Jääkiekko on niin hyvää viihdettä, ettei sitä voi seurata. Torstaina pakenin taas kesken ensimmäisen erän Netflixiin ja palasin takaisin vasta, kun näin uutisista Suomen tasoittaneen. Lidlin luomuruisleijona istui kanssani sohvalla ja karjui kannustuksia.
Tänään aamulla asemalaiturilla kaikilla naisilla (kolme) oli mustat trikoot ja niiden päällä hame. Minä olin neljäs. Leggingsini olivat tekonahkaa ja hameessa vilistivät kaikki ruskean eri sävyt. Joku lauloi koko menomatkan Helsinkiin. Se oli yksitoikkoista, meditatiivista laulua. Välillä juna huokaili. Ne huokailevat aina.
Mammografialaite on muuttunut pinkiksi ja kawaiiksi sitten viime käynnin, josta on vierähtänyt sen kymmenisen vuotta. Ollakseen oikeissa asennoissa, pitää olla yllättävän notkea.
Kotiin tullessa junassa on kultainennoutaja. Tylsistyneiden koirien tapaan se narisee. Koiraa ja sen isäntää lähellä istuva nainen kehuu koiraa.
– Jos ihmiset olisivat yhtä kilttejä kuin kultaisetnoutajat, maailma olisi paljon parempi paikka.
Olen samaa mieltä. Ja kunpa ihmiset puhuisivat toisilleen, jopa vieraille ihmisille, yhtä kauniisti kuin tämä rouva puhui koiralle ja sen omistajalle.
Kotona kuuntelen uusia löytöjäni. Dorothyn “Rest in Peace” ja “Black Sheep” sekä The Pretty Recklessin “Make Me Wanna Die” ja “Kill Me” ovat puhdasta energiaa.
TYYTYVÄINEN IDIOOTTI 4
Hyvitykseksi esittämättömyydestään äiti ostaa meille kuttulan pikkukaupasta vuohenmaidosta tehtyä juustoa, joka maistuu ihan fetalle (ehkä se on fetaa) sekä jäätelöä ja joskus, jos hän on ollut ihan mahdoton, myös kaksi kudottua sorminukkea tai huovutettuja kukkasia.
– Mikä ihme sinulla on taas päässäsi? Nora ihmetteli. Noraa kutsutaan Nooraksi, vaikka nimi kirjoitetaan vain yhdellä oolla.
Kosketan päätäni.
– Ai niin, hattu ja sulka. Tämä on papan hattu. Sain sen perinnöksi.
Olin jo ihan unohtanut päivän pääviritykseni.
– Mahtavat perinnöt teillä, Nora jatkoi.
– Sanos muuta. Kyllä minun kelpaa. Tämä on hieno hattu. Lähes neljäkymmentä vuotta vanha.
– Siltä se vähän näyttääkin. Ei millään pahalla.
– Kiitos.
Ei, en minä ole yhtään tyhmä. Jos sanotaan, ettei millään pahalla, se tarkoittaa lähinnä, että teen tässä kaikkeni nolatakseni sinut toisten edessä. Minä vain en suostu takertumaan tuollaisiin pikkuasioihin. Ei minua voi nolata, jos en itse suostu nolattavaksi. Välillä leikin jopa vähän hölmöä. Olen ikään kuin en ymmärtäisi ja kiitän ilkeilystä. Sitä paitsi, kun elää meidän perheessä, on saanut hyvän siedätyksen.
Lähtiessäni äsken kotoa katsoin eteisen jättisuureen peiliin ja olin tyytyväinen näkemääni. Nyt olen vielä tyytyväisempi. Kaikki on hyvin.
Kaikki on hyvin. Sanoinko sen jo?
– Oliko sinun pappasi niin kuin tosi köyhä? Nora ei osannut lopettaa.
– Niin kuin ehkä saattoi ollakin, mutta ainakin hänellä oli valtava hattukokoelma, ja sinä tulet näkemään niistä hatuista jokaisen.
