Lamppuöljy on saanut suuni kuivumaan. Ei tee mieleni puhua, kun jokaisen sanan muodostaminen vihlaisee keuhkoissa asti. Onneksi ei kyllä ole mitään sanottavaakaan. Kaipaan omaan neljän neliön kotiini.
-Sehän meni hienosti.
Ylisuuriin kenkiin ja keltaiseen peruukkiin pukeutunut taukopelle pelmahtaa eteeni. Pellen suu on maalattu irvokkaaseen hymyyn. Miten traagista, ajattelen katsellessani noita teennäisiä kasvoja, kun täytyy olla koko ajan iloinen. Ajatus tekee minut surulliseksi. Entistä surullisemmaksi.
Asuntovaununi on eläkepäivänsä vuokseni keskeyttänyt hieno (mutta ei hillitty) lady. Parasta ovat ikkunasta lattiaan asti valuvat purppuraiset samettiverhot. Liiat ruostetahrat olen peitellyt kankailla. Kosteusvaurioilta ja muilta pahaisilta, iän tuomilta, kauneusvirheiltä suljen vain silmäni. Olen tämän armeliaisuuden velkaa vanhalle rouvalle.
Oma rauha merkitsee minulle nyt kaikkea. Onhan se vähän oudosti sanottu naiselta, joka viettää kiertolaisen elämää sirkuksessa. Tämä on minun ensimmäinen sirkukseni. Ensimmäinen asuntovaununi. Ensimmäinen kiertueeni. Ja, ikävä kyllä, sydämessäni on mukana myös ensimmäinen suuri suruni. Murhe, joka muhii minussa kuin voimakasarominen lihakeitto. Porisee ja hautuu kannen alla. Juuri kun elämäni parhaimman ajan pitäisi olla alkamassa, olenkin liemessä.
Avaan pienen pöytäni, jota säilytän sohvan alla. Sohvan, joka sitten taas illan tullen taittuu sängyksi. Kuumaa vettä ja kaksi lusikallista murukahvia, syvä huokaus ja takavasemmalta hyökkääviä ajatuksia. Miten kauan minun täytyy vielä surra ennen kuin on lupa olla surematta?
Valmistuin puolisen vuotta sitten ranskalaisesta sirkusyliopistosta. Turha kai mainita, että olin ryhmäni priimuksia. Olin niin innokas. Kun jotain tekee halulla ja haballa, jälki on aina erityistä. Ihastuin yhtä vuosikurssia ylemmällä opiskelevaan Tinoon. Hän opiskeli jonglööriksi. Tarkoituksenaan jatkaa isänsä perustamassa maalaissirkuksessa. Suhteemme oli kuumeinen. Näin jälkeenpäin ajatellen myös hyvin kiireinen. Tapasimme lähinnä koulun siivouskomeroissa, saniteettitiloissa ja pimeissä puskissa.
En epäillyt mitään. Minusta oli vain ylen jännittävää rakastella kostea ja tuoksahtava moppi pääni alustana. Kerran Tino kaatoi minut suoraan tuoreeseen koiranjätökseen, mutta olin vain kihisevän tyytyväinen. Aina rakastelun jälkeen mies kaivoi rukoushelmet taskustaan ja keskittyi hetkeksi niiden sivelyyn. Se oli minusta ihastuttavaa. Tino selvästikin kiitti taivasta. Minusta.
-Ei minulla ollut aivoja silloin lainkaan, selitän haalentuneelle murukahvilleni.
-Olin niin rakastunut ajatukseen, että minuun oltiin rakastuneita.
Tino valmistui aikanaan. Hänestä tulisi keskinkertainen jonglööri. Mies sai kiinni keskimäärin joka toisen pallon. Mitä tuosta, ajattelin. Minä voisin syöstä tulta niin, ettei kukaan koskaan huomaisi mieheni pieniä puutteita. Ehdotin, että liittyisin valmistuttuani samaan sirkukseen. Se oli mielestäni suuri uhraus. Mutta rakkauden vuoksi, hei, vain liian paljon on tarpeeksi. Muistan elävästi hetken, kun Tino pakkasi ruskeaa laukkuaan. En ymmärtänyt miehen puheesta mitään. Käsittämättömiä, vieraita sanoja isosta suvusta, isänmaanrakkaudesta ja pasta bolognesesta. Aidosta sellaisesta, jota valmistaa parhaiten hänen oma, rakas vaimonsa. Kyseistä pastaa rakastavat myös, Paola ja Pelagia, pariskunnan suloiset kaksostytöt. Se oli historiallinen hetki. Silloin huomasin ensimmäistä kertaa päälaen kaljun läiskän, jota mies oli yrittäynyt peittää kiharaisilla sivuhiuksillaan.
-Minä vihaan pastaa.
Olen kuin yksi näistä homeisista huonekaluista. Eloton ja pahanhajuinen. Heitän tulen ja lamppuöljyn tuoksuiset vaatteeni lattialle. Nukahdan alastomana ja nukun hiljaa, unia näkemättä, kuin kuollut.
-Rose, pistä suojalasit silmillesi.
Mietin Tinon hilseilevää kaljua. Toivottavasti kalju leviää nopeasti. Mikä on sen säälittävämpää kuin lyhyt mies, joka ei saa palloja kiinni ja jonka kaljusta lähtee muutamia kiharia suortuvia? No, ehkä nainen, joka miettii tällaista miestä. Huokaisen syvään.
-Rose! kiukkuinen ääni tivaa.
Tinon vaimo on varmasti hyvin kaunis. Suora, pitkä nenä ja suuret, ruskeat mantelisilmät. Toisaalta, naisella on varmasti pasta bolognesen turvottama vyötärö ja kiukkuinen ääni, jolla voi huudella ikkunasta sukulaisia syömään lisää pastaa. Toivotan naiselle monia ylikypsiä ja vetisiä pastakattilallisia. Huokaisen toivottomana.
