Venla
Menen Henrin käsikynkkään. Kuin lanka pujotettaisiin neulaan, ajattelen. Sellainen vaatii tarkkaa silmää, kostutettua kärkeä ja neulanreikään sopivaa lankaa. Paksua villalankaa ei saa pieneen reikään (se hajoaa inhottaviksi säikeiksi), mutta ohuen ompelulangan saa sekä pieneen että suureen reikään. Ei tästä ehkä mitään filosofiaa löydä. Paitsi sen, että kannattaa pitää itsensä hoikkana.
-Ihana päivä.
-Sinä olet hyvällä tuulella.
-Ainahan minä olen, puolustaudun, sillä jostain syystä miehen huomio ärsyttää minua.
-Enkö olekin? joudun tivaamaan, sillä Henri ei syöksy selittelemään.
-Usein olet.
Usein olen? Mitä minä olen usein? Jos olen vain usein hyvällä tuulella, se tarkoittaa minun olevan yhtä usein myös huonolla tuulella? Henri irrottautuu otteestani muka venytelläkseen, vaikka sen piti olla minun seuraava siirtoni, kosto mieleni pahoittamisesta.
-Minulla oli sinulle uutisia, mutten taida kertoa, koska olet niin omituinen tänään.
-Ei sinun tarvitse, jos et halua.
Minä revin tuon miehen riekaleiksi, matonkuteiksi, pelkillä hampaillani. Täytyyhän hänen ymmärtää, että minut kannattaa pitää hyvällä tuulella. Koko hänen tulevaisuutensa on minun takanani. Minulla on ”sesam aukene” ja ”simsalabim” sekä avainkortit ja tunnusluvut. Kiirehdin pari askelta miehen edelle. Kävelköön perässäni. Sitä paitsi, takapuoleni näyttää mustissa farkuissa erityisen hyvältä.
Ellin rönsyinen olemus erottuu jo kaukaa. Nainen istuu teatterisillan keskilevennyksessä olevalla vihreällä metallipenkillä. Lepuuttaa suonikohjuisia pohkeitaan jättimäisen mosaiikkikukkaruukun reunoilla. Ihmiset, jotka joutuvat istumaan penkeillä ja kahviloissa yksin, ovat säälittäviä. Sellaista häpeää ei pysty selittelemään uskottavasti pois.
Elli syö. Syödessään ihminen on yleensä rumimmillaan. Itse yritän syödä välinpitämättömästi. Minun on kai pakko pysähtyä juttelemaan Ellin kanssa, sillä hän todella luulee meidän olevan ystäviä.
-Hei, Venla. Kiva nähdä sinua.
-Moikka, Elli.
Elli tekee turhaan tilaa vierelleen.
-Mitä kuuluu?
-Olemme menossa Henrin kanssa syömään.
Hymyilen taas aurinkoisesti Henrille, joka saavuttaa minut. On se vaan sillä tavalla komea mies, että siitä voi olla ylpeä. Ihmisen arvo määrittyy paljolti myös sen mukaan, keiden kanssa hän liikkuu.
-Mutta, nähdään taas, sanon. -Mennään.
-Oletko taiteilija? Henri kysyy huomatessaan luonnoskirjan Ellin sylissä.
Minulta pääsee irrallinen nauru, jonka yritän naamioida kuivaksi yskäksi.
-Hölmö, moitin Henriä hellästi. -Ei Elli mikään oikea taiteilija ole.
Henri ei kiinnitä minuun mitään huomiota, vaan odottaa vastausta Elliltä.
-Jaa, ehkä ennemminkin ihan vain yrittäjä. Tämä on yksi parhaita paikkoja etsiä ja löytää inspiraatiota.
Nielen haukotuksen.
-Ihmisillä on kaikilla salaisuuksia, joita yritän arvuutella, Elli hymyilee miehelleni ärsyttävän intiimisti.
