– Sinä olet kyllä aarre, Roosa.
Työnantajani, Lyyli, silittää ohikulkiessaan kukikasta selkääni.
– Sinua tuskin erottaa sieltä ruusujen joukosta, nainen lisää.
Olen kontallani lattialla lajittelemassa ruusuja. Minulla on valkoinen, leveähelmainen kesähame, jossa kukkivat maailman punaisimmat ruusut. Taiteilija on ikuistanut ruusut kankaaseensa juuri sinä hetkenä, jolloin ne ovat antaneet kaikkensa. Se on se lähes huomaamaton, taianomainen hetki elämässä, jolloin kaikki on täydellistä.
Aamu on vielä varhainen. Sellainen kesäaamu, joka lupaa paljon. Niin kirkas ja läpikuultava, ettei melkein voi kestää. Minulla on aina ollut sillä tavalla hullu mieli, että liian paljon kauneutta tai keveyttä tuntuu jo lähes kestämättömältä. Viime aikoina tätä sietämättömyyttä on vain ollut niin paljon, että jalkani tuskin ovat koskettaneet kuolevaisten maata. Olen kulkemassa omaan maailmaani. Kukkasten maailmaan. Värien maailmaan. Tuoksujen maailmaan. Olen omassa elementissäni, omieni joukossa. Tuntuu uskomattoman hyvältä, kun tietää, mihin kuuluu.
Vuosi sitten keväällä valmistuin floristiksi pikkupitäjän maaseutuoppilaitoksesta. Kaksi vuotta kukkiensidontaa, tekstausta, asiakaspalvelua, vihersisustusta ja yrittäjyyttä. Voiko taivaassa olla minulle enää mitään tämän parempaa tarjolla? Toivottavasti minut pestataan siellä hoitamaan niitä kuuluisia viheriöiviä niittyjä sekä Aatamin ja Eevan hedelmätarhaa. Katson ympärilleni. Ehkä se taivas onkin tässä ja nyt? Näiden kukkasten keskellä, tässä kuumassa kesässä, hiekkaisissa poluissa ja pehmeässä tuulessa. Lyylin sydämen sopukoista asti kumpuavat huokaukset herättävät minut taivaspuutarhoistani.
– Miksi ihmiset haluavat näitä? Katso nyt. Luonnollinen kauneus on peitetty kyllä sellaisten kerrosten alle, että huh huh.
Lyyli pitää toisessa kädessään siniseksi värjättyä ja toisessa kirjaviin hileisiin puettua ruusua, pitää paksusormisissa työnaisen käsissään ihmeellisen sirosti, kuin kapellimestari tahtipuikkoaan, valmiina aloittamaan väkeväksi kasvavan finaalin johtamisen.
Näky on hellyttävä. Lyylin kädet näyttäisivät kuuluvan perunapellon multaan, mutta naisen sydän sykkii samaa rytmiä kukkaketojen kanssa. Tämä on hyväsydäminen olento, oikea epäihminen tässä ikiroutaisten maassa.
– Niistä on tehty vain inhimillisiä. Ihminen haluaa parannella ja sorkkia kaikkea, jättää oman jälkensä. Jopa täydelliseen.
Samalla muistelen viime viikolla kotiin viemiäni juhlapukuisia koristekaaleja, jotka oli ensin värjätty, sitten varmuuden vuoksi vielä hiletettykin. Ettei vain hengitystä kuuluisi.
– Pienenä rakastin sinisiä ruusuja. Ostin apteekista elintarvikeväriä ja annoin kukkasten bailata koko yön Sinisten enkelien kanssa. Aamulla ruusut olivat drinkkien voimasta humaltuneet sinisiksi. Naapurin lapset pelkäsivät siitä hyvästä minua. Pitivät noidan jälkeläisenä. Kiersivät pitkin nurkkia, kun tulin vastaan. Tiedätkö muuten, mitä sininen ruusu symboloi?
– En, mutta sinä tiedät. Ja kerrot sen, Lyyli huokaisee.
Hän on jo tottunut jatkuvaan analysoimiseeni. Minulle kaikki on aina enemmän kuin miltä näyttää. Asioilla, kukillakin, on salattuja merkityksiä. Kiehtovinta on juuri se, mikä jätetään kertomatta. Se, mikä piileskelee ja pyrkii naamioitumaan. Toisinaan se, mitä ei näe, onkin totisinta totta.
