– Näen jonkinlaisen valon kulkevan huoneessa. En ymmärrä, mitä tai mikä se voisi olla, mutta sinä tiedät kyllä sitten, kun se tapahtuu. Kun näet hänet ensimmäisen kerran, hänessä on heti sinun merkkisi.
– Merkki? minä ihmettelen.
– Jokin piirre, väri, vaatetus, ulkonäön osanen, josta tunnistat hänet omaksesi.
Isoäidillä on kyky. Isoäiti näkee asioita. Toisinaan kaikki on selkeää, päivämäärät ja kasvot, mutta useimmiten näky on kuin sumuinen aamupäivä Lontoossa.
-Tämä on sinun dharmasi. On olemassa luonnollinen järjestys, joka toteutuu ihmisestä riippumatta. Voit vain toteuttaa oman kohtalosi, joten älä riuhdo tapahtumia vastaan. Ihmiset satuttavat turhaan itseään yrittäessään vastustella elämän virtaa.
Tartun isoäidin kuihtuneeseen käteen.
– Elämässä on vain yksi tärkeä asia. Rakkaus, myötätunto, empatia, ystävällisyys. Yksi asia, jolla on monta nimeä, isoäiti muistuttaa.
Isoäidin silmät ovat painuneet kuopille. Ennen niin vihreiden silmien eteen on vedetty harmaansininen kalvo. Leuasta on tullut terävä koukku. Kuolema on jo merkannut hänet omakseen.
– Muista, että usein sokea näkee totuuden näkevää selkeämmin.
Nämä olivat isoäidin viimeiset sanat minulle. Seuraavana päivänä häntä ei enää ollut. Ihmiset sanoivat, että hän kuoli, mutta isoäiti itse tiesi aina palaavansa sinne, mistä aikoinaan oli lähtenytkin. Omaan kotiinsa.
Istun avonaisen ikkunan ääressä katsellen kaukaisuuteen. Heinäkuu on ollut kovin epävakaa. Atlantilla syntynyt matalapaine tuulee, sataa ja ukkostaa. Tänään on päivälleen tasan kuusi kuukautta isoäidin kuolemasta. En aio käydä hänen haudallaan, sillä hän ei ole siellä. Hän on minussa. Minun muistoissani, minun rakkaudessani ja ikävässäni. Joku on spreijannut yön aikana läheiseen aitaan tekstin: ”Ei pelkoa. Vain rakkaus.” En voisi olla enempää samaa mieltä.
– Kaikki on hyvin, lohdutan itseäni.
Minun pitää keskittyä iltaan. Sen jälkeen, kun burleski vuonna 2007 saavutti Suomen, kysyntä on ylittänyt tarjonnan. Ryhmämme, Sugar Candies, on tilattu illaksi suuren firman kesäjuhliin. Tällaiset tilaisuudet ovat helppoja. Yleisö on siistiä ja sivistynyttä. Kukaan ei kehtaa pomonsa ja liiketuttujensa edessä saada juoppohulluuskohtausta. Miehet eivät vongu yksityisnäytöstä, mangu nimikirjoitusta pakaraansa tai vuodata vaimonsa haluttomuutta. Siinä tuli samalla ne huonotkin puolet. Kun kaikki ovat niin hillittyjä ja hallittuja, ei synny tunnelmaa, ei hurmiota.
Sugar Candies on kolmen hyvin erilaisen herkun makeissekoitus. Suzy on suloinen ja herttainen kurvikaunotar, jolla on aina lupaus silmissään. Suzy tekee myös glamour-mallin töitä. Cayenne on chilisuklaata. Nainen on arvaamaton. Tänään pehmeä suklaanautinto, huomenna polttavan chilinen.
Minä olen Karoliina. Toisille Karo, joillekin Liina. Iltaisin muutun naiseksi, jota kutsutaan nimellä Fiala Roja. Fiala on tšekkiä ja tarkoittaa violettia, joka on kiistaton lempivärini. Rojan olen lainannut espanjalaisilta. Sellainen minä olen: verenpunainen. Klassinen kaunotar en ole. Kaikki riippuu siitä, kuka minua katsoo. Itse miellän olevani samanlaista vahvaa naistyyppiä kuin Marlene Dietrich. Olen se ryhmämme sokerittomin tuote.
Ensimmäisessä ohjelmanumerossamme kerrotaan romantisoitu villin lännen -tarina. Minä olen karnevalistinen Wild, Wild West -lännentyttö, Suzy Hopeanuoli-sarjakuvasta kopioitu Kuunsäde ja Cayenne lainsuojaton esikuvanaan Paukkurauta-Kati.
Minulla on uudet, korkeavyötäröiset alushousut suoraan Moulin Rouge –kabareesta. Nännien päälle kiinnitän antiseptisellä ihoteipillä sydämenmuotoiset tasselit. Sellaiset pinkit, jotka on peitetty kokonaan paljeteilla ja kruunattu vielä pyörivillä tupsuilla. Itse cowgirl-asuni koostuu tiukoista, (joudun pukemaan ne ylleni lattialla maaten) mustista farkuista, hapsurintaliiveistä sekä vaaleanpunaisesta stetsonista ja bootseista.
Bourlesque tai tuttavallisemmin burleski vetää kaiken överiksi. Se on yltäkylläistä ja turhamaista. Kiusoittelua, viettelyä, kauneutta, parodiaa, teatteria, performanssia, fantasiaa, ilveilyä, shokeeraamista. Jotkut pitävät meitä friikkeinä. Mieluummin olen friikki kuin pikkusielu. Osa tahtoo nähdä meidät pelkkinä strippareina. Mieluummin olen stripparikin kuin sisäisesti näivettynyt.
On ihan arkipäivää, että esityksen jälkeen humalaiset tulevat housunsepalus avonaisina tivaamaan hintaa. Miesten on vaikeaa hyväksyä sitä, että ennen kaikkea tämä on naiseuden ylistystä, oman itsensä hyväksymistä ja elämän hullunkurisuuksista iloitsemista. Tarkoituksena ei todellakaan ole vain miesten miellyttäminen tai heidän hyväksyntänsä etsiminen.
