Yhteensopimattomia kohtauksia
– Täällä kulkee kissa, maalarinvalkoiseen paitaan ja hiilenharmaaseen jakkupukuun soluttautunut nainen totesi.
– Joo, Jallu on Krissen katti. Krisse on kolmosen asukas.
– Käykö se sinun pihallasi tarpeilla?
– Jallu varmaan käy. Se on kissa. Krisse käy kai harvemmin. Ehkä joskus tosi kännissä.
On jotenkin itsestäänselvää molemmille, että he kaksi inhoavat toisiaan välittömästi. Antipatia valuu niin sakeana, että sen voi jakaa kolmeen osioon ja letittää.
– Järjestyslaki sanoo hyvin yksiselitteisesti, ettei irrallaan oleva kissa saa mennä taloyhtiön tai naapuritalojen pihoille.
– Jallu ei ole vielä perehtynyt kaikkiin lakikirjoihin, mutta en yhtään ihmettelisi, jos se vielä lukisi itsensä oikeustieteen maisteriksi.
– Entä jos se menee leikkikentälle?
– Tuskin se sinne. Sillä on kuukausipassi sisäleikkipuistoon.
Naisella on rintataskussaan hieno kynä. Sellainen, jota ei koskaan heitetä roskiin, vaan mennään erikoisliikkeeseen ostamaan uusi mustesäiliö. Se on ammattilaisen kynä, joka liukuu kirjoitusvirheitä tekemättä pitkin paperia. Jos omistaa viisaan kynän, voi itse olla huoletta tyhmä.
– Myrskyääkö täällä usein näin paljon?
Ihan kuin rivitalon yllä olisi joku mini-ilmasto.
– Aika pitkälti kai sama sää kuin naapurissakin.
– Sanonpa vaan, että tuo puu on vaaratekijä. Kuka korvaa, jos se kaatuu asukkaan päälle?
Krisse saapuu paikalle. Krissen farkut on maalattu kiinni jalkoihin. Sisäelimet on tatuoitu näkyville ihoon. Onhan se kätevää. Krisse uskoo, että prinsessat voivat olla myös lyhythiuksisia. Krisse ei ole kuullutkaan mistään tyttökirjoista, mutta hänellä on tapana tehdä ihmisten selkien takana käsimerkkejä. Vaikea sanoa, liittyvätkö ne kaksi asiaa toisiinsa.
Jallu seisoo asunto-osakeyhtiölakioppaan päällä katselemassa kolmikkoa. Sitä naurattaa vieraan naisen maalarinvalkoinen paita. Jallu on lukenut, että sellaisia kutsutaan pukeutumispaidoiksi. Se ei tunne toista yhtä tyhmää sanaa.
– Timber, timber! Jallu huutaa, mutta naiset eivät kuule sen nau’untaa.
Berit juhli tasavuosiaan yksin lattian tasolla. Hän tiesi, miten vaarallista oli istua nojatuolissa. Moni oli jäänyt auton alle omassa olohuoneessaan. Autot vain tulivat seinien läpi.
Hän laski kirjahyllyssä olevan minilipun puolitankoon ja terästi oluensa syanidilla, jonka oli valmistanut vuosi sitten villimantelin kiviä tislaamalla. Berit oli aina ollut nopea, mutta myös huolellinen. Työskennellyt ehdottomasti parhaiten yksin ryhmässä. Hänellä oli paljon firman logolla tuunattuja käyntikorttikoteloita, muttei yhtään käyntikorttia.
Pertti “Kis Kis” Koikkalainen, entinen nyrkkeilijä, joka nykyisin tarvitsi selviytyäkseen monimutkaisia muistisääntöjä, herjasi errorilla ja terrorilla, eikä ollut enää juuri muuta kuin trofee seinällä. Joskus harvoin mies vielä matkusti hänen luokseen hyvinvointibussilla kiinnitettynä elvytyskoneeseen.
