Jos tämänhetkinen elämämme heijastuisi järven pintaan, mitä siellä näkyisi? Onneksi veden pinnan voi kosketuksellaan pyyhkiä. Siihen voi heittää viistoja leipiä. Järven sileyteen voi solahtaa uimaan. Sen jälkeen voi luoda uudenlaisia kuvia. Peilata itseään hetkenä, jolloin ilta-aurinko punaa huulet.
En tiedä, onko elämä enemmän unta kuin uni elämää. Kumpi on harhaa, kumpi totta. Onko sillä edes mitään väliä.
Yksinäisyyden synonyymeinä käytetään sellaisia sanoja kuin ilottomuus, vieraantuminen, lohduttomuus, eristys ja alakuloisuus. Rakastan yksin oloa. Kaipaan sitä. Sellaisen yksinäisyyden synonyymejä ovat rauha, tasapaino, puuha, kirkas ja vapaus.
En koe yksin ollessani koskaan edes olevani yksin. Ennemminkin koen, että koko universumi on kanssani. Sitä paitsi, puhun usein itsekseni, ajattelen ja ihmettelen ääneen. Piirre, josta en ole päässyt eroon, vaikka minulle lapsena uskoteltiin, että “vain hullut puhuvat itsekseen”. Olen aina ollut kovin huono uskomaan.
Sen sijaan, ihmisten joukossa saatan tuntea suurta ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä. Toisinaan tunnen, miten jokin minussa alkaa haalistua. Ikään kuin virttyisin auringossa.
Omenapuun alla on ihanaa istua. Mustaherukan lehdet tuoksuvat. Joku ajaa soratiellä, pöly nousee. Savumerkit. En tarvitse mitään enempää.
Elämä on varmasti kauniimpi niille, jotka sitä pitävät kauniina. Ajatus kauneudesta ohjaa katsetta, toimii ikään kuin itseään toteuttavana ennusteena.
Olipa kerran pelko, joka syntyi häpeästä. Vaivaan suositeltiin Chuck Norrisin “Action Pants” -shortseja tai Lemmy Kilmisterin inspiroimia farkkushortseja. Kunnollinen itsensä nolaaminen on hyväksi koko kehon terveydelle.
Ihminen kieltää kolmesti eniten itseään. Tarhaa itse itsensä. Pienentää. Sabotoi. Uhraa. Pitäytyy arkivaatteissaan. Kiillottaa perintöhopeansa, muttei salli itsensä kimmeltää.
Joskus kieltäminen jää päälle. Älä-alkuiset huudahdukset kiirivät toistolla pitkin päivää. Jos joskus jää kuuntelemaan itseään, pysähtyy keskelle pitkää ää:tä, yllättyy. Mitä oikeastaan olen kieltämässä? Miksi koira ei saisi kahlata lätäkössä? Miksi kävellessä ei saisi hyppiä? Miksei harjalla voi ratsastaa huoneen poikki? Mitä pahaa on siinä, jos toisella jää hetkeksi naurunäppäin pohjaan?
Suusta syöksee se, jota itse lapsena inhosimme kuulla. “Itku pitkästä ilosta.” Sitähän me yhä pelkäämme. Olla iloisia, sillä ilolla on hintansa, uskomme. Se usko ja pelko on perintömme. Meidän ei pitänyt sitä samaa perintöä antaa.
Leikki. Leikillä on hyvä tilkitä hirsiä, saumoja, aukkoja, kaikkea. Se on koossa pitävä voima.