– No niin, vedetään niiltä kihoilta tuolit alta, Cayenne kannustaa.
– Rohkeasti rinnat rottingilla, Suzyn koko 156-senttinen keho tärisee.
– Ihan helppoa olla rohkea, kun ei pelota pätkääkään, lisään nauraen.
– Kuka sinut oikein on kasvattanut? Suzy, joka joskus oksentaa ennen esitystä, ihmettelee. –Sama naarassusi, joka imetti luolassa Romulusta ja Remusta? Olet niin hiton epäinhimillinen.
Lavalla laulan Dallas Waynen mukana. ”Loneliness destroys your mind.” Yksinäisyys ei tuhoa minun järkeäni, mutta kieltämättä lakanoissani ei ole aikoihin ollut miehen tuoksua. Vain huuhteluaineen viehko ruusuntuoksu.
Bootsit kopsuttavat rytmikkäästi jokaisessa iskuaskeleessa. Peukalot roikkuvat rennosti farkkujen taskujensuissa. Bisnesmiehet ovat lopettaneet rahasta saarnaamisen ja yritysvaltauksien suunnittelun. Muutama mies mustissaan näkyy jopa höllentävän solmionsa hirttosilmukkaa. Alkaa kuulua vihellyksiä, taputuksia ja kannustavia huutoja.
-Hitto!
Monta asiaa tapahtuu yhtä aikaa, niin kuin elämässä usein. Kaikki kasaantuu. Tupeeratut kiinanpunaiset hiukseni tarttuvat rannekoruihini, ja joudun riuhtaisemaan käden irti päästäni niin voimallisesti, että tyrmään samalla auttamaan pyrkivän Cayennen, joka maahan mäjähtäessään vie mukanaan epäonnisen Suzyn. Ulkona sade on yltynyt äänekkääksi piiskaamiseksi. Eturivin mies suuntaa sulkemaan ikkunaa, mutta utelias pallosalama ehtii livahtaa tuulenpuuskan mukana sisään juhlatilaan. Kaikki seuraavat epäuskoisen ihmetyksen vallassa tuon luonnonvoiman (vai olentoko se on?) esitystä. Pallo leijuu hitaasti ilmassa. Hämärä huone tulvii valoa. Ohiliitäessään pallosalama tuntuu näkevän meistä jokaisen. Äänettömästi ja tuhoa aiheuttamatta se häviää raollaan olevasta ovesta.
Sekunnit kuluvat, eikä kukaan sano mitään. Sitten me kaikki alamme taputtaa ja hurrata. Hetken päästä huoneen täyttää valtava puheensorina. Jaettu kokemuksemme tulee väistämättä vaikuttamaan meihin. Olen varma, että muistakin tuntuu samalta kuin minusta. Uskon, että siunaus tai jonkinlainen pyhän viesti kulki äsken sekä huoneen että meidän lävitsemme.
Ikkunoiden takana salamointi jatkuu. Tiedän ja tunnen, että tällä hetkellä me kaikki nautimme näistä luonnonvoimista ympärillämme. Olemme vapautuneet pelosta.
Räiskeen ja välähdysten saattelemana ovesta astuu sisään cowboy-asuinen mies. Joskus joku yleisöstä haluaa pukeutua esityksen teeman mukaisesti. En olisi odottanut sellaista heittäytymistä keneltäkään näissä piireissä, sillä liikemiehet ovat tarkkoja uskottavuudestaan. Puvut ja asusteet valitsee pukeutumisneuvoja, joka ymmärtää olla ehdottamatta liian provosoivia tai erikoisia malleja ja värejä. Klassisuus ja maltti ovat valttia. Mieluummin vähän alle kuin överit.
Mies jäykistyy niille saappaansijoilleen. Minä seison jo valmiiksi hölmistyneenä tukku hiuksia ranteesta roikkuen. Vain pulut puuttuvat olkapäiltäni. Cowboyn silmissä on epäuskoinen, jopa järkyttynyt, ilme. Miehen katse näkee kaiken minussa.
Mies on isokokoinen. Hänessä on ulkoilmasta ja ruumiillisesta työnteosta näkyviä merkkejä. Toisin kuin näissä muissa, jotka käyvät ankaraa taistelua liikakiloja vastaan. Edustuslounaat ja kokouksissa istuminen kerääntyvät huomaamatta vyötärölle. Cowboy, niin, hän näyttää erehdyttävästi oikealta hevosmieheltä.
Esitykset jatkuvat. Pukeudumme vielä fiftarityyliin kellohameisiin ja pallokuvioihin. Viimeisessä tarinassa olemme vain söpöjä. Yllämme on vintagea, rusetteja siellä täällä ja pikkuhattuja. Sitten ilta on paketissa. Hyvin erityislaatuinen ilta. Aistini ovat suuntautuneet kohti pallosalaman vanavedessä tullutta miestä. Cowboyn läsnäolo täyttää minut.
Väistämättä kohtaamme esityksen jälkeen.
– Jätitkö pyssysi narikkaan? huikkaan.
Cowboy nojailee takahuoneen ovenpieleen.
– Missä hevosesi on?
Mies ei vastaa, hymyilee vain rennosti.
– Aiotko vain katsella?
Minua alkaa ärsyttää miehen puhumattomuus. Cowboyn hymy vain levenee.
– Miten sinulla voi olla noin valkoiset hampaat?
Cayenne kulkee kasseineen ohitsemme, vilkaisee kerran miestä, sitten minua ihmetellen.
– Mikä sinua vaivaa, Fiala? Kai sinä nyt näet, että mies ei ymmärrä puhettasi. Hänhän on amerikkalainen.
– Olet siis tosissasi? kysyn englanniksi vaihtaen.
– I´m Kevin. And you´re beautiful.
