä naapuri kertoo Viron baareista ja ravintoloista.
– Lihoin lomaviikon aikana kolme kiloa. Kaikki on menetetty.
Kännykkäni piippaa taas viestiä.
– Vanhanajan tyypit luulivat hikeä vereksi. Kyllä minäkin luulisin. Oikeasti kyse on pigmentistä, joka on punaista.
– Ahaa, vastasin viestiin.
Lopettaisi jo sen netissä surffaamisen. Isompia aaltoja löytyy mereltä.
Naapuri on aloittanut ryppyluennon. (Ensin tuli ryyppy- ja nyt ryppyluento. Ne ovat syy- ja seuraussuhteessa. Paljon alkoholia, paljon ryppyjä. Luulisin.)
– Aikaisemmin join aina pillillä, ettei huulipuna mene pilalle. Nyt olen tajunnut tekoni kauheuden. Katso näitä ryppyjä ylähuulen päällä. Millainen ihminen tekee tällaista itselleen?
Janoinen? ajattelin.
– Ei sinulla ole mitään ryppyjä huulen päällä, äiti lohdutti.
– Ne ovat…
Viikset? hymähdin itsekseni.
Äiti on pulassa.
– Tai siis, ne eivät ole. Ne eivät ole yhtään mitään. Ei ole mitään. Ei mitään.
– Minä arvasin, että ne näkyvät, nainen nyyhkäisi.
Kiihtyvyys nollasta sataseen 2,4 sekuntia.
– Laitan ainakin kymmenen kertaa päivässä silmänympärysvoidetta ylähuulen päälle, mutta mitä se auttaa. Myöhäistä se enää on. Televisiossa on kuusikymppisiä naisia, joilla ei ole rypyn ryppyä. Ne näyttävät kolmekymppisiltä.
– Ei televisio ole todellisuutta. Se on viihdettä, äiti sanoi.
– Jopa uutiset ovat viihdettä.
– En minä halua todellisuutta, haluan olla rypytön satuolento.
– Minulla taitaa olla jotain sinulle. Odota, kun haen sen lääkekaapista.
Rauhoittavia? Laksatiiveja, joiden avulla saa vietyä huomion toisaalle (ripulivatsaan). Kuulen äidin avaavan apukeittiön seinään kiinnitetyn lääkekaapin, jota äiti edelleen pitää lukittuna, vaikkei meillä ole enää pieniä lapsia.
– Tämä on, äiti piti dramaattisen tauon.
– Ihme, jota naiset ovat odottaneet.
Mitä ihmettä äiti on keksinyt?
– Minulla on yksi ystävä Amerikassa. Hän tekee mallintöitä ja harrastaa koekuvauksissa käymistä ja sen sellaista.
– Toiset ovat onnekkaita, naapuri kadehti Amerikan ihmettä.
Äiti ei ota itsesääliin kantaa.
– Olisinpa hänen näköisensä.
– Sitten olisit kalju ja lihaksikas. Hän on mies. Bruce.
– Ai.
– Bruce lähetti minulle kasvovoidetta, jota valmistetaan vain kaikkein kuuluisimmille. Sitä ei saa ostaa mistään. Bruce oli saanut sitä eräältä hyvin tunnetulta laulajattarelta, jonka kanssa hänellä oli lyhyt suhde. Tiedäthän sinä, mallit ja näyttelijät? Vähän kuin meillä mallit ja jääkiekkoilijat. Voiteessa ei pitäisi olla mitään vaarallista. Se on sataprosenttinen luonnontuote, mutta kasvit, joita siinä käytetään, ovat harvinaisia ja kuolemassa sukupuuttoon. Tämä on siis todella kallis tuote. Itse asiassa, tämä on hys hys -ainetta, jota ei pitäisi olla edes olemassa.
– Minulle on aivan yhdentekevää, mitä se sisältää. Jos se tehoaa edes vähän, se sisältää silloin juuri oikeat ainesosat.