Ohitseni kiirehtivän naisen salaisuus on varmasti vuotava virtsarakko, johon hänen täytyy käyttää Tenaa.
-Luonnostelen heränneitä tuntemuksiani paperille katsoakseni, tulisiko jostain hyvä printtikuvio.
Käytetyistä virtsankarkailusuojista tulisi unohtumaton kuosi.
Henri ottaa Ellin pussista kourallisen maalaissipsejä alkaen suorastaan palvoa niitä. Olen kestämiseni äärirajoilla.
Henri
Kaikki on muuttunut pikkuhiljaa ilman, että olisin itse pistänyt alulle mitään tunteiden tutkintaa tai Prick-testiä. Vastustamattomasta on tullut väsyttävää ja vapaaehtoisesta pakollista. En jaksa enää kilpailla huomiosta, en kerätä leimoja tai pisteitä, en haluta samoja asioita, en olla herkkänä toisen tuulen nopeuksille ja ilmanpaineille.
Jos ihmissuhde on jo ennen varsinaista suhdetta näin vaikea, mihin se vielä ehtiikään?
Tänään se aukeni minulle koko mitaltaan. Parhaimmillaankin Venlan seura on vain siedettävää. Kun kävelin rantatietä kiukkuisen Venlan perässä, halusin kääntyä takaisin tulosuuntaan, antaa selkiemme etääntyä toisistaan, ja kun Venla joskus olisi armollisesti kääntänyt kasvonsa puoleeni, minua ei olisi enää ollut. Eikä hän olisi tavoittanut minua enää yhdestäkään numerosta tai osoitteesta, sillä kaikesta huolimatta, joskus on armollisinta vain hävitä. Hyvää tarkoittavat sanat ovat usein niitä julmimpia. Selittely loukkaa koko pituudeltaan.
Venlan täydellisen vartalon sijaan olin katsellut jokea miettien sen ikuista pintajännitystä, ohutta kalvoa sen pinnalla. Vettä pidettiin vapauden ja jatkuvan liikkuvuuden, muutoksenkin, vertauskuvana ja silti sille oli ominaista jännittyneisyys, tietty varauksellisuus. Vesikin tarvitsi pienen kalvon suojakseen. Olin niin kauan pitänyt katseeni vain tuossa naisessa, että olin jo melkein unohtanut veden päällä kävelevät vesimittarit, joita kukaan ei kutsunut herrakseen, ja ihmiset, jotka käyttivät hyvin valtansa tehdä ympäristö onnelliseksi.
Kun näin sen naisen istuvan penkillä, jotenkin niin vaivattomana ja itsestäänselvänä, helpotuin. Asiat voivat olla myös yksinkertaisia. Olin unohtanut sen. Siinä sillalla laskin kantapääni taas pitkästä aikaa maahan. Tajusin, miten kipeiksi pohkeeni olivat tulleet pitkällisestä varpaillaan kävelemisestä.
Tilaan lohisalaatin, johon tulee vesimelonia, jäävuorisalaattia, ruudutettuja kurkkusiivuja, pavunversoja, sitruunaa, pieniä keltaisia tomaatteja, kananmunanpuolikkaita, oliiviöljyä ja vastapaistettua leipää. Venla kiukuttelee, koska annoin liikaa huomiota Ellille. Hän ottaa kasvis-tofupannun, vaikkei pidä tofun mausta, mutta nettilehdessä on kehuttu soijajuuston terveellisyyttä.
-Mikä hitto sinua tänään vaivaa?
Minua vaivaa joku aina silloin, kun Venla ei ole tyytyväinen minuun.
-Nolottaa, kun käyttäydyit niin huonosti.
Pitääkö minun ottaa vastuulleni se, että joku tuntee tarvetta nolostua puolestani? Miten turhaa sellainen onkaan.
-Huonosti? ihmettelen. -Minähän olin Ellille oikein mukava.