Selvä. Olen melkoisen myyty. Vielä, kun tähän lisätään se tosiseikka, että mies saapui elämääni valon ja räiskeen saattelemana ja hänessä tosiaankin oli silloin minun merkkini. Olimme molemmat pukeutuneet samanlaisiin vaatteisiin. Olisin kyllä muutenkin tiennyt.
– Kiitos isoäiti, kuiskaan. –Hän on juuri sellainen. Minä otan hänet!
Kuin maailman luonnollisin asia, mies lähtee juhlapaikalta mukaani. Kävelemme luokseni, välttelemme toistemme koskettamista, keskustelemme Suomen ja Yhdysvaltojen verotuksesta ja lentokenttien uusista turvamääräyksistä. Saamme osaksemme naureskelua. Cowboy ja aikuinen nainen, jolla on tavallisena arkipäivänä tyllit, tilpehöörit ja tupeeraukset. Suomessa juhlapukeutuminen on sallittu vain juhliin, muttei sielläkään liian näyttävä saa olla, sillä pröystäily on rumaa, eikä itsestään saa luulla mitään.
– Täällä ihaillaan vaatimattomuutta, selitän Kevinille.
Se, mitä seuraavien kahden päivän aikana tapahtuu, ei ole vaatimatonta nähnytkään. Sekoamme toisistamme.
– Minun pitää palata huomenna Dallasiin, Kevin muistuttaa.
Kävelemme kaupungilla käsi kädessä. Syömme Kauppahallista haettua kinkkua suoraan paperikääreestä.
Isoäiti ei muistanut mainita erästä pikkuseikkaa. Joudun luopumaan miehestäni. Saan vain maistiaisia siitä, miten olisi voinut olla.
Kevin tarttuu suurilla käsillään olkapäihini.
– Kulta hei, en kai minä sinua tänne jätä. Sinusta tulee kihlattuni, hevostilallinen ja myöhemmin vaimoni ja lastemme äiti. Sopiiko se sinulle?
– Ystävällistä, että kysyit.
Nopeaa ja selkeää toimintaa.
– Minä pidän tästä miehestä, huudan saaden ihmiset hymyilemään.
-Tulen kolmen kuukauden päästä hakemaan sinua, mies selittää.
Kevin lähtee hevostensa luokse. Minä vietän aikaa selittelemällä ihmisille tekemisiäni. Kukaan ei oikein tohdi ottaa minua tosissaan.
– En minä mitään pakenemassa ole.
Äitini luulee minun sotkeutuneen huumekauppaan tai mafiaan.
– Jos olet täällä onneton, niin tuskin olosi sielläkään paranee, ihmettelee paras ystävättäreni.
– En minä ole Suomessa onneton, estelen. –Kyllä minä ymmärrän olevani kaikkialla tämä sama. En halua päästä itseäni karkuun. Minä olen vain rakastunut.
Ja tämä rakastuminen tuntuukin olevan se seikka, joka ihmisiä eniten järkyttää ja ärsyttää.
– Ei muutamassa päivässä kukaan rakastu, Cayenne melkein raivoaa.
– Minäkin seurustelin Karin kanssa kolme vuotta ennen kihloihin menoa.
Mitä minä siitä, ajattelen. Minä teen asiat omalla tavallani. En ole mikään hemmetin kopioija.
– Joudummeko me nyt sitten kokonaan karkkilakkoon? Suzy viittaa Sugar Candies –ryhmäämme.
Kaikki järjestyy, kun on tahtoa. Jo seuraavana päivänä löydämme Hertan. Naisen, jonka vartalo on kuin ylöspäin käännetty sydän. Hertta on varmaan syntynytkin korsetissa.
– Tuuraan sinua, kunnes palaat, Hertta kuiskaa halatessamme.
– Minä en palaa koskaan enää tänne pysyvästi. Tulen kyllä katsomaan esityksiänne joskus.
Kaikki kiristelevät hampaitaan tämän kuullessaan. Osa nauraa väheksyvästi, ja tiedän, että selkäni takana käy ilkeämielinen kuhina. Taidan olla varmuudessani sietämätön.
– Mitä tiedät kotipaikastani? mies kysyy, kun odottelemme matkalaukkujamme Dallas Love Field´issä, kaupungin toisella lentokentällä.
– No jaa. Olen syönyt dallas- ja teksaspullia sekä pelannut internetkasinossa Texas hold´em -pokeria.
– Mahtavaa yleistietoutta! Kyllä tuolla jo tekee vaikutuksen, mies kehuu virnuillen.
– Tiedän Dallasista myös Sue Ellenin. Vieläkö hän ryyppää?
– Kuule Kevin, pitääköhän äitisi minusta?
– Voit olla täysin huoleton. Hän ei pidä kenestäkään.
Sen olisi pitänyt kuulostaa huolestuttavalta, mutta minkäs teet, kun itsetunto on kunnossa.
– No jaa, kyllä minä hänet hurmaan.
Dallasin lokakuu on 19 lämpöastetta suoraa auringonpaistetta ilman pienintäkään suojaavaa pilvenriekaletta.
– Onko täällä aina näin kuuma?
– Ei. Yleensä on kuumempaa.
– Onneksi minä olen tottunut riisuutuja.
Ajamme Kevinin maastojeepillä läpi kauniiden maisemien. Voiko tyttö olla enää onnellisempi?
– Vanhempani asuvat tuossa, Kevin osoittaa punaista taloa.
– Kiva!
– Ja minä, siis me, asumme tuossa, Kevin osoittaa toista punaista taloa.
Ei niin kiva, ajattelen. Punaisten talojen välillä on matkaa ehkä puoli kilometriä. Hitto, sehän tekee vain 500 metriä.
Kevinin koti on suuri ja komea. Se vaikuttaa myös ankealta ja kolkolta. Lähinnä kai siksi, että sisällä ja puutarhassa vaikuttaisi olevan ankaran siistiä. Ei lainkaan minulle sopivaa. Olen enemmän sellaisen, sanotaanko elämänmakuisemman casual-tyylin kannattaja. Vimmainen järjestämisenhalu ja symmetrian tavoittelu kertoo mielenhäiriöstä. Olen lukenut jostain.