-Rose!
Joku kiljuu falsetissa.
-Rose on mennyt transsiin. Pitäisi päästä aloittamaan harjoitukset.
-Rose, ystävällinen ääni kuiskaa korvaani.
Katson suoraan harlekiinin ymmärtäviin silmiin. Mikä tuon miehen nimi olikaan, mietin. Jotenkin sen liittyi, niin, jouluun.
-Sinä olet Noël, kuiskaan takaisin.
-Niin, tiedän, mies vastaa hymyillen ja yhä kuiskaten.
-Ja, sinä olet Rose. Nielet ja puhallat tulta. Muistatko? Ja nyt olisi sen hetki. Ole niin kiltti. En haluaisi levittää hysteriaa, mutta nämä ovat sentään kenraaliharjoitukset.
Juhannuksena syntyneenä minut kastettiin Ruusuksi. Kansainvälinen taiteilijanimeni syntyi siis vain kieltä vaihtamalla. Muut sirkuslaiset katselevat uteliaina. Pitävät minua, uutta tulokasta, umpihulluna. Eivätkä kovin väärässä olekaan.
Harjoittelemme joukkotulenpuhallusta. Näyttävää kohtausta, jonka tarkoituksena on imitoida manalaa, pirunkuumaa pätsiä. My Circus Boulevardin, kuten sirkuksen koko nimi kuuluu, esityksissä on aina yhteinen tarina tai teema, jota kaikki erilliset ohjelmanumerot tukevat. Tänä kautena tarinana on Danten Jumalainen näytelmä, joka kertoo miehen tekemästä matkasta Helvetin ja Kiirastulen kautta Taivaaseen.
Pidän tulista soihtua käsivarrenmitan päässä kasvoistani. Tarkoituksena on luoda valtava liekki puhaltamalla tulenarkaa nestettä palavaan soihtuun. Pimenevässä illassa se näyttää hienolta. Ja entä sitten, kun viisi ihmistä tekee tuon yhtä aikaa. Ihonmyötäisissä, hupullisissa esiintymistrikoissamme välkkyvät oranssin ja punaisen kirkkaat sävyt. Jos tämä ura ei ota niin sanotusti tulta alleen, voin näine tamineineni ryhtyä pikaluistelijaksi tai kilpakelkkailijaksi.
Helvetti ja Kiirastuli on, paitsi kuuma, myös ilkeänhauska ja myrkyllinen paikka. Meidän jälkeemme maneesille koikkelehtivat pirulliset pellet, jotka potkivat ja läimäyttelevät toisiaan. Raamatussa käärme on paholaisen vertauskuva. Tästä syystä huilujen säestyksellä areenalle matelee käärmenainen yhdessä jättirintojensa ja kahden ylensyöneen anakondan kanssa.
Paratiisiin meidät vie Noëlin miiminen esitys, jossa eleet ja ilmeet välittävät sanoman. Mies on pukeutunut perinteiseen harlekiinipukuun, joka muodostuu salmiakkikuvioisesta takista ja housuista sekä kukkarosta ja miekasta. Valkoisiksi värjätyissä kasvoissa valuu kaksi mustaa kyyneltä. Noëlin elekieli tuo mieleeni Chaplinin. Noëlilla on esityksessämme avain Paratiisiin. Kun mies avaa näkymättömän oven näkymättömällä avaimellaan, alkavat linnut laulaa ja katosta laskeutuu heleissä väreissä kukkiva taustakangas.
-Pam, pam, pam, patarumpujen kumina saattelee käsikkäin saapuvan sirkuksen tähtiparin. Valentina ja Vitali osaavat ottaa ilmatilan haltuunsa. Valentina on kolme volttia ilmassa liitävä trapetsikuningatar ja Vitali hänen karvarintainen puoliskonsa. Kaksi kovaa V:tä Venäjältä. Avopari, jonka elämä saattaa mullistua epäsymmetrisistä pikkusuolakurkuista. Eilen Valentina suuttui sirkustirehtöörillemme, jonka äänensävy ei kuulemma ollut tarpeeksi kunnioittava.
Valentina on niin turkoosia luomista varpaisiin, että Karibianmeren turkoosi häpeää itseään. Vitalista tulee heti mieleen Rasputin, joka oli venäläinen profeetta, ihmeparantaja ja verenseisauttaja. Vai oliko sittenkään? Toiset väittävät Rasputinin olleen pelkkä juoppo naistenmies.
Äkkiä käy kohahdus. Tätä ei ole tapahtunut aikoihin. Valentina putoaa turvaverkkoon. Pomppii siinä luonnottomissa asennoissa. Ja siinä se on: XXXL-kokoinen kriisi.
-Pudotit minut tahallasi, Valentina kirkuu seisten keskellä areenaa.
-Sinulla oli hikiset kädet, Vitali puolustautuu.
-Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut hikisiä käsiä.
-Ai niin, anteeksi. Sinähän et hikoile lainkaan.
-Sinuna olisin hyvin hiljaa. Oletko huomannut, että vanhemmiten alat ikävästi pulskistua, ja se vaikuttaa muihinkin toimintoihisi.
Me muut seuraamme taistelua kuin tennisottelua. Onnistuuko Vitali vastaamaan syöttöön? Lyökö hän rystyltä vai avokämmenellä?
-Suolaliuos on tainnut levitä rinnoistasi päähän asti.
-Nämä ovat omat rintani. Tiedät kyllä sen. Sitä paitsi, niissä on koheesiogeeliä.
-Aivan yhtä omat kuin nuo huulesi, mies jatkaa.