-No, voi voi! Kuule, ihan turhaan. Elli ei ole kukaan. Kai sinä näit sen itsekin. Sinun pitää pystyä paljon, paljon parempaan, kun seuraavan kerran yrität tehdä minut mustasukkaiseksi.
Äsken olin ollut naisen kanssa kahden Monet’n maalauksessa ”Waterloon silta”. En ollut hetkeen edes muistanut Venlaa.
-Hänhän on ystäväsi, muistutan. Venlan spontaani meuhkaaminen muistuttaa joskus silkkaa julmuutta. Osa sanoista pitäisi valuttaa jätevedenpuhdistamolle ennen luontoon vapauttamista.
-Hän suunnittelee ja ompelee minulle joskus vaatteita, muttei todellakaan kuulu ystäviini.
Tuskin se naista haittaa, ajattelen. Armoitetussa valittujen ryhmässä sinnittely rehevöittää ihmistä. Pikkuhiljaa sitä täyttyy kaikesta soopasta, samenee ja kasvaa umpeen.
-Eikö sellainen ole kallista? Vaatteiden teettäminen mittatilaustyönä?
Venlalla on jo kauan ollut vaikeuksia rahoittaa elämäänsä.
-Mikä?
-Vaatturilla teettäminen.
-On varmaan. Mistä minä tietäisin?
Venlalta pääsee pirullinen naurahdus. Pikkusiskollani oli joskus pinkki keppihevonen, jonka vasemman korvan alapuolelle luki “Press here”. Siitä, kun painoi, kuului ensin ratsastamisen ääntä eli kavioiden kopinaa, sitten hirnahduksia ja lopulta hyvin kuolainen pärskähdys, jonka tästä lähtien muistaisin paremmin Venlan korahduksena. Hevosten hammashoito onkin sitten taas mielenkiintoinen juttu. Olen nähnyt, kun hevoselle tehdään hammastarkastusta. Se oli hienoimpia hetkiä elämässäni. Isot hampaat komeissa ikenissä.
-Luuletko tosiaan ihan oikeasti, että minä maksaisin jollekin Ellille muutamien riepujen ompelemisesta? Hänen pitäisi maksaa minulle, kun mainostan niitä.
-Mainostatko?
-En tietenkään. Jos kertoisin, kuka ne on tehnyt, niiden arvo laskisi. Joskus olen ommellut ne itse.
Minun on pakko nauraa.
-Mitä? Kyllä minäkin osaan ommella. Ei vain ole aikaa.
Venla tyhjentää vesilasinsa salaattikulhooni. Lähtiessään hän kaataa vielä tuolinsa. Ihmiset katsovat minua huvittuneina ja säälivästi. Samoja tunteita koen itsekin. Minun tuurillani Venla tuskin suuttui lopullisesti. Tällaiset asiat menevät harvemmin helpoimman kautta.
Venla
Mitä hittoa juuri äsken tapahtui?
Odotan Henrin anteeksipyyntöä. Sen on parasta olla jotain suureellista, sillä olen ihan liian vihainen leppyäkseni jostain kymmenen kappaleen tulppaaninipusta. Eikä naisia edes hurmata millään tulppaaneilla. Jokainen tietää niiden olevan leikkokukista edullisimpia. Niitä myydään ennen kassaa olevista ämpäreistä, ja kun ne alkavat tiputtaa terälehtiään, muovikaulukseen kiinnitetään punainen tarra, joka lupaa tuotteesta kassalla 30% alennuksen.
Odotan anteeksipyyntöä vielä kymmeneltä illalla. Sisään- ja uloshengitän laavaa. Levitän kovin sormin poskilleni ammattilaistenkin käyttämää voidemasta punaa numero 001, sillä haluan olla kauneimmillani Henrin tullessa. Hän näkee, mitä on menettämäisillään.