– Asuuko täällä kukaan vai onko tämä paikallinen museo?
– Äiti, Kevin nyökkää.
Kevinin äiti, Mary, on tullut eteisaulaan. Jack-isä on jäänyt kauemmas nojaamaan seinään.
– Kevin arvostaa siisteyttä.
– Arvostaa siisteyttä, muttei koskaan siivoa itse, vai?
Kevin on ainoa, joka nauraa kanssani.
– Teillä Suomessa ei ehkä arvosteta siisteyttä.
– Pieni sekamelska ei ole kai vielä ketään tappanut, mutisen. –Sitä paitsi, pölyhän laskeutuu saman tien takaisin.
– Eikö äitisi ole opettanut tytärtään siivoamaan?
– Äidilläni käy siivooja. Äiti on johtajana paperitehtaalla, joten hänellä on parempaakin tekemistä.
– Isäsi on siis jättänyt äitisi. Kevin mainitsikin siitä. Me täällä arvostamme perhearvoja, Mary hymähtää halveksivasti.
En viitsi muistuttaa, että isä ei jättänyt äitiäni vapaaehtoisesti, vaan isä kuoli.
On selvää, ettemme Mary ja minä tule heti löytämään sieluntoveruutta. Pitänee siirtyä seuraavaan vaiheeseen, tuliaisiin. Niitä ei voi kukaan vastustaa.
Ojennan Marylle suomalaista designia. Olen valinnut tuliaisikseni takuuvarmoja suomalaisia brändejä.
– Mikä se tämä on?
Mary roikottaa arvokasta hankintaani toisesta sorkasta.
-Pässi.
Aarikan luonnonvärinen pässi, jonka hopealaattaan olen kaiverruttanut Maryn nimen, pudotetaan sohvalle laiduntamaan.
– Kiitos, Mary puristaa tiukkahuulisen hymyn.
Kevinin äiti ei kuulosta kovin kiitolliselta. Makea hunaja ei varsinaisesti valu hänestä.
– Eikö äitisi pidäkään eläimistä? supisen Kevinin korvaan.
– Hevosista kyllä. Muista eläimistä lähinnä mediumiksi kypsennettynä.
-Ai.
Ei osunut ihan napakymppiin lahjavalinta tulevalle anopille. Ehkä Kevinin isän suhteen onnistuu paremmin. Jos totta puhutaan, tällä lahjalla ei voi mennä metsään.
– Ja tässä sinulle pieni tuliainen Suomesta.
Ojennan pitkulaista pussukkaa Jackille.
Kaikki kohottavat pahaenteisesti kulmiaan, kun mies nostaa litran Koskenkorvan esiin.
– Niin, se on meidän kansallisjuomaamme. Jotkut kutsuvat sitä myös apinajuomaksi. Tämän kun tyhjentää, muuttuu apinaksi.
Päästelen mielestäni kovinkin eläviä apinan huudahduksia ja kaavin päätäni. Kukaan ei hymyile. Ei edes armosta tai säälistä.
– Olisiko sittenkin pitänyt valita Finlandia Vodkaa? kysyn Keviniltä.
-Isäni on absolutisti.
-Ai. Onko sellaisiakin miehiä?
Tuleva appiukkokaan ei taida pelata minun tiimissäni. Hassua, olisin voinut vaikka vannoa miehen olevan piinkova juoppo.
Kevin kahmaisee minut syliinsä ja kantaa mukanaan yläkertaan.
– Riittää, kun tulit itse. Kaikki ovat ihastuksissaan.
– Ihastuksissaan? Älä nyt vähättele. Hehän ovat jo aivan pauloissani.
Kevin näyttää minulle makuuhuoneensa, johon kannan laukkuni. Kun palaan alakertaan, vanhemmat ovat yhä paikalla. Mary paistaa munia ja pekonia. Käyn pihalla tutustumassa viivaimen kanssa järjestettyyn puutarhaan. Kaikki on niin hengetöntä. Kun astun sisälle, Kevinin isä makaa olohuoneen sohvalla ja katsoo televisiota.
Siirryn mieheni viereen kyhnyttämään. Kevin suutelee minua päälaelle.
– Koska he oikein lähtevät? ihmettelen.
– Ketkä?
– No, vanhempasi, höhlä. Ei kai kukaan viivy kylässä paria tuntia kauempaa. Minä haluan olla kanssasi kahden.
– Tuota, heistä on kai mukavaa olla täällä.
Pahat aavistukset täyttävät punaisen hiuskuontaloni jokaisen solun ja karvatupen.
– Mitähän se tarkoittaa? Selkokielellä?
– Eikö sinun äitisi käy luonasi? Kevin ihmettelee.
– Käy, jos kutsun hänet. Teen niin ehkä noin kerran kahdessa kuussa. Usein kyllä menemme ulos syömään.
– Äiti ja isä pitävät seurasta.
Vaikea uskoa heidän pitävän mistään.
– Mutta heillähän on toisensa, muistutan. –Varmaan heillä on myös tuttuja ja sukulaisia. Ehkä ystäviä.
– Olen heidän ainoa lapsensa, Kevin muistuttaa.
Illalla Mary tekee meille kaikille suklaapirtelöä. Se maistuu kitkerältä sappinesteeltä, muttei se ole pirtelön vika. Joskus tunnelma vain myrkyttää kaiken.
En tullut Dallasiin alistumaan tai nöyristelemään. Tulin täyttämään kohtaloni. Ajattelen kaikkia voimakkaita, suomalaisia asioita. Raappahousuja, pitkiä talven selkiä, reikiä jäässä, tuntureita ja jänteviä naisia.
Valvomme Kevinin kanssa aikaiseen aamuun. Syömme toinen toisemme.
– Talleilla odotellaan jo sinua, Kevin. Ethän sinä yleensä näin myöhään nuku.
Ei piru vie ole todellista. Mary on taas minun reviirilläni. Esiliina päällä, paistinlasta kädessä. Touhukkaana ja tärkeänä.
