– Olet saanut kaiken. Senkin mitä et ole vielä edes älynnyt pyytää.
Saran espresso macchiato maistuu omituiselta. Vanhan kerrostalon rappukäytävältä.
– Et osaa enää arvostaa mitään.
Sara siirtää kahvin takaisin muoviselle tarjottimelle. Sitten nainen levittää sormensa rauhallisesti kahvilan pöydälle. Onneksi ensi viikolla on kynsihuolto. Kengät ja kynnet, hienon naisen käyntikortit, niin Sara ajattelee.
– Sinun ongelmasi on, ettet tunnusta omia ongelmiasi.
Sara laskee kädet syliinsä ja hymyilee pienesti. Hän ei näytä ulospäin lainkaan siltä, että laskisi juuri parhaillaan hitaasti kymmeneen.
– Onneksi sinä, rakas sisko, tiedät kaikki ongelmani ja haluat kertoa ne myös minulle. En ole ansainnut kaikkea tätä huolenpitoasi.
– Ei tuo nenäkkyys auta sinua, Siiri tuhahtaa ärtyneenä. – Ei kukaan voi elää noin.
Sara nipistää itseään ranteeseen. Auts! Se sattuu. Kyllä hän elää. Sara virnistää leveästi, kun ohikulkeva mies kääntyy vielä iskemään silmää.
– Sinä et tiedä rakkaudesta mitään.
Siirillä on aamulla ollut aikamoisen mittava riita miehensä, Karin, kanssa. Se tekee hänestä rakkauden asiantuntijan. Rakkaus tuntuu olevan siis kovaäänistä, satuttavaa ja hermoille käypää.
– Älä nyt, Sara hymähtää. – Minähän rakastan aina ja kaikkialla.
– Ei se ole mitään rakastamista.
– Eilenkin rakastin heti eteisessä. Maailma muuttui heti astetta paremmaksi paikaksi.
Eilen, niin. Sam pistäytyi käymään ennen keikkaansa. Sam soi Saralle puoli tuntia arvokasta aikaansa. Se sopi Saralle oikein hyvin.
– Kahvisi jäähtyy.
– Niin, niin, Siiri parkaisee. – Hyvänen aika, tunge nyt sinne suuhusi jotain ja ole hiljaa. Niinhän sinä ajattelet. Olet samanlainen kuin Kari.
Sara keskittyy sisarensa rauhoitteluun. Siiri on kunnon nainen. Perheellinen, sitoutunut, ahkera. Muistaa pukea lapsille kura-asut sadepäivinä. Osaa valmistaa mureaa karjalanpaistia. Ei osta koskaan kaupassa mitään ylimääräistä, vaan noudattaa listaansa säntillisesti.
– Minusta on inhottavaa ajatella, että sinä puuhastelet kahden miehen kanssa.
– Minustakin se on inhottavaa. En toivoisi sinun ajattelen sellaisia.
– Miten sinä teet sen? Siiri tiuskaisee. – Miten varmistat, etteivät ne miehet tule samaan aikaan?
Siiri on aina oudon kiinnostunut Saran miesasioista, kun ottaa huomioon, että kaikki pikkusiskon tekemiset ovat niin inhottavia, suorastaan kuvottavia.
– Voi, en minä tee elämästäni niin monimutkaista, Sara naurahtaa kevyesti ja katselee, miten kärpänen kiipeää säärtä pitkin.
– Sam ja Timo tietävät kyllä toisensa. Pelaan ihan avoimin kortein.
Sam on stand up -koomikko. Timo sen sijaan on asiallinen liikemies, joka osaa antaa arvoa elämän ylellisyyksille. Hieno auto, tyylikäs loftasunto, mittatilauspuku, ulkomaanmatkat ja kaunis nainen. Merkkejä menestyksestä.
– Sam on hyvä sängyssä. Timo näyttää vakuuttavalta vierelläni.
Sara kohauttaa olkapäitään.
– Miehet varmasti vihaavat toisiaan.
Oikeasti Sara luulee tilanteen lähinnä kiihottavan Samia ja Timoa. Sam kyselee aina kummallisuuksia Timosta. Pitääkö Timo alushousuja pukujensa alla? Jos, niin millaisia? Timoa taas kiinnostaa, saavatko koomikot naisia helposti. Heittelevätkö ihailijat heille pikkuhousuja?
– Voi ei. Päinvastoin. Luulen heidän salaisesti jopa vähän rakastavan toisiaan.
Tämä tiedonmurunen juuttuu Siirin kurkkuun.
– Sinun elämäntyylisi tappaa minut vielä.
Siiri yskii nousuvesi silmissään.
– Olemme siis jälleen kerran päätyneet suloiseen yksimielisyyteen. Olen moraaliton, karkea ja siveetön.
Sara seuraa ikkunasta, miten lokkijengi ryöstää läheistä roskakoria. Joukossa on pelottava voima.
– Kuule Sara, Siiri aloittaa tunnustellen. – Voisitko mitenkään lainata minulle sataa euroa?
Väistämättömästi he päätyvät aina tähän kysymykseen. Kotirouvana Siiri elää täysin miehensä hyväntahtoisuuden varassa. Eikä Kari, totta puhuen, ole mitenkään erityisen hyväntahtoinen luonne. Siiri ei taida saada paljoakaan viikkorahaa.
– Tiedätkö, että sinun kuuluisi saada palkkaa? Teet työtä kotona.
– Ei se nyt mitään oikeaa työtä ole, Siiri vähättelee.
– Totta hemmetissä on. Mihin joutuisimme, jos kukaan ei enää välittäisi lapsistaan?
– Äh. Minä vain vähän siivoan ja pyykkään. Laitan ruokaa ja hoidan lapsia.
-Illalla et ole yhtään väsynyt? Sara provosoi. – Päivä on ollut yhtä leikkiä vaan? Tsut, tsut, juna tulee! Hipan kautta kaikki kiltisti nukkumaan.
Vihdoinkin Sara saa Siirin nauramaan.
– Kaadun kuolleena sänkyyn, sisko tunnustaa. – Olen aina ihan loppu.
Sara nousee halaamaan siskoaan. Työntää satasen huomaamattomasti naisen käteen. Kyllä hän rakastaa siskoaan, vaikka he ovatkin kopsahtaneet eri puolille omenapuuta.
– Minä kyllä…
– Ei tarvitse, Sara vastustelee välittömästi.
Sanotaan Sarasta sitten mitä vain, mutta omiaan hän ei hylkää.
Sara huomaa taas jälleen kerran, miten suurenkin ihmisjoukon keskellä voi tuntea itsensä järjettömän yksinäiseksi. Hän taitaa olla myös väsynyt ylenpalttisesta työstä. Patterit ovat kastuneet ja pitäisi päästä nukkumaan ennen kuin ne ruostuvat kiinni koteloonsa.
Juuri valmistunut Rikka rokassa -minisarja oli, alan kielellä ilmaistuna, vaativa, mutta antoisa kokemus. Sara näytteli sarjassa sitä rikkaa, joka sekoittaa kaikkien muiden elämän. Rikkaa, joka on yhtä paha kuin kaikki muut ovat hyviä yhteensä. Ihan luonnerooli siis.
– Tässä me nyt olemme.
Illan isäntä, Ari, on noussut tuolin päälle pitämään puhetta.