Hetken he ovat kovanpehmeä unisex-PeeBee syömässä armeijan noppasoppaa, eikä kummankaan aurassa ole sairauksista kertovia laikkuja. Kis Kis tekee hänen käsivarteensa laskelmia rakkaudesta, ja Beritin hiuksissa on kesän unohtamia raitoja. Joskus heidän maatessaan lattialla, Berit levittää pitkät hiuksensa miehen alle ja silittää tämän siiliä sallien vieraan hilseen pudota päälleen.
Berit makasi vanhan ihmisen arvokkaiden tavaroiden keskellä. Lasitavara ja vanhat sormet olivat hyvä yhdistelmä. Juuri neljäkymmentä vuotta sitten uusitut keittiönkaapit olivat vihreät.
Edessä oli taas yksi pitkä perjantai ja viikonloppu, johon hän valmistautui ympyröimällä lehdestä televisio-ohjelmia. Perjantaisin lähikaupassa oli myynnissä sushirasioita. Lohisushin kanssa sopi Asahi-olut.
Hän oli vihainen Pökölle, joka meni kuolemaan, vaikka he olivat sopineet Espanjaan muutosta. Yhteisistä suunnitelmista ei saanut enää millään yksityisiä. Ihmisten mielestä isoa oli helppo pienentää, mutta hän oli eri mieltä. Pienentynyt iso oli vain valtavasti nahkaa, jolla ei tehnyt mitään.
Ja, jos kerran aikoi kuolla, ei saanut tuoda loukkaantunutta siiliä kotiin, sillä juuri sellaisten tekojen vuoksi jotkut täällä rakastuivat loppuiäkseen.
*******
– Se on helppoa rahaa. Paljon porrastreeniä, jonka tuloksia sinulla on aikaa päivisin esitellä uimarannoilla, hehkutti henkilöstövuokraamon haastattelija.
– Se on myös peittojakelua, minimipalkkaa, auraamattomia talviteitä ja jatkuvaa yötyötä, joka sekoittaa biorytmit, käpyrauhaset ja perhe-elämän, itki korkeasta koulusta valmistunut.
Sähköpostissa kivun luvattiin katoavan kahdeksassa minuutissa. Olisi pitänyt vain ryhtyä kuukausittaisten partakoneenterien kestotilaajaksi.
Ei hän uskonut kivun kautta kivusta pääsemiseen.
– Miten oikein uskallat olla uskomatta? ihmeteltiin oven takana. Pelolla kuppaajien reput olivat täynnä irrotettuja rupia.
Ja kyllä, häneltä oli kysytty lukuisia kertoja, katuiko hän nyt vanhana, ettei ollut koskaan mennyt naimisiin, ja kun hän oli vastannut kieltävästi, kukaan ei ollut uskonut, koska kukaan ei ollut halunnut uskoa.
“Jos sinulla olisi lapsia, et olisi nyt yksinäinen.”
Brita ei ollut koskaan ollut yksinäinen.
Ihmisten oli vaikea sallia sitä, että hän oli tyytyväinen tekemiinsä valintoihin. Yleensä jo yksi kiva lausahdus omasta elämästä riitti saamaan muut tolaltaan.
*******
Lomat olivat siitä hassuja paikkoja, että ne joko yhdistivät tai erottivat. Ne kertoivat totuuden parisuhteen tilasta. Kumppanin oli vielä saanut sovitettua tuttuun maisemaan, mutta uudessa ympäristössä hänen epäsuhtansa ja kankeutensa korostuivat. Virheitä ei voinut ollut katsomatta, ja mitä enemmän katsoi, sitä vihaisemmaksi tuli.
*******
Elsa ei ollut koskaan nauttinut perinteisistä suomalaisista juhlista. Juhlimisesta hän kyllä piti. Harvoissa juhlissa vain pääsi juhlimaan. Ankeutta suojelivat oviaukkojen paheksuvat katseet, keskiarvoja tivaavat ihmiset, Lutherin iloton naama ja läikyttämisen pelko.