Uteliaisuuteni voittaa ja menen keittiön ovenpieleen nojailemaan. Näen äidin ojentavan naapurille läpinäkyvää muovirasiaa, joka on täynnä rasvaa.
– Tässä ei ole etikettejä, ei ainesosaluetteloa, ei mitään, joten se on sitten omalla vastuulla.
– Mikset sinä itse käytä tätä?
Naapuri riuhtaisee purkin itselleen. Pistää nopeasti kassiinsa, ettei sitä enää otettaisi häneltä pois. Rauhoittuu vasta, kun saa kassinsa vetoketjun suljettua.
– En halua näyttää miestäni nuoremmalta. Meillä on hyvä näin.
Naapurin on enää vaikea istua tuolillaan.
– Menen kokeilemaan.
Ovi heitetään kiinni. Pihasorassa kuuluvat kiireiset juoksuaskeleet.
– Hyi sinua, äiti.
– Hyväntekeväisyyttä on hyvä harjoittaa. Siitä seuraa hyvää karmaa.
– Sinä valehtelit. Siitä kasvaa pitkä nenä.
– En varsinaisesti. Tuo rasva tehoaa melko varmasti yhtä hyvin kuin se kuvitteellinenkin tuote.
– Koko tarina kuulosti ihan Aku Ankasta repäistyltä. Olisit sanonut, että siihen tarvitaan sinistä kukkaa, jota kasvaa vain Tsorkistanissa olevalla vuorella. Sitten olisimme voineet vuokrata oman lentokoneen, jolla sinä olisit lentänyt meidät Tsorkistaniin. Kyläläisten joukossa olisi ollut jakinkarvapukuun pukeutunut harvahampainen roisto, joka olisi seurannut meitä aikeenaan ryöstää arvokas kasvorasva. Roisto olisi kolkannut meidät ja sitonut kiinni puihin. Avaruudesta pakkolaskun tehneet kraaterilaiset pelastaisivat meidät ja auttaisivat saamaan rasvan takaisin.
– Ihmiset haluavat uskoa ihmeellisiin asioihin ja uskolla on valtava voima. Siksi placebo on usein yhtä tehokasta kuin virallinen lääke. Joskus jopa tehokkaampaa. Ei sitä kannata väheksyä.
– Kummituksiin uskovat myös näkevät niitä, sanoin.
– Sitäkö tarkoitat?
– Jos tiedät, että jossain on kummitellut, melko varmasti kuulet koputusta ja tuulenvire pyyhkii kasvojasi. Sitä kutsutaan suggestioksi. Poikkeavia asioita löytyy aina niille, jotka niihin haluavat uskoa. Samoin samalle ilmiölle löytyy aina myös looginen selitys, jos niihin haluaa uskoa. Sama tapahtuma, eri tulkinta.
– Mitä siinä purkissa oli, äiti?
– Koiralla on nuo kamalat taipeet, joista karvat ovat kuluneet pois, kun se on maannut kovalla lattialla.
– Niin?
– Tein sille kerran erikoissekoituksen.
– Mutta mitä siinä on?
– Tummelia ja Aloe Veraa ainakin. Tummelia käytettiin minun lapsuudessani lehmien utareissa. Se on hyvää tavaraa, joka hoitaa halkeilevat kantapäätkin. Kyllä sillä yhden naaman nätiksi voitelee.
-Ja Bruce? Willis, vai?
– Bruce Bradberg, äiti korjasi arvaukseni.
– Tai jotain. Komea mies kuitenkin.
– Kuka ihme sellainen on?
– Näyttelijä, malli ja ehkä laulajakin.
– En tunne, totesin.
– En minäkään, äiti sanoi.
– Mutta, ei se silti tarkoita, ettei hän voisi olla olemassa.
Illalla äiti saa naapurilta hysteeris-iloisen viestin.
– Tämä tehoaa ihan silmissä. Kiitos, kiitos, kiitos! Näytän ihan erilaiselta. Olen vain tuijottanut peilistä kasvojani.
