Piha-alkuisista kukista sommiteltu kimppu oli perin kummallinen näky, jonkinlainen tingattu asetelma. Se haastoi katsojan, joka oli tottunut niihin kymmeneen ruusuun, jotka eivät koskaan auenneet vinoista imupinnoista, virkistejauheista ja sokerikiloista huolimatta. Ruusut eivät kai itse tienneet olevansa reiluja. Kuuman keskiviikon vaihtoehtokimpussa oli piharatamon kokonaisia ruusukkeita, pihasaunion retrovihreitä suomupäitä, jotka kaljuina muistuttivat pieniä rintamikrofoneja ja vaaleanpunertavia pihatattaria kiertämässä alle kahden euron Vasen-maljakon ulkopintaa. Siellä nämä tienvarsien selkärangattomat näennäisen vapaina ilkkuivat veden vangeille, eivätkä tajunneet itsekin olevansa samaan aikaan myös siellä, liejuksi lahoamassa.
Toisten mielestä pihatatar oli herkkä kaunotar, osasta huomaamaton ruoho ja useimpien mukaan saatanan sitkeä rikkakasvi, joka ansaitsikin lempinimensä, Kusiruohon, mukaisen kohtelun. En osannut päättää, oliko sen rento sinnikkyys ja tallauksenkestävyys esimerkillistä vai pelkästään surullista.
Kotini oli amerikanraudan kokoinen. Mattamaalattu Chevrolet Impala vuodelta 1959 oli laiva, mutta samankokoinen asunto kirpputorin ilmaiskorista varastettu köyhyys ja sitä itsepintaisesti seuraava häpeä. Maailma palvoi mittayksiköitään. Kaunis, komea, rikas, suosittu, menestynyt. Kaikki oli parasta tai ainakin parhaiten brändättyä.
Iltapäivälehden viimeinen sivu hohkasi punaisen eri sävyissä. Suomi, Eurooppa ja muu maailma olivat kuin kommunismin mannekiineja. Tähtitieteellinen kesä oli alkanut, ja oli niin kuuma, että nenän mustapäät nousivat itse esiin huokospesistään.
Vastapäisen parvekkeen kirjavat jouluvalot oli kuukausi sitten vaihdettu kesävaloihin. Kesävalosarjojen lamput olivat suuremmat ja kirkaslasiset. Parvekkeella seisoi bodattu mies, jonka viikset muistuttivat viivakoodia. Hänen vierelleen ilmestyi nainen, joka näytti ihan nuorelta Suzi Quatrolta. Kun he suutelivat, naisen viivakoodinlukija löysi miehen viivakoodin ja piippasi. Pilvissä oli paljon kellertävää, mutta japanilaiset, loppumattoman onnen toistuvat pilvikuviot, puuttuivat yhä.
Lapsuus Paitaressumäellä oli koko ajan läsnä. Nytkin se leikki jaloissani ja yritti istuttaa sokerijuurikasta hiekkaan. Kaikki oli kuten ennenkin. Vanhoilla paikoillaan. Sankoon kuivunut toukokuinen sammakonkutu, pulppaus- ja pimppaleikit sekä halvat alkuaineet, joista minut oli koottu. Olin jokseenkin vakuuttunut, että jossain kauimmaisessa nurkassa minä yhä itkin polviin asti kustussa vaipassani.
Tässä kaupunginosassa ei ollut yhtään kullattua sipulia. Ainoa arvotalo horjui yhdellä jalalla kateuden puoliksi polttamana. Samanlaiset eivät koskaan sallineet itsensä kaltaisille parempaa. Ja, samanlaisia oli paljon, kaikista eniten. Monet niistäkin, jotka luulivat olevansa erilaisia, olivat vain erikoisia, tai poissa tolaltaan. Erikoiset erotti jo kaukaa, eikä sen tarvinnut tarkoittaa mitään sen enempää.
Tänne tulijoilla oli kaikilla kaksikerroksinen pakkopaita. Köyhyys, kipeys, katkeruus, kauna, katumus, kalja tai jokin muu kohtuuttomuus. Usein kerättynä oli koko setti, sillä paljousalennus oli tuntuva. Olin ollut seitsemän vuotta juomatta. Sitä ennen join kerran vuodessa, ja joka kerta olin alkoholisti.