Usein kaikki muistivat jo takkeja riisuessaan ne syyt, miksei yhteyksiä oltu sen kummemmin pidetty. Etäältä oli hemmetin paljon helpompaa pysyä sovussa. Hymyily jatkui, vaikka jokainen näki, että tästäkin puhuttaisiin kotona vielä kauan ja kovaa.
Entä sitten päivänsankari? Hän sai lahjaksi pitsiliinan, jonka sisään oli kääritty Marianne-pussi. Kodin kasveja -kirjan, jonka väliin oli kuivattu villasukat. Tuohikorin, joka oli täytetty Saludon kahvipaketeilla. Maljakon, jossa oli syreenejä. Kaikkien tavaroiden sisään oli tungettu jotain, mutta rahaa ei löytynyt mistään. Eikä hän juonut kahvia, pitänyt kukista tai käyttänyt villasukkia. Marianne sentään sopi vegaaneille.
Mikään ei ole suurempi kohteliaisuus kuin tulla muistetuksi ja nimenomaan tulla muistetuksi oikein.
Kukaan ei ollut vielä tehnyt häntä onnelliseksi. Kyllä siitä täytyi pystyä joku asettamaan vastuuseen. Ja, sen jonkun täytyi olla joku muu, sillä itseään oli hankalaa haukkua selän takana.
Kerran hän avautui näistä ajatuksista miehelleen, joka ihmetteli, miten hän oli onnistunut jäämään lapsen tasolle. Harmi, ettei hän pelkkänä avopuolisona voinut uhkailla avioerohakemuksen printtaamisella.
*******
Ihmisellä oli taipumus löytää syyllinen aina itsensä ulkopuolelta. Klassisia syntipukkeja olivat naapurit, kaverit, vanhemmat, lapset, naiset, miehet, pomot, poliitikot, alkoholi, pikaruoka, rikkaat, sosiaaliturvalla eläjät, musiikki, elokuvat, ulkomaalaiset, vieraat ihmiset, kotilot, jumalat, sudet…
Usein syyllinen oli oikeasti pelkkä hyväntahtoinen tarkoitus. Teko, joka oli tehty rakkaudesta.
*******
Anni tapasi monta leprekaunia. Yhden kanssa hän pääsi jopa juttusille, ja olento korjasi hänen rikkoutuneen kenkänsä. Monet kulkijat, eivät pelkästään ihmishahmoiset, vaan ihmisetkin, olivat koostumukseltaan helppoja. Eivät vaatineet mitään. Olivat vain hetken juttusilla ja jatkoivat matkaa. Kenelläkään ei ollut tarvetta tehdä itseään niin tärkeäksi, että sillä olisi vaikeuttanut omaa tai toisen matkaa.
*******
Hänellä oli ollut valtavan paljon miehiä, mutta vain yksi vakava suhde. Se olikin ollut sitten niin vakava, ettei häntä ollut naurattanut koskaan.
*******
“Jo yksi ihminen riittää muuttamaan elämäsi”, sanottiin jossain elokuvassa. Pelkään, että jos oikein kovin yritän löytää jonkun merkityksellisen ihmisen itselleni, löydänkin vahingossa itseni.
*******
Minä jäin kesäksi palaan taloa, rivitaloon, jonka kaikki valkoiset aidat näyttivät olevan lahoamassa. Naapuri ojensi minulle grillaamansa makkaran aidan ylitse. Olin tarhattuna, ja ystävälliset ihmiset ruokkivat minua ylijäämillä.
“Sinun pitää tehdä päätös ja pysyä siinä”, itki äiti puhelimessa.
Mikä ihme oli päätös? Pelkkä ajatus. Mitä järkeä oli pysyä jossain vanhassa ajatuksessa? Huomenna minulla olisi taas uusia ajatuksia. Ajatukset liikkuivat, vaihtoivat paikkoja, menivät piiloon.
“Ymmärrän. Kuulostaa järkevältä.”