Tämä on se iloinen osuus.
– Minä tarvitsen tätä pian lisää. Voisitko mitenkään pyytää ystävääsi hankkimaan? Please, Please, Please.
Siinä hysteerinen osio.
– Minusta taisi juuri tulla diileri, äiti huokaisi.
– Ryppyvoidediileri, minä toistin.
Siinä se rasvattu liikeidea taisi tulla. Olen alkanut nähdä kaikkialla bisnesideoita. Sekin on bisnesidea. Myydä toisille bisnesideoita, joita nämä voivat toteuttaa.
– Menen sänkyyn lukemaan lukemattomia lukemattomiani. Rakastan sinua.
– Rakastan sinua, vastasin äidille.
En sanonut tapani mukaan ”samoin” tai ”OK”. Aion tulevaisuudessakin vastata kokonaisella virkkeellä. Kyllä minä pystyn sellaiseen. Ja välitän tarpeeksi.
– Muuten Rilla, olenhan minä tehnyt selväksi, että olen täällä sinua varten.
– Olet, olet.
– Enkä minä järkyty mistään.
– Selvä.
– Kestän kaiken, mitä kerrot.
– Selvä.
Tiedän äidin tietävän. Etten ole kertonut hänelle kaikkea. Se loukkaa häntä. Olen varma siitä.
– Anteeksi.
– Kiitos.
– Mistä sinä oikein kiität? ihmettelin.
Ihme tyyppi.
– Sinusta.
Isä on ollut pelaamassa shakkia.
– Onko sitä hyvää ruisleipää vielä? hän kyseli minulta.
– On. Ja avaamaton tanko venäläistä meetvurstia. Niin, ja venäläistä suolakurkkua, jota äiti osti oikein irtolaarista.
Isä hieroo käsiään onnellisena.
– Oletko kuullut intialaisen sananlaskun siitä, miten pelin lopussa kuningas ja sotilas palaavat samaan laatikkoon?
– En.
– Sotilas on shakkipelin heikoin nappula. Tiedätkö, mihin niiden voima perustuu?
– En.
– Sotilaiden voima on niiden määrässä.
– Leivänkin voima on määrässä, vitsailin.
Isä valmistaa itselleen viisi voileipää.
– Tein sinullekin yhden. Istu kanssani syömään. Voin kertoa, millaisia siirtoja tein. Yllätin kaikki.
Seuraava puolituntinen sisältää heikkoja sotilaita ja hyviä lähettejä.
Aamulla saan aamiaisen sänkyyn.
– Heräsin puoli kuudelta tekemään vohveleita sinulle ja isällesi.
– Isä taisi ilahtua.
– Lupasi rakastaa minua lopun ikänsä, kun vielä kermavaahtokin oli vatkattu oikeasta kermasta.
Isä inhoaa pursotettavia kermavaahtoja, joista taas minä pidän. Niitä on hauskaa suihkuttaa suoraan suuhun (tai toisen otsaan).
– Veli on tainnut muuttaa Sofian kanssa yhteen.
– Haittaako se sinua? tiedustelin äidiltä.
– Ei. On hyvä aloittaa oma elämä. Ei vanhemmilla ole oikeutta estää luonnollista liikesuuntaa. Kunhan ei kasvaisi täydelliseksi aikuiseksi liian nopeasti. Tiedäthän, mitä hitaammin puu kasvaa, sen kestävämpiä huonekaluja siitä saa.
Veljeä on kiva katsoa nykyisin, kun hän on niin innoissaan, eikä onnistu peittelemään sitä.
– Veljestä on tullut ihan glitteriä. Sehän loistaa niin, ettei mitään valoja enää tarvita.
Hymyilemme toisillemme.
– Näin ihmeellistä unta, äiti aloitti.
Otan paremman asennon sängyssä.