– Anna pojan nyt nauttia. Ei tätä kauan kestä, Jack murahtaa lehtensä takaa.
Ehkä nyt ei ole oikea aika kertoa ensi keväälle suunnittelemistamme häistä.
– Tämä menee nuoruuden piikkiin, mies lisää.
Osaan kyllä kuvitella, mikä tuo mystinen ”tämä” on.
– Tällä on kyllä ihan nimikin. Eilen jäivät esittelyt väliin, vaikka muuten tervetulotoivotus oli kyllä unohtumaton.
– Kulta, Kevin tulee heti luokseni aistittuaan mielipahani.
Kevin ei vielä tajua tilannetta, mutta jossain vaiheessa, luultavasti ennemmin kuin myöhemmin, hän joutuu valitsemaan. Minä olen liian suomalainen, liian rakas itselleni, liian itsenäinen ja ihan liian vahva alistuakseni elämään toisen naisen paistinlastan alla.
Iltapäivällä draama saa uusia sivujuonia, kun Isadora ratsastaa pihalle. Nuori nainen kiiruhtaa kotiini kuin saluunaan, heittää hattunsa sohvalle ja saa Marylta käteensä tuoremehulasillisen. Minulle on heti selvää, kuka saapui. Tästä naisesta oli suunniteltu Kevinin päänmenoa. Kukaan ei ollut osannut pelätä, että Kevin saattaisikin haluta itse päättää tulevaisuudestaan.
– Kevin, minulla oli ikävä sinua.
Isadoran näkövamma on Kevinin vanhempien kanssa samaa vakavuusluokkaa. Hänkin kieltäytyy huomioimasta minua. Se tuntuu jännältä, koska en oikeastaan koskaan ole ollut mikään väkijoukkoon sulautuva tyyppi, vaan enemmän sellainen silmille hypähtävä.
– Isadora, tässä on Karo, Kevin kiirehtii tällä kertaa hoitamaan esittelyt asiallisesti.
– Juuri siitä minun pitikin puhua. Olkoon se sitten tässä kaikkien kuullen.
Isadora tarttuu Kevinin käteen. Nyt seuraa jotain, mitä tällainen taidetta rakastava ei jättäisi mistään hinnasta väliin. Viimeisen päälle harjoiteltu melodraama, paatoksellinen taidepläjäys.
– Katsos, minä googletin ihan vahingossa tuon naisen. Mary kertoi hänen nimensä, ja kun vähän pengoin, sain selville jotain ihan järkyttävää.
Melkoinen vahinko, ajattelen itsekseni naureskellen. Tiedän jo, mitä on tulossa. Kevin yrittää keskeyttää Isadoran hurmoksellisen esityksen, mutta estän sen.
– Anna hänen toki jatkaa, naurahdan. –Haluan ehdottomasti kuulla.
– Et saa minua vaikenemaan. Minä pidän Kevinin puolta.
– Hienoa. Minäkin olen hulluna Kevinin kaikkiin puoliin, varsinkin takapuoleen, ja tulen aina pitämään siitä hyvää huolta.
– Kevin, en haluaisi loukata sinua, mutta sinua on johdettu harhaan. Tämä nainen, hänestä on netissä kuvia, joissa hän on pukeutunut pelkkiin riikinkukonsulkiin.
Mary ja Jack hengähtävät voitonriemuisina.
– Kulta, en tiennytkään, että sellainenkin kuva on olemassa, Kevin nuolee huuliaan.
– On vielä paljon parempiakin kuvia, kulta. Tai, pahempia.
– Kevin, tämä ihminen on jonkinlainen pornotähti. Hän tanssii miehille. Hänelle maksetaan siitä.
– Näyttää todella pahalta, poika, Jack teeskentelee surullista.
– Itse asiassa, se näyttää kyllä tosi hyvältä, korjaan. Miten ihmiset voivat tuomita asioita tietämättä niistä yhtään mitään. Niin tyypillistä.
– Kunnolliset ihmiset eivät katsele tällaista hyvällä. Kaikki tuollainen lasketaan meillä synniksi.
Mary liikuttuu omista sanoistaan.
– Minun äitini taas opetti, että keskinkertaisuus on ainoa synti, hymähdän.
– Olisi kamalaa, jos sinun maineesi tahraantuisi tällaisen erehdyksen vuoksi, Isadora huokaisee.
– Niin, tästä on parempi vaieta, Mary päättää.
– Olkaa sitten jo hiljaa, Kevin komentaa.
– Mutta, hänen on parasta ruveta jo pakkaamaan, Isadora touhuaa. –Isäni lupasi, että hän voi ajaa naisen lentokentälle. Isän pitää samalla hakea siemeniä kaupungista.
Kaikki neljä katsovat minuun odottavasti.
– No, mitä mieltä olet, Kevin? kysyn. Miehen on paras alkaa pian parantaa juoksuaan. Minä pärjään kyllä, mutta eikö kumppanuuden tarkoitus juuri ole se, ettei tarvitse pärjätä enää yksin.
– Ajattelin, että näin hienona päivänä voisin opettaa sinua ratsastamaan.
– Entä minun satumainen menneisyyteni?
– Ota sekin mukaasi.
Jätämme taaksemme hiljaisen huoneen.
Seuraavana päivänä, keskiviikkona, Kevinin pitää lähteä korjaamaan hevosaitoja. Minäkin haluaisin aloittaa tulevaisuuteni rakentamisen. Puutarha odottaa malttamattomana. Uusi kotini anelee raikkautta ja rakkautta. Kevinin neuvo minulle oli ”do whatever you want”.
– Älä viitsi vaivautua, Maryn äiti tulee käsiään pyyhkien paikalle, kun olen ottamassa olohuoneen tummansinisiä verhoja pois ikkunasta.
– Ihan turhaa hommaa sekä sinulle että minulle, joka joudun vaihtamaan vanhat verhot taas takaisin.
Nainen huomaa tuolin selällä makaavat uudet punaiset verhoni.
– Niinpä tietenkin. Tästä ei mitään bordellia tehdä. Mitä naapuritkin ajattelisivat.