Sain äidin rauhoittumaan lupauksella toimia aikuisten tavoin. Mikä oli aikuisten tapa toimia? Sitä mukaa, kun vangit sopeutuivat kidutusmenetelmiin, aikuiset keksivät uusia tapoja satuttaa. Olin oppinut olemaan tarkkana näiden perintöjen kanssa. Tilasin pitsan.
“Et pääse mihinkään”, äiti itki puhelimessa.
“Ymmärrän. Kuulostaa järkevältä.”
Mihin minun olisi pitänyt päästä? Mihin ihmiset täältä muka pääsivät?
Vihasin työpaikkaani. Äidin mukaan minun olisi pitänyt olla kiitollinen, sillä harvalla oli enää nykyään vakituista paikkaa, edes hampaissaan, poraaminen oli niin kallista. 18-vuotiaana löysin ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Joka päivä päätin, että nyt riittää, huomenna en enää tule, enkä mene.
Tänä vuonna nyrkkipesen seitsemän vuoden rajapyykit. Tästä selviää hengissä, jos ei kuole ennen sitä. Minulla ei enää vuosiin ole ollut energiaa lisätä hiusten huuhteluveteen tahitilaista kiiltoöljyä, joka tuoksuu niin ihanalta.
Minun lisäkseni pesulassa oli neljä muuta suomalaista, kaikki jo vanhoja rakkoja, joiden toivo ehtiä ajoissa vessaan oli mennyt kaksi presidenttikautta sitten (ja siihen laskettiin mukaan tässä maassa lähes varmat uudelleenvalinnat). Kukaan muu ei heitä enää huolisi, mikä oli työnantajilta surkeaa bisnestä, sillä nämä suostuivat mihin vain, leipoivat perjantaisin kuivakakun kahvitauolle, eivät ymmärtäneet omien oikeuksiensa päälle ja uskoivat kaiken, mitä pukuihin pukeutuneet miehet sanoivat.
Aina kesäisin muutamat nuoret eksyivät tänne ja ymmärsivät usein jo yhden työvuoron aikana olevansa yllättävän onnekkaita, sillä heillä oli vielä vaihtoehtoja. Kehotin heitä juoksemaan. Nopeita juoksijoita tarvittiin aina, eikä pakeneminen tai rintamakarkuruus ollut häpeällistä, vaan hyve.
Lopun meistä työläisistä (synonyymejä käskyläinen, raataja, kuhnuri) teki tämä palkkatyö, jossa oli enemmän jälkimmäistä ja vain nimeksi alkuosaa. Luontoiseduiksi ymmärsimme julkiset moitteet keskilattialla kerran viikossa, sillä vaikka varmuuden vuoksi katsoimme sekä sormea että kuuta, se ei koskaan mennyt oikein. Meitä ei kuitenkaan teloitettu, tämä oli nykyään sivistysvaltio, mistä olimme toki kiitollisia.
Työvuorojemme alkaessa näytimme Kaakkois-Aasian saarilla asuvilta kummituseläimiltä suurine silminemme, eikä kukaan kyseenalaistanut tietoa, että kummituseläinten silmät painoivat yhtä paljon kuin niiden aivot. Vaikkemme pitäneet siitä, mitä näimme, meillä ei ollut tarpeeksi älyä muuttaa kuvaa. Joskus itseämme suojellaksemme suljimme sentään silmämme hetkeksi. Joidenkin mielestä olimme suloisia, vaikka se oli pelkkää tyhmyyttä ja jos olimmekin uhanalaisia, se oli pelkästään iloinen asia.
Kerttu, työntekijöistä vanhin, jaksoi kahvitunneilla ylistää naiseuttamme väittämällä, etteivät miehet tähän pystyisi.
“Ei niistä olisi tähän raskaaseen seisomatyöhön, tylsistyttävään toistoon, kesällä on kuuma ja talvella vetää”, Kerttu riehaantui.