– Ensi syksyn paras ja palkituin televisiosarja on nyt valmis. On aika vetää perskännit. Talo tarjoaa. Ai niin, ruokaakin on kyllä tarjolla. Mutta teidät tuntien…
Arin puhe päättyy hurrauksiin, ja kuohuviinipullojen korkit lentelevät ilmassa.
– Mitä seuraavaksi, Sara-kaunoiseni?
Ari tarttuu kiinni Saran kyynärpäästä. Ari on leppoisa, oikeasti mukava mies.
– Syksyllä kaupunginteatterissa alkavat Tsehovin Kirsikkapuiston harjoitukset. Näyttelen siinä Anjaa.
– Ahaa, tiedossa on siis paljon haukotuksia, pitsiverhoja sekä ikävystyneisyyttä.
– Toivottavasti yleisö ei kuitenkaan haukottele.
– Ei tietenkään, Ari lohduttaa.
– Miten yleisö voisi haukotella, kun se suu auki ihmettelee kauneuttasi. Jokainen nainen toivoisi olevansa sinä ja jokainen mies toivoisi olevansa sinussa.
Kirsikkapuisto-näytelmä kuvaa aateliston rappiota. Senhän Sara kuulemma hallitsee. Rappion.
– Tänä vuonna jätän kesäteatterin väliin.
Sara kumartuu kuiskaamaan Arin korvaan.
– Aion syödä ja nukkua. Toivottavasti vain muistan vielä, miten nukutaan. Mutta älä kerro kenellekään. Aion nimittäin nukkua yksin, mutten halua kenenkään silti luulevan, että alan pehmetä tai antaa periksi.
Ari hakee Saralle kuohuviiniä ja alkaa kertoa tulevasta projektistaan.
Mustasta maastoautosta nousee komea, mutta tällä nimenomaisella hetkellä, lievästi ärtynyt, mies. Hänellä olisi ollut töitäkin. Nyt ilta kuluu turhuuksiin. Roberto vie folioon pakatun kukkalaitteensa ja viinipullon keittiöön. Ari puhui pienistä ja vaatimattomista kutsuista muutaman mukavan ihmisen kanssa. Arilla on taito vähätellä. Talossa pyörii ainakin sata ihmistä, joilla jokaisella on paljon ja kovaäänistä sanottavaa. Eivät aivan hänen tyylisensä kutsut. Arin vika on se, että mies on niin sietämättömän mukava. Sellaisille ihmisille on vaikea sanoa ei. Robero ei pidä itseään erityisen empaattisena miehenä, mutta jopa hänet on riisuttu aseista Arin hyväntahtoisuuden edessä.
Roberto työskentelee omassa maahantuontiyrityksessään. Hän on kiireinen, toiminnan mies. Ei boheemi, räiskyvä taiteilijapersoona. Hän pitää itseään tyynenä ja itsevarmana. Roberto saa yleensä aina tahtonsa läpi, mutta tuon kaiken hän tekee pienieleisesti.
Roberto silmäilee vieraita välinpitämättömästi. Nykypäivän näyttelijättäret eivät häntä juurikaan kiinnosta. Marilyn Monroen mukana naisista katosi jotain viatonta ja suloista. Roberton katse pysähtyy vaaleaan kaunottareen. Nainen on hoikka, suorastaan laiha. Yllään naisella on pitkää ja kermaista, vartaloa myötäilevää. Ei lainkaan Roberton suosimaa uhkeaa mallia. Ei todellakaan mikään Marilyn jumpperissaan. Naisen iho on kalpea. Mies kuvittelee kasvoille muutamia hentoja kesakoita. Hiukset ovat kuin selkään ryöppyävää valkokultaa. Kullan arvon mies kyllä ymmärtää. Jostain syystä Roberton suuhun nousee Campanian rinteillä kypsyneiden San Marzano -tomaattien herkullinen maku. Nainen on samalla tapaa vastustamaton. Lupaus paratiisillisista nautinnoista. Tai sitten hän on vain väsynyt. Niin sen täytyy olla.
Roberto yrittää katsella muita ihmisiä, mutta silmät karkaavat aina vain takaisin tuohon eteeriseen kaunottareen. Nainen nauraa oikeissa kohdissa. Sirot kädet elehtivät. Roberto ei ole kuitenkaan aikoihin nähnyt surullisempia silmiä. Suu hymyilee, mutta silmät ovat sammuneet. Joskus lapsena mies muistaa nähneensä äidillään samanlaiset silmät. Muisto satuttaa häntä yhä.
– Roberto, Ari karjahtaa äkkiä ja huitoo tulemaan luokseen. Roberto ei haluaisi tavata naista. On väistämätöntä, että naisen luonne ei yllä lähellekään tämän ulkonäköä. Tästä eteenpäin loppu tulee olemaan alamäkeä, yhtä pettymystä.
– Siinähän sinä vihdoinkin olet, Ari riemastuu. – Kiitos, kun tulit.
– Tässä on Roberto, Ari esittelee miehen Saralle. – Roberto on Napolista, mutta kotiutunut hyvin Suomeen.
– Tämä kaunotar on Sara. Tunnetkin ehkä hänet?
– En.
– Tiedät nyt kuitenkin? Ari yrittää.
– En.
Sara näkee edessään klassisen casanovan. Oppikirjassa pitäisi tuollaisten miesten kohdalla lukea: “Varo! Vaara!”. Saraa itseään tosin vaara on aina kiehtonut. Eikö se ole asia, joka pitää häntä hengissä? Hän osaa kyllä pelata tällaisen miehen kanssa. Niin helppoa. Ehkä jopa vähän tylsää.
– Ai, mies Napolista. Omistatko täällä pizzerian?
– En.
– Olet kuitenkin pizzeriassa töissä?
– En.
– Kai sinä kuitenkin pidät pizzasta? Sara jatkaa sitkeästi.
– Pizzahan on kai kotoisin Napolista. Ettekö te italialaiset olekin tunnetusti ylpeitä ruokakulttuuristanne?
– Samalla lailla ylpeitä kuin te suomalaiset olette juomakulttuuristanne, Roberto vastaa tyynesti luoden merkitsevän katseen naisen kuohuviinilasiin.
– Roberto on kova naistenmies, Ari kuiskaa Saran korvaan.
Mikä mahtaakaan tehdä miehestä niin vastustamattoman, Sara miettii. Mustien silmien ja hiusten sekä jäntevän vartalon lisäksi. Unohtamatta napolilaisesta huokuvaa itsevarmuutta ja voimaa.
– Olen ollut huono isäntä, Ari huokaa teatraalisesti.
– Minun pitää mennä jakamaan säteilyäni muillekin vieraille.
– Heittele myös vähän keijupölyä, Sara vinkkaa.
– Saraa kutsutaan sydämettömäksi naiseksi, Ari vetää Roberton kauemmas Sarasta.
– Älä anna Saran hypnotisoida itseäsi.
Kaikki älä-alkuiset jutut ovat aina kiehtoneet Robertoa. Ari häipyy paikalta tyytyväisesti vihellellen.
Hetken Sara ja Roberto vain mulkoilevat toisiaan. Molemmat laativat taktiikkaansa. Sara päättää esitellä miehelle vähän suomalaista järkkymättömyyttä. Roberto taas aikoo aloittaa suoraan kovapanosammunnoilla.