-Kaikista yrityksistäni huolimatta sinulla Vitali on yhä koko sirkuksen suurin suu, Valentina raivoaa.
-Muuta isoa sinussa ei sitten olekaan.
Vitali haukkoo henkeään.
”Esitys” päättyy siihen, että pariskunta roikkuu toistensa kurkuissa. Ei sovinnonmerkiksi halatakseen, vaan kuristaakseen. Pellet taputtavat käsiään.
-On tämä vaan hieno elämäntapa, vieressäni istuva tulennielijä hymähtää.
-Kun laitetaan samaan telttaan taitavia artisteja seitsemästä eri maasta, tuloksena on joko sota tai rauha. Useimmiten sota tai ainakin mellakka. Joskus on pakko lähes tappaa, jos haluaa itse elää.
Äkkiä minun tekee hirvittävästi mieleni pastaa. Alankohan olla toipumassa?
Kuuden kuukauden Euroopan-kiertueemme käynnistyy Saksasta. Aurinko tuntuu kasvaneen kiinni taivaaseen. Ehkä hyvä sää apulaisenamme onnistumme tänään täyttämään koko 1300-paikkaisen telttamme. Minun elämäni ihka ensimmäinen oikea esitys menee hyvin. Pystyn tulenpuhaltamisen ajaksi hallitsemaan sekä mieleni että kehoni. Olen yhtä tulen kanssa.
-Taisit saada poskeesi palovamman, Noël huolehtii takahuoneessa.
-Äh, pelkkä pintavamma.
-Anna minä puhallan siihen.
Noëlin huulet koskettavat poskeani. Värähdän, kun muistan toiset huulet.
-Satutinko minä sinua?
-Et sinä, vastaan totuudenmukaisesti.
-Joku toinen ehti ensin.
Illalla kokoonnumme kaikki yhteiselle aterialle. Sahanpuruiselle areenalle on kannettu kaikki karavaanin pöydät. Ensimmäinen päivä ja kaksi esitystä on takana. Saksalaiset rakastavat meitä. Epäsosiaalisuuden puuskassani yritän tunkea itseni mahdollisimman vaarattomaan paikkaan istumaan. Olen melko ujo ja istun mielelläni hiljaa muita kuunnellen. Pöytään on katettu valtavia kulhollisia pastaa. Ruoka näyttää yllättävän vaarattomalta. Kun kuvittelen spaghetin olevan kasa jauhomatoja, saan ne hyvin nieltyä. Osa minusta jopa nauttii valkosipulin ja jauhelihan liitosta.
-Anteeksi, että tulen myöhässä.
Vitali saapuu areenalle käsiään taputtaen. Ehkä mies haluaa antaa itselleen aplodit upeasta sisääntulosta.
-Sinä oletkin pitänyt minulle paikkaa.
-Tuota, aloitan kauhistuneena.
-Valentinan vieressä on vapaa paikka.
-Kenen? mies ihmettelee kovaan ääneen.
Pariskunta on siis edelleen riidoissa keskenään. Luulin jo, kun heidän esityksensä sujui niin hyvin, sovun löytyneen. Mutta se olikin vain rautaista ammattitaitoa.
Vähän myöhemmin Vitali kilisyttää lasiaan.
-Haluan sanoa pari sanaa. Ensinnäkin, että me olemme sitten hyviä. Luonnollisesti, varsinkin minä.
Muut nauravat, paitsi Vitali itse. Hän on tosissaan.
-Niin, niin. Esityksen jälkeen on aina pientä hysteriaa ilmassa. Kiitos kuitenkin teille kaikille, että osaltanne autoitte tässä menestyksessä. Pienetkin roolit ovat tärkeitä. Eiväthän kaikki voi olla tähtiä.
Vitali nostaa viinilasin eteensä.
-Toiseksi, hieman henkilökohtaisempi asia.
Valentinakin näyttää nostavan vaalean päänsä kiinnostuneena.
-Haluaisin pyytää anteeksi.
Valentinan toinen suupieli antaa jo aavistuksen pienestä hymyntapaisesta.
-Jonka lisäksi aion nostaa maljan tämän pöydän kauneimmalle naiselle.
Valentina kokoaa hiuspaljoutensa käsiinsä ja levittää kiharansa valtavaksi pilveksi olkapäilleen. Täytyyhän hänen olla viehättävimmillään tulevan tunnustuksen aikana, kun kaikkien katseet lepäävät hänessä.
-Todellinen kauneus on, aloittaa Vitali rauhallisesti, rykäisee kurkustaan lisää arvovaltaa.
Huomaan Valentinan vielä pikaisesti lisäävän huulikiiltoa kämmenensä suojassa.
-Se on jotain ihan muuta kuin isot kiharat ja kiiltävät huulet.
Vitali luo avopuolisoonsa halveksivan katseen.
-Pyydän anteeksi pöydän kauneimmalta naiselta, että minulta kesti näin kauan tulla järkiini.
Nostetaan malja Roselle, villiruusullemme, pöydän ehdottomasti raikkaimmalle kukkaselle.
Vitali kääntyy minua kohti. Näen, miten kiiltävä hammaskoru välkkyy miehen hampaassa.
Valunko minä pöydän alle? Osaanko muuttua näkymättömäksi? Heräänkö pian hikisenä tästä painajaisunesta? Ei, minä istun alaleuka järkytyksestä lähes irti sijoiltaan.
-En minä halua, soperran Vitalille, joka rutistaa olkapäätäni.
-Niin, niin. Tulihan tämä vähän äkkiä, mutta sellaisia me taiteilijat olemme. Niin impulsiivisia, täysin tunteidemme vietävissä.