Kauniit ihmiset saavat Amerikassakin ilmaiseksi vaatteita. Heille jopa maksetaan niiden käyttämisestä. Miten paljon muuten vaatii leikata kankaasta paloja ja ommella niitä yhteen. Hermoja rauhoittaakseni käyn katsomassa, mitä parhaat saumurit maksavat. Alle kolmellasataa näyttää saavan jo hyvän koneen. Laskulla 60 päivää korotonta maksuaikaa. Se on kaksi kuukautta.
Jään koneelle tekemään vähän ostoksia. Jo pelkästään kunnioituksesta niitä ihmisiä kohtaan, joista on mukavaa katsella minua, en käytä samoja vaatteita kahta kertaa. En ainakaan peräkkäisinä päivinä.
Henri on pian valmis hammaslääkäri. Tarkistan hammaslääkärien keskipalkan. Toivon sen nousseen viime kerrasta. Suurin osa tienaa seitsemän tonnin paikkeilla, mutta on niitäkin, jotka saavat melkein kaksikymmentä tuhatta kuussa. Haluan todella uskoa tuon olevan mahdollista, sillä seitsemän tuhatta on järkyttävän vähän. Jo yhdellä ruotsinristeilyllä kuluu sen verran.
Henri alkaa taas ärsyttää minua. Mies on niin huoleton. Olen varma, ettei hän ole selvittänyt tarkkaan, mistä työstä tienaisi eniten. Miksi juuri hammaslääkäri? Miksei joku hienompi lääkäri? Paremmille lääkäreille ei pelkästään makseta enemmän, vaan kuulostaa paljon paremmalta tulla tunnetuksi jonkun yksityisen klinikan aivokirurgin kuin terveyskeskuksen hammaslääkärin vaimona.
Olen jäänyt tähän hyvää hyvyyttäni roikkumaan kuin joku riisipaperivarjostin kultaisin kiinalaisin merkein ja tupsuin. Jos Henri ei ilmesty vartin sisällä, etsin itselleni rikkaan ja komean urheilijan. Katson netistä, minkä lajin urheilijat tienaavat eniten. Nyrkkeilijää en välttämättä halua, sillä niistä voi äkkiä tulla rumia. Jalka- ja koripalloilijat kelpaavat. Kymmenen minuuttia.
Ongelma on se, etteivät opinto-ohjaajat tai työvoimatoimiston kuivikkeet osaa kertoa, mistä sitä rahaa saa. Puhuvat keskenjääneistä kampaamo-opinnoistani. Kampaajat tekevät työtään lähes kokonaan ilman palkkaa, ja monilla asiakkailla on hilsettä sekä tylsät jutut.
Lähetin viime vuonna kuvallisen kirjeen Tom Cruiselle. Hän ei vastannut, vaikka on niin lyhyt ja jo vanheneva mies ja vaikka minulla oli kuvassa vain keltaiset bikinit ja kaunis rusketus. Miehen, joka on ollut naimisissa niinkin normaalin näköisen naisen kuin Katie Holmesin kanssa, olisi kyllä luullut vastaavan. Ryan Gosling ja Leonardo DiCaprio saivat samantapaiset postilähetykset tänä vuonna. Niihin olin lisännyt palautuskuoret. Heidän ei olisi tarvinnut kuin laittaa lentolippu kirjeen sisään.
Ehkä kirjeeni ovat joutuneet kateellisten assistenttien takkoihin.
Elli
Ompelen keltaista mekkoa pienillä, hassunkurisilla puhvihihoilla ja korotetulla vyötäröllä. Kevyen kankaan ompelemisessa saa olla tarkkana, sillä virheet näkyvät helposti. Minulle hame on ennen kaikkea puolihame, kun taas leninki ja mekko ovat kokohameita, joista jälkimmäinen arkisempi. Tunika sitten taas on mekkopaita. Nykyään kaikki on kyllä yhtä tunikaa, mikä on sääli. Nykyaika ei ole erityisen rohkea tai moninainen, vaikka luulisi. Ehkä elämän epävarmuutta tasataan ulkomuodon ja vaatetuksen konservatiivisuudella, jotta edes jossain olisi turvallista.
