Toiset nostavat tämän puheissaan linnaksi. Osa pitää enintään kartanona. Sitten on vielä niitä, jotka näkevät tässä pelkän vanhan, homeongelmaisen talon. Minulle tämä ei ole mitään noista. Ei pelkkä rakennus, vaan ennemminkin elävä olento, joka hengittää ja huokailee rappausten murtuneista saumoista.
Olen niin onnellinen tästä osa-aikaisesta työpaikastani, että voisin halata itseni mustelmille. Nimittäin, jos olisin halailijatyyppiä, mitä en todellakaan ole. Nyt sen sijaan nipistän itseäni pikaisesti käsivarresta. Samalla saan varmistuksen siitä, että olen yhä elossa. Jotkut kanssaihmisistäni nimittäin ovat sitä mieltä, että minussa ei ole ihmistä nimeksikään. Ei ainakaan naista.
-Älä nyt siihen rievun eteen sekoa.
Lippukassan Ilona tuntuu toisinaan johtavan jonkinlaista kapinaa minua vastaan. Nytkin pinkit huulet ovat tutussa, tyytymättömässä, hymähdysasennossa.
-Rievun? ihmettelen. Kyseinen riepu sattuu olemaan upeasti entisöity kuvallinen seinävaate, jossa esitellään vanhojen sukujen värikkäitä vaakunoita.
-Kaikkea ne viitsivät seinille ripustaa. Brad Pittin julisteen voisin vielä ymmärtää, Ilona hymähtää päätään puistellen.
En viitsi muistuttaa, että tämä on museo. Ja, museoissa on tapana esitellä vanhoja esineitä.
-Tuota, nielaisen alas jonkin hyttyseltä maistuvan. -Jos Brad Pitt eli jo 1700-luvulla, niin melkoisen hyvin on säilynyt.
-No, neiti äly, Ilona naksauttaa kieltään loukkaantuneena ja mutisee hiljaa jatkoksi sanan ”kääpiö”.
-Minkähän nimisiä filmitähtiä tuolloin 1700-luvulla sitten oikein eleli? Että kuka olikaan television kuumin tähti? Mitä?
Katson suoraan Ilonan silmiin. Viime viikolla ne olivat mielestäni kirkkaansiniset. Nyt silmät ovat raskaan tummanruskeat.
-Jaaha. Oliko liian vaikea kysymys? Voi, voi! Kun ei pitäisi leikkiä opasta, jos ei osaa vastata kysymyksiin.
-Tuota. Ensimmäiset televisiolähetykset taisivat alkaa Suomessa vasta 1950-luvulla.
-Mitä siitä sitten?
Niin, mitäpä siitä, ajattelen itsekseni. Sitä vaan, että Salkkareita ei voinut katsella vielä 1700-luvulla. En millään haluaisi nolata tyttöä. Minulla on sisua olla hyvä sellaisellekin, joka haluaa avoimesti kaataa ämpärillisen tuoretta ja lämmintä (sitä itseään) niskaani.
-Hei, olisit varmaan pitänyt Ranskan kuningattaresta Marie Antoinettesta. Hän oli sen ajan kuuluisuus. Ulkomuodoltaan kaltaisesi kaunotar.
Sisään ujutettu kohteliaisuus ei saa Ilonaa pehmenemään.
-Versailles’ssa Marie Antoinette antoi sen legendaarisen vastauksensa, jonka sinäkin olet varmasti kuullut, innostan Ilonaa. -Hänelle valitettiin, ettei kansalla ole lainkaan leipää. Tähän kuningatar vastasi: ”No, syökööt sitten leivoksia!”
Ilona tuijottaa minua vakavana.
-Toivottavasti tuo ei ole tarttuvaa.
-Mikä tuo? huudan naisen poistuvalle selälle.
-Kuolettava tylsyys. Olet tehokkaampi kuin unilääke.
Hetkeä myöhemmin lippukassan ohi kulkiessani, en voi välttyä kuulemasta, miten Ilona kikattaa puhelimeensa.
-Siis, sanoin miehelle, että jos se kerran on niin hyvä lehti, mitä väität, tule tuomaan minulle näytenumero. Joo, yhdeksältä illalla soi sitten ovikello. Ensimmäisenä tuulikaappiin työntyy sellainen lapionkokoinen käsi ja naistenlehti. Sitten perässä tulee itse myyntitykki. Tulee ja tulee. Tajuatko? Että sitä miestä riitti. Mutta, riittihän siinä luettavaa aamuun asti. Oli sen verran tuhti lukupaketti!
Linjan toisesta päästä kuuluu innostavia kiljahduksia.
-Mutta en minä sitä lehteä tilannut, Ilona jatkaa. -Ei, tietenkään en kertonut Ripalle mitään. Tämä oli vaan sellaista ilmaisjakelua. Kuka niitä laskee.
Odottelen päivän ensimmäiselle opastetulle kierrokselle saapuvia. Oion asiallista sinistä puolihamettani. Nuuskaisen vaivihkaa valkoisen paitapuseroni kainaloita. En todellakaan ole mikään rutinoitunut esiintyjä, joka puhkeaa kukkaan katseiden alla. Pystyn tähän vain, koska osaan asiani. Esittelen 300 vuoden takaista maailmaa, sen ajan sisustuksia ja kulttuuria. En itseäni.
-Tuon ajan muotiuutuushan oli tulppaani.
Annan, toivottavasti vakuuttavan, katseeni kiertää koko kymmenhenkisessä ryhmässä.
-Tulppaani oli erittäin suosittu koristeaihe niin maalattuna, veistettynä, kirjottuna kuin pakotettunakin.
-Pakotettuna?
Ihmettelijä ei ole muistanut kammata tummia hiuksiaan pariin viikkoon. Villinnäköinen nuori mies, jonka olemuksesta henkii itsevarmuus ja jonkinasteinen halveksunta tai ylemmyys muita kohtaan. Tai, ehkä se on vain välinpitämättömyyttä. Mistä minä tietäisin. Ihmiset eivät todellakaan ole erityisosaamistani. Etenkään nuoret miehet.
-Niin, venytän sanaa yrittäessäni miettiä napakkaa vastausta. Hyvä opas on lyhytsanainen. Kaikkinainen turhanpäiväinen jaarittelu saa ihmiset haukottelemaan ja katselemaan kaihoisasti kahvion suuntaan.
-Pakottaminen lienee niitä vanhimpia metallin muokkaustapoja.
-Niin, niin. Mutta mitä se pakottaminen on? mies jankkaa.
Tämä ei lupaile hyvää. Joukossamme on vaikea tapaus.
-Juurihan minä selitin, hymyilen kaikilla helmihampaillani.
-Mutta, en silti ihan ymmärtänyt, miten sitä pakotetaan?