– Mennäänkö ulos pihalle? Täällä on kuuma.
Mieskin tietää siis puutarhapaviljongissa olevasta divaanista. Sara osaa kyllä seurata miehen alkeellista ajatuksenjuoksua. Ennen pitkää hyttyset löytäisivät heidät pihan perältä, sitten olisi pakko paeta paviljongin suojiin. Siellä olisi viileää ja kosteaa. Roberto haluaisi italialaisena herrasmiehenä lämmittää Saraa. Sitten he sytyttäisivät yhdessä vajan tuleen. Noin niin kuin kuvaannollisesti.
– Minulla on ihan hyvä olla.
– Haluatko lisää juomaa? Voin hakea sinulle?
Niin varmasti voitkin, Sara hymähtää mielessään. Roberto yrittää siis tökerösti saada hänet juopumaan.
– Colaa, kiitos.
– Colaa ja…?
– Vain colaa, Sara vakuuttaa.
Mies tuo juoman, mutta laskee sen lähipöydälle.
– Tanssitaan, Roberto ojentaa kätensä.
Stereoista tulee Cutting Crew`n klassikko “I Just Died In Your Arms”.
– En taida nyt haluta.
Sara ei tartu miehen käteen. Hän ei aio painautua miehen kuumaa vartaloa vasten. Ei näin helpolla. Roberto saa luvan yrittää kovemmin.
– Tule nyt vain.
– Oletko värisokea? Sara ihmettelee.
– Etkö näe, että minua ei kiinnosta?
Mies kohauttaa olkapäitään.
– Meillä Napolissa punainen valo ei välttämättä tarkoita, että pitäisi pysähtyä.
– Meillä Suomessa sitten taas ollaan hyvin lainkuuliaisia.
– Laki on kylmä kumppani, Roberto hymähtää päättäen lennosta vaihtaa taktiikkaa. Hän tietää, mitä naiset eniten vihaavat. Toisia naisia. Toisia naisia omalla reviirillään.
– Hei, mies koskettaa ohikulkevaa naista selästä.
– Meitä ei olekaan vielä esitelty.
Ja niin Asta siirtyy joukkoon. Asta on kuvausjärjestelijä. Pirteä ja moderni nuori nainen. Sarasta tuleekin nyt yllättäen kolmas pyörä, kun Roberto suo Astalle kaiken huomionsa.
– Vedän myös pilatestunteja, Asta avautuu.
Asta oikein säteilee mielihyvää. Tuollainen kaikkivoipa hehku saa kenet tahansa näyttämään houkuttelevalta. Astakin on kauniimpi kuin koskaan. Sara toteaa merkillisen asian. Hän on hävinnyt. Näin ei ole käynyt aikoihin. Miten se oikein tapahtui?
Sara on hyvä näyttelijä. Sekä työssä että yksityiselämässään. Hän ei koskaan näytä todellisia tunteitaan. Hänellä on kokonainen konvehtirasiallinen tunnetiloja, joista voi aina valita sopivimman. Sara huomaa TV-sarjan nuoren kameramiehen lähestyvän. Sara ei juuri nyt muista miehen nimeä, mutta tämän kaihoisat katseet hän kyllä muistaa. Niinpä nainen päättää pelastaa nuorukaisen illan. Omansa hän jo pilasi.
Loppuillan Sara viettääkin sitten kuunteluoppilaana. Kameramies haluaa kertoa kaiken itsestään. Aivan kaiken. Toisinaan Sara unohtuu seuraamaan Robertoa. Miehen jylisevä nauru kohoaa muun puheensorinan yläpuolelle. Tuntuu kuin Astalla olisi paljon vitsikästä sanottavaa.
Kahden aikaan yöllä suurin osa on saamassa tarpeekseen. Liikaa ruokaa ja ehdottomasti liikaa juomaa on tehnyt tehtävänsä. Pihaan tilataan valikoima takseja. Varsinkin näyttelijät pääsevät esittelemään akrobatiataitojaan vääntäytyessään solmuihin mahtuakseen autoihin. Ilmaiset terapiatunnit saanut kameramies yrittää vetää Saran viereensä tilataksiin.
– Mene sinä vain. Unohdin käsilaukkuni.
– Mutta sehän roikkuu olkapäälläsi.
– Hyvää yötä. Kiitos mukavasta seurasta.
Sara hymyilee häikäisevästi ja lyö taksinoven kiinni. Sitten nainen riisuu kenkänsä, soittaa itselleen oman taksin ja lähtee kävelemään sitä vastaan. Paljaita jalkapohjia hieroo kesälomalta ihanasti tuoksuva hiekka. Sara yrittää kovasti olla miettimättä mustaa maastoautoa, johon hetkeä sitten nousi kikattava nuori nainen ja miestä, joka kohteliaana piteli ovea auki.
Kymmeneltä seuraavana aamuna Sara herää pölyhiukkaseen, joka kutittaa häntä nenästä. Kuivumaan laitetut pitkät, valkoiset ruusut tuoksuvat voimakkaasti. Sara tajuaa, ettei hänellä ole kiire mihinkään. Hän on lomalla. Lomalla. Mitähän ihmiset silloin yleensä tekevät? Sara hiipii ovenraosta takaisin nukkumatinmaahan nähdäkseen unia sydämestä, jossa on keskellä iso tasku täynnä pyristeleviä naisparkoja.
Illalla, kun Sara makaa lattialla, jalat nostettuina seinälle ja lukee itsestään kertovaa juttua, puhelin soi.
– Tiesithän, että yksin sängyssä olemisen jälkeen yksin syöminen on kamalinta, mitä ihminen voi kokea?
Ärsyttävä, jylisevä nauru paljastaa oitis soittajan.
– Voi, onko sinulle joskus käynyt niin? Sara surkuttelee.
– Eikö Asta pitänytkään pizzastasi?
Mies ohittaa kirpeän kommentin hyväntuulisella naurulla.
– Vaikka sinulla onkin jokin outo pakkomielle pizzasta, ajattelin kuitenkin tarjota sinulle kinkkua ja perunamunakasta.
– Minulla on kyllä juuri nyt seuraa, Sara valehtelee.
– Hän ei ole sinun tyyppiäsi. Turmelet vain poikaparan. Vanhako hän olikaan? Parikymppinen?
Sara saa vihdoin palkkionsa. Roberton hyväntuulisuus säröilee.
– Makaan tässä, Sara kuiskii vihjailevasti. – Makaan tässä lattialla kaikkien näiden kovien, kiiltävien ja uudelta tuoksuvien aikakauslehtien kanssa.
Helpotus rentouttaa Roberton jännittyneet lihakset.
– Mitä siellä kirjoitetaan sinusta?
– Sitä tavallista. Että olen vastustamaton ja virheetön helmi.
– Miltä se tuntuu?
– Kamalalta soopalta.
– Sitä minäkin, mies naurahtaa.
Roberto kertoo osoitteensa.
– Ehditkö tunnissa muuttumaan tuoksi virheettömäksi Sara-helmeksi?
– Anna minulle puolitoista. Katsos, naamioituminen vie päivä päivältä enemmän aikaa.