Koko pöytäseurue on hiljentynyt. Kukaan ei uskalla katsoa Valentinaan päin. Taiteilijat tuijottavat kynnenalusiaan, silittelevät pöytäliinaa olemattomista muruista. Minä yritän huomaamattomasti nousta, mutta Vitali runttaa minut takaisin tuoliin.
-Elän siinä vakaassa uskossa, että Rose tulee myöhemmin kertomaan teille kaikille totuuden. Totuuden minun, tuota, mieskunnostani. Jossa ei ole, tarkoitan, se on kunnossa.
Tähän saakka Vitali ei ole edes muistanut nimeäni. Valentina hymähtää halveksivasti. Sylkäisee pöydän yli, minua kohti. Vitali tuntuu nauttivan näkemästään. Sylki valuu alas poskeani.
-Voi, Rose, sinulla ei taida olla tervettä itsesuojeluvaistoa, Valentina naurahtaa.
-Jos olisin sinä, ottaisin tavarani ja juoksisin.
Otan villatakkini ja juoksen asuntovaunuuni. Pastamadot haluavat ulos. Oksennan kyyneleet silmissä. Minä vihaan pastaa. Se tuntuu liittyvän kaikkeen yllättävään ja kamalaan, jota elämässäni sattuu.
Ovelta kuuluu pieni koputus.
-Minä täällä, Noël. Saanko tulla?
-Kuule, en taida juuri nyt olla parhaimmillani, nikottelen.
-Ei haittaa. Me harlekiinit olemme tottuneet kyyneliin.
Mies tulee istumaan jalkopäähäni.
-Etkö koskaan pese noita maskejasi pois? ihmettelen.
Noëlilla on edelleen täysi esiintymisvarustus yllään. Valkoisissa kasvoissa, silmien alla, kaksi mustaa kyyneltä.
-Etkö koskaan kuivaa noita kyyneleitä? nyyhkäisen.
-En edes muista, miltä oikeasti näytät.
-Tuskin muistan itsekään, Noël naurahtaa.
-Kuule Noël, aloitan.
-Mitä äsken tapahtui?
-Se oli kuin pätkä elokuvasta ”Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen”, Noël hymähtää.
-Totta. Minusta tehtiin aistillinen Radda-noita, joka syöksee kaikki tuhoon.
Kyllä minä elokuvani olen katsellut.
-Mutta miksi minä? ihmettelen.
-Olen hiljainen ja outo.
-Outo, mutta kiinnostava, Noël täsmentää.
-Vitalilla on venäläinen sielu. Kun hän näkee arvoituksen, hänelle tulee valtava halu ratkaista se.
-Olisi nyt vain tyytynyt ratkomaan ristisanatehtäviä, kuten me muut. Sitä paitsi, en minä ole mystinen, olen vain surullinen.
-Tiedäthän, Rose. Tämä on julma ala. Pelkkää harjoittelua ja rankkoja kiertueita. Näemme painajaisia klovneista, jotka eivät naurata ketään. Putoamme korkealta, ja aina alhaalla ei ole edes turvaverkkoa. Pelkäämme tyhjää katsomoa, buuauksia ja huonoja lehtiarvosteluja. Luonnonvoimat, poliisit ja ahtaat sekä nuhruiset nurkat ahdistavat meitä. Tämä ei todellakaan ole mitään romanttista karavaanielämää.
-Hyvä! Koska juuri sitä minä vähiten kaipaan. Romantiikkaa. Pelkkä sana saa minut taas oksentamaan.
-Miksi?
Noël katsoo minua surullisilla silmillään. Mies työntää eksyneen kiharan takaisin korvani taakse.
-Romantiikka on pelkkää koiranpaskaa selässä.
Noël huokaisee syvään.
-Kuule. Kyllä tämä huomiseen mennessä on unohtunut. Olen varma, että Valentina ja Vitali tulevat järkiinsä ja pääsevät taas suloiseen sopuun.
-Toivottavasti Vitali muistaa ottaa Viagransa ja Valentina pari rauhoittavaa, hymähdän.
Noël hipaisee minua oikeasta korvalehdestä ja on poissa.
Noël on niin lämmin. Jos mies olisi lahja, hän olisi jokin pehmeä paketti. Pörröinen neule tai villasukat.
Aamulla Valentina jatkaa epätoivottavaa huomioimistani.
-Tiesitkö, että meillä päin violettiin pukeutumista pidetään osoituksena huonosta mausta? Sinähän et muuhun pukeudukaan.
-Minä en ole tippaakkaan kiinnostunut Vitalista. Siis, yäk!
Sanomaani havainnollistaakseni tungen kaksi sormea kurkkuuni.
Riemastuneena huomiosta, ettei minua kerrankaan keskeytetä, jatkan nopeasti tilitystäni.
-Liian vanha, keikarimainen, täynnä itseään…
Lasken sormillani luettelemiani puutteita. Haluan vakuuttaa Valentinan siitä, etten todellakaan ole hänen miehensä perään.
-Ai, onko Vitalissa jotain vikaa? Valentinan ääni on muuttunut sametiksi.
-Huonokäytöksinen ja öykkäri.
Kun olen päässyt viidenteen kohtaan, tajuan, että napsahdin suoraan ansaan.
-Minä olen siis sinusta tuhlannut kolme vuotta elämästäni seurustelemalla häirikön ja moukan kanssa? Minkäköhän se tekee minusta itsestäni?
Tässä vaiheessa enkeli koskettaa minua Noëlin hahmossa. Mies tarttuu käsivarteeni ja nykäisee minut pois.
-Anteeksi, Valentina. Mutta lainaan Rosea hetkeksi. Tarvitsen hänen apuaan.
-Varmasti, Valentina hymähtää.
Noël johdattaa minut sirkusalueen takana olevaan puistoon.
-Miten voit?