– Olin unohtanut pakolliset tuliaiset, joten hädissäni vedin pyykkikassistani punaisen villapontson. Tyylini mukaisesti olin pessyt kaikki pyykit, väreistä ja materiaaleista tuon taivaallista piittaamatta, samoilla säädöillä. Se, mikä sisään mennessään oli sopinut minulle, naiselle kokoa 42 tai no, kokoa 44, mahtui pesuohjelman läpikäytyään enää lähinnä röyhkeärintaiselle Barbielle. Emäntä ei arastellut esittää mielipidettään lahjastani. Hän nakkasi pikkupontson terassinovesta pihalle, suoraan alligaattorin kitaan. Eläimen suuri suu näytti supistelevalta peräaukolta.
– Kiva.
– En ehtinyt ihmetellä perheen erikoista lemmikkiä sen pidempään, sillä venäläiseen tapaan runsas pöytä odotti meitä. Tarjolla oli alatoopia, kaviaaria kananmunanpuolikkailla, pitkiä ja karheita siankieliä, sienisalaattia valkoisista kärpässienistä ja majoneesisalaattia, jossa kellui avonainen kämmen valmiina antamaan minulle litsarin poskelle. Jouduin kiusalliseen tilanteeseen, sillä kaukaa kuului koulunkellojen soitto, mutta samalla kohteliaisuussäännöt vaativat minua maistamaan jokaista sorttia. Lisäksi minulla oli ankara pakotus virtsarakossa ja koulureppukin vielä pakkaamatta. Oli selvää, että vaikka toimisin miten, lopulta istuisin kuitenkin pulpetissani alastomana.
Äiti on oman unensa lumoissa.
– Isäntäväki tulkitsi epäröintini väärällä tavalla pitäen minua ylenkatseellisena ja hemmoteltuna. Miten voisin suoriutua kaikesta kunnialla? Pakenemalla? Jos lähtisin nyt kävelemään eteenpäin mistään välittämättä, mitä se auttaisi. Runsaan 40 000 kilometrin jälkeen olisin kuitenkin taas samassa paikassa, saman ongelman äärellä. Ainoa vaihtoehto oli siis ottaa sienisalaattia, kusta housuihinsa ja myöhästyä matematiikantunnilta.
– Että sellainen uni, sanoin.
– Nuo koulu-unet saisivat pian jo luvan loppua, äiti harmitteli.
– En jaksaisi koko ikääni istuskella alastomana pulpetissa.
– Minustakin olisi kivaa vaihtelua, jos sinulla edes kerran olisi vaatteet koulussa ylläsi. Edes vanhempainilloissa.
Äiti katselee huonettani. Lukee ääneen kirjailija Toivo Pekkasen ajatuksen, jonka olen löytänyt jostain kirjasta ja tekstannut tauluksi.
– ”Kaikki ovat valmiit onnettomuuteen, vain vahvat ovat valmiita onneen.”
Äiti hymyilee tyytyväisenä.
– Liian siisti koti voi kertoa neuroottisesta asujasta. Meillä ei onneksi ole sellaisesta pelkoa.
Myönnettäköön, huoneeni on kärsinyt pienistä jälkijäristyksistä, jotka ovat liikutelleet vaatteitani epämääräisiin kasoihin, joista ei enää tiedä, mikä oli puhdasta pyykkiä, mikä vasta menossa pestäväksi. Ryhdistäydyn kyllä koulun alkaessa. Ehkä.
– Sopivasti sotkuinen koti kertoo, että siellä on saanut puuhata kaikenlaista kivaa.
Äiti hyväksyy huojentuneena tulkintani. Kaikki on hyvin. Tulkintakysymys. Toisen laiska on toisen luova.
Minun huoneeni on ainutlaatuinen. Sieltä pääsee suoraan toisiin maailmoihin. Vaikka minimoiden valtakuntaan tai keskelle jalkapallo-ottelua, jossa olen juuri tehnyt täydellisen hattutempun. Matkustuslupaa ei tarvita, eikä passia. Silmien sulkeminen riittää.
(Jatkuu)
Taas mennään!
Ystävyydellä,
Nina