Roberto tuntuu ymmärtävän Saraa. Aivan turhan hyvin. Hän päättää yllättää miehen. Sara ei muista, milloin viimeksi olisi uskaltautunut ulos omana itsenään. Hän jättää meikit pussukkaan, unohtaa korut rasioihinsa ja saramaiset asut vaatehuoneeseen. Käy suihkussa, pukee farkut ja valkoisen paitapuseron. Sara tuntee olevansa täysin keskeneräinen. Eteisestä hän palaa vielä sisälle vetääkseen päähänsä suojaavan lippiksen ja aurinkolasit. Tämä on yksityisnäytös.
Roberto avaa oven yllään hassu esiliina, johon on painettu valokuva koirasta, joka jahtaa omaa häntäänsä.
– Kiva asu, Sara kehaisee.
– Korostaa miehisyyttäni. Eikö vain?
Roberto peittää hämmennyksensä pakenemalla nopeasti keittiöön.
– Munat ovat niin herkkiä palamaan. Tiedäthän?
– Oi, minä en tiedä ruoanlaitosta yhtään mitään, nainen selittää huolettomasti.
– Vaikka tarjoaisit paistettua hansikasta, olisin vaikuttunut.
Kerrankin Roberto ei tiedä, mitä ajatella. Hän odotti huolellisesti viimeisteltyä kaunotarta, mutta saikin paljon enemmän. Aidon ja oikean ihmisen. Pelottavan naisen. Tilanne vaatii uudelleenmäärittelyä. Roberto kurkkaa varovaisesti olohuoneeseen. Saran sormet juoksevat pitkin kirjanselkämyksiä.
– Sinäkin pidät elämäkerroista. Minullakin on tämä kirja.
Sara vaistoaa miehen epäilevän katseen.
– Usko vaan. Osaan kyllä lukea. Olen jo kauan osannut.
Roberto tuntee olevansa pulassa. Ei hän tällaista tilannut. Suunnitelmissa oli seksiä ylimielisen ja pöyhkeän kaunottaren kanssa. Sellaisen, joka tietää tämän leikin säännöt. Hän ei kaipaa käsi kädessä kävelyä tai nenänpäähän suukottelua.
– Ruoka on erinomaista, Sara kehuu ja nuolee huuliaan aistillisesti.
Keppostelija hänessä nauttii joka hetkestä. Sara tietää tarkalleen, mitä miehen päässä liikkuu. Roberto pudottaa haarukkansa kolisten lattialle.
– Minä en kaipaa ihmissuhdetta, mies murahtaa.
– Ymmärrän, Sara nyökkää.
– Pelkkä seksi riittää minulle hyvin.
– Tietysti.
– Ei lupauksia, ei vannomisia, ei sormuksia.
Miehen lista jatkuisi loputtomiin, mutta Sara painaa etusormensa Roberton huulille.
– Minä pystyn itse ostamaan omat sormukseni. Sitä paitsi, menin viime viikollakin ainakin kaksi kertaa naimisiin.
– Eikö sellainen ole Suomessa laitonta?
– Televisiossa ja teatterissa kaikki on sallittua.
– Oletko varma? Tästä? Roberto varmistaa.
– Kuule, Sara hymähtää silittäen samalla miehen kaulan syrjää.
– Älä pelkää, en minä ripustaudu. Minulla on teitä muitakin, joten en ole yhden varassa.
– Niinkö?
Jostain ihme syystä, jota Roberto ei halua ajatellakaan, naisen vastaus ei miellytä häntä. Onko Saralla eri mies joka viikonpäivälle? Onko hän, Roberto, sunnuntaimies? Sunnuntaimaalari, joka heittelee värejä vähän sinne päin.
– No, miten kauan itse muka olet ollut ilman naista?
– Liian kauan.
– Kaksi päivää? Sara ehdottaa.
– Neljä.
– Auts! Mahtaa tehdä jo kipeää.
Sara purskahtaa nauruun, ja Robertoltakin pääsee ihastuksen huokaus hänen huomatessaan paljastuvat hymykuopat. Nauru todellakin on Saran kaunein koru.
Jälkiruoka on suloisen makeaa. Ja se tarjoillaan asiaankuuluvasti ruokapöydältä.
– Tämä pöytä ei kestä enää toista näin rajua kattausta.
Alastomana Roberto kaivaa kaapista kaakaojauheella koristeltuja tiramisuja.
– Hain nämä aamulla suosikkipaikastani Dolcesta. Vain sinua varten.
– Tarjoatko misuille aina tiramisua? Ja, annat uskoa, että nainen on ainutkertainen? Vain sinua varten, Sara nauraa matkien Roberton tummaa ääntä.
– Itse asiassa, juuri niin minä teen. Totta. Olet oikeassa.
Aamulla Sara ja Roberto tuntevat olonsa hämmentyneiksi. Yöllinen riehakkuus ja huuma viipyilevät vielä aroilla ihoilla. Roberto katselee sormiaan kuin ihmetellen. Sarakin muistaa vielä, missä kaikkialla nuo sormet yöllä vaeltelivat. Ja, miltä ne tuntuivat. Nainen nielaisee, kumartuu suutelemaan miehen paljasta olkapäätä. Roberto kääntyy katsomaan Saraa silmissään nuotio, joka sytyttäisi metsäpalon keskellä monsuunisateitakin.
– No, aiotko tehdä minusta maailman onnellisimman naisen vai pyöräytämmekö me nyt sen napolilaisen pizzan?
– Minä sinulle pizzat näytän.
Muristen Roberto hyökkää Saran kimppuun ja iskee pedon hampaansa valkoiseen lihaan. Päivä etenee vähissä vaatteissa. Koko ajan Sara miettii, että oikeastaan hänen pitäisi lähteä. Koko ajan nainen tietää, ettei hän kykene. Ei vielä. Ei ihan vielä, mutta pian.
– Menisitkö avaamaan oven, Roberto suutelee Saran niskaa.
– Mutta pistä, hyvänen aika, vaikka tuo kylpytakki päällesi. En halua portailleni kuolevia miehiä.
– Mitä ihmeen miehiä? Sara mutisee ovelle kävellessään.
– Pizzanne, olkaa hyvä.
Nuori pizzalähetti pudottaa hyväntuoksuiset laatikot lattialle Saran nähdessään.
Roberto hiipii Saran taakse. Naisen tekisi mieli kääntyä suutelemaan miestä. Se olisi kuitenkin liikaa, liikaa kaikkea. Se paljastaisi kaiken. Hänet. Hänen tunteensa. Suutelemisen sijaan Sara avaa toisen pizzalaatikon ja repii itselleen mahtavan palasen.
– Tyydytinkö minä nyt sinut vihdoinkin?
– Olet menossa oikeaan suuntaan.
Illallinen on venymässä kahden päivän ateriakokonaisuudeksi. Jo toinen yö Roberton vieressä. Tähän olisi liian helppo tottua. Miehen käsi lepää luontevasti Saran rinnalla.
– Hitto, Sara kuiskaa yöhön. – Voi hiton hiton hitto!
Kello näyttää kahta yöllä. Saraa sattuu. Ajatukset ovat teräväreunaisia ja ilkeitä. Ne täyttävät hänen päänsä. Jo ensi kohtaamisella Roberto kiehtoi Saraa. Mutta, on Sara ennenkin upeita miehiä tavannut. Aina kutinasta on päässyt eroon raapimalla. Joskus on riittänyt vain nopea rapsutus, toisinaan on pitänyt raappia melkein vereslihalle. Koskaan ei ole kuitenkaan tarvinnut turvautua kortisonivoidetta kummempaan lääkkeeseen.