-Tästä ikkunasta näkyy hyvin kartanoa ympäröivä englantilainen maisemapuisto. Puiston perällä on pieni merikylpylä.
Päätän ohjata ihmisten huomion toisaalle.
-Mikä tämä kippo oikein on?
Taas sama ärsyttävä ääni, joka riipii hermojani. Vastahakoisesti hyvästelen rauhoittavan puistomaiseman kääntyen kohti riivaajaani. Mies pyörittelee korvaamatonta astiaa huolettomasti käsissään.
-Ei niihin saa koskea, tiuskaisen.
Mies rapsuttaa astian pohjaa.
-Made in China.
-Tuskinpa vain, huokaisen. -Ole hyvä ja pistä se heti takaisin. Ja varovasti.
Naputan vaativasti miehen sivulla seisovaa kylttiä, jossa kielletään esineisiin koskeminen.
-Tämä sinikoristeinen kippo on Hollannissa valmistettu fajanssivati. Kuten huomaatte, se jäljittelee taitavasti kiinalaista posliinia.
-En oikein ymmärrä.
Jotkut ne rakastavat ääntään.
-Näitä samanlaisia riisikulhoja saa tuolta Tarjousladosta. Viimeksi taisivat maksaa euron kappale.
Mielenosoituksellisesti käännän miehelle selkäni.
-Minä ostin niitä kolme. Yksi on jo mennyt rikki.
Katselen raollaan olevaa ikkunaa haaveillen. Hyppäänkö siitä itse vai työnnänkö tuon miehen alas?
-Hei, tämä on mielenkiintoinen!
Kaikki kääntyvät katsomaan. Muutama nuorempi nainen tirskahtaa. Suomalaiset rakastavat, kun joku tekee itsestään pelleä.
-Käytettiinkö jo 1700-luvulla Lumenea?
Mies nostaa ikkunapenkiltä kaikkien ihailtavaksi sinisen huulipunahylsyn. Minun huulipunani. Se, jonka hävitin aamulla.
-Aatelisrouvat olivat siis mieltyneitä Niittykeijy-sävyyn. Hyvin mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta.
Riuhtaisen huulipunan miehen kädestä.
-Jäänyt varmaan joltain, selitän.
-Varmaan, mies nauraa. -Ehkä siltä hirveältä pakottajalta.
-Eiköhän tämä ollut tässä. Kiitos kaikille kiinnostuksesta. Ulkona kannattaa kiinnittää huomio erityisesti harmaa- ja palsamipoppeleihin sekä puistopaviljonkiin, joka aikaisemmin toimi siis kylpylärakennuksena.
-Et ole vielä kertonut, mikä tämä on?
Mielessäni vilisee hakkuja ja isoja kärpäslätkiä. Jalkapuita ja kuonokoppia.
-Se on valvontakamera, huokaisen.
Tönäisen miehen selästä matkaan. Saattelen räyhähengen ja muut turistit ala-aulaan. Sitten peruutan henkilökunnan tiloihin kiroilemaan rumasti ja lujaa.
Viikkoa myöhemmin vastaanotan bussillisen marttoja. Kalevalakorut rinnuksillaan naiset pörisevät ympärilläni kuin parvi mehiläisiä.
-Vieläkö ehtii mukaan kierrokselle?
Painajainen viime viikolta on palannut. Voimia keränneenä.
-Ikävä kyllä, nyt on täyttä.
-Kyllähän me tuollainen mukava poika pannaan vaikka taskuun, eräs martoista lepertelee.
-Voi kiitos, mies hymyilee kyseiselle martalle. -Minä kun niin rakastan historiaa.
Mikä mielistelijä. Mikä valehtelija. Seuraavaksi mies alkaa varmaan kertoa rakkaudestaan Tupperwaren muovikippoihin.
Jo kymmenen minuuttia kulunut, ja kaikki on mennyt hyvin. Alan olla varovaisen toiveikas. Jospa tämä onkin sen viimeviikkoisen kaksoisveli ja ihan normaali.
-Hei, ei sinne saa mennä! huudan.
Mies on tunkenut itsensä suojaköyden taakse rynkyttämään lukittua ovea.
-Etkö näe, että siinä on köysi edessä? ihmettelen.
-Ai, eikö tämä olekaan pyykkinaru? Pikkuvaatteille? Alushousuille ja rintaliiveille?
-Kiitos, riittää! Keskeytän nopeasti miehen luettelon naisen intiimeistä asusteista.
-Tähän huoneeseen liittyykin sitten paljon kummitustarinoita.
Olemme siirtyneet pieneen huoneeseen, josta johtavat kapeat portaat ylös. Talon herran kerrotaan lukinneen vaimonsa aina matkojensa ajaksi ylhäällä sijaitsevaan komeroon. Uskotaan, että elämänsä täällä vankeudessa viettäneen onnettoman rouvan sielu on jäänyt kummittelemaan. Jotkut väittävät nähneensä tämän huoneen ikkunan alla outoja valoja. Sellaisia kutsutaan aavevaloiksi tai virvatuliksi. Ne ovat mystisiä valoja, jotka osoittavat kuolleen paikkaa.
-Tarkoittaako se, että rouva on haudattu tuohon ikkunan alle? kauhistelee martta, jonka leningissä kasvavat mummolan pelargonit.
-Kartanon emännän ruumista ei koskaan löydetty, muistutan. -Hän vain katosi.
-Eikö sinua pelota täällä? ihmettelee toinen martta, jolla on elämää nähneet silmät.
-Siksi minä kannankin kaulallani tätä.
Vedän puseroni alta esiin nahkanauhan, jonka päässä on obsidiaani.
-Tämän kiven uskotaan suojaavan aaveilta. Myös jotkut metallit ja taskussa kannettu suola hätistävät kummitukset.
Mies on siirtynyt ikkunan ääreen.
-Tuolta maastahan pilkistää selvästi reisiluun pää.
Martat rynnivät voihkien ikkunan luokse. Jokainen tuntee suurta sympatiaa muinaista kanssasisartaan kohtaan. Museokierroksen jälkeen työnnän miehen väkipakoin tyhjään käsityöhuoneeseen.
-Minulla olisi pyyntö, aloitan. -Voisitko mitenkään ajatella sabotoivasi välillä jotain toista museota?
-Hei, saanko minä porttikiellon museoon? Huimaa!
Ei kai, ajattelen katsellessani miehen eläväisiä kasvoja. Ei voi olla. Ei kai tuo tyyppi vain ole mennyt ihastumaan minuun. Hän ei ole yhtään minun tyyppiäni. Olen heikkona aivan toisenlaisiin miehiin. Hiljaisiin ja älykkäisiin. Hienotunteisiin ja sivistyneisiin. Luulisin ainakin. En nimittäin ole vielä tavannut yhtään oikeaa, en kyllä väärääkään. Jotenkin olen kokonaan unohtanut etsiäkin. On ollut niin paljon muuta. Tärkeämpää.