Aluetta kutsuttiin nimellä Return to Sender. Return to Sender oli bumerangi. Heittoase, joka palautui lähettäjänsä etuotsalohkoon. Alueen vauriosta seurasi tahditonta ja saatanan epäasiallista käytöstä sekä luokitukseltaan karkeaa hiontaa. Erittäin karkea hioi materiaalia nopeasti. Joskus jopa niin tehokkaasti, ettei jäljelle jäänyt kuin hienoa purua.
Minulla oli tänään sekä lepakkohihat että kilpikonnakaulus. Myös allit ja heltta löytyivät. Ampiaisvyötäröä ei sattuneesta syystä ollut. Se oli jäänyt jonnekin matkan varrelle sekoittaessani sanat “pöyristyä” ja “pyöristyä”, ja pullistuttuani siten pois paikoiltani. Hedelmällisessä Persikkapuistossa muistan sen minulla vielä olleen, mutta muutettuani sieltä 30-vuotiaana Pohjattoman järven rannoille, luovuimme pikku hiljaa toisistamme. Yhtenä osasyynä olivat suussa sulavat kissankielet, joilla hoidin tuntemattoman pelkoani sekä kaipuutani tuntemattomaan.
Pohjaton järvi ei tietenkään ollut pohjaton. Eihän Särkijärvestäkään moni ollut särkiä saanut. Pohjaton järvi oli itse asiassa niin matala kuraprunni, että käsipohjaa uivan oli helppoa teeskennellä uimamaisteria. Kaikki järven vesi oli ikivanhaa, sillä vesistö ei ollut yhteydessä mihinkään, eikä yksikään joki ollut siitä kiinnostunut. Minä pidin siitä. Pidin järven seisovasta vedestä, joka pysyi vaiti. Yhdessäolostamme seuraavan syyhyn annoin aina pyytämättä anteeksi.
Täällä oli vasikointia, sikailua sekä porsastelua. Rappukäytävissä lemusi tunkkainen kaakatus. Kulissipuistossa apinoitiin idoleja. Asunnoissa siivottiin, jotta saatiin taas sotkea. Kaksintaisteltiin kuolemaan asti tai ainakin henkihieveriin, vaikkei juuri ollut kunniaa puolustettavaksi. Eivät kaikki kuitenkaan paheilla mässäilleet. Osa loisti hyveillään. Äärimmäinen autenttisuus, raaka aitous, teki heistä pelottavia ja arvaamattomia. Kaikki olivat aivopestyjä, vain pesuohjelma vaihteli.
Kaikki pyhän pyöreät tunnusmerkit puuttuivat alueelta. Ei kylpytynnyreitä, ei jättitrampoliineja, ei sädekehiä, ei pizzakiviä, ei robotti-imureita, ei suuria pallogrillejä. Vain oluttuoppien pyöreitä kondensaatiorenkaita. Profaaneja kaulakahleita. Ihmisillä, joita olut talutti hihnassaan. Heitä ei kiinnostanut enää edes rakkaus tai seksi. Siinä mielessä he olivat vähän aikaansa edellä.
Monelle täällä oli tapahtunut liikaa, mutta minun kohdallani enemmän oli jäänyt tapahtumatta. Siitäkin mitättömästä muistin silti liikaa ja unohdin liian vähän, jos mitään. Muistoista muistoon kulkija ei ehkä ollut koskaan eksyksissä, muttei ainakaan läsnä.
Kaikkialla menneisyys nojasi nihkeänä selkääni. Sillä oli selvästi kestoerektio, ja se pudotteli pieniä virtsakiviä tielleni, jotta kompastuisin.
Tiskipöydälle asettelemillani pelastusasemilla ötökät oikoivat raajojaan. Hyönteisten elinkaari oli kananlento, joten sitä vähää piti varjella.
Onnistuin parvekkeelta melkein koskettamaan naapuritaloa. Kauas katsominen oli mahdotonta, eikä lyhytnäköinen kyennyt erottamaan mahdollisuuksiaan.
Matka-alkuisista tuotteista tuherrettu kasa oli perin uskallettu näky näköalattomassa eteisessä. Se hoputti. Tiedä sitten.
Toiveikasta ja kaunista vappua teille jokaiselle!
