Syväpuhdistin kasvoni pesusienen kovalla puolella. Kauneudenhoitofilosofiani mukaan kasvoja hangattiin kuivalla sienenpalalla niin kauan, että kaikki, mikä oli irtoamassa, irtosi. Näin ihosta tuli sileä. Punainen, turvonnut ja arka tosin, mutta sileä. Toisinaan innostuin hiomaan liikaa, ja leuasta alkoi vuotaa verta. Kanssaihmiset onneksi luulivat minun vain ajelleen partani.
Veri oli vain punaista nestettä. Turha sitä oli mystifioida. Sitä kyllä riitti ja kun se loppui, joku toinen syntyi vapauttamalleni paikalle. Moni syntyi yhtä vastentahtoisesti kuin myöhemmin kuoli. Ja, olivathan ne molemmat rankkoja ihmisoikeusrikkomuksia. Tapahtuivat usein niin, ettei asianomaiselta kysytty lupaa.
“Kummituksia ei näe peilissä, peili näkee kummituksen, koska me olemme niitä kummituksia”, sanoi kerran eräs asiakas, joka myös etsi juuri tietynlaista peiliä. Jostain syystä tuo vanhempi herrasmies uskoi juuri minun olevan se, joka tuon harvinaisuuden hänelle lopulta löytäisi. Mies etsi ranskalaista, 1800-luvun kultakehyspeiliä, mutta ei mitä tahansa, vaan erästä tiettyä. “Ei peilin täydellisyyden, vaan sen virheiden vuoksi.”
Virheet olivat arvokkaita. Usein juuri ei-toivotuista lapsista tuli jotain, sillä heillä oli valtava näyttämisen halu. He hakivat intohimoisesti korvauksia sille, etteivät olleet saaneet lapsena tarpeeksi syliaikaa.
Jo kauan Nora oli tiennyt, ettei humanismilla ollut virkaa maailmankaikkeudessa. Kaikki oli syvimmiltään matematiikkaa ja fysiikkaa, ehkä myös kemiaa. Kovia aineita. Kallioperää. Numeroita. Kaavoja. Alkeishiukkasia. Molekyylejä. Atomeja. Maailmankaikkeus ei tarvinnut rakentuakseen empatiaa tai sympatiaa, tunneälyä tai onnellisuusprojekteja.
Sitten tuli ihminen, joka rakentui jätteistä. Haki aineksensa kuolleiden tähtien hautausmailta. Ihminen, jonka mielestä tunteiden vietäväksi holtittomasti alistuminen oli parasta, mitä oli. Me vihasimme ja kadehdimme, joten tapoimme. Me rakastimme ja omistimme, joten tapoimme. Me halusimme tappaa itsemme ja olimme niin tärkeitä, että luulimme muiden haluavan kuolla kanssamme, joten tapoimme heidätkin. Mitä muuta meiltä, ruumiisiin pukeutuneilta, voisi odottaa?
Asioita -sanoja, uskoa, puukkoa, rakkautta, unelmia, unia, aikaa- saattoi käyttää sekä riistämiseen että jälleenrakentamiseen, aseina ja siunauksena. Tarvittaessa kaiken saattoi teroittaa ja viilata teräväksi sekä vaaralliseksi. Rakkauteen yhdistettyjä sanoja ja eleitä Kaneli oli oppinut pelkäämään.
Roju tuli rojun luokse. Rahakin suosi niitä, joilla jo oli sitä. Silti roju oli rahan täydellinen vastakohta. Roju sitoi, raha vapautti. Roju vei tilaa, raha oli enemmänkin vain tietoisuus, koodi. Raha oli mötikkä, josta selvisi hengissä, mutta rojut olivat tappavia etäpesäkkeitä. Rojun kanssa oli vaikeaa mennä vuorille.
Tajusin, ettei minun tarvitsisi olla niin huolissani rojusta, joka oli vain tavaraa. Vaarallisempia rojuja olivat vanhanaikaiset mielipiteet, märäntyneet uskomukset ja homepilkkuiset sanat, joihin jatkuvasti kompastelimme, koska siivosimme vain varastoja, emme itseämme.
Sähkötuoli, piinapenkki, syytetyn penkki, kultatuoli, hallitsijan istuin, syöttötuoli… Olin lajitellut tuolia vuonna 1999. Tätä nykyä vain pinoaisin ne kaikki nurkkaan ja unohtaisin sinne. En ollut enää kiinnostunut tuoleista, sillä mieluiten istuin sylissäsi. Sinä olit paras tuolini. Yksi asia oli kuitenkin pysynyt samana. Tuoleja todellakin oli aina yksi vähemmän kuin ihmisiä. Tuolileikissä kiteytyi maailmamme perusidea. Kaikki rakentui puutteelle. Jonkun piti aina jäädä ilman. Ja, se näytti sopivan meille oikein hyvin. Liian hyvin.