Keltaisen mekon jälkeen suunnittelen edestä nepitettävän takkimekon, jossa on paljon taskuja. En tee sitä perinteisestä vihreästä tai beigestä, vaan turkoosista kankaasta.
Jos en tekisi tätä, perustaisin makkarakioskin. Chorizoja, bratwursteja, punertavia frankfurtereita, olut- ja hevosmakkaroita, ryynimakkaraa, paistinmakkaraa, salameja. Nämä olisivat vasta kojun tavallisimmat makkarat. Ja lisukkeissa ei mielikuvitusta säästeltäisi. Lasipurkeissa oranssia ihanuutta, etiketissä ”mangochutney”. Coleslaw. Katajanmarjasinappi. Balsamiporkkanoita.
Kuulun makkaraseuraan ja osaan myös itse valmistaa makkaraa. Kahdesti vuodessa käyn kotona maalla viettämässä makkarantekoviikonloppua. Jauhan lihaa, pursotan mausteiden ja lihan tuoksuvaa seosta suoliin ja lopulta saan sen jumalaisen aromin nenääni, kun alan paistaa makkaroita valurautapannussa.
On alkanut tuulla lujaa. Tuuli kuulostaa ihan ukkoselta. Nautin äänistä ja yritän piirtää niitä paperille. En halua ajatella miestä, joka pysähtyi luokseni sillalla. Koko yön puen miestä valkoisiin vaatteisiin. Yritän peittää hänen lihaksikasta vartaloaan, sillä unessakin tiedän sen olevan monella tapaa minulta kielletty. Vaatteet vain eivät tahdo pysyä hänen päällään. Ne sulavat, kutistuvat, ratkeavat ja jopa syttyvät itsestään palamaan. Lopulta minun on pakko omilla käsilläni peittää miehen kriittiset alueet.
Aamulla tunnen yhä miehen muodot käsissäni. Otan luonnoskirjani ja hahmottelen miehen. Selitän hänelle uudesta laista, jonka mukaan kaatopaikalle ei saa enää viedä tekstiilijätettä. Miestä kiinnostaa keskustella asiasta kanssani. Mies iskee minulle silmää, muttei se ole mitään teerenpeliä. Hän tietää jotain, joka huvittaa häntä.
Illalla yritän katsoa hetken televisiota, mutta siellä kaikki hokevat, miten haluavat kokeilla rajojaan. Niin väitetään silloin, kun ei yhtään tiedetä, mitä ollaan tekemässä. Tuuli on vain yltynyt. Päätän antaa sen kuljettaa minut Ylvan grillille, joka sijaitsee puolivälissä jyrkkää mäkeä. Otan ylälaatikosta kaksikymppisen ja taittelen sen farkkujen taskuun.
Henri
Jopa kengännauhojen sitominen tuntuu erilaiselta sellaisesta, joka on oivaltanut jotain itselleen tärkeää. Venla kutsuu minua petturiksi, sillä minä en saisi aiheuttaa hänelle pahaa mieltä. Kuka on luvannut Venlalle “Make All Your Dreams Come True?
Disney?
Keijukaiskuningatar?
Venla on päättänyt antaa lahjan. Nainen saapuu puoliltaöin kotiini mukanaan paketti, jonka olen avannut jo kerran aikaisemmin, pari vuotta sitten, humalassa. Joitakin lahjoja voi antaa uudestaan ja uudestaan. Ensin nainen haukkuu kaiken minussa voidakseen heti perään kieltää kaiken sanomansa. En tiedä, kummasta meistä hänen purkauksensa ja mielenliikkeensä enemmän kertovat, minusta vai hänestä itsestään. Minulla ei ole paljon mitään sanottavaa puolustuksekseni ja se ärsyttää eniten. En voisi kuitenkaan puhua totta, ja ihmiset, joille et voi puhua totta, ovat vain tuttavia, vaikka olisivat perheenjäseniäsi.