-Kiitos sinun ilmestymisesi, ainakin olen yhä hengissä.
-Valentina on aina ennen voinut luottaa säteilyynsä. Hän haluaa pitää otteessaan kaikkia sirkuksen miehiä, teltanpystyttäjäpoikia myöten.
-Sinuakin?
-Minä en kyllä kuulu valikoimiin.
-Mikä sinusta tekee erilaisen?
-Olen vapaa Valentinasta, koska en tarvitse häneltä mitään. Minulle on aivan sama, olenko hänen niin kutsutussa suosiossaan vai olenko muuttunut näkymättömäksi.
Noël laittaa kätensä alleni, ja kellahdamme päivänokosille. Nurmikko tuoksuu vastaleikatulta. Melkein unohdan Noëlin olevan mies. Mies, jonka mukana saapuu aina kipua. Hetken, kylki lämpimässä kyljessä, kuvittelen Noëlin olevan pelkkä ihminen. Poikkeuksellisen mukava ihminen.
Seuraavat päivät Vitali hyökkäilee ja ravaa ympärilläni kuin kasakka. Yritän kutistua pieneksi ja olla herättämättä huomiota. Hiivin varpaisillani ja lukittaudun asuntovaunuuni. Aina välillä on kuitenkin kömmittävä esiin harjoittelemaan, esiintymään ja syömään.
-Pakoiletko sinä minua? Vitali ihmettelee hengästyneenä. Mies on juossut perässäni koko matkan esiintymisareenalta asuntovaununi eteen.
-Mistä sinä niin päättelet? Ihan totta! ihmettelen päätäni puistellen.
-Totta hitossa minä pakoilen sinua, huudan heti perään.
-Miksi?
Vitali on täynnä kummastusta. Mikä nainen se sellainen on, joka ei halua tulla miehen kiinniottamaksi.
-Koska, aloitan hyvin hitaasti.
-Koska en. Koska en ole. Koska en ole kiinnostunut. Koska en ole kiinnostunut sinusta. Olen niin väsynyt. Loputtoman poikki.
Hetkellistä lamaantumistani hyväksikäyttäen, Vitali työntää minut asuntovaunua vasten. Mies painaa käteni sivuille. Vahvoilla urheilijan reisillään Vitali puristaa jalkani yhteen. Olen liikkumaton. Täysin kykenemätön minkäänlaiseen vastarintaan. Ei tämä voi tapahtua minulle, ehdin ajatella, kun miehen kovat huulet kiristyvät omilleni. Vitali suutelee verenmakuisin huulin. Pullea kieli tunkee huuleni raolleen ja työntyy sisääni. Kuvottavinta, mitä olen eläissäni kokenut. Oksentaisin, jos suuni ei olisi jo täynnä yrjötystä. Yrjötystä, jonka nimi on Vitali.
Vedän syvään henkeä, vapautan toisen jalkani iskien polveni miehen nivusiin.
-Mitä pirua? Vitali ähkäisee.
Pelon ja vihan antamin voimin työnnän Vitalin kuraiseen maahan. Sitten juoksen. Suoraan Noëlin ovelle. Vasta kun huohotan valkokasvoisen miehen edessä, tajuan juosseeni sinne. Sen ainoan ihmisen luokse, joka uskaltaa pitää puoliani. Ystävän luokse. Purskahdan äänekkääseen itkuun.
-En jaksa tätä paskaa.
-Ymmärrän. Ei sinun tarvitsekaan. Minä jaksan kanssasi.
-Minulla ei ole koskaan ollut tuollaista ystävää, nyyhkytän.
-Miten ihmeessä minä voin koskaan korvata tämän kaiken?
Noël katsoo minua kauhistuneena.
-Korvata? Ei ystävyys ole mikään osto- ja myyntisuhde. Ei ystävänpalveluksista mitään laskuja kirjoiteta. Teet minut onnelliseksi, olemalla itse onnellinen.
-Voinko, voisitko. Ihan kamalaa, mutta voisitko mitenkään pitää minua sylissä?
Noël katsoo minua pitkään.
-Ihan vain pidellä. Haluan saada Vitalin syövyttävän kosketuksen pois itsestäni. Viimeksi olin vain vähän koiranpaskassa, nyt olen saanut koko kuormallisen niskaani.
-Totta kai minä otan sinut syliini. Jos se ei tunnu sinusta ahdistavalta.
-Olen varma, että se tuntuu juuri oikealta.
Miksi minä sanoin niin? ihmettelen mielessäni.
-Jospa ottaisit suihkun tuolla ylellisessä kylpyläosastossani. Sitten voisit käpertyä syliini tähän luksusluokan moottoroituun pylvässänkyyn. Voisin tehdä hanhenmaksasta pieniä kanapee-leipiä ja sitten katselisimme ranskalaista laatuleffaa. Miltä se kuulostaa?
Se on juuri, mitä tarvitsen. Siispä otan jääkylmän suihkun jogurttipurkin kokoisessa, yhdistetyssä pytty- ja suihkukompleksissa. Ihoni verille hanganneena käperryn ystäväni kainaloon kapealle ja kovalle pedille. Noël on lusikoinut reikäleivän päälle tonnikalaa. Öljy valuu pitkin leukaani. Asetun miehen kainaloon nauttimaan komediasta, jonka pääosissa uunoilee lihava koira ja vielä lihavampi mies.
-Sain tämän leffan kummitädiltä lahjaksi, Noël virnistää.
-Täti pitää minua edelleen kymmenvuotiaana.
-Minusta tuntuu, että sinä taidat olla tämän sirkuksen ainoa aikuinen, huokaisen.
-Muut pelaavat edelleen teini-iän seurapelejä. Yrittävät saada toisensa mustasukkaisiksi. Kilpailevat siitä, kumpi rakastaa vähemmän.