Mitkä ihmeen naapurit, ajattelen. Ainoat naapurit täällä ovat Kevinin vanhemmat ja Isadora perheineen.
– Olisi kaikille helpompaa, jos voisit ymmärtää, milloin sinua ei kaivata.
– Samoin, tokaisen Marylle poistuen puutarhaan. Punaiset verhot jäävät makaamaan tuolille kuin huutomerkki.
Haastava tilanne kaiken kaikkiaan. Mitä isoäiti sanoikaan kerran näistä koettelevista ajanjaksoista? ”Älä mene mukaan sekasortoon!”
– Tämä puutarha on aina ollut tällainen.
Mary on taas hiipinyt taakseni.
– Eikä meillä täällä ole liiemmin aikaa istuskella puutarhassa. Tärkeintä on, että se on siisti, sopiva ja helppo.
Kieltäydyn teeskentelemään saadakseni hyväksyntää. Isoäiti opetti minulle, ettei pidä tehdä toisista ihmisistä itseään tärkeämpiä. Nyt riitti! On aika laajentaa elinpiiriä. Huomenna lähden etsimään toisenlaista elämänmuotoa. Minä tarvitsen kipeästi ystäviä.
Jätän Maryn ja hänen voittajan ilmeensä. Lähden kävelylle. Isadora ratsastaa tiellä vastaan. Nainen on nähtävästi tulossa taas kyläilemään.
– Olen matkalla tapaamaan tulevia appivanhempiani, nainen selittää ja hyppää alas hevosen selästä.
– Täällä päin ei ole kuin minun kotini. Olet tainnut eksyä.
– Sinun kotisi? Isadoran karkea ääni pelästyttää hevosenkin.
– Tiedätkö, kauanko minulta meni saada Kevin itselleni?
– Ei kiinnosta, Isadora huutaa.
– Totta kai sinua kiinnostaa. Et ole muuta miettinytkään.
Isadora jäykistää sormensa jonkinlaiseen kuristusotteeseen. Ja sitten punatukkaisia sanotaan aggressiivisiksi.
– Vaihdoimme yhden katseen, ja se oli siinä. Ajattele! Yksi hiton katse. Kuinka kauan te olette olleet naapureita? Aina? Etkä sinä ole edennyt mihinkään.
– Luuletko todella, että Kevin voisi kunnioittaa sinua? Kevin on vanhanaikainen mies, joka tarvitsee suoraselkäisen naisen.
– Tuo kaikki on turhaa, Isadora. En vaivaudu edes hermostumaan. Tiedätkö miksi? En välitä sinusta tarpeeksi kiihtyäkseni. Olet minulle aika yhdentekevä. Enkä todellakaan aio elää elämääni sinun käskyjesi mukaan. Minulla on näet melkoisen hyvä käsitys itsestäni.
Isadora sylkäisee minua kasvoihin. Kun sanat loppuvat, otetaan räkä käyttöön. Isadora nousee ratsaille voitonriemuisena.
– Sano terveisiä Marylle, huikkaan perään. –Kävelen vielä hetken, niin ehditte vahingossa googlettaa minut. Ai niin, makuuhuoneen yöpöydällä on minusta uudempia kuvia.
Seuraavana päivänä tartun oman elämäni ohjaksiin tiukasti.
– Kulta kuule, saanko lainata autoa? Aion lähteä vähän seikkailemaan.
– Auto on sinun, kulta.
Mary kiristelee hampaitaan, kun Kevin suutelee niskaani hiusten alta.
Seuraavien kahden viikon aikana koluan koko lähitienoon. Löydän helposti uusia ystäviä. Dallasilaiset ovat välittömiä ja iloisia. Käyn pin-up-taidetta esittelevässä museossa ja tapaan entisaikojen aistillisia kansikuvatyttöjä. Erityisesti Betty Grable eli ”The Girl With the Million Dollar Legs” tekee vaikutuksen. Häntä pidetään alkuperäisenä pin-up-tyttönä ja amerikkalaisena ikonina. En siis ole ainoa vähäpukeisen menneisyyden omaava nainen tässä maassa.
Tutustun myös sokeaan Grace-nimiseen mummoon, joka muistuttaa hämmentävästi omaa isoäitiäni.
– Tiedäthän, näin sen kuuluu mennäkin. Tulet vielä muuttamaan monen ihmisen elämän.
Suoraan sanoen, en ymmärrä, mistä Grace puhuu, mutta pidän hänestä silti hyvin paljon. Myöhemmin kotona muistan isoäitini lauseen sokeasta, joka näkee tervettä selkeämmin.
Olemme saaneet vieraan. Mary on kutsunut Kevinin serkun, Garyn, kylään. Kylään meidän luoksemme. Ymmärrän pian, miksi. Gary lienee tämän suvun musta lammas. Jonkinlainen minun miespuolinen vastineeni.
– Aika outoa, että Mary soitti minulle ja kutsui kylään, Gary ihmettelee illalla, kun Mary on sijaamassa hänelle sänkyä yläkertaan. –Ennen hän ei ole voinut sietää minua silmissään.
– Gary, Mary kutsuu yläkerrasta. –Tulisitko tänne vähän auttamaan.
Gary pyörittää minulle silmiään paljonpuhuvasti.
Seuraavana aamuna se sitten alkaa. Mary pörrää epäilyttävän hyväntuulisena kaiken ympärillä. Hän on kuin yökkönen, joka odottaa suurta valoa tulevaksi.
– Karo, lähtisitkö kanssani kävelylle? Gary pyytää.
– Voisitko sinä Karo lähteä Garyn kanssa ruokaostoksille? Mary ehdottaa ulkoa palatessamme.
– Ovatko kaikki naiset Suomessa noin kauniita? Gary ihastelee.
Kun Mary vielä epähuomiossaan lukitsee Garyn ja minut samaan siivouskomeroon, alan olla kypsä. Tosin toisella tapaa kuin Mary on suunnitellut.