Valokuvat oli pakko säästää. En voinut hylätä ihmisiä sekajätteeseen. En pieninä määrinä edes paperinkeräykseen.
Minne muualle ikoni olisikaan sopinut sen paremmin kuin ruoanlaittovälineisiin, sillä ruokkiminen oli rakkautta kauneimmillaan.
Palasin vihreään voiton huoneeseen, jossa muut antoivat edelleen kofeiinin supistaa verisuoniaan. Kartanon isäntä, Isaac, harrasti pikkutarkkaa historian lappoamista. Hänellä mikään ei vain sattumalta tai mielijohteesta ollut, vaan kaikella oli merkityksensä, joka oli aina enemmän kuin näkemämme uloin kerros. Tässä suuressa huoneessa esimerkiksi käytiin kaikki tärkeät neuvottelut, sillä antiikin Kreikassa vihreä symboloi voittamista ja koko teki aina vaikutuksen. Voittojaan ei suinkaan kannattanut piilottaa tai vähätellä, vaan kehystää esille, sillä voittojensa esitteleminen teki vastustajista epävarmoja noviiseja, mikä taas tuplasi uudet voittomahdollisuudet. Voittamisella oli oma historiansa, josta sieti ottaa oppia.
Karl puhui iloisella naamalla pelottavista asioista, ja oli silti pelkkä jakkara Isaacin ja muiden tämän kaltaisten jalkojen alla. Karl ei ymmärtänyt mitään Sokrateesta ja hänen hyveistään, ei filosofin oppilaasta, Platonista, joka olisi voinut kertoa vatsassa sijaitsevasta moukkamaisesta himosielusta, joka janosi aina samoja suoraviivaisia nautintoja.
Teen illallista ristiin saastuneessa keittiössäni. Syön samalla, kun katson tv:stä elokuvaa, joka katkeaa vähän väliä henkiseen kidutukseen, mainoksiin. Miten ihminen on saatu alistumaan johonkin näin kauheaan?
Joku hermostui kuultuaan toisen valmistaneen valkoista tarjousparsaa. Köyhällä ei ollut lupaa sellaiseen. Mitä siitä tulisi, jos kaikki köyhät alkaisivat syödä parsaa? Millaisen kuvan se antaisi köyhyydestä?
Lapsena mummolassa olin kävellyt metsässä, johon joku oli rakentanut laudoista hyppyrimäen. Oli ihmisiä, joita oikeasti kiinnosti vaara ja seikkailu. Minua se kiinnosti vain puheen tasolla, ja ajatus teki minut surulliseksi. Olin vasta yhdeksän, pelkäsin olla lapsi ja pelkäsin kasvaa aikuiseksi. Istuin sammaleen peittämällä kalliolla, kun olkapäähäni kopsahti pieni kivi, eikä se edes sattunut. Lähelläni ei ollut ihmisiä, ei eläimiä, ei edes puita, oli vain avara taivas. Oliko se tullut koko matkan taivaasta asti? Miksi pieni olemukseni oli vetänyt sitä puoleensa? Selvitin myöhemmin, että taivaasta oli aikojen kuluessa satanut kaikenlaista: mannaa, isoja kaloja, sillejä, keltaista ainetta, rupisammakoita, silkkimäistä ainetta, punaista vettä, enkelinhiuksia, muratinsiemeniä, pahalta tuoksuvaa voita, hyytelöä, pihvilihaa, kandisokeria, kolikoita, seteleitä, vihreitä persikoita, pähkinöitä, liekkejä, lihaa ja verta, vesiliskoja, toukkia, eläviä käärmeitä, valkoisia hämähäkinverkkoja, lämpimiä kiviä, jäkälää, eläviä järvisimpukoita.
Olin ensin ollut otettu huomioimisesta, mutta loppujen lopuksi, kivi ei ollut lahjana kummoinen, se oli laskettavissa enemmänkin rangaistukseksi. Ihan toista olisi ollut saada taivaasta seteleitä tai edes kilo persikoita. Olin nukahtanut metsään. Muistin vieläkin uneni. Olin mennyt kylään kauniin naisen luokse, joka oli kysynyt minulta, uskoisinko, jos hän kertoisi kissansa olevan kuuluisa Saapasjalkakissa. Olin vastannut uskovani, sillä olin nähnyt naisen eteisessä pienet saappaat. Nainen oli nauranut surullisesti ja sanonut, etteivät saappaat todistaneet mitään, sillä hänellä itsellään vain sattuivat olemaan hyvin pienet jalat.