-Saat minut, sanoo Venla, enkä tiedä, miten omasta kodista paetaan.
-Olin jo melkein nukkumassa.
Miten mies kieltäytyy seksistä loukkaamatta naista? Ei mitenkään. Voiko auringossa elää? Ei. Voiko lentävä lenkkari osua liedellä olevaan paistinpannuun? Voi, jos pannulle on unohtunut jauhelihaa runsaassa tomaattimurskassa.
Venla poistuu keittiön verho mukanaan. Eivät ne kauniit verhot olleetkaan.
Istun hetken pää tyhjänä pienellä sinisellä sohvallani. Olenko tosissani? Olenko nyt ”blue in blue”? Alakuloinen sinisessä? Pelkään, että mitä enemmän etäännyn, sitä mielenkiintoisemmaksi muutun. Miten saisin sanottua, ettei tämä ole leikki, eikä kutsu tai haaste, vaan minun elämäni.
Venla
Yritän lepytellä itseäni ajatuksella uusista hajuvesistä, joita Timppa lupasi tuoda laivalta. Tilasin Escadaa ja Moschinoa. Viimeksi minulla ei ollut laivalla varaa ostaa niitä, mutta pistin tuoksuliuskat kukkarooni, jotta muistaisin myöhemmin pyytää niitä joltain, jolla olisi hyvä syy miellyttää minua. Suihkutan ranteisiini myskiä ja annan sen rauhassa kuivua hajottamatta hinkkaamisellani tuoksumolekyylejä. Annan Henrinkin olla hetken rauhassa. Juuri sen hetken, jonka aikana hän tajuaa, ettei ole mitään ilman minua.
-Saat viikon aikaa marinoitua liemessäsi, lupaan tuoksupilvessäni.
Huomenna Timppa tulee laivalta tuliaisineen. Ja minulla on yksi käyttämätön panolahjakortti. Timppa haluaa käyttää sen.
Henri
Venla on oven takana tuoksuen voimakkaasti hedelmäiseltä.
-Meidän ei tarvitse edes seurustella.
Venlalla on selvästi sitrushedelmäinen ja vadelmainen kuningataridea, jota hän on viikon survonut ja mehustanut laboratoriossaan, jossa on ollut myös joku toinen hillomestari kaulan mustikoista päätellen.
-Miksi me seurustelisimme? ihmettelen. Vielä vuosi sitten olisin ollut mielissäni Venlan vierailuista, mutta kaikella on aikansa. Ihmissuhdekin voi pilaantua, jos sitä ei säilytetä asianmukaisesti.
-Olet oikeassa. Me voimme mennä suoraan naimisiin, sillä tunnemme toisemme läpikotaisin.
-En minä halua naimisiin.
Venla tarttuu kiinni leuankärjestäni ja yrittää irrottaa sitä kasvoistani. Naisen hengityksessä on katajanmarjaa, jota voidaan kutsua myös nimellä Gini.
-Totta kai haluat.
-Ei, en halua.
Kaksi peräkkäistä kieltosanaa, Berliinin muuri, syvä joki, Stop-merkki, vähintään käsivarren etäisyys.
-Sanoit meidän tuntevan toisemme läpikotaisin. Siinä jo pelkästään on yksi syy, miksen ikinä menisi naimisiin. Miksi vaivautua, jos tuntee jo toisen läpikotaisin. Mitäköhän iloisia yllätyksiä olisi odotettavissa? Mitä luulet?
Venla haluaa venyttää leukani huiviksi, jonka voisi kietoa kaulani ympärille. Olisihan se kätevää.
-Mistä ihmeen hatusta vedit tämän naimisiinmenon? Ongelmamme alkaisivat viimeistään siinä vaiheessa, kun kumpikaan ei viitsisi käydä keräämässä tienvarren sydänkylttejä pois. Vielä erotessammekin V & H ilkkuisivat tienristeyksissä.