– No niin, Gary. Mitä sinulle on luvattu?
Garyn silmät väistävät katsettani.
– En tajua.
– Mitä saat, jos onnistut minun kanssani?
Se vie kymmenen minuuttia, mutta lopulta mies katkeaa, ja saan täyden tunnustuksen.
– Mary lupasi kustantaa minulle kausikortin NHL:n jääkiekkomatseihin. Olen näet kova Dallas Stars -fani.
– Jos teet mitä?
– Jos saan sinut pettämään Keviniä. Tai, jos edes saan sinut huonoon valoon Kevinin silmissä.
– Vai niin. Mitä sanot, jos minä nostan panoksia ja siirrytkin töihin minulle? Olen Marya anteliaampi työnantaja.
Hetken laskeskelen mielessäni varojani. Hitto, tämä on kyllä pienen panostuksen arvoista.
– Sen kausikortin saat joka tapauksessa, kunhan vain lopetat minun perässäni mouruamisen. Eikä tässä vielä kaikki. Sen lisäksi, jos onnistut horjuttamaan Isadoran neitseellistä horrosta, saat jokaisen dallasilaisen unelmasetin, uudet bootsit, uuden vyönsoljen ja uuden stetsonin.
– Saanko valita ne itse?
– Tietysti.
Gary ojentaa oitis kätensä. Me olemme nyt liittolaisia.
Yhtä varmasti kuin aurinko käy nukkumaan kukkuloiden taakse, saapuu myös Isadora. Tällä kertaa minihameessa. Sen kanssa ratsastaminen on vaatinut asennetta. Virallinen selitys näille vierailuille on hevosen iltalenkki. Suomessa pissatetaan koiria, täällä hevosia. Kevin vain virnuilee katsellessaan eripuraista seurakuntaansa. Jos miehellä olisi karvoja leuassaan, voisin todeta hänen myhäilevän partaansa.
– Sinun pitäisi Isadora useammin käyttää minihameita. Sääresi ovat niin kauniit.
Gary aloittaa oitis kampanjoinnin. Olen erittäin tyytyväinen motivoituneeseen työntekijääni.
Mary yrittää tavoitella Garyn huomiota. Lopulta, kun mikään ilmeily ja tuuppiminen ei auta, naisen on pakko keksiä jotain muuta.
– Gary, auttaisitko kantamaan astiat keittiöön?
– Muuten kyllä, mutta haluan nähdä Isadoran hevosen. Olen kuullut, että se on poikkeuksellisen kaunis, kuten omistajansakin.
Mary sekoaa touhuissaan, pudottaa lasikannun lattialle. Isadora luo minuun voitonriemuisen sivusilmäyksen poistuessaan huoneesta yhdessä Garyn kanssa. Tietäisitpä vain, hymähdän mielessäni. Se on lahjani sinulle, joten pidä hyvänäsi.
Autan raivostunutta Marya korjaamaan lasinpaloja lattialta.
– Meillä päin eräs Nuuskamuikkunen on sanonut, että ”yksi kahvipannu sinne tai tänne -ei kai se suuria merkitse, kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä.”
Yöllä minun on pakko herättää Kevin. Ulkona kuu on verenpunainen. Minua ahdistaa. Yöt ovat lähes niitä ainoita hetkiä, jolloin saamme olla kahden.
Mietin, miten muotoilisin sanani.
– Rakastan sinua, Kevin.
– Mutta, Kevin auttaa.
– Ymmärräthän, että kun iso luuta lakaisee, paluuta entiseen ei ole.
– Hienoa! Olenkin odotellut suurella mielenkiinnolla suurta siivouspäivää.
Kiedon sääreni Kevinin ympärille. Mies silittää hiuksiani niin kauan, että nukahdan.
Perjantai. Siivouspäivä. Gary on saateltu kotimatkalle kädessään Isadoran hevosen kavionjälki. Kaikki muut ovatkin sitten paikalla. Ja, se on hemmetin hienoa! Maryn keittämät kahvit on juotu ja jättimäiset suklaacookiet syöty.
– Kuule, Kevin. Kenen talo tämä oikein on?
– Minun tietysti. Olen rakentanut tämän itse. Miten niin?
– Kenen on se punainen talo tässä ihan lähellä?
– Vanhempieni, Kevin vastaa kuuliaisesti. –Se on myös minun lapsuudenkotini.
– Entä hevostila parin kilometrin päässä? Kuka siellä asuu?
– Isadora vanhempineen.
– Missä minä asun?
– Tässä talossa. Meidän kodissamme. Minun kanssani.
– Voisitko toistaa vielä äskeisen, jotta kaikki paikallaolijat varmasti kuulevat. Täällä on nimittäin ilmennyt sekä huonokuuloisuutta että näkörajoitteisuutta.
– Sinä asut tässä talossa minun kanssani.
– Kiitos Kevin.
– Lopeta jo, herran tähden, Mary puuskahtaa. –Älä ole lapsellinen. Häpäiset itsesi.
– Minä puhun nyt, tokaisen. –Enkä pelkää itseni häpäisemistä. Pitäisihän sinun jo se tietää.
– Kevin, miksi minä asun tässä talossa?
– Koska olen pyytänyt sinut tänne.
– Miksi ihmeessä sinä niin olet mennyt tekemään?
– Minä rakastan sinua, Kevinin suu leviää suureen ja valloittavaan hymyyn.
– Voisiko sen ilmaista siis myös niin, että minä olen emäntä tässä talossa?
– Kyllä, sinä olet tämän talon, tilan ja minun emäntäni.
Kevin tuntuu nauttivan tilanteesta suunnattomasti. Hämmentävää!
– Joten, voinko pyytää teitä Mary ja Jack sekä sinua Isadora, poistumaan.
Kukaan ei nouse. Mikä nyt oli ilmiselvää.
– Tulkaa takaisin vasta, kun osaatte käyttäytyä ihmisiksi. Ja silloinkin, soittakaa ensin. Meillä Suomessa on tapana kunnioittaa toisten yksityisyyttä. Nyt huomaan, miten hyvä tapa se on.