-Tiedätkö muuten, onko tuolla lippukassan tipsulla ketään?
-Mitä?
Olen juuri saamassa valmiiksi esitystäni kohteliaasta torjunnasta.
-Tiedäthän, kai sen näköisellä nyt aina jotain sutinaa on meneillään. Mutta onko mitään vakavampaa? Olen nyt kiertänyt tämän hiton pytingin kaksi kertaa. Kolmas kerta tappaisi minut.
-Ja minut, huokaisen.
Onneksi miehen intohimot kohdistuvat toisaalle. Minulla ei kyllä olisikaan ollut oikeita sanoja miehen torjuntaan.
-Nuo platinablondatut ovat perinteisesti herättäneet kiinnostukseni.
Lipooko mies huuliaan vai onko se vain varjo, joka leikittelee kanssani?
-Kyllä Ilonalla joku on, muistelen kuulemiani keskustelunpätkiä. -Joku Ripa. Onko se edes miehen nimi? ihmettelen. -Vai koiran?
-Lyödäänkö vetoa, että kun viikko on kulunut, niin Ripakin on jo ruostunut, mies nauraa innostuneena.
-No, ei todellakaan lyödä.
Minulle nyt on aivan yhdentekevää, mihin ojiin tuo mies laskee kutunsa.
-Älä nyt ole tylsä. Pieni vedonlyönti tekee hyvää sydämelle.
-Omega 3 tekee hyvää sydämelle, muistutan.
Mies, Kalleksi esittäytynyt, jatkaa rupatteluaan. Kertoo naisistaan, eläimistään ja jopa mammansa hiusverkosta. Miten omituinen tapaus!
Tänään on kesäkauden päätös. Museo on auki viimeisen päivän ennen talviuneen nukahtamistaan. Juhlan kunniaksi olen pukeutunut tavallista paremmin. Olen oikein tyytyväinen itseeni.
-Tarkoittaako tämä nyt sitä, että jossain katuja tassuttelee lappuliisa ilman virkapukuaan? ihmettelee Ilona, joka on huonolla tuulella.
-Arvaa, mitä teimme eilen Kallen kanssa? Ilona siirtyy nopeasti miellyttävämpiin aiheisiin. Miehiin.
Onko pakko? tuskailen mielessäni. Kalle, tuo ärsyttävä puhekone, syrjäytti Ripan, ei viikossa, vaan kahdessa päivässä. Se on minusta raivostuttavaa.
-No, te varmaan lausuitte kaksiäänisesti runoja ja sitten te meikkasitte toinen toisenne. Kallehan on erityisen kiinnostunut ainakin huulipunista.
-Me pelasimme pullonpyöritystä. Ehkä ei olisi pitänyt valita tehtävää. Tiedät kai, mihin se johti?
Yritän kaikin voimin olla kuvittelematta.
-Ei mutta Maaria, et kai sinä vain? Et voi olla. Et edes sinä. Oletko sinä neitsyt?
-En tietenkään ole, suutun todella. -Miten voisin olla? Tässä iässä. 24-vuotiaana.
-Huh! Ilona pyyhkäisee dramaattisesti otsaansa. -Minä jo pelästyin.
Ilona menee valtakuntaansa, jota olen alkanut mielessäni kutsua rakkauden haarakonttoriksi. Minä menen henkilökunnan huoneeseen pureskelemaan kynsiäni.
Keskiviikkona Kalle soittaa minulle. En tiedä, mistä mies on numeroni kaivanut. Joka tapauksessa, tämä on jo kolmas kerta, kun saan tämän kunnian. Ihmettelen, mitä mies minulta oikein odottaa.
-Kuulin, että olet neitsyt.
Aikamoinen aloitus. Yleensä tervehditään ensin. Kysellään kuulumisia, kerrataan päivän sää ja naureskellaan sille, miten huonosti asiat ovat.
-Kuulit huonosti, vastustelen. -Olen vesimies.
-Älä nyt. Minä tiedän sinun olevan neitsyt.
-Olen Maaria. Ja sen verran pyhä kylläkin, että Neitsyt Mariaakin kutsutaan joskus Maariaksi.
-Joo, mutta Joosefia ei ole tainnut viime aikoina näkyä.
-Joosef on jo niin vanha. Pistin sen vanhainkotiin. Nain sen sijaan tallirenkiä.
Osaan se minäkin sanoa ruman sanan. Olen ollut koko kesän kuunteluoppilaana Ilonalla.
-Kuule Maaria. Sinähän rakastat koiria?
-Rakastanko? ihmettelen. En ole koskaan edes ajatellut asiaa. Itselläni on vain kaksi kultakalaa. Tai oli. Silloin ennen kun Emma söi Aapelin. Nyt kaloja on enää yksi. Pullea ja vaarallinen Emma.
-Mehän olemme ystäviä?
-Olemmeko tosiaan? Miten sellainen moka muka on päässyt tapahtumaan?
-Et vain voinut vastustaa minua, mies muistuttaa. -Kun et saanut minua omaksesi, tyydyit ystävyyteeni.
-Ai, niin se menikin.
Tuo mies on niin mahdoton! Eikä ihan mahdottomille jaksa edes olla vihainen.
-Ystäväthän auttavat toisiaan?
-Ehkä joskus auttavatkin, vastaan varovasti sumussa hapuillen.
Ne kuuluisat viimeiset sanat. Ennen kuin huomaankaan, istun jo tiukasti pakattuna vanhan Opelin takapenkillä. Oloni on hyvin tukeva kahden ylisyötetyn koiran välissä. Vasemmanpuoleinen on Minkki. Toinen koirista, Soopeli, on tunkenut jättimäisen peränsä syliini. Jotenkin olo on kuin lapsena kesälomamatkalla. Pitää vain olla hiljaa ja harmiton. Isän paikalla tosin istuu nyt Kalle. Ei niinkään äidillinen Ilona kujertaa kuin kauppatorin pulu Kallen vieressä.
-Otitko tosiaan Maarian mukaan vain hoitamaan koiria? Ilona tarkistaa kolmannen kerran.
-Maarialle tekee hyvää olla elävien olentojen seurassa, Kalle selittää. -Maaria tukehtuu muuten kaikkien niiden pölyisten roiniensa ääreen.
-Sinusta tuntuu varmaan typerältä, Ilona kääntyy katsomaan hiestä punaisia kasvojani, mutta saakin vastaansa Soopelin pahanhajuisen hengityksen.
-Hittolainen! Mitä tuo koira oikein syö?
-Aamulla näin sen suussa vanhan kalanpään, Kalle muistelee.