-Älä vain kuvittele, että minä mitenkään olisin täydellinen. Ihan samanlainen mies minä olen kuin muutkin.
-Etkä ole, vastustelen.
Noël huokaisee jotenkin turhautuneena.
-Minä en uskalla mennä yöksi omaan asuntovaunuuni, muistan äkkiä.
-Potkaisin Vitalin munat löysäksi kokkeliksi.
-Enhän minä päästäisikään sinua.
Noël menee iltapuuhilleen. Minä katselen, miten koira repii varkaan kalsarit silpuksi. Tuollaiset hampaat minäkin tarvitsisin. Noël saapuu pyyhe lanteillaan. Oikeastaan ensimmäistä kertaa näen näin läheltä miehen kasvot maskista puhtaana. Luoja, Noël on kaunis. Kuvittele nuori mies jäntevänä, hyväntuoksuisena ja suloisena. Kerro se sitten sadalla. Sellainen hän on. Minun ystäväni on koko sirkuksen, kaikkien sirkusten, ihanimman näköinen taiteilija.
-Sitäkö sinä häpeätkin? oivallan yht´äkkiä.
-Mitä?
-Pidät niin paljon kuin mahdollista esiintymisasuasi yllä, koska häpeät olla noin täydellinen. Et halua meidän muiden näkevän, millainen sinä oikeasti olet.
Mietin hetken.
-Kuka sinä oikein olet?
Noël nauraaa hämmentyneenä.
-Eikö sinua jo nukuta?
-Oletko sinä edes totta? Vai jokin illuusiotemppu? Olet ihan liian hyvää ollaksesi todellinen.
-Harmi, olisin niin mielelläni ollut ihan vain lihaa ja verta.
Yritän saada unta. Enkä kaipaa lainkaan aamuun.
Esiinnymme Saksan Ulmissa, joka on tunnettu maailman korkeimmasta kirkontornista. Aamu on sateinen. Noëlin vartalooni siirtämä lämpö kaikkoaa.
Tulennielentäryhmämme tanskalainen vahvistus katsoo minua huolestuneena.
-Sinun pääsi muuten tarjoillaan tänään. Kovin moni tuntuu olevan kiinnostunut maistamaan. Olet ollut todella ehtiväinen. Ikävä kyllä. Tiedän ainakin kolme, jotka olet saanut tolaltaan.
-Kolme? ihmettelen.
-Ihailijoitteni joukko tuntuu lisääntyvän vauhdilla. En ole varma riittävätkö fanikorttini enää kauaa.
Esiintymiskaveriani ei tunnu naurattavan.
-No, Vitali on aiheesta loukkaantunut. Ensin makaat hänen kanssaan, sitten siirryt samana yönä Noëlin kainaloon. Kyllä sellainen riipii miestä.
-Mitä? Minä olen kyllä maannut ihan yksin. Tai, ainakin melkein.
Muistan Noëlin kädet ympärilläni. Ne ystävän kädet.
-Valentina ei taatusti katsele sivusta, miten hänen miestään viedään.
-Ja se kolmas?
-Käärmenainen.
-Olenko minä lumonnut hänen käärmeensä?
-Noël oli ikään kuin hänen varauksensa, mies selittää kädet levällään.
-Varaus? Onko täällä jokin lista, johon kirjataan varauksia? Onko joku varannut jo minutkin? Olisi ihan vain mielenkiintoista tietää, että kenen kanssa sitä tulevaisuudessa kuljetaan käsikkäin.
-Nokkimisjärjestys nyt vain täällä sirkuksessa on sellainen. Käärmenainen on jo pitemmän aikaa yrittänyt suostutella Noëlia omakseen. Me muut olemme kunnioittaneet hänen ponnistelujaan.
Keskustelukumppanini poistuu ympärilleen vilkuillen. Ei ehkä uskalla näyttäytyä kanssani. Olen vaarallista seuraa. Minulla on vaikutusvaltaisia vihamiehiä. Olen todellakin saanut lyhyessä ajassa paljon aikaan. Tehnyt tämän kaiken tekemättä mitään, ihan vain viihtymällä omissa oloissani, poissa toisten jaloista.
Päivän mittaan kuulen enemmänkin huhuja itsestäni. Olen kuulemma polttanut entisen rakastajani talon. Kotimaassani olen paikallisen poliisin tuttuja. Pikkurikollinen, jonka mukaan tarttuu, paitsi toisten miehiä, myös kauppojen tavaroita. Illemmalla olen muuttunut jo etsintäkuulutetuksi.
Sade on yltynyt myrskyksi. Se näkyy myös illan esityksessä. Sokerista tehdyt ovat jääneet koteihinsa, ja katsomo on täyttynyt vain puolilleen. Taputukset ovat vaisuja. Yleisö ei jaksa haltioitua, vaan näyttää enemmänkin tylsistyneeltä. Kuin olisivat jo nähneet kaiken.
Salamointi saapuu pirun korkeissa koroissaan. Valentina nauraa ja osoittaa minua sormellaan. Vai, tähtääkö hän minua?
Ilma asuntovaunussani on ahdistavaa. Kesäinen ukkoskuuro on tehnyt ilman raskaaksi hengittää. Tarvitsen lisähappea, joten avaan vaununi oven raolleen, ja asetun levottomaan uneen. Olen nukkunut tunnin tai minuutin, en tiedä. Herään tunteeseen, että minua tuijotetaan.
Mustat silmät, joiden alla uhkaavat viivat kuin pudonneet irtoripset, katsovat minuun. En ole koskaan pelännyt näin paljon. Käärmeiden sisältä löytyy lähes päivittäin ihmisiä. Verkkopytonit nielevät ihmiset kokonaisina. En ole koskaan kuvitellut kuolemaani tällaiseksi, joten pisteet elämälle siitä, että onnistui keksimään jotain näin yllättävää.