Nyt kun on hartaasti rapsuteltu kaksi päivää, Sara alkaa ymmärtää. Tämä on mennyt ihokerrosta syvemmälle. Veriin, luihin, elimiin. Se on noussut päähän. Sara on juopunut. Niin peloissaan, ettei koskaan. Ei edes sen hirveän näytelmän ensi-illassa, jossa hänen piti kulkea lavalla rinnat paljaina. Onko hänestä tulossa tavallinen? Sellainen nainen, joka laahustaa koko päivän vihreissä veluuriverskoissaan. Nainen, joka aamulla kauppaan ruokaostoksille mennessään upottaa kolikkonsa hedelmäpelin kitaan. Apua! Saran tarkoituksena oli vain pitää hauskaa. Hän toivoi hyvää seksiä, mutta saikin loistavaa rakastelua. Miksi juuri Roberton kanssa seksi muuttui rakasteluksi? Mikään Robertossa ei ennakolta viittannut siihen, että mies voisi löytää sen, jonka olemassaoloa Sarakaan ei enää muistanut. Saran sydämen.
Sara kerää vaatteensa ja hiipii niiden kanssa eteiseen. Hänen on pakko vielä palata takaisin katsomaan miestä.
– Hyvästi.
Roberto ei nuku. Hän antaa naisen lähteä. Ei tee mitään estääkseen sitä. Kun ovi painetaan hiljaa kiinni, Roberto vihaa itseään hetken, koska ei kyennyt sanomaan yhtä pikkuruista sanaa. Jää! Mutta tässä iässä sitä jo tietää, että rakkaus ja vapaus ovat toistensa vastakohtia. Kun pyydät naisen jäämään, menetät itsesi.
Saran pehmeä tuoksu jää vielä sänkyyn makaamaan. Roberton tekee mieli juosta ikkunaan seuraamaan naisen poistumista, mutta sellaista heikkoutta hän ei voi itselleen sallia. Roberto valitsi Saran, koska nainen on viehättävä, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa haluaisi viettää enempää aikaansa.
– Perché? Miksi sitten?
Miksi sitten tuntuu kuin hän olisi pihisevä ilmapallo, josta elämä alkaa vuotaa ulos?
– Peró. Mutta.
Mutta Roberto tietää, mikä auttaa. Kova työnteko hautaa naisen muiston. Ensimmäiseksi hänen pitää aamulla tuulettaa koko asunto Saran tuoksusta.
Saralla ei ole yhtä helppoa. Kauan kaivattu kesäloma vie naiselta hermot. Kaikki kiire ja rutiinit ovat kadonneet. Puhelin ei soi. On vain aikaa. Loputtomasti turhia tunteja.
– Kirottu kesäloma, Sara kiukuttelee sisarelleen Siirille, joka on saapunut yllätyskylään leipomansa rahkapiirakan kanssa.
– Nythän sinulla on aikaa olla Teron ja Samun kanssa, sisko muistuttaa. – Silleen.
– Timo ja Sam, Sara korjaa. – Olemme päättäneet lopettaa erityisen ystävyytemme.
Itse asiassa, tunti sitten Sara soitti molemmille miehille kertoakseen, että oli aika. Roberton vika. Miehen tapaaminen toimi kuin perusteellinen suolihuuhtelu. Kaikki vanha poistui rytinällä.
– Sam oli juuri syömässä hampurilaista, ja majoneesia valui hänen uudelle kesäpaidalleen.
– Siis, mitä?
– Niin, niin. Paita oli kuulemma luonnonvalkoinen ja siinä oli suuria sinisiä lintuja.
– Kiinnostavaa, Siiri huokailee.
– Samin oli palattava takaisin kotiin vaihtamaan paitaa. Hän on tarkka ulkonäöstään.
– Voi, voi. Toivottavasti kaapista löytyy toinen yhtä hieno paita.
Tuntuu kuin Siiri ei oikein arvostaisi Samia.
– Sam tähtää korkealle. Johonkin Vegasiin tai Disneyworldiin.
– Tai Näsinneulaan, Siiri lisää. – Mitä? On sekin korkealla.
– Timo sitten taas oli kiirehtimässä kokoukseen. Hänen mielestään kesä onkin uudistumisen aikaa. Aavistelen, että hänellä oli jo uusi uudistus katsottuna. Luulen, että tällä kertaa tumma. Timo uskoo rutiineihin ja säännöllisesti toistuviin matemaattisiin kaavioihin. Vaalea, tumma, punapää. Vaalea, tumma, punapää. Ymmärrätkö?
– Ensi kesänä on siis minun vuoroni, Siiri, joka on punapää suoraan Wellan tuubista, hymähtää.
– Harmi sinänsä! Sydänystävyytenne oli niin herttaista. Ostitteko muuten ystävänpäivänä toisillenne suklaasydämiä? Lähettelittekö maisemakortteja ulkomailta?
– Emme todellakaan. Kerran Sam toi minulle dalmatialaiskumisaappaat, jotka olivat kolme numeroa liian suuret. Olivat kuulemma alennuksen alennusmyynnistä. Ja Timo antoi joskus yhden punaisen ruusun, jonka oli saanut kunnallisvaaliehdokkaalta.
– Anteliaita miehiä siis, Siiri hymähtää rahkaviiksissään.
– Millainen hän muuten on? sisar jatkaa.
– Kuka?
– Se uusi mies.
– Ei minulla ole ketään.
– Minä pyörryn, Siiri voihkii. – Kerro heti, mitä olet tehnyt sisarelleni Saralle?
– Sara lähti pienelle lomalle. Mutta kyllä hän pian palaa. Tämä on vain väliaikaista voimien keruuta. Älä siis onnittele itseäsi turhaan, sisko. En ole tekemässä parannusta. Usko vain, olen edelleen paha. Ihan pirun paha.
Sara on varma, että tämä on vain väsymyksestä johtuvaa heikkoutta, joka menee ohitse. Sen on pakko mennä. Ei hänellä ole varaa tunteisiin. Tunteet eivät sovi hänelle. Ne tekevät ihmisestä tyhmän. Ja ryppyisen. Ja ihmisen.
– No, nyt kun sinusta on tullut pyhimys tai nunna tai pyhimysnunna, niin voisit ehkä katsoa Ainoa ja Akselia ensi viikolla? Lapset rakastavat sinua. Ja, minäkin harkitsisin rakastamista, jos suostuisit.
– Tiedäthän, että siedän kyllä heitä, pieninä kerta-annoksina, Sara huokaisee uupuneena jo pelkästä ajatuksesta. Siirin lasten energiasäiliö on pohjaton.
– Kiitos. Ja voisitko mitenkään…?
Sara ottaa kukkaronsa käsilaukustaan.
Roberto on tullut siihen tulokseen, ettei pelkkä työnteko riitä. Kahdentoista tunnin puurtamisen jälkeenkin hän saattaa yhä tuntea Saran haamun sängyssään. Nainen unohdetaan ehkä sittenkin parhaiten toisella naisella. Roberto muistaa heti Rean. Rea kykenee puhumaan tunnin sanomatta mitään. Realla on kaikkea isoa, johon upottaa kiusalliset ajatuksensa. Roberto haluaa wash and go -naisen, joka unohtuu samalla hetkellä, kun ovi painuu kiinni. Sellaiselle hän soittaa toiveikkaana. Sellaista hän ulkoiluttaa jo seuraavana iltapäivänä.
