Saattoi
Prinsessa tiesi paikkoja. Kattoja ja umpinaisia sisäpihoja. Hänellä oli joka sormessa ihania, pään kokoisia sormuksia. Upea kallon muoto eteentyöntyvällä leualla.
Hän oli pinonnut kaikki eksoottiset hedelmänsä pyramideiksi, jotka saattoivat järkyttää monien maailmaa. Ikkunoiden takana treenaajat keskeyttivät juoksunsa ja pyöräilynsä, jotka eivät vieneet mihinkään.
Kunniallisuutta Prinsessa pelkäsi. Hänelle se oli pommin jälkeistä äänettömyyttä, joka, toisin kuin hiljaisuus, oli ase. Kunnialliset olivat ehdottomia ylimielisyyteen ja rakkaudettomuuteen asti, ja kaikkein mieluiten he laskivat toisten pisteitä.
”Asiat muuttuvat helpommiksi ajan kanssa”, hokivat kotiaresteissa ja huonoissa parisuhteissa sinnittelijät, ja se oli Prinsessan mielestä huono asia.
Sanasaivartelijat vannoivat haluamista suuremman tahtomisen nimeen, eikä sopimuksiin kirjattu pelastussanoja.
Jälkeläisensä
”Onks sulla tyttöä?”
Oven takana olevilla kahdella pikkutytöllä on lapsille tyypillinen kohtelias, mutta mielistelemätön ilme.
”On mulla yks jossain”, muistelen.
”Meillä on kato tämmönen tyttökerho.”
Hevospuseroinen esittelee ruutuvihon sivua, johon on glitterliimalla kirjoitettu neljä nimeä.
”Miten vanha sun tyttö on?”
”Jaa, taitaa olla 23-vuotias.”
Tyttö käyttää kaverinsakin sormia laskemiseen.
”23 vuotta. Ikävä kyllä, hän on liian vanha meidän kerhoon. Anteeksi, kun vaivasimme teitä.”
Tyttö menettää mielenkiintonsa minuun ja muuttuu viralliseksi.
Minut on torjuttu.
Jos tyttärenikään ei kelpaa, miten ikinä sitten minä. Ymmärrän nyt, miten paljon tarvitsen tyttökerhoa. Sitten 1980-luvun Charlien enkelit -kerhon, olen ollut tuuliajolla. Kate Jackson tarvitsee rikoksen ratkaistavakseen.