Kallen vanhempien mökille on pitkä matka. Jos saisin puutuneilla käsilläni oven auki, heittäytyisin ajotielle. Mitä ihmettä Kalle oikein ajatteli? Pyysi tyttöystävän ja ystäväystävän samalle mökkireissulle. Meillä tulee olemaan varmaan tosi rattoisaa. Enkä minä kovin väärässä olekaan.
Mökki on oikeastaan vain huone. Halvaannun hetkeksi kynnykselle. Sitten järkevä Maaria minussa avaa silmänsä ja ottaa komennon. Poimin naulakosta Kallen äidin esiliinan ja vyötän itseni haalentuneella mansikkakankaalla. Kun nyt kerran olen täällä, teen sen sitten tyylillä. Passaan, palvelen ja vaikka niiaankin. ”Professorska tekee hyvin ja ottaa nyt pullaa”, ja siihen malliin. Olen hiljaa, vastaan vain kun kysytään. Sellainen on palvelusväen osa. Heillä ei ole mitään vaikutusvaltaa. Tiedän noista asioista aika paljon, sillä lopputyöni käsittelee talonpoikien alapuolella olleita yhteiskuntaryhmiä. Sellaisia, kuten tilattomat ja juuri palvelusväki.
Puran ruoat kaappeihin. Vien petivaatteet ulos tuulettumaan. Juuri kun olen tarttumassa kirveeseen hakatakseni saunapuita, Kalle tarttuu olkaani.
-Rauhoitu! Tässä.
Mies ojentaa minulle olutpulloa.
-Ja riisu tuo helvetin esiliina.
Kalle nyökkää Ilonaan päin.
-Katso nyt!
Ilona on vaihtanut ylleen, niin, mökkihenkisen asun. Se koostuu paksusta vyöstä, topista ja mustasta minihameesta. Eniten kangasta on juuri tuossa paksussa vyössä.
-En ymmärrä, mitä sinä oikein yrität, Kalle raivoaa ja riipii essun yltäni.
Seison hölmistyneenä olutpullo kädessäni keskellä nurmikkoa. Essu makaa maassa. Enkä tiedä ollenkaan, mitä olen tehnyt. Miksi Kalle on minulle niin vihainen?
-Anteeksi, Kalle kuiskaa. -Ole kiltti, Maaria, ja tule nyt istumaan meidän kanssamme terassille.
Siirrän vihreän muovituolin mahdollisimman kauas Kallesta ja Ilonasta. Mies huomaa touhuni ja luo minuun taas kiukkuisen katseen. Sanattomana seuraan, miten Ilona tyhjentää repustaan terassin pöydälle kattavan valikoiman makeita siidereitä. On päärynää, mansikkaa, omenaa ja metsämarjaa. Koko puutarha pulloihin pakattuna. Juomien makeus ei silti näytä auttavan. Ilona itse on hapan. Minä jopa ymmärrän häntä. Kuka tällaista asetelmaa kauaa kestää? Ainoa huoleton on Kalle, joka on aloittanut jonkin toistaiseksi tuntemattoman viisun viheltämisen. Pörröinen tukka on takaa niin takuilla, että sanoisin rastojen tekevän väkisinkin tuloaan. Mies on niin täynnä elämää. Jotenkin onnellisen oloinen omassa itsessään.
Ilona viskelee Kallea anovilla silmäyksillä. Hypähdän tuolistani (tähtään Kallea lemmennuolella) ja päätän avittaa Amoria.
-Ei mutta, minä vien koirat metsään. Siihen kuluu, tuota, jonkin aikaa.
-Kyllä ne nyt tuossa vielä juoksentelevat, Kalle vastustelee.
-Turha niitä on lähteä erikseen ulkoiluttamaan.
-Mutta siksihän Maaria on täällä, Ilona muistuttaa.
-Niin. Sen takiahan minä täällä olen.
Siihen miehellä ei ole mitään sanottavaa.
Haen sisältä villatakkini ja koirien talutushihnat.
-Vamos, hurtat! Nyt mennään, huudan niitä mukaani. Ja, nehän tulevat. Metsä on aina kiehtonut minua. Se on kuin korkea tanssiaissali täynnä ihmeellisiä olentoja. On vihreäpukuisia keijuja, joilla on sudenkorentojen siivet. Ne pitävät erityisesti kukkasten terälehdillä istumisesta. On pahamaineisia menninkäisiä, joilla on kuitenkin oikeasti vain yksinäinen ja pelokas sydän. Koiratkin murisevat pelätessään.
Äkkiä alkaa sataa. Hurjasti ja pidäkkeettä. Maa ei edes ehdi niellä kaikkea vesimäärää. Sitten sähkökäärme sihisee yläilmoissa. On alkanut ukkostaa. Kutsun läpimärät koirat luokseni ja kiinnitän ne naruihinsa.
-Sorry kaverit, mutta ukkosella ei saa juoksennella tuolla lailla. Eikö äiti ole opettanut teitä lainkaan?
Ohjaan koirat pienen kalliokielekkeen alle. Soopeli ja Minkki tulevat kylkiini kiinni. Siinä me kolme nautiskelemme luonnon mahtavasta yllätysnäytelmästä. Yritän laskea ukkosen etäisyyttä. Tuossa on salama ja nyt tulee jyrinä. Ihan kohdalla taitaa taivaanjumala kultaista nuijaansa kanniskella.
En tiedä, kauanko esitys (ilman väliaikoja) kestää. Minulla ei ole puhelinta mukanani. Mitä sellaisella luonnossa tekisikään? Täällä ollaan kaiken kiireen ulkopuolella. Joka tapauksessa istumme (tai no, koirat makaavat) täysin lumoutuneina. Olen kananlihalla sekä kylmästä että onnesta. Paluumatkalla kierrämme vielä pienen metsälammen kautta. Sade on lannistunut pieneksi tihkuksi, joka saa vedenpinnan rokonarville.
-Kai se lemmenpari nyt on saanut tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa. Mennään särkemään idylli, pulisen koirille.
Minulla ei ole hajuakaan, miten kauan sellaisen aktin, no, luonnollisen miehen ja naisen välisen kanssakäymisen, suorittamiseen keskimäärin menee. Pihapiirin luona pidän kovaa viheltelyä ja ääntelyä, jotta pariskunta ehtii irtaantua toisistaan.
-Missä helvetissä te olette olleet?
Mökin tienoilla ei vallitsekaan ihanan rakastelun jälkeinen raukeuden tila. Kalle harppoo nurmettuneella pihalla ja huitoo käsiään.
-Mitä ihmettä?
Ilonakin hoipertelee pihamaalle kädessään keltainen sateenvarjo, jolla on lerputtavat korvat.
-Sitä ihmettä, että Kalle meni täällä ihan sekaisin.
Ilona on sekä humalassa että pirun ärtynyt. Vaikea sanoa, kumpaa enemmän. Luotuaan minuun väheksyvän katseen, Ilona palaa takaisin mökkiin.