– Ciao, Roberto.
– Ciao, Filippa.
Filippa on jotain 70 ja sadan vuoden väliltä. Vanhalla naisella on paperista taitellut kasvot ja sirot ylioppilastytön sääret. Filippa ei ole viidessäkymmenessä vuodessakaan oppinut puhumaan kuin huonoa suomea.
– Näytät nuhjuiselta.
– Kiitos, Filippa. Aina yhtä hienotunteinen.
– Tarvitset naisen, Filippa sihahtaa samalla, kun nostaa tiskin ylitse kahta tiramisua.
– Minullahan on nainen, Roberto nauraa hyväntahtoisena.
– Katso vaikka.
Rea istuu nurkkapöydässä tutkimassa huolestuneen näköisenä jalkaansa.
Filippa kääntää Robertolle loukkaantuneena selkänsä.
– Katso, Roberto. Mitä tämä sinusta on?
Rea kuulostaa hyvin huolestuneelta.
– Se on jalka. Tarkemmin sanottuna reisi. Ja tuo tuossa on ihokarva.
– Onko tuo selluliittia? Sano!
– Mitä se on? Selluliitti?
Se on paljon enemmän, mitä Roberto olisi edes painajaisissaan osannut kuvitella. Ja, Rea tietää kaiken siitä. Selluliitista. Roberto on pula-nimisessä paikassa jumissa. Ei pääse eteen- eikä taaksepäin.
Sara on leiponut tosi kuivan kuivakakun. Aamulla se oli hänestä hyvä idea. Enää hän ei ole niin varma. Siirin lapset, Aino ja Akseli, koskettelevat ruskeahkoa möykkyä lautasella.
– Sara, mikä tuo on? Aino ihmettelee.
– Se on kakku.
– Äiti tekee erilaisia kakkuja.
– Niin, Akseli komppaa. – Äidin kakkuja voi myös syödä.
– Iskäkin sanoo aina, että äiti on kodin paras yleiskone.
– Iskäsi onkin idiootti, Sara mutisee.
– Sara, missä sinun aviomiehesi on? Onko se kuollut? Oletko sinä tappanut sen, kun se ei totellut sinua?
– Se erehtyi syömään tekemääni kakkua, Sara kivahtaa.
– Äiti varoittikin, että saatat olla ärtynyt, kun sinulla ei ole nyt miestä.
Sara haukkoo henkeään. Mistä kaikesta Siiri oikein lastensa kanssa keskustelee? Hänen seksielämästään?
– Minä haluan sitä painavaa jäätelöä, jossa on hedelmiä.
– Minä haluan keltaisen sateenvarjon.
– Minä haluan istua korkeaan tuoliin. Jooko? Saanko? Ja minusta ei saa pitää kiinni. Minä kirkaisen, jos minusta pitää kiinni.
Sara miettii paikkoja, joihin näiden kahden aktiivisen ja äänekkään pikkuihmisen kanssa kehtaisi mennä. Seurauksena voi olla porttikielto tai vähintään paheksuvia katseita. Sitten Sara muistaa Roberton mainostaman Dolcen. Äkkiä hänelle tulee lähes pakonomainen tarve mennä paikkaan, jossa tietää miehenkin joskus käyneen.
– Olet epätoivoinen, Sara höpöttää itselleen pukiessaan lapsia. – Nöyryytät itseäsi.
Aino haluaa neonvihreät aurinkolasit ja pinkin lippiksen, jossa on keltainen dinosaurus.
– Sieltä saa italialaista jäätelöä. Lapset haluavat sitä niin kovin. En minä muuten sinne menisi.
– Sara, kenelle sinä puhut? Akseli ihmettelee ja tunkee jalkojaan lenkkareihin, joihin syttyy kantaan valo jokaisella askeleella.
– Luoja, miltä te näytätte, Sara kauhistelee. – Näytätte ihan, ihan lapsilta.
– Ihanilta lapsilta, Aino täydentää lapsen itsevarmuudella.
Aino yrittää hyppiä Saran käsivarrella narua. Akselin tavoitteena tuntuu olevan vasemman olkapään pallonivelen saaminen pois paikoiltaan. Sara yrittää näytellä hymyilevää äitiä. Ei onnistu. Sitten hän kokeilee tiukkaotteisen nannyn otteita. Ei tepsi. Nääntyneenä hän on lopulta vain oma itsensä. Sara, joka ei ole kauhean hyvä lasten kanssa.
Sara saapuu lainalapsineen Dolceen sivuilleen vilkuilematta. Aino nuolee jäätelötiskin suojalasia pitkin, nautiskelevin vedoin.
– Otan tuota mustaa.
– Se on lakritsia. Mahdatkohan pitää siitä? Se on väkevää.
– Minä otan aina tätä mustaa, Aino jankkaa.
– Bella bambini, ihastelee harmaahiuksinen myyjätär. Akseli näyttää naiselle kieltään.
Katoavaista on maallinen kauneus, Sara ajattelee, kun myyjän lempeä hymy putoaa. Akseli saa mansikkaleivoksensa ja painaa etusormensa sen lävitse.
– Katso! Mansikka sormessa.
– Hienoa! Sara toteaa.
– Katso, mansikka Saran puserossa.
Lapset syöksyvät ikkunapaikalle. Sara yrittää irrottaa hyytelöityä mansikkaa keltaisesta sifonkipuserostaan.
– Roberto, Rea irrottaa otteensa reidestään tarttuen miehen käsivarteen.
– Katso, kuka tuli. Ei, älä katso! Katso niin, ettei se huomaa.
Roberto on kiitollinen aiheenvaihdoksesta. Mies näkee kaksi levotonta lasta ja suuren aurinkohatun.
– Se on Sara. Sara Sirén. Näyttelijä.
– Sara. Roberton Sara. Syyllinen.
– En usko, että Sara on luonnossa läheskään yhtä kaunis kuin televisiossa ja lehdissä. Tiedäthän, kaikki on pelkkää illuusiota.
Mies sitten taas uskoo. Itse asiassa, hän tietää. Sara on kaunein hänen näkemänsä nainen. Kaunis illalla ja aamulla sekä kaiken aikaa siinä välissä.
– En tiennyt, että Saralla on lapsia, Rea ihmettelee.
Roberto on raivoissaan. Saralla on lapsia. Kaksi aivan Saran näköistä lasta. Eikä hän ole kummankaan isä. Ei tietenkään ole. Eikä haluaisi ollakaan. Pellenä Sara sen sijaan taisi häntä pitää. Onko hänen selässään lappu, jossa lukee “pidä minua pilkkanasi”? Sara kertoi reiästä isoäitinsä sydämessä ja jopa Lontoon eläintarhan mustasta pantterista, muttei lapsistaan. Millainen äiti nainen oikein on? Ei kovin kummoinen, Roberto tuhahtaa katsellessaan ikkunapöydän kaaosta.
– Sara. Tämä jäätelö on pahaa. Miksi ostit minulle tällaista?