-Olisi hauskaa mennä naimisiin, Venla selittää.
-Hauskaa?
-Kuka jaksaa koko ajan tätä samaa?
-Kun olet ollut hetken tylsästi naimisissa, kaipaat “tätä samaa”. Usko minua. Naimisissaolo saa sinut huomaamaan, ettei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin, ainakaan minun kanssani. Alle vuoden, ja ihmettelet, miksi halusit naimisiin tai paremminkin, miksi minä pakotin sinut naimisiin.
-Kaikkihan sen tietävät, että sinä sovit minulle. Äitikin odottaa vain, koska tulen järkiini ja nain sinut. Äiti suuttuisi sinulle, jos kuulisi, miten kiusaat minua.
Onko kenenkään äiti pohtinut, sopiiko Venla minulle? Jostain syystä se ei tunnu olevan kovinkaan kiinnostava kysymys.
-Me sovimme niin hyvin yhteen, Venla hehkuttaa.
-Miten se ilmenee? ihmettelen, sillä olen päätynyt täysin eri tulokseen.
-No, sinä rauhoitat minua.
-Miksi sinun pitäisi rauhoittua? kysyn.
Miksi minä haluaisin rauhoitella sinua? ihmettelen itsekseni. Kai minä voisin mennä naimisiin ihmisen kanssa, joka olisi jo valmiiksi rauhallinen. En minä halua viettää päiviäni anestesiahoitajana puudutellen ja nukutellen tai omaishoitajana annostellen dosettiin rauhoittavia. Minulla on omia suunnitelmia. Voi hitto, minulla todellakin on ihan omia suunnitelmia.
-Mitä sinulle oikein on tapahtunut?
Minulla ei ole siihen vastausta.
-Minä vihaan sinua.
-Ei se haittaa, vastaan totuudenmukaisesti. Enää se ei haittaa.
-Tajuat kai, että menit liian pitkälle?
Toivottavasti.
Venla
Jotain syystä kaikki tämä hulluus alkoi sen jälkeen, kun Henri näki Ellin. Siinä ei ole järkeä, mutta en keksi muuta selitystä. Ellin jälkeen Henristä on tullut joku ihmeen miesasiamies. Minun täytyy nähdä Ellin rumuus sekä epäseksikkyys ja saada mielenrauha.
Elli on kotona. Missä muuallakaan? Asunnossa tuoksuu ruoka. Muuten kämpässä on erilaista kuin ennen. Kaikki kankaat, sovitusnukke, saumuri, vaaterekit, kaikki ompelutilpehööri on poissa. Entisen ompeluhuoneen tilalla on kieltämättä ihan kaunis olohuone nojatuoleineen ja paksuine mattoineen.
-Niin, minulla on nykyään työhuone.
Minulla on nykyään työhuone, matkin äänettömästi naristen.
-Työhuone on vanhalla verkatehtaalla, jossa on pieni taiteilijayhteisö.
Mietin, miten Elli on saatu sopimaan pieneen yhteisöön. Nainenhan on jo yksinään kokonainen kylä.
-Sinulla menee siis hyvin, totean, mutten todella tarkoita sitä. Minua ei tuollaisilla hienoilla sanoilla -taiteilijayhteisö ja työhuone- hämätä. Onhan minullakin pian kaikkien aikojen häät ja hääpuvun tilaan joltain oikealta huippusuunnittelijalta.
-Toin sinulle tällaisen kankaan työstettäväksi.
Heitän pöydälle Henrin verhon.
-Ajattelin, jos voisit ommella siitä koristetyynyn. Ei sillä ole mikään kiire, mutta olisi kiva saada se tällä viikolla.
Elli katsoo keltaista kukkaverhoa ihmeissään.
-Tyynynpäällisen ompeleminen on ihan helppoa. Voin neuvoa sinua.