-Täällä ukkosti, mies huutaa.
-No, niinhän se teki.
Toisten epäreilu kiukku alkaa jo tarttua minuunkin.
-Olin hemmetin huolissani.
-Ai. Koirilla on kyllä kaikki hyvin.
Katselen märkiä ja haisevia koiria. Niiden silmät kiiltävät tyytyväisyydestä.
-Hitot minä koirista. Ne ovat osa luontoa. Kyllä ne pärjäävät. Sinua minä ajattelin. Tuollainen nörtti metsässä.
-Kiitos vain, mutisen. -Minä olin kyllä lapsena partiolaisissa.
En viitsi tarkentaa, että viihdyin siellä kokonaisen kuukauden. Sinä aikana en oppinut tekemään edes merimiessolmua. En vain taida olla niitä solmuihmisiä.
-Tajuatko yhtään, mitä kello on? Mistä lähtien koirien ulkoiluttaminen on kestänyt kolme tuntia?
-Ajattelin antaa teille aikaa, tiedäthän, sanattomaan viestintään.
-Luuletko, että minulla täällä olisi seissyt, kun sinä harhailet eksyneenä ukkosmyrskyssä? Ajatus sinusta makaamassa puristuneena kaatuneen puun alla ei ole kovinkaan kiihottava.
-Ai, sopertelen.
Vaikenemme molemmat hetkeksi. Tuuli ulvoo ja puiden lehdet valittavat. Sitten luonnonääniin sekoittuu kumisevia paukahduksia. Kuin mökissä hakattaisiin tuolia seinään.
-Tuota, Ilona taitaa olla lisähuomion tarpeessa, vinkkaan miehelle.
Kalle huokaisee.
-Tämä ei tainnut olla hyvä idea.
-Minä kerroin sen sinulle jo ajat sitten.
-Niin, mutta sinähän oletkin priimus kaikessa. Olet aina oikeassa, mies hymähtää.
-Mennään nyt kuitenkin sisälle lepyttelemään Ilonaa, patistelen.
Tekee pahaa nähdä Kallen aurinko sammuneena. Vaikka vain hetkellisesti. Oudot tunteet risteilevät minussa. Pahastuminen, suru, hellyys. Päätän yrittää, todella yrittää, olla parempi ystävä. Minusta ei ainakaan aiheudu täällä enää kenellekään harmia tai mielipahaa.
-Kyllä on huonoa seuraa, Ilona haukottelee. -Muumiotkin ovat mielenkiintoisempia.
Ilona horjahtaa lehteä lukevaa Kallea kohti.
-Mennään nukkumaan.
Mihinköhän Kalle on suunnitellut minut tunkevansa? Sen yhden ja ainoan sängyn alleko? Pelkkä ajatuskin, että joutuisin todistamaan Ilonan ja Kallen rakastelua, saa minut pakokauhuun. Millaisia eriskummallisia ääniä sellaisesta puuhailusta voikaan lähteä? Voihkaisuja, maiskauksia, vikinää ja kaikenlaista lakanankulmalla tukahdutettua huokailua. Apua!
Ilona seisoo alusvaatteisillaan edessämme. Uhmakkaana ja poskipielet nykien. Kalle alkaa vetää sänkyä auki. Hiljaisena menen auttamaan petaamisessa.
-Oh, ulkona sataa taas, voihkin. -Kylläpä se jaksaa nyt ropisuttaa.
Voin melkein pahoin. On pakko jaaritella joutavuuksia.
-Voisinkohan, voisinkohan minä, aloitan tunnustellen katse edelleen tiukasti ikkunassa. -Voisinkohan mennä tuohon eteiseen pitkäkseni?
Kalle siirtää Ilonan edestään sivummalle.
-Mikä hemmetin vahtikoira sinä luulet olevasi?
Kalle tulee eteeni.
-Minun vieraitani ei häädetä lattialle. Tähän jättisänkyyn on aikoinaan mahtunut koko minun perheeni. Äitini nukkui aina tuossa oikealla, isä vasemmalla ja minä tässä keskellä.
Ilona pudottautuu oikealle puoliskolle seinän viereen. Kääntää meille mielenosoituksellisesti selkänsä. Kalle heittää mutkattomasti vaatteensa lattialle sängyn päätyyn ja ottaa oman paikkansa keskeltä. Nopeasti kohdistan katseeni tiskirättiin. Muistinkohan minä huuhdella sen kunnolla, ettei vain jäisi haisemaan? Näen kuitenkin kiinteät pohkeet. Nielaisen ja huokaisen. Nahkaa se vain on. Siinä somisteena vähän karvaa ja pehmukkeena rasvaa. Täytyy olla käytännöllinen. Ajatella järkeviä ajatuksia. Sen sinä osaat, kannustan itseäni.
Minulle jää siis perheen isän paikka. Empien alan avata paitapuseroni nappeja. Näytän Kallelle kädelläni rullaavaa liikettä, jotta mies ymmärtäisi kääntyä poispäin. Saan palkaksi virnistyksen. Pirun kakara! Puin miehelle nyrkkiä. Kalle se vain laittaa kätensä niskansa alle saadakseen paremman katseluasennon ja hymyilee haastavasti. Okei sitten, ajattelen. Tulet pettymään. Ne eivät ole ruskeat. Eivät siveää puuteria. Eivät edes käytännölliset. Tuskin edes sievät. Ei. Ne ovat pienet (hyvin pienet) ja punaiset (erittäin punaiset). Tiedän! Ne ovat odottamattomat, minulta. Mutta jokaisella meillä on omat salaiset paheemme, yksityiset ilonaiheemme, heikkoutemme. Kukaan ei ole täydellinen. Minun syntini on aina lähinnä ihoani. Rakastan kauniita alusvaatteita.
Kun punaiset pitsini alkavat paljastua, Kalle hämääntyy ja painaa katseensa nopeasti alas. Oliko näky miehelle liikaa? Vai eikö se ollut tarpeeksi?
Pujahdan viileiden lakanoiden kätköihin mahdollisimman kauas Kallesta. Sydämeni seutuvilla laukkaavat villit hevoset. Kesytön mustangilauma suoraan tasangoilta. En minä ole kiihtynyt. Miksi olisin? Olen vain hengästynyt. Tuntuu kuin en äkkiä muistaisikaan, mistä ja miten hengitetään. Joten hetkeksi, lopetan kokonaan hengittämisen. Ei kai sitä terveen ihmisen aina tarvitsekaan hengittää.
Kallen sormet hipaisevat vahingossa reittäni. En millään kehtaa siirtää jalkaani kauemmas, mutta en saa sitä pysymään oikein paikoillaankaan. Häpeän itseäni. Onneksi molemmat koirat päättävät hypätä jalkoihini. Ne tuntuvat hyväksyvän minut juuri tällaisena.