– Sinähän vaadit sitä.
– Äiti ei olisi koskaan ostanut. Minä haluan sitä punaista jäätelöä.
– Minulla on pissahätä, ilmoittaa Akseli.
– No, mennään äkkiä vessaan, Sara kiirehtii.
– Ei tarvitse. Tuli jo.
Aino alkaa huutaa ja itkeä. Yhtä aikaa. Tuota taitoa moni näyttelijäkin kadehtisi. Sara katsoo epätoivoissaan pisaroita, jotka valuvat Akselin tuolilta lattialle.
– Rauhoitu, Aino. Minä haen sinulle mansikkajäätelöä.
Sara silittää Ainon päätä, mutta lapsi iskee piraijanhampaansa hänen ranteeseensa.
– Haen vessasta paperia, ja pyyhin paikat kuiviksi.
– Tuntuu inhottavalta, Akseli mankuu. – Minä riisun housut.
– Älä nyt, Sara parahtaa. – Ei kahvilassa voi.
Näköjään voi. Akseli seisoo alushousuisillaan ja iskee häväistyt housunsa mansikkaleivoksen päälle.
Sara on neuvoton. Improvisaatioharjoituksista ei ole tässä apua. Tämä on tosi elämää. Pissantuoksuista naisen elämää.
– Tule tänne. Sidotaan tämä vyötäisille.
Sara riisuu pinkin silkkihuivinsa ja yrittää peittää sillä pojan Batman-alushousuja.
– Se on tyttöjen väri. Ja haisee pahalta. Ihan tiskiaineelta.
Mikä tyhjentävä analyysi Saran uudesta sitrushedelmien tuoksusta. Sadan euron pullo tiskiainetta.
– Enkä minä pistä hametta. Jos pihakaverit näkevät.
– Akseli, kuule. Tämä ei olekaan nyt hame, vaan saronki. Tyynellä valtamerellä miehetkin käyttävät näitä. Pihakaverit haluavat varmasti samanlaiset.
– Varmastiko? niiskuttava Akseli varmistaa vielä.
– Kaikki miehet haluaisivat tällaisen. Isäsikin ihan varmasti.
Sara katsoo varovasti ympärilleen kahvilassa. Heidän esityksensä on hiljentänyt koko huoneen. Ei mitään sorinaa. Ihmisillä on joko vahingoniloinen tai utelias katse. Onko tuo se? kuuluu supinaa. Yksi näpräilee kännykkäkameraansa lisäansioiden toivossa.
Sara kohtaa mustat silmät, joissa läikehtii viha ja halveksunta. Roberto. Roberto, uhkea nainen ja tiramisut. Sara laskee katseensa. Kurkku ja posket tuntuvat kirvelevän punaisilta.
– Minä menen nyt juttelemaan, Rea päättää. – Pyydän nimikirjoituksen.
– Etkä mene. Milloin olet alkanut kerätä nimikirjoituksia?
– Haluan nähdä, miltä Sara näyttää läheltä. Onko minua paremman näköinen? Heh, heh!
– Teistä ei voi puhua edes samana päivänä, Roberto pihisee itsekseen. Rea on viehättävä nainen, muttei hän ole Sara.
– Kiitos, Rea kujertaa.
Jokainen ymmärtää lauseet omalla tavallaan.
Sara huomioi uhkean naisen lähestymisen. Hän on juuri käynyt ostamassa Ainolle punaista jäätelöä. Saronki on hetkeksi vienyt Akselin mielenkiinnon. Hetken kaikki on yhtä perheidylliä.
– Sara Sirén?
Saran tekee mieli kieltäytyä kunniasta. Jos hän ei vastaa, ehkä nainen poistuu vieden Roberton mukanaan.
– Sara. Tuo isotissinen täti kysyy sinua, Aino tönäisee kummitätiään.
– Ovatko ne oikeat? Akseli ihmettelee pyörittäen silmiään.
– Miksei sinulla, Sara, ole tuollaisia, vaikka olet kuuluisa?
Saran on pakko ottaa tilanne haltuunsa.
– Anteeksi. Lapset vain ilmaisevat ihailuaan vähän karkeasti.
– Emmekä ilmaise, Akseli huutaa. – Mihin sinä laitat ne, kun menet lenkille? Voiko ne ottaa välillä pois?
Rean ystävälliseksi muotoiltu ilme alkaa rappeutua lasten hyökkäyksen edessä.
– Roberto, tuletko tänne? Rea anelee.
Tilanne ei taida edetä naisen suunnittelemalla tavalla, Sara arvelee.
– Diavolo! Roberto kiroilee itsekseen.
Eihän hän Saraa pelkää. Eihän?
– Tässä on Roberto, Rea esittelee.
Roberto ei tervehdi. Ei liioin Sara. Jäinen räntäsade täyttää kahvilan. Sinulla on naisystävä, Saran silmät viestivät. Senkin sika! Itselläsi on kaksi lasta, Roberton katse vastaa. Senkin, senkin äiti!
– Hei Roope, Akseli huudahtaa välittämättä aikuisten hämmennyksestä. – Katso! Käytätkö sinäkin tällaisia?
– En todellakaan.
– Sinä lupasit, Akseli on aloittelemassa vitinää. – Sara, sinä sanoit, että kaikki miehet haluaisivat tällaisen.
Sara väläyttää Robertolle kulmahampaitaan.
– Tarkoitin vain, että sinä näytät tyrmäävältä, Roberto korjaa. – Äitisi on varmasti oikeassa. Kyllä hän tietää, mitä miehet haluavat.
– Äiti ei kestä meitä enää. Äiti sanoi, että meidät on kasvatettu pellossa. Se sanoi lähtevänsä sinne, missä pippuri kasvaa? Missä se muuten kasvaa?
– Intiassa, Sara vastaa automaattisesti.
– Äiti sanoi, että nyt kun Sara ei enää harrasta…mitä se nyt olikaan?
– Irtosuhteita, auttaa Aino.
– Ja, että Sara saa nyt ottaa meidät ja maksaa siitä, kun iskä sanoi kerran, että hän keksisi Saralle monta hyvää käyttötapaa.
Akseli nauttii jakamattoman huomion kohteena olemisesta.
– Mitä ne ovat? Keksitkö sinäkin Saralle sellaisia hyviä käyttötapoja? Akseli utelee Robertolta.
– Kyllä minä taidan keksiä, mies huokaisee vihdoin.
– Sara onkin sitten tosi monikäyttöinen, Akseli riemuitsee.
– Sara on kyllä aika huono äiti, Aino keksii. – Se ei ole koskaan yhtään kiukkuinen.
Kaikki neljä katsovat Saraa, joka ei kyllä hymyile.
– Äidin mielestä Sara tarvitsee kunnollisen miehen, Aino vinkkaa.
– Meidän iskä ei kai ole aina kunnollinen, Akseli lisää. – Se on…mikä eläin se nyt olikaan?
– Pukki, Aino esittelee eläintuntemustaan.
– Haluaisitko sinä, Roope, ruveta Saran mieheksi? Sara ei kyllä osaa laittaa ruokaa, mutta se hymyilee välillä tosi nätisti. Ja sillä on suu täynnä valkoisia hampaita.
– Niin, Aino jatkaa. – Ja sillä on paljon papereita, joihin voi soittaa ja tilata ruokaa. Mekin soitamme illalla. Minä otan kaksi pizzaa.