Paras kosto on olla oma itsensä. Kukaan ei laita minua katoamaan. Ei siitä sen enempää. Istahdan tuolilleni, jonka selkänojaan olen teipannut nimikylttini. Monien mielestä nimeni kuuluisi olla Sisko. Sisko, Veli ja Koira. Mutta ei, vanhempani osaavat yllättää epäloogisuudellaan. Rilla on erään äidin lempikirjan sankaritar. ”Kotikunnaan Rilla” taitaa olla kirjan nimi. Se on sellainen vanhanaikainen tyttökirja. Meillä on se alakerran kirjahyllyssä. Olen yrittänyt lukea kirjaa, mutta siinä ei tapahdu mitään jännittävää. On kyllä sotaa ja ankeita aikoja, mutta ei sellainen ole jännittävää, se on vain surullista. Kirjassa on kuitenkin eräs poika, joka kaipaa Rillaa. Se on suloista. Kaipaisiko joku joskus minua samalla tavalla?
Biologian tunnilla opettaja kertoo erilaisista influenssoista.
-Kertokaa omia kokemuksianne influenssasta, hän pyysi.
Minulla ei ole niistä ensikäden tietoa, mutta jonkinlaisen ensimaun analyysin kykenen kyllä suorittamaan.
– Olin silloin ehkä viisivuotias, ja olimme Aurajoen rannalla juomassa jääteetä.
– Kaljaa, Joel korjasi pitäen kättä suunsa edessä.
Joel on kukkulan kuningas. Vain kärpännahkaviitta puuttuu.
– Näin kahvilan pöydällä jotain vaaleaa herkkua ja vedin sitä sormiini ja pistin suuhuni. Äiti alkoi huutaa ja pian isä alkoi huutaa, koska se aina hermostuu, jos äiti alkaa huutaa. Tulkitsin varmaan vanhempieni huutamisen aplodeiksi, joten nuolin pöydästä loputkin vaaleat vaahdot. Sitten minut kaapattiin kainaloon, ja isä lähti äidin huutaessa ajamaan ensiapuun. Lääkäri oli todennut vain, ettei tässä enää mikään auta. Menkää vessaan huuhtelemaan sen lapsen suu. Ja lähtekää sitten kotiinne huutamaan.
– Minä en ymmärtänyt mitään, Joel valitti.
– Ei sitä pidä hävetä, jos ei ymmärrä, nyökyttelin.
–Se oli pahinta lintuinfluenssa-aikaa, ja minä söin tuoretta linnunulostetta. Kaksi kertaa.
– Siis, paskaa, Joel suomensi.
– Kiitos selvennyksestä, Joel, opettaja loi poikaan varoittavan katseen.
Äidinkielen tunnilla kirjoitetaan aine aiheesta: ”Hyvät neuvot ovat kultaakin kalliimpia.” Tomi syö hampurilaisen mallista pyyhekumiaan ja Eliisa painelee lyijytäytekynällä pisteitä kädenselkämykseensä. Joel yrittää piilottaa nenästä kaivamiaan yllätyksiä pulpetin alle. Minä alan heti kirjoittaa.
HYVÄT NEUVOT OVAT KULTAAKIN KALLIIMPIA
Joskus tuntuu, että elämä on pelkkiä kieltoja ja käskyjä. Lauseet alkavat joko ”muista” tai ”älä” –sanoilla. Paras neuvo on kuitenkin oma esimerkki, sillä miten voi kehottaa käyttäytymään kunnolla, jos itse sikailee urakalla.
Äidilläni on paljon neuvoja. Yksi on, ettei se ole aina niin tarkkaa, miten tekee. Pääasia, että tekee. Ihmisten mielestä kaikissa asioissa pitää tehdä parhaansa, mutta äidin filosofian mukaan pitää erottaa tärkeät ja toisarvoiset asiat. Esimerkiksi siivoaminen on yleensä toisarvoista.