Vähän myöhemmin kuulen, miten Ilona sihisee seinän vieressä.
-Kalle, nukutko sinä jo? Haloo!
Ei vastausta. Vain sateen yksinäinen rumpusoolo. Koirien kuorsaus. Ne pihisevät kuin vanhat ukot.
-Äh. Joko se nyt jo sammui, Ilona tuhahtaa.
Vähän myöhemmin käännyn varovasti mieheen päin.
-Oh!
Henkäisen pelästyneenä, sillä Kallen silmät ovat auki. Pimeässäkin erotan vakavan, hymyttömän katseen. Miehen hengitys silittää kasvojani. Minun silmäni, nuo petolliset kapinalliset, eivät suostu irtautumaan näystä. Oudon lumouksen vallassa sallin kaiken tapahtua. Eihän yksi katse nyt mitään, ajattelen hätääntyneenä. Ei tietenkään. Maailmahan on täynnä silmiä ja katseita ja kaikenlaisia räpsytyksiä ja muljautuksia.
-Hei, Kalle kuiskaa niin hiljaa, että se on melkein sana ilman ääntä.
-Hei, vastaan pelkällä varovaisella hymyllä.
Mies ei vastaa hymyyni. Jossain toisessa maailmassa Ilona kuuluu kuorsaavan makeaa siiderihumalaansa pois. Olen sulanut Kallen silmiin, pudonnut niiden upottavaan maisemaan. Tuntuu kuin soutelisin järvellä, jonka ilta-aurinko on värjännyt punaiseksi. Olen kiinni tässä taiassa niin haurain kudoksin, että jos järven yllä lentelevältä linnulta putoaisi sulka, lumous haihtuisi.
Mitään sanomatta Kalle ojentaa kätensä, piirtää molempien silmieni alle puolikuut. Sitten mies huokaisee syvään ja sulkee silmänsä jättäen minut yksin pimeään.
Aamulla minulla on kumma tunne. Olen nähnyt ihanaa unta, joka on pelästynyt aamun ensimmäisiä säteitä.
-Kuka on vienyt minun ripsivärini?
Säteen säteily pätkii hävinneen ripsivärin vuoksi.
-Minä en käytä enää, Kalle hymähtää. -Vuosien taistelun jälkeen olen vihdoin onnistunut lopettamaan.
-Minullekaan ei ole koskaan oikein maistunut, mumisen petaamiseni keskeltä.
-Niin, niin, käytännöllinen Maaria, hän ei tarvitse ripsiinsä kaaria.
Ilona räppää edessäni toinen silmä lilaksi ehostettuna. Tytöllä on kova tarve ärsyttää minua. Mutta minä en suostu menemään mukaan toisen huonoihin tunnelmiin. Valmistan voileipiä ja kahvia aamupalaksi. Lopulta istun yksin syömässä. Ilona käpertyy sängylle lukemaan lehteä. Kalle hakeutuu selvästi omiin oloihinsa. Löytää puuhaa milloin mistäkin, mahdollisimman kaukaa meistä naisista kuitenkin. Kartteleeko mies minua? Jos, niin miksi?
-Puuvajan takana on vanha verkko, joka pitää selvittää, Kalle puhisee.
-Tuossa metsänreunassa on omituisia eläimen jätöksiä. Lähden koirien kanssa vähän tutkimaan lähitienoita.
-Matot (kaikki ne puolitoista) pitää tampata.
-Onkohan metsässä tähän aikaan vuodesta vielä sieniä.
Mies tulee ja menee.
-Mitä sinä oikein olet mennyt Kallelle sanomaan? Ilona valittaa. -Mitä sinä meistä oikein haluat?
-En mitään, molempiin kysymyksiin.
Minua itkettää rankasti. Haluan omaan kotiini vollottamaan. Minun pitää päästä heti kotiin. Heittelen tavarani kassiin, loput tungen taskuihini. Kiireellä lähden etsimään Kallea ulkoa. Lopulta tajuan miehen lymyävän ulkohuussissa.
-Olet ollut siellä varmaan jo tunnin, huutelen. -Etkö saa katkeamaan? Haenko sisältä sakset?
Koko huussi heiluu, kun mies astuu vihaisesti ulos.
-Piruakos juoksentelet koko ajan perässäni? Ottaisit oppia Ilonasta. Sen likan ei tarvitse ravata miesten perässä. Menisit sinäkin nyt vain lisäämään kerroksen huulikiiltoa, niin kaikki olisi paremmin.
Kalle on selvästi ärtynyt, kun Ilona ei ole huomioinut häntä tarpeeksi.
-Kyllä Ilona sinusta tykkää, lohdutan.
Kalle tuhahtaa turhautuneesti.
-Minun on ihan pakko päästä kotiin.
-Vai niin. Tietenkin on.
Kallekin on selvästi helpottunut päästessään minusta eroon. Olen niin tylsä tapaus, ettei minua kukaan jaksa. Siksi minä harrastankin historiaa. Ne tyypit eivät pääse enää karkuun.
-Tiesittekö, että hirudiniaasi tapahtuu, kun iilimato tunkeutuu ruumiinaukkoon? Tätä et edes sinä, Maaria, tiennyt. Ethän?
Sisällä mökissä Ilona lukee meille ääneen hyllyltä löytämäänsä vanhaa sivistyssanakirjaa.
-Meidän on todellakin jo aika poistua täältä. En halua, että tylsät kirjanoppineet sekoittavat Ilonankin pään. Siihen päähän riittää pelkkä tuuhea tukka.
Minä loukkaannun. Jotenkin tämäkin heitto oli tarkoitettu satuttamaan juuri minua.
Kotimatkalla annamme popin ja rokin hoitaa puhumisen. Mökkielämä ei tainnut sopia kenellekään meistä. Tai sitten niillä tienoilla oli ilmassa jotain omituista. Minä taisin saada yliannostuksen naishormoneja ja hetken kuvittelin itseni normaaliksi nuoreksi naiseksi. Sellaiseksi, josta joku voisi välittää. Ilonan ylle taas ropisi kuurollinen torjunta-aineita. Nainen sai välinpitämättömyydellään Kallen hermostumaan. Kallen mielen mustasivat raskasmetallit. Ne tekivät suulaasta miehestä lopulta ihan puhumattoman.
-Perillä. Kipitä nyt äkkiä omaan pesääsi turvaan.
Sellainen on Kallen hyvästely.
Normaali arki on parasta terapiaa. Pääsen tutkimaan leveässä helmassaan pyörivien mansellimyllyjen ja vakavamielisempien varvasmyllyjen eroavaisuuksia. Laskeudun mielelläni risukarhien maailmaan. En kaipaa omien ajatusteni seuraa. Tällä hetkellä olen itse pahin viholliseni.