Aino katsoo Saraa uhmakkaana. Kun Sara ei sano mitään, tyttö lisää.
– Otan sittenkin kolme pizzaa.
– Niin, Rea huokaisee päätään pyöritellen. – Itse asiassa, tulin vain pyytämään nimikirjoitusta.
– Saanko minä kirjoittaa nimikirjoituksen? Aino anelee.
– Saanhan. Olen kuuluisa mutanttininjaprinsessa.
– Et sinä osaa kirjoittaa, Akseli hörähtää. – Olet pelkkä vauva.
– Mutta ei sillä nyt väliä, Rea jatkaa ja vetää veteläksi muuttuneen Roberton perässään ulos.
Ikkunasta Sara näkee, miten Rea iskee kadulla Robertoa käsilaukulla päähän.
Seuraavana yönä kukaan ei saa unta. Lapset ovat ylensyöneet pienet vatsansa polttaviksi. Rea aloittaa yön punaviinillä, tanssii korkokenkänsä piloille ja tervehtii aamu-usvaa valkoviinillä. Roberto lukee jännittävää kirjaa, jossa päähenkilö rakastuu naiseen, joka näyttää aivan Saralta. Sara sen sijaan selailee vanhoja valokuvia. Näyttääkö hän onnelliselta? Hehkuuko hän? Ei, hän on kaunis, mutta hengetön. Hän näyttää siltä, että tarvitsisi potkun persuksiinsa.
Aamuun mennessä jokainen on tehnyt omat päätöksensä. Lapset ovat tulleet siihen tulokseen, että ensi kerralla tilataan pizzat eri firmasta. Näissä oli liian vähän täytteitä. Rea sen sijaan avaa juuri silmiään kello kaksitoista päivällä. Hänen vierellään makaa mies päässään ruskea villapipo, johon on brodeerattu teksti “Beach Bum”. Rea siunaa juomansa viinit, jotka varmistavat sen, ettei hän muista. Hän ei halua muistaa. Roberto on kirjoittanut mielessään oman romaaninsa. Hän on päätynyt onnelliseen loppuun. Päähenkilön pitää saada elämänsä nainen.
Sara istuu pienellä terassillaan kaupungin yllä. Hän on nostanut jalkansa kaiteen päälle. Varpaiden punainen lakka on pahasti lohkeillut. Sellainen ei nyt kiinnosta häntä. Hänen vanha elämänsä ja elämäntapansa on muuttunut hänelle vihamieliseksi. Hän on muuttunut liikaa mahtuakseen enää entiseen. Kasvanut saamatta lisäkiloja.
Sara on päättänyt olla ottamatta enää uutta rakastajaa. Sen sijaan hän aikoo ottaa rakkaan. Juuri sellaisen ällöttävän, siirappisen ja kylkeen liimautuvan rakkauden, jonka kanssa voi puhua vain hanipupujen kieltä. Nyt pitää enää saada itse Herra Mussukka lentämään kiinni liimapaperiin. Pieni hymy on syntymäisillään hänen kasvoilleen. Sara antautuu haaveilemaan. Ensimmäistä kertaa aikuisella iällään.
– En minä ole sellaisella tuulella, Roberto tuskailee seuraten samalla ikkunastaan, miten kesykyyhky nokkii omenanrankaa. Ari ei ota millään uskoakseen, ettei häntä nyt kiinnosta olut, ei makkara, ei edes olutmakkara.
– Haluaisin uskoa, että minulla on jotain sinua kiinnostavaa, Ari jatkaa lopettaen puhelun.
Kesäinen ilta on hehkeimmillään. Kaunis luonto ei kuitenkaan onnistu rauhoittamaan Roberton mieltä, joka on levoton ja kutiseva.
– Olenko aikaisessa? Roberto ihmettelee, kun ei näe Arin luona muita vieraita.
– Toivon totisesti, ettet ainakaan olisi myöhässä, Ari huokaisee epämääräisesti. – Miten sinäkin, aikuinen mies, teet asioistasi näin vaikeita. Jollen minä olisi niin hyvä ystävä, mitä tekisit. Istuisit kotona itkemässä?
– Mitä sinä olet oikein ottanut? Roberto ihmettelee.
Sora valittaa, kun hopeanhohtoinen Lancia Musa kaartaa pihalle.
– Jollakin on makua, Roberto ihailee autoa, joka on italialaista laatua.
Molemmat miehet tuijottavat autosta paljastuvia pitkiä sääriä, kapeaa vyötäröä, kiiltäviä huulia ja vapaana laskeutuvia vaaleita hiuksia.
– Affascinante, Roberto henkäisee.
Sitä Sara todellakin on, kiehtova ja lumoava.
– Tuo on suomalaista laatua, Ari kuiskaa. – Vain näistä metsistä ja järvistä voi syntyä tuollaisia taianomaisia näkyjä.
Roberto nieleskelee. Hänen kätensä etsivät taskuista turvaa. Saran päihdyttävä olemus pysähdyttää lintujen laulun, saa metsänkin huokailemaan.
– Sinähän käskit minun pysyä kaukana hänestä, Roberto muistuttaa.
– Vain, koska tiesin kiellon innostavan sinua, Ari nauraa.
– Vaikka en olisikaan näin poikkeuksellisen älykäs, näkisin kuitenkin heti teidän olevan toistenne vertaisia.
Saran ensimmäinen reaktio on paeta ja kovaa. Mutta Roberton katse haastaa hänet.
– Missä muut ovat? Sarakin ihmettelee.
– Muut peruivat tulonsa, Ari virnistää monimielisesti.
– Niin varmaan.
– Enkä minäkään voi hyvin.
– Kieroilu ja valehtelu ovat myrkyttäneet kehosi, Roberto hymähtää siirtämättä katsettaan hetkeksikään Sarasta. – Sinä olet sairas mies, Ari.
– Juuri sitähän minä tässä yritän selittää. Kiitos!
Ari päästää pulumaisen kurkkukujerruksen, nappaa grillipöydältä mukaansa olutpullon ja pyrähtää sisätiloihin.
Sara hypistelee kaula-aukkoaan.
– Missä naisystäväsi on?
– Samassa paikassa kuin sinun rakastajasi.
– Eli?
– Muistoissa.
Siihen Saralla ei ole mitään lisättävää.
– Jäivätkö lapset henkiin sinun hoivissasi?
Roberto katsoo Saraa hellästi. Minun naiseni, mies ajattelee. Eikä häntä kauhistuta lainkaan.
– Älä yhtään virnistele. Lapset rakastavat minua. He haluavat taas huomenna tulla luokseni.
– Eivät ole ainoita. Minäkin haluan tulla luoksesi heti.
– Voit ehkä joutua pukeutumaan saronkiin, Sara varoittaa.
– Kestän sen kyllä, mies vakuuttaa. – Ti amo, Sara. Kestätkö sinä sen?
Sara tietää jo oikean vastauksen.
– Rakastan sinua, Sara vastaa äänellä, joka ei ole hänen omansa ja kuitenkin on.
Sydämettömällä Saralla tuntuu vasemman rinnan alla jotain, mikä liikkuu ja sykkii.
(Kirjoitukseni jostain kymmenien vuosien takaa. Romanttiselta kaudelta.)