Johtajan mukaan Jumala suorastaan vaati käyttämään väkivaltaa pahaa vastaan. Väkivaltaa oli kahdenlaista. Paha väkivalta oli jatkuvaa sekasortoa ja rappiota, mutta hyvä väkivalta sen sijaan piti pahan väkivallan aisoissa. Minä en vielä erottanut niitä kahta toisistaan, ja se pelotti johtajaa, sillä hänen mukaansa juuri siinä erossa oli koko elämän perusta. ”Voi sinua lapsi”, surkutteli johtaja, mutta teki sen hellästi, joten minua ei hävettänyt ihan kauheasti, vaan muutuin lämpimäksi. ”Me olemme hyviä. Tunnethan sinä sen?” Minä nyökkäsin, sillä olin lämmin ja hyvä. ”Meissä kaikissa on kuitenkin Kainin merkki eli olemme veljiemme murhaajia Jumalan tahdosta.”
Johtaja vaati kaiken vanhan hylkäämistä. ”He ovat seisovista likavesistä nousevia, sairauksia aiheuttavia höyryjä, miasmoja, saatanallisia pohjaliejuja. Te ette saa olla heidän kanssaan, ettette tulisi heidän kaltaisikseen.” Minulla oli ikävä monia ihmisiä, mutten halunnut olla hankala, sillä kukaan ei rakastanut vaikeaa ihmistä.
Yhtenä päivänä en vain enää muistanut, miksi minun pitikään palvella häntä. Ja, vaikka johtaja kuinka perusteli ja selitti, en ymmärtänyt. Pelästyin itsekin omaa heräämistäni, mutta kerran herättyään, oli mahdotonta enää teeskennellä nukkuvaa. Sellaista unilääkettä ei ollut keksittykään, millä minut olisi saanut takaisin uneen.
Vaikket uskonut mihinkään, tarve kääntyä jonkun puoleen oli edelleen jäljellä. Siitä ei kai päässyt koskaan.
Päätin kävellä kotiin ja muistelin kouluaikaista kaveriani Miraa. Hän kirjoitti jo pienenä ystäväkirjoihin, miten hänestä tulee isona rikas, kaunis ja onnellinen. Kaikki ne, jotka halusivat myyjiksi, lastenhoitajiksi ja kosmetologeiksi, vihasivat häntä. Kaikkien niiden tulevien myyjien äiditkin vihasivat Miraa. Häntä pidettiin huonokäytöksisenä lapsena, joka luuli itsestään liikoja ja jolle tulisi käymään vielä huonosti. Jotenkin hassua, mutta kaikkien toiveet tuntuivat toteutuneen. Lähikaupassani oli kassalla yksi niistä myyjäksi halunneista. Joskus mietin, olisiko hän nyt myymäläpäällikkö, jos olisi valinnut lapsuuden sanansa rohkeammin. Mirasta oli tullut rikas, kaunis ja luultavasti myös onnellinen.
Ennen nukkumaan menoa tarkastin sänkyni alustan. Siellä ei ollut mitään. Ei edes aikomuksia, Ostos-TV:n kokoontaitettuja urheiluvälineitä. Kaikki oli ihan tavallista, uskottelin itselleni. Nukahdin Oscar Wilden sanoihin siitä, miten ”ne, jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan.”
Vastaani tuli mies, josta olisi tullut erinomainen pyöveli. Paksu niska, leveät hartiat ja katse, joka väisti kaiken. Kuvittelin hänen olevan palaamassa mestarinkokeesta, jonka hän oli joutunut muiden käsityöläisten tapaan suorittamaan. Tulevaisuudessa, tämän nyt jo sivuun katsovan nuorukaisen, valikoimiin tulisivat kuulumaan kirveellä mestaukset, hirttämiset, piiskaamiset ja roviolla polttamiset. Hän ei ollut halunnut tätä työtä, mutta se oli hänen osansa. Pyövelin pojasta tuli pyöveli samaan tapaan kuin yksinäisen tyttärestä kasvoi yksinäinen. Maailma oli yllättävän suoraviivainen, vaikka sitä yritettiin selittää tavalliselle kansalaiselle liian monimutkaiseksi.
Kotona yritin keskittyä hetkeksi katsomaan televisiota. Siellä näytettin raunioita, joissa oli vielä ihmisiä hautautuneina. Löydetyistä kukaan ei itkenyt helpotuksesta. Iso suru ja järkytys olivat usein ilmeettömiä, jopa välinpitämättömiä.
Hautajaispäivän yönä sain kutsun kuoroharjoituksiin. Kuoron johtajana oli Jean-Paul Sartre. Eksistentialisti, jonka mukaan kaikki oli mieletöntä. Mistä minä tämän nyt muistin? Hyvin matalaäänisenä naisena minusta tehtiin kontra-altto. Kesken harjoitusten, Sartre alkoi kertoa ympäri maapalloa kulkevista energialinjoista, pyhistä ley-linjoista. Kun sellaisen energisen pisteen päälle meni seisomaan, keho joko venyi tai kutistui kokoon.