Sen verran minussa on jotain herännyt, että kun samoilla luennoilla käyvä Antero ehdottaa italialaista iltapalaa, suostun. Antero on juuri sellainen mies, jonka tietyllä tapaa ansaitsenkin. Osaa kehua vanhan rakennuksen räystäslautoja. Katsoo kerran jopa silmiini (poistaessaan roskaa).
-Pyykkilautavatsahan on aivan vanhanaikainen. Nykyään suositaan jo tällaista modernia pesupalloa.
Hymyilen rohkaisevasti. Mutta en halua nähdä kyseistä tuotetta. Anteron omaa pyykkipalloa.
-Mitä mieltä sinä olet, Maaria, mahtaako Jumala pyörittää tuolla yläilmoissa jonkinlaista treffipalvelua?
-Joskus tuntuu, että itse piru sitä taitaa pyörittää. Sen verran paljon on tullut nähtyä epäsopivia pareja.
Antero puhuu taukoamatta. Hyppii aiheesta toiseen. Minun ei tarvitse sanoa mitään. Riittää, kun hymyilen kiinnostuneena. Mieleeni nousee äkkiä eräs toinen mies, joka hänkin osasi halutessaan puhua paljon.
-Jospa jätetään se leffa väliin. Oikaistaan vähän, jätetään turhat esileikit pois ja mennään suoraan seksiin.
Kuuntelen omia sanojani. Minä en koskaan puhuisi tuolla tavalla. Mutta minun suustani tuo kuitenkin tuli. Enkä minä edes pystyisi koskemaan Anteroa. Mies ei ole sillä, seksuaalisella tavalla, lainkaan kiinnostava. Jotain minä tässä kokeilen. Tai testaan. Olen turhautunut.
-Niin, oletko muuten huomannut, miten puheääni tosiaan muuttuu kielen mukana?
Antero on näköjään päättänyt kuulleensa väärin.
Kaksi viikkoa epäonnisesta mökkireissusta ja kahdet hymylihaksiani koetelleet treffit takana. Kolmansista yritin luistaa kuvitteellisen vatsakivun turvin. Antero toi kuitenkin (romanttisina) tuliaisinaan paketillisen vatsahappoja neutraloivia lääkkeitä ja paperipussin oksentamiseen, joten taidemuseon kahvilassa istutaan. Minun on pakko päästä tästä miehestä eroon. Tämä on väärin kaikkia kohtaan.
-On se vaan niin, että täydellisistä kasvoista puuttuu kokonaan tietynlainen kauneus, Antero mietiskelee näkemiään tauluja.
-No, onneksi minä olen tässä, naurahdan. -Minulla tätä kauneutta sitten riittää.
Menen museokauppaan plaraamaan kortteja ja muita oheistuotteita. Jätän Anteron kirjaamaan ajatuksiaan salaperäiseen pieneen ruutuvihkoonsa. Löydän telineestä ihania kortteja, joissa kirkkaansinisellä pohjalla synkistelevät punaiset rupisammakot. Äkkiä kaunismuotoinen käsi laskeutuu omalleni. Ulkona putoilevista sadepisaroistakin on tullut musiikkia.
-Osta se. Hyvät värit!
Kalle pitää edelleen kättään omani päällä.
-Mitä sinä täällä teet?
Äkkiä järkyttävä ajatus nousee mieleeni.
-Onko sinulla taas lippukassa kiikarissa?
-Ei enää koskaan lippukassan tyttöjä, Kalle vakuuttelee hymyillen. -Palautin Ilonankin jo aikoja sitten takaisin Ripalle. Hyvä tyyppi muuten se Ripa.
Minäkin tunnen äkillistä lämpöä tuota Ripaa kohtaan, vaikken ole miestä koskaan tavannutkaan.
-Minä maalaan. Tauluja, siis. Kaikenlaista. Käyn taidemuseoissa viikoittain.
Kalle on siis kuvataiteilija. Miksen minä tiedä miehestä mitään?
-Rakastuminen pukee sinua. Olet säteilevä.
Kalle tutkii kasvojani. Vilkaisee sitten pöydässä istuvaa Anteroa.
-Kiitos. Mutta en ole. Tai.
Jos olen säteilevä, se johtuu kyllä Kallen yllättävästä näkemisestä. Tuntuu, etten osaa enää puhuakaan. Mihin kummaan nämä silmät pitäisi laittaa? Kalle selailee hajamielisesti julisteita. Katselen nälkäisenä miehen tutunvierasta sivuprofiilia. Tuntuu kuin löytäisin sielun hänen kasvoiltaan. Olen pulassa. Minulla on tunteet. Minä tunnen. Kuka sen sanoi, että minun pitäisi aina olla se asiallinen tyyppi, joka menee aikaisin nukkumaan syötyään iltapalaksi ensin juustovoileivän. Menee ja syö, koska teki niin eilenkin ja päivinä sitä ennen. Voisin kai minäkin joskus nukahtaa jonkun muun kuin Faaraoiden Egyptin tai Suomen vanhojen kartanoiden kainaloon. Kirjan kanssa halailu on kyllä turvallista, mutta pitemmän päälle paperinmakuista.
-Sinäkin näytät…ihan. Joo.
Voi, näyttäisitpä sinäkin rakastuneelta, ajattelen tukahtuneesti.
Äkkiä vaan päätän tehdä epätoivoisen siirron. Vanha shakinpelaaja minussa ottaa tietoisen riskin.
-Maalaatko sinä öljyväreillä?
-Niilläkin. Mutta tarvittaessa vaikka omalla verelläni, jos muuta ei ole tarjolla.
-Ajattelin vain, kun sain joululahjaksi tietääkseni ihan laadukkaan öljyväripakkauksen.
Kröhistän kurkkuani. Antero viittilöi minua palaamaan pöytään.
-Ehkä haluaisit sen.
Heitän Kallelle veteen koukun.
-Muuten minun pitää heittää paketti roskikseen. En tee sillä mitään.
Perään lasken pienen uhkakuvan. Sitten teen kuin kalastaja. Jään odottelemaan.
-Haluaisin kovinkin.
Saalis tarttuu syöttiin. On vaikeaa olla hymyilemättä.
Kun olen kiltisti kuunnellut Anteron luennon viisikielisestä kanteleesta, pääsen pakenemaan. Kiirehdin kirjakauppaan ostamaan paikan parhaan öljyväripakkauksen. Vain kirjakaupan epäsensuelli ja asiallinen tunnelma (”Kanta-asiakasviikko meneillään myymälöissämme”) estää minua rallattamasta riemuani kaikelle kansalle.
Kallis maalaussetti kainalossani haen vielä kioskista kondomipaketin.
-Otan tuon, näytän erästä sivummalla olevaa myrkynvihreää pakettia.
-Oletko varma? myyjä tarkistaa.
-Tietenkin olen.