Minä inhosin sitä ylistystä. Miehet eivät suostuisi tällaiseen. Niiden ei tarvinnut. Ne oli kasvatettu järkevämmin. Äiti oli käskenyt valloittaa maan ja isä oli ostanut mopon, jolla keulia. Millainen mies ottaisi 1500 euron kuukausipalkalla vastaan pyyheliinamankeleiden sähköiskuja? Monissa maissa sähköllä tapettiin ihmisiä.
Kerttu oli vanhan kansan nainen, joka vielä uskoi siihen, että saisi lähtiessään kultakellon ja ikuisen kunnian, kaikki itkisivät ja yhteisellä kolehdilla hankittu kristallimaljakko ja tummanpunaiset ruusut sekä lahjakortti jalkahoitoon ojennettaisiin puheen kera.
Hän ärsytti minua. Niin kauan kuin oli näitä vähään tyytyväisiä, Kerttuja, mikään ei muuttunut.
Olin itsekin osa-aikainen Kerttu.
Sillä, vaikka rahavalta valuukin vain harvojen käsiin, mahtavin vallan muoto on jokaisen ulottuvilla. Valta jakaa muille iloa, kirkkaita printtikankaita ja huomiota. On hyvin ilmeistä, mikä kullekin meistä on tärkeää. Useimmat oikein huutavat: “Katsokaa tänne päin! Kuunnelkaa, mitä puhun! Antakaa jotain kaunista ja kirjavaa!” Kaikki me kuulemme ne huudot, mutta emme jaksa välittää.
*******
Äidin mukaan hänen iässään ei tarvitse enää hävetä, ja minun on ihan turha odottaa yhtä kauan. Häpeämättömyyden vapauttavasta ajasta on otettava kaikki irti! Onkohan häpeämisellä koskaan saavutettu mitään hyvää? Miten nurkissa tai käytävillä seisominen on tehnyt meistä parempia? Onko se opettanut muuta kuin vihaamaan?
*******
Minusta tuntuu kuin ottaisin juhlimisenkin työnä. Olenko niin täynnä arkista ja käytännöllistä, etten viitsisi yötä myöten riekkua, kilistä kulkiessani? Kuitenkin uskon, että “onni” ja “velvollisuus” jotenkin kuuluvat samaan virkkeeseen. Ja, on kai parempi edes teeskennellä onnellista kuin antautua surumielisyyteen, sillä muuttuuhan tekonaurukin väistämättä aidoksi. Sitä paitsi, onnellisuus on usein mielikuvituksellisuutta , epäitsekkyyttä ja toisten rakastamista.
– Minun maassani onnellisuus on kai ylellisyyttä, joka on varattu tuonpuoleiseen. Parempi tallettaa hyvä tulevaisuuteen, sillä pitkästä ilosta seuraa kuitenkin itku, joten itketään nyt, jotta joskus olisi toisin.
– Paras talletus ja panostus on olla juuri nyt onnellinen, sillä pitkästä ilosta tulee hyvä tapa!
Satoja vuosia ennen Jeesusta elänyt filosofi Demokritos sanoi: “Kukaan ei näköjään rakasta sitä, joka ei rakasta ketään.”
*******
– Millainen olisi Jumala ilman tulkitsijoitaan?
– Huonoa palkkaa seuraa usein vielä työnantajan halveksunta.
– Korjaantuuko yhdelle tehty paha hyvyydellä toista kohtaan?
– Mitä tarkoittaa “tulla joksikin”?
– Isoja päätöksiä voi usein tehdä tuosta vain.
– Jos tulevaisuus on pilattu, pitää vähän peruuttaa. Siellä on tilaa.
– Silitän myötähäpeää vastakarvaan, ja annan sinunkin olla.
– Joskus tuntuu kuin satu minän synnystä olisi kauhusatu.
– Toisen sankaritarina on toisen häpeätahra.
– Kun näyttää, kuka oikeasti on, se on useimmille ihan liikaa. Varsinkin, jos tunnustaa pesevänsä samalla rätillä sekä WC-istuimen että ruokapöydän.