Miten Elli kehtaa? Hänkö neuvoisi minua?
-Ei minulla ole aikaa, huudahdan.
-Ei tyynynpäällisen tekemiseen mene kuin vartti.
-Jos olisin halunnut ommella sen itse, olisin ommellut sen itse.
Minä todella vihaan Elliä. Olen varma, että hän nauttii tästä. Mikä hän oikein kuvittelee olevansa?
-Haluaisin yllättää Henrin. Tämä on hänelle rakas kangas.
Seuraan tarkkana Ellin ilmeitä.
-Niin. Henri on se, jonka sinäkin tapasit tässä vähän aikaa sitten. Muistatko?
Totta kai sinä muistat.
-Olisi kivaa, jos yhteisessä kodissamme olisi jotain Henrin omaa.
Ilmoitukseni ei herätä Ellissä mitään reaktioita.
-Onnea, nainen vain hymyilee rauhallisena. Hymy ulottuu kauniin sinisiin silmiin asti. Vihaan ihmisiä, jotka tuollaisella tyyneydellä saavat toisista yliotteen.
-Seurusteletko sinä, Elli?
-En.
-Oletko suunnitellut tuon itse? kysyn painottaen suunnitella-sanaa.
Nyökkäillen Ella silittää tekelettään hellästi vatsansa päältä. Nepparijono kulkee ylhäältä alas kuin ruumiinavausviilto.
-Aika outo. Ei millään pahalla tietenkään. Älä nyt vain suutu, pyydän.
-En tietenkään.
Ärsyttävintä on, että Elli saattaa todella tarkoittaa sitä.
-On vain hyvä, että sanot todelliset mielipiteesi.
Mitä helvettiä? Luuleeko tuo ihmiskuvatus minun antaneen sitä paljon puhuttua rakentavaa kritiikkiä, vaikka halusin vain satuttaa. Eikö se osaa edes loukkaantua?
-Todellinen mielipiteeni näyttää tältä, huudan niin kovaa, että kiinanruususta putoaa punainen kukka lattialle.
Menen Ellin eteen, kumarrun ja tartun kaksin käsin kiinni mekon helmoista. Riuhtaisen kahdella isolla rykäyksellä auki koko rivin turkooseja rengasneppareita.
Elli ei yritä peitellä itseään tai juosta karkuun, vaan seisoo rauhallisena edessäni. Kuin olisi ihan normaalia, että kylään tullut puolituttu tai puolivieras riisuu emäntänsä puoliväkivalloin alusvaatteisilleen. Ellin haaroissa on pitkäkaulainen kissa. Häkellyn näystä. En niinkään kissasta. Muusta.
-Wau!
En minä ole kohtuuton. Olen vain onnellinen, että joku kykenee yllättämään minut. Sitä ei järin usein tapahdu.
-En olisi arvannut. Kuka olisi arvannut?
Ellin keskivartalo ja reidet on tatuoitu täyteen. Hän näyttää upealta.
Elli
Elämässä tapahtuu asioita, joita ei osaa edes kuvitella. Ajatukset ovat rajallisia, noudattavat kaavoja ja tapoja, seurailevat naapureiden virnistyksiä ja kuulevat saunojen portailla kuiskitut huhut. Elämä ei näistä välitä. Se ampuu kovilla. Se vie sinut sinne, mitä et tiennyt olevan olemassakaan. Se ruksii vaihtoehdon, joka ei ollut edes listalla. Ihan kamalaa. Ihanaa. Sekopäistä.
Ulkona on raskaiden samettikukkasten päivä. Keltaisten, jotenkin rasvaisten ja pahalta tuoksuvien isosamettikukkasten hetki.
Nainen näyttää hyvältä tiukoissa mustissa farkuissaan. Hän ei istu viereeni penkille. Ei tälläkään kertaa.
Hän istuu syliini ja suutelee minua.