Kai minullakin on oikeus ostaa kondomeja. Minun pitää tosin vielä ehtiä katsoa netistä kondomin asennusohjeet.
-Varo kondomin vahingoittamista kynsillä, luen käyttöohjeista.
Varmuuden vuoksi leikkaan jo ennestään jyrsityt kynteni vereslihalle asti.
-Lisäkosteutukseen vain rasvattomia vesi- tai silikonipohjaisia liukasteita.
Mistä minä nyt sellaiset tökötit tähän keksin. Haen keittiöstä neitsytoliiviöljypullon ja piilotan sen vessanpytyn taakse. Neitsyelle neitsytöljyä. Jos olen lisäkosteutuksen tarpeessa, voin varmasti jollain tekosyyllä hiippailla vessaan öljyämään itseäni. Olen jo aivan hikinen, vaikken ole vielä päässyt lähellekään miehen vartaloa. Juoksen äkkiä uudelleen tietokoneelle. Mistä se miehen vartalo oikein kiihottuu? Sehän on keskeinen kysymys. Tiukoista lantionpohjalihaksista, sanotaan monilla sivustoilla. En edes tiennyt kyseisten lihasten olemassaolosta.
-Nyt taitaa olla jo liian myöhäistä treenata niitä kuntoon, huokaisen.
Teen kuitenkin pari puristusliikettä. Sammutan kaikki valot ja sytytän muutamia kynttilöitä. Hämärä tekee minusta kauniimman.
Ovikello soi. Rukoilen kaikilta hyviltä jumalilta, että osaisin olla mahdollisimman vähän minä. Paljon enemmän jokin sellainen, jota voisi kutsua vaikka sanoilla: vastustamaton, sulava, viettelevä, suklainen ja kupliva.
-Sinä olet siis ihan virallisestikin älykkö. Sitä minä vähän pelkäsinkin.
Kalle on antautunut selaamaan kirjahyllyjäni. Mies pinoo kirjoja syliinsä ja silittelee niiden kansia. Kirjastonhoitajanko minä meninkin kotiini kutsumaan.
-Oikein kaksi hymytyttöpatsastakin. Oliko rankkaa olla niin kiltti tyttö?
Oli, ajattelen. Ja siksi haluaisinkin olla tänään vaihteeksi vähän tuhma.
Menen miehen eteen ja poimin lattialta näkymättömiä roskia. Todellisuudessa haluan vain tuoda keskusteluun mukaan takapuoleni.
-Oletko itse laittanut nämä laminaatit lattialle? mies ihmettelee. -Kiva sävy.
-Niin, tämä on tällainen pähkinäinen.
Siirryn ihan Kallen viereen silittelemään lattian sileää pintaa.
Yritän hetken istua paikoillani. Yritän kaikkeni, mutta paikallaan olo ei tänään onnistu.
-Vaikutat omituiselta. Oletko sairastumassa?
Anteeksi vain, mutta yritän olla seksikäs. En tietenkään sano sitä ääneen.
-En tiedä. Olisinkohan?
Kalle laskee kätensä otsalleni.
-Huh! Olet jotenkin ihan kylmännihkeä. Vähän kalamainen.
Kalle pyyhkii kätensä farkkujen reiteen. Se siitä yrityksestä olla houkutteleva. Enintään taitaisin siis olla haluttava kalatarjottimella. Fileroituna ja sitruunasiivujen peitossa.
Päätän luovuttaa. Ehkä katse olikin vain katse. Hellä kosketus pelkkä ystävällinen ele. Egyptiläiset hieroglyfitkin ovat minulle helpompia tulkittavia kuin miesten viestit. Työnnän öljyvärit Kallen syliin ja haukottelen huomiotaherättävän epäaidosti.
-Olet väsynyt, Kalle huomaa heti. -Olen väsyttänyt sinut.
Olisitkin, hymähdän mielessäni.
Imen itseeni miehen hahmoa. Pitkää selkää, niskaa ja ranteita. Katselen, kun Kalle pyörittelee rusetit tossuihinsa, työntää hiukset otsaltaan ja on niin valmis poistumaan luotani. Miten sen voi kestää?
Ovenpielessä mies kääntyy vielä puoleeni.
-Saanko kysyä, miksi pyysit minut tänne, jos läsnäoloni on noin vastenmielistä?
-Mutta…
-Älä turhaan minua sääli. Kyllä minä tästä toivun. Sanoithan jo kauan sitten, ettei kallisarvoisiin esineisiin saa koskea.
Miehen puheiden merkitys alkaa hiljalleen avautua minulle.
-Oletko sinä kiinnostunut minusta?
Kalle naurahtaa.
-Sitä voi olla kiinnostunut vaikka perunamuusista tai lenkkeilystä. Eli ei, en ole kiinnostunut sinusta. Olen inspiroitunut, hullaantunut, viehättynyt, ihmeissäni ja kauhuissani.
-Kauhuissasi?
-Etkö näe, miten pelkään sinua, Kalle murahtaa. -Pelkään jättää sinua tänne ja mennä ulos tuosta ovesta. Ehkä emme näe enää koskaan.
Kaadumme päiväpeiton alta paljastuvalle tulppaanikedolle. Kalle sulkee minut tiukkaan syleilyynsä. Huomaan jo parin suudelman jälkeen, että liukasteita ei tulla kaipaamaan. Voin säästää öljyni ruoanlaittoon. Ihanan käytännöllistä.
-Tämähän on mahtavaa, kuiskaan miehen korvaan.
Kädet täristen kaivan yöpöydän laatikosta aarteeni.
-Taidat olla aika optimisti, Kalle nauraa kondomit nähdessään.
Minä en ymmärrä taaskaan mitään, kunnes Kalle näyttää kondomipaketin alareunaa. Siellä komeilevat oranssit kirjaimet: XXL.
Aamulla huomaan, että Anterolta on tullut ytimekäs tekstiviesti, jossa hän ilmoittaa kuvitelleensa minut ihan toisenlaiseksi. Miehen mukaan olen kuitenkin paljastunut ihan tavalliseksi tytöksi.
Juuri niin. Miten iki-ihanaa! Minä todellakin olen ihan tavallinen tyttö. Tavallisen, mutta suurenmoisen ihana! Olen aivan hurmioitunut tavallisuudestani.
Suutelen Kallea ja huomaan miehen olan yli, miten syntisen mustat alushousuni roikkuvat seinällä olevassa taulussa. Sellainenkin on kai ihan tavallista.
-Sinun kanssasi on ihanaa. Tässä on vain yksi hitonmoinen vaara, Kalle kuiskaa.
-No, mikä? pelästyn.
-Voimme tulla sietämättömän onnellisiksi. Uskallatko ottaa sen riskin?
(Kirjoitin tämän novellin parikymmentä vuotta sitten. Auts! Vanhenin jo pelkästä ajatuksesta.)
