2.
Sunnuntaina Silja-sisko tuli ilmoittamatta käymään. Silja puhui hitaasti ja perinpohjin, mutta aina sydämensä kyllyydestä. Pikkulusikalla kaapien tämä kävi lävitse kaikki pienet kolot ja uurteet. Purki rypytetyt kuminauhavyötäröt sileäksi kankaaksi heidän väliinsä.
Silja uskoi.
Hän uskoi niin oikein ja niin käsittämättömän paljon, että hänen todistuksensa purki maalliset kirjailut. Punaiset langanpätkät sivalsivat vääräuskoisten ja kovasydämisten kaulat katki. Se kaikki tapahtui ilman surua. Tumman kahvin ja jäätelökakun kera.
Ainoastaan yksimielisyys oli arvokasta.
Satu kuuli taivaan olevan täynnä syksyn auroja. Katsomattakin hän muisti tuon ihanan näyn. Maassa ihmisten aurat olivat reikäisiä ja hauraita. Ennalta-arvattavia. Kunpa joku uskaltaisi reagoida asioihin ennenkokemattomalla tavalla. Ehkä jo se riittäisi muuttamaan paljon.
Sadun veretön irtopää pyrki piiloon olohuoneen nojatuolin alle, muttei mahtunut sinne.
Siljan läsnäolo teki Sadun surulliseksi. Lohduttomaksi niin monella tapaa. Hän ja Silja puhuivat, muttei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Ei edes yhteisiä sanoja. Siljalla oli pelkkää tosiuskovan erikois- ja ammattisanastoa, ja Satu oli perehtynyt äännähdyksiin ja kehonkieleen. Silja puhui kielillä. Satu kolmea sujuvasti. Siljalta puuttuivat omat sanat. Sadulla oli pelkkiä omia sanoja. Silja huhuili pyhiltä mailta. Satu seisoi sateessa ilman varjoa.
Hän oli siskolleen kohde. Tehtävä. Naurava haava.
Siljan takuuvarma pelastus oli helma, jonka päällä Satu seisoi.
“Kyllä sinun täytyy ymmärtää, että tuo on saatananpalvontaa.”
“Mikä?”
“Koko elämäsi.”
Satu haki jääkaapista lisää maitoa, ja huomasi, miten keskihyllylle unohtuneella nahistuneella punajuurella oli hiiren häntä. Viime talvena hänellä oli ollut suloinen elättihiiri. Hän ikävöi hiirtä.
“Olet menossa helvettiin. Ymmärrät kai sen?”
Jokaisella Siljan oppitunnilla päädyttiin lopulta helvettiin. Sen täytyi olla tosiuskovien Rooma.
“On ihan kamalaa, että haluat elää näin.”
Tuo kamala “näin” käsitti varmaan ainakin kiltin ja uskollisen aviomiehen, turvallisen kodin, hyvän kotiruoan, pilalle hemmotellut lapset ja koiran tuplaturkilla. Siljaa häiritsivät myös saatanallisia säkeitä sisältävät kirjat ja erityisesti manalassa luotu raskas musiikki. Näitä molempia Satu miehineen harrasti intohimoisesti. Ja pahin kaikista oli tietysti rakkaus. Rakkaus, ja se, että he puhuivat toisilleen ja toisistaan kauniisti, se oli tuomittavinta ikinä.
Kuin kutsuttuna haukkui koira, ja aviomies saapui.
“Moi. Oliko hyvät treenit?”
“Joo, Miccekin tuli, niin pitkästä aikaa oltiin kaikki paikalla.”
Mies halasi Satua takaapäin. Silitti hetken hiuksista myötäkarvaan. Siljaa hellyys ei pehmittänyt. Ulkona myrsky resitoi rukouskutsua.
“Meillä seurakunnassa korostetaan hillittyä käytöstä. Etenkin toisten läsnäollessa.”
Sadun mieskään ei ollut oikeanlainen, mutta onnekseen sentään toivottomaksi luokiteltu, joten hänet päästettiin pakenemaan omaan huoneeseensa.
“Pitää mennä vaihtamaan kitaraan ohuemmat kielet.”
Mies sulki oven visusti perässään. Raskaasta tunnelmasta tietoinen koira pujahti pitkien pohkeiden välistä.
“Surullista, kun tukkahevin soittajasta tulee kalju jo kolmekymppisenä.”
“Mitä?”
“Mietin vain sitä Micceä.”
“Miettisit Jumalaa.”
Heidän välissään oleva sermi oli sairaanvalkoinen. Maahanpultattu, betoniin valettu ja Challengerin syvänteeseen hukutettu.
Kun ei ollut enää mitään, mikä virtaisi, puro paljasti uurteensa, uomansa väsyneen uuman.
“Nooakin kasvatti viiniköynnöstä.”
Satu kyyditsi Siljan kaupan kautta kotikirkkoon. Matkalla ei kuunneltu musiikkia. Kaikkialla oli tapainturmelusta, rappiota ja mädäntyneisyyttä. Satu unelmoi etäisyyksistä. Isoista välimatkoista. Hän hymyili suullaan. Kaipasi pistettä. Hymyili pelkällä suullaan ja kaipasi pistettä, joka päättäisi tämän.
(jatkuu…)