Vihreän käärmeen valtava paino saa minut toiveikkaaksi. Ehkä se on juuri ruokittu. Muistan mummini tarinat käärmeistä, jotka eivät koskaan satuta viattomia lapsia. Voisiko minut vielä laskea viattomien lasten -kategoriaan?
Yllättäen käärme menettää kiinnostuksensa minuun ja alkaa madella alas sängyltä. Ehkä se haistaa pöydälle jättämäni murokulhon. Mummin mukaan käärmeet rakastavat maitoa.
Kävelen hitaasti ulos asuntovaunustani. Olen tietoinen jokaisesta liikkeestäni. Vasta ulkona pistän juoksuksi. Minimittainen paituli liimautuu ihooni. Taivaassa lienee tänään unohdettu kaikki suihkut auki, joten alakerran maailmassa vesivahingot sotkevat paikat. Kura roiskuu pitkin sääriäni, kun paljain jaloin juoksen kohti harmaaksi maalattua ovea. Pelon ja turhautumisen kyyneleet sekoittuvat sateeseen. Noël avaa ovensa. Hyppään hajareisin miehen syliin.
-Minustakin on kyllä kiva nähdä sinua, Noël naurahtaa hämmentyneenä.
Puristan miehen päätä käsieni välissä.
-Tuskin päästäni tämän parempaa enää saa, vaikka kuinka yrittäisit muotoilla. Tämän kanssa on vain mentävä eteenpäin.
-Anteeksi. Tämä on ihana pää. En halua muuttaa siitä senttiäkään.
Kohmeiset jäseneni alkavat lämmetä.
-Oletko sinä alasti?
-En osannut odottaa vieraita enää kolmelta yöllä. Kahvikin pääsi jo jäähtymään.
Hyppään alas miehen sylistä.
-Käärme, muistan äkkiä.
-Iso käärme.
Kumpikaan meistä ei siirry. Minä silitän silmilläni miehen pintaa. Noël ei suojaudu, vaan sallii minun ihailla itseään.
-Se oli vihreä.
Mies repii peiton suojakseen.
-Tuo sinun tuijotuksesi.
-Anteeksi. Olen vain, ihan, tuota, sekaisin. Kaikki täällä haluavat minulta jotain. Lähinnä tappaa, kai.
-Hengähdä nyt. Minä en ainakaan halua sinulta mitään. Mehän olemme ystäviä. Olet turvassa.
Ei tarvitse toistaa, ajattelen kitkerästi. Kävi selväksi jo.
-Tyttöystäväsi yritti tappaa minut. Se ei ole kovin turvallista.
Miksi ihmeessä kuulostan äreältä ja pikkumaiselta.
-Tyttöystäväni? Noël ihmettelee kulmat koholla.
-Tarkoitatko kenties tätä tyyppiä?
Noël kohottaa oikean kätensä peiton sisältä.
-Ikävä kyllä, tässä on ainoa tyttöystäväni. Liikkuva sirkuselämä ja vakituinen kumppani, vaikea yhtälö. Kuten varmasti itsekin tiedät. Tällainen kätevän kokoinen ja mukana kulkeva malli sopii minulle.
Katselen miehen kaunismuotoista kättä.
-Tästä riittää kyllä meille molemmille. Tule kainaloon.
Riisun märän paitulini ja teen työtä käskettyä. Mies huokaisee pohjanmaan kautta, suukottaa kevyesti nenänpäätäni.
-Nuku nyt lintuseni! Aamu on aina iltaa viisaampi.
Noël nukahtaa heti. Miksi se ärsyttää minua niin paljon? Siksi, etten itse saa unta? Siksi, että tunnen itseni loukatuksi? Siksi, että minua kohdellaan kuin ystävää, mikä tietysti olenkin? Joudun rastittamaan kaikki kolme kohtaa. Olen vihainen Noëlille, ja olen vihainen itselleni, koska olen vihainen Noëlille.
-Huomenta, toivotan Noëlille vaisusti.
-Huomenta, Noël vastaa.
-Tähän voisi helposti tottua.
-Yhtä helposti siihen kyllästyy, hymähdän.
Kieriskelen itsesäälissä ja aamuisessa matalapaineessani. Vedän kostean ja ryppyisen paitulin päälleni.
-Ota nämä.
Noël kaivaa laatikosta harmaan verryttelyasun.
-Älä pelkää. En paljasta kenellekään, että olen ollut täällä.
-En minä sitä. En vain halua, että palellut.
Huomenna siirrymme Stuttgartiin. Tuskin elämä muuttuu siellä sen helpommaksi. Vaihtuvat kaupungit, samat huolet. Toisaalta, Stuttgart on kuuluisa viinin kasvatuksestaan, joten ehkä ihan vain yleissivistyksen vuoksi hankin pari pulloa. Sitten voin hetkeksi unohtaa miehet, joita en halua ja naiset, jotka haluavat tappaa minut. Haluatko unohtaa myös miehen, jota haluat, ihmettelee pieni ääni sisälläni. Onneksi se on niin pieni, että sen voi jättää huomiotta.
-Niinhän sinä luulet, pieni ääni kivahtaa.
-Ole hiljaa. Sinulta ei kysytty mitään. Ei sinua ole edes olemassa.
Valentinalla on kyky ilmaantua paikalle väärään aikaan. Hiton kommuuni koko sirkus.
-Puhut itseksesi? Hienoa!
-Aina se juttuseurassa sinut voittaa, kivahdan.