– Kevin? Maryn kasvot ja kaula ovat järkytyksestä laikukkaat.
– Kevinin huoltajuus on nyt siirtynyt minulle. Ensi keväänä se siirtyy virallisesti. Voimme teettää vihkitodistuksesta teille oman kopion, jota voitte aina epäuskossanne lueskella.
– Kevin, ei! Isadora kiljaisee.
– Minä annan Kevinille myös vapauden. En halua omistaa häntä, rakkaus riittää. Kevin saa itse pitää itsensä. Täten julistan Kevin Greenin itsenäiseksi! Kolminkertainen hurraa-huuto.
Mary pitelee näytöstyyliin rintaansa. Ja, päätään. Päättäisi nyt jo, kumman on saamassa. Sydänkohtauksen vai päänsäryn.
– Nythän sinulla, Mary, on enemmän aikaa keskittyä vaikka parisuhteeseesi. Voisitte oppia vaikka pitämään toisistanne.
Avitan kolmikkoa hellävaraisesti eteisaulan suuntaan.
– Ai niin. Mary, voisitko antaa tämän talon avaimet takaisin?
Ojennan käteni vaativasti. Minä olen nyt tosissani.
– Anna vaan. Et tarvitse niitä. Meillä on ovikello.
– Mutta kuka leipoo Kevinille tuoreet sämpylät?
– Suomessa sämpylöitä myydään kaupoissa. Kevin voi tietysti itsekin leipoa kuiduttomat pullansa. Voinhan minäkin joskus innostua leipomaan. No, vitsi, vitsi, ehkä en kuitenkaan.
– Eihän Kevin voi leipoa. Hän ei edes osaa. Kevin on mies. Olet järjetön.
– Sitten osaa, kun opettelee. Maailman parhaat kokit ovat usein miehiä.
Hitto vie, millainen luupää Mary oikein on. Aito Teksasin longhorn-nauta.
– Kevin, pistä loppu tälle hullutukselle, Isadora vaatii.
Odotan mielenkiinnolla Kevinin reaktiota, sillä tässä rakennetaan nyt tämän parisuhteen historiaa.
– Näethän, ettei Karo sovi tänne. Hän sekoittaa kaiken. Mikään ei ole enää ennallaan.
– Niin, Kevin aloittaa.
Anna anteeksi isoäiti, jos epäonnistun tämän miehen kanssa.
– Karo todellakin pistää kaiken uusiksi, mieheni jatkaa.
– Hän ei ota mitään vakavasti, Isadora jatkaa.
– Karolla on loistava huumorintaju, Kevin virnistää.
– Tuo nainen häpäisee tämän perheen, Maryn hermot ovat pettäneet. –Kukaan ei enää ole tekemisissä kanssamme.
– Etkö tajua? Kevin ihmettelee. –Kaikkihan rakastavat Karoa. Hän on saanut täältä muutamassa viikossa enemmän ystäviä kuin te koko elämänne aikana. Ihmisten mielestä hän on kerrassaan vastustamaton.
– Minä häpeän häntä, Mary melkein nyyhkyttää.
Silloin Kevin suuttuu. En ole koskaan nähnyt miestäni sellaisena. Melkein säälin Marya.
– Tiedätkö äiti, minä olen säälinyt sinua kaikki nämä vuodet. Siksi olen sietänyt kuristavaa omistamisenhaluasi ja alituista läsnäoloasi. Olen säälinyt sinua, koska olet niin onneton ja yksinäinen. Olen sallinut sinun ohjailla elämääni, vaikka olet tehnyt elämästäni ahdistavaa.
Tällaista Mary ei ole odottanut. Hän on hellinyt mielessään kuvaa pojasta, joka on valtavassa kiitollisuudenvelassa hänelle. Eihän mikään toimi ilman häntä.
– Nyt olen vihdoin ymmärtänyt, että olet itse syypää yksinäisyyteesi. Sinä karkotat kaikki läheltäsi. Ennen olit muuten vain ikävä, mutta nykyisin olet myös ilkeä. Sitä en voi sallia.
– Karo on saanut sinut puhumaan minusta tuolla tavalla.
– Karo ei ole sanonut sinusta sanaakaan minulle, Kevin kiistää. –Äiti, olet ihan itse aiheuttanut tämän. Et voi nyt sysätä syyllisyyttä kenenkään toisen kannettavaksi.
Isadora yrittää lepytellä Keviniä.
– Ja sinä, Isadora. Sinuakin näkee täällä aivan liian usein. Ei täällä ole mitään sinulle. Sinun elämäsi on jossain ihan muualla.
Isadora nyyhkäisee.
– Sinun kannattaisi ratsastaa välillä jonnekin kauemmas. Maailma on suuri, Isadora. Meidän Rio Grandemme ei ole maailman ainoa joki. Suurten tasankojen takanakin on elämää. Minäkin hain rakkaani Suomesta asti.
Kevin menee avaamaan ulko-oven selälleen.
Nyt olisi tilaisuus sambata ja zumbata voitonriemuisesti. Poistuva kolmikko herättää kuitenkin minussa vain alakuloa. Minusta olisi aivan mahtavaa, jos hekin voisivat olla onnellisia. Joskus vielä he ovatkin. Tunnen sen. Se on yksi tehtävistäni täällä maan päällä.
– Nyt me kaikki tarvitsemme hetken etäisyyttä toisiimme, hymyilen Kevinille. –Paitsi sinä ja minä. Meidän tulee puristautua hyvin tiukasti yhteen, lisään.
– Rakastan sinua, Kevin kuiskaa hiuksiini. –Olet niin rohkea. Tulit tänne, vieraaseen maahan. Päihitit villipedot. Muutit autiomaan vehreäksi. Mihin sinä vielä ehditkään?
– Minähän vain seuraan omaa polkuani. Enkä voi eksyä, kun sinä kuljet rinnallani. Kuten luvattu on.
(Tämäkin kirjoitus muisto parinkymmenen vuoden takaa.)