Kerran meillä oli joulukoivu. Uusiokäyttöhän on nyt muodikasta, joten äiti kaivoi juhannuksesta jääneen koivurangan kompostista, sieltä lumen alta. Olimme kaikki varmoja, että se oksaton lehtipuu oli vitsi. Odotimme vain, milloin saisi alkaa nauraa. Mutta äiti otti poran esille ja tuuttasi rangan täyteen reikiä, joihin työnsi kuumaliimaan dipattuja kuusenoksia. Siitä syntyi uusi lajike: koivukuusi. Koira yritti heti mennä helpottamaan oloaan erikoisen puun juurelle. Kun pakkasesta vielä löytyi kaksi rovetta pääsiäisestä jäänyttä mämmiä, alkoi jouluinen sillisalaatti olla valmis. ”Voidaan luoda ihan omia perinteitä”, äiti sanoi. ”Toivottavasti kukaan ei poikkea jouluna kylässä”, isä huokaisi, ”sillä olisi vaikeaa selittää, miksi me maalaamme munia jouluna”.
Toinen äidin neuvo varoittaa hisseistä. Ei saa seistä liian lähellä hissin ovea. Äiti oli kerran ostanut häihin hienon punaisen hameen, jossa oli ollut kulkusia ja kiliseviä kolikoita. (Moni häävieras oli pitänyt häntä jonain moldovalaisena hora-tanssijana. Hora on perinteistä piiritanssia.) Häävieraat eivät saa koskaan pukeutua valkoiseen, ettei tule epäselvyyttä siitä, kuka on morsian. Ja jos on tosi kaunis, pitää yrittää rumentaa itseään, sillä hääpäivänä morsiamen pitää olla huomion keskipisteenä.
Äiti asui silloin opiskelija–asunnossa. Sellaisessa, jossa on yhteinen keittiö, mutta onneksi oma vessa. Korkean, harmaan kerrostalon kuudennessa kerroksessa. Häistä kotiin palatessaan hänen hameenhelmansa oli jäänyt hissin oven väliin, ja kun hän astui ulos hissistä kuudennessa kerroksessa, kaulaan jääneessä ohuessa kaistaleessa kilkatti yksinäinen kilinkello. Muuten äiti oli alusvaatteisillaan. Hyvälaatuisten käytettyjen vaatteiden kaupasta ostettu hame oli purkautunut matkalla kotikerrokseen.
Hyvälaatuinenkin haurastuu vuosien saatossa. Samoin käy ihmisille. Mutta se on hyvä asia. Jos hame olisi ollut uusi ja joustamaton, äiti olisi voinut kuristua. Eikä se olisi ollut yhtään hyvä juttu, sillä Veli oli hänen vatsassaan. Ja Veli ansaitsi saada syntyä minun isoveljekseni.
Yleensäkin monet saamistani ohjeista voi tiivistää sanontaan, jonka mukaan ”hulluilla on hauskempaa”. Silloin voi mennä olohuoneen lattialle piknikille ja pystyttää sinne teltan. Saunassa voi järjestää kirjallisen piirin, kunhan pitää huolen, etteivät sivut kastu, sillä silloin ne joko menevät rypyille tai liimautuvat toisiinsa kiinni. Äidin mukaan kirjaston kirjoja ja K–kaupasta ostettua tuoretta silakkafileepakettia ei kannata pistää samaan muovipussiin. Siitä voi seurata kirjoja palautettaessa huutoa.
Isällä on nykyisin työpöydällään keltainen tarralappu, jossa lukee: ”Kitalaki on pidettävä elossa.” Toisessa lapussa on: ”Kuivunutta orvokkia ja autonrenkaita pitää haistella, jotta sitten tietää.” En tiedä, mitä niistä sitten pitäisi tietää, mutta nuo ohjeet liittyvät jotenkin viiniharrastukseen, joka on ihan muuta kuin viinin juominen. Viiniä ei niellä. Se syljetään pois.
Lopuksi haluan vielä sanoa, ettei kenenkään perhe ja suku ole ihan normaali. Ja, mikä muka on edes normaalia? Taitaa olla mainosmiesten keksintöä koko normaalius, että saadaan kaikki haluamaan niitä tuotteita, joita tehtaat syöksevät normaaleille kansalaisille.
Loppu.
Mahtavaa viikonloppua!!!