Valentina nauraa matalalla äänellään. Nainen kiirehtii sirkusalueen reunalle. Näkyy pyrkivän asuntovaunuun, jossa säilytetään työkaluja. Sirkushan on kuin elämä itse. Aina keskeneräinen, rikki ja paikkauksen tarpeessa. Pian kuuluu kylmäävä kiljaisu. Juoksen apuun ja löydän Valentinan oksentamasta asuntovaunun edestä. Sisällä vaunussa on kaksi suolapatsaaksi jähmettynyttä. Alaston käärmenainen pyllistelee kontallaan maassa ja metalliklipsein sekä nahkasäärystimin koristeltu Vitali pitelee naista muhkeista pakaroista.
-Tee tilaa! tokaisen Valentinalle ja tuuppaan kylkeen.
-Minuakin rupesi kuvottamaan.
Pahoinvointi lähtee vatsanpohjasta liikkeelle. Mikään ei yhdistä kahta naista paremmin kuin yhteinen oksennustuokio. Sen tulen myöhemmin huomaamaan.
Sanotaan, että kuva kertoo joskus enemmän kuin tuhat sanaa. Niin tässäkin tapauksessa. Tämä oudon julkea näky toimi paremmin kuin monivuotinen terapiaistunto. Valentinan pitkä painajainen, joka oli tehnyt hänestä kireän ja epäluuloisen, päättyi täydelliseen heräämiseen.
-Jatkakaa! huutaa Valentina asuntovaunuun ja sulkee oven.
Naisen poskessa on oksennusta, mutta turkoosiluominen kaunotar näyttää silti paremmalta kuin koskaan. Kireä otsanseutu on rentoutunut ja huulet kipuavat arkaan hymyyn.
-Että tuntuu hyvältä, Valentina huokaisee ja tarttuu minua käsikynkästä.
-Ihastuttava aamu!
Hetken ymmärrän miehiä, jotka eivät koskaan pysy naisten mielentilojen perässä.
-Haluatko maistaa jotain todella herkullista? Valentina kysäisee kuin tämä läheinen kanssakäymisemme olisi maailman luonnollisin asia.
-Kunhan se ei ole mitään pallokalaa, niin sitten.
Valentina ohjaa minut vaunuunsa, joka on sisustettu, niin, se on sisustettu. Lattiasta kattoon. Jos tavaroissa roikkuisivat hintalaput, voisi luulla astuneensa eriskummalliseen myymälään.
-Saat kaalipiirakkaa ja teetä.
Valentina pitää lupauksensa. Teen sijasta hän tarjoilee kylläkin votkaa. Paljon votkaa.
-Votka tappaa kaikki bakteerit, nainen lupaa kaataen jälleen uuden kierroksen.
-Otetaas taas, Valentina huikkaa, ja aloitamme uudelleen, vaikkemme ole edes lopettaneet.
Tuntien jälkeen makaan puoli-istuvassa asennossa lattialla. Valentina on juuri saanut leikattua Vitalin lempivaatteet matonkuteeksi. Olen syönyt neljä suurta kaalipiirakkaa. Nyt minun pitää niellä vielä viides.
-Me venäläiset olemme hyvin taikauskoisia. Parillinen määrä tuo huonoa onnea.
Valentina kannustaa minua urheasti. Otan pitkän huikan, jotta saan valkokaalit laskeutumaan.
Hetkeä myöhemmin huojun sirkusalueella kuuntelemassa kaukaisten käkien kukuntaa. Ryhdyn tanssimaan musiikin tahdissa.
Noël on huomaamattani saapunut seuraamaan yhden naisen esitystäni.
-Kuule Noël, pääsi näyttää tänään ihan kaalilta. Voi myös olla, ettei minua tapetakaan. Vitalin pää oli käärmenaisen takapuolessa. Valentina sanoi, että Vitalin esiintymisvaatteista tulee hieno matto. Vitalin pitää huomenna esiintyä alastomana. Ai niin, mutta hän voi laittaa päälleen vähän enemmän niitä klipsuja. Sanoinko jo, että pääsi näyttää ihan valkokaalilta?
-Hyvä juttu, mies vain toteaa ja tukee minua, kun oksennan.
-Kuule Noël, aika hienoa, vai mitä? Katso ympärillesi. No, katso nyt. Miten erikoisen, erityisen, mielettömän upea paikka.
Levitän molemmat käteni sivuilleni ja suljen koko sirkuksen syleilyyni. Samalla Noël joutuu halaukseeni.
-Haiset viinalle, mikä on hyvä juttu, sillä se peittää oksennuksen tuoksun.
-Hienoa! Haisen viinalle. Mikään ei tuoksu paremmalta kuin votka ja valkokaali. Kuule Noël, pääsi näyttää ihan valkokaalilta. Ihana pääsi on kaalinpää! Pieni ja suloinen kaalikääryle. Ei kun, ruusukaali. Ihan pieni ruusukaali.
Kauniit silmät ovat ihan lähellä. Miehellä on metsänvihreä pusero, jonka pinta tuntuu ihanalta poskea vasten.
-Minä teen huomenna kyssäkaalia. Kuule Noël, en ole koskaan syönyt kyssäkaalia.
Mies silittää hiuksiani. Ikään kuin hänellä ei olisi kiire mihinkään.
-Aiotko syödä huomenna kanssani kyssäkaalia? varmistan äkkiä huolestuneena.
-Tietysti. Ja ylihuomenna lehtikaalia.
-Aika ihanaa.
Suutelen miehen kaulaa.
-Itse asiassa, tosi ihanaa, mies kuiskaa.
-Pitää etsiä reseptejä, kuiskaan takaisin.
-Hmm…
Suutelemme, ja kaukaisten käkien kukunta muuttuu sydämeni sykkeeksi.
(Nuoren Ninan kirjoituksia.)