– Niin kerronkin, ja vain, koska pidän sinusta. Sininen ruusu symboloi fantasiaa ja mahdottomuuksia.
– Jassoo, Lyyli toteaa kuivasti. – Aika antikliimaksi. Tosin yksiä mahdottomuuksia nämä ovatkin. Ruusujen pitää olla punaisia. Kaikkihan sen tietävät. Punainen ruusu on juuri se, miltä näyttääkin, turvallinen valinta kaikkeen. Siitä et edes sinä löydä mitään itseään suurempaa.
– Äläs nyt innostu, uhoan. – Jo pelkästään punaisen ruusun syntymä on suuri mysteeri. Kristillisen legendan mukaan punainen ruusu kasvoi näet Kristuksen maahan pudonneista veripisaroista.
Jatkan kiusoitteluani huomioimatta Lyylin maiskautuksin tehostettuja tuhahduksia.
– Sen sijaan kreikkalaisessa legendassa punaruusut kasvoivat villisian tappaman Adoniksen verestä.
– Eläisit sinäkin rakas lapsi edes yhden päivän ajan jalat tukevasti maan pinnalla, niin kuin ne missit aina neuvovat seuraajiaan.
– Mutta eikö tämä perinteinen missiviisaus jatku jotenkin niin, että pää pilvissä ja ole aina oma itsesi, muistutan. – Sitä paitsi, milloin sinä olet alkanut lainata elämänviisauksia misseiltä?
– Epätoivoinen ihminen on valmis kokeilemaan kaikkea. Joskus mietin, virtaako suonissasi sinistä elintarvikeväriä. Et tiedä, miten helpottunut olisin, jos keskittyisit välillä tämän maailman adoniksiin. Vaikka tuollaisiin.
Lyyli viittaa kädellään kukkakaupan isojen lasi-ikkunoiden taakse. Oikaisen kummastuneena käyräksi vaivaiskoivuksi vääntynyttä selkääni. Toden totta, ikkunan takana juuri sommittelemaani kukkamerta ihastelee melkoisen suklainen ilmestys.
– Tuollaisen paikka olisi kyllä konvehtirasian keskellä, parhaalla paikalla, kultapaperiin käärittynä.
– Mitä ihmettä sinä taas horiset? Lyyli ihmettelee. Hänen käyttämänsä ilmaukset ovat joskus kuin suoraan slummien takapihoilta.
– Horisen? Mitä ihmettä sekin tarkoittaa? Voiko sen nyt enää selkeämmin ilmaista? Tuo mies on taatusti krokanttitäytteinen, ei mikään appelsiinikonvehti. Kuuluu rasian parhaalle paikalle.
Vaistomaisesti nuolaisen suklaalle persoja huuliani.
– Avaa liike, Lyyli huokaisee poistuen alistuneen oloisena verhon takana aukeavaan takahuoneeseen.
Kuulen, miten tarmokas kahvinkeitto käynnistyy sosiaalitiloissa. Lyyli elää kahvitellakseen ja kahvittelee elääkseen. Niin intohimoisesti nainen suhtautuu kahvinporoihin ja posliinikuppeihin. Tämä on kukkakauppa, jossa tuoksuu takuuvarmasti aina tuore, vastustamaton kahvi. Mikä taas lisää yhtä takuuvarmasti viereisen pikkukahvilan kävijämääriä. Oikeastaan meidän pitäisi saada provisio mainostamisesta.
Ruusumekkoani oikoen avaan liikkeen oven viisi minuuttia ennen virallista H-hetkeä. Innokas komistus tyrkkää minut vauhdikkaasti päin metallista ovenkahvaa. Ei malta odottaa, että ehtisin peruuttaa pienestä eteisaukosta takaisin asemapaikalleni. En voi olla parahtamatta.
– Auts! kirahdan ja hieron kahvan kuvaa pois alaselästäni. Olen ajatellut vähän toisenlaista tatuointia siihen kohtaan. Ehkä jopa sitä sinistä ruusua.
– Anteeksi kauheasti. Minä vain yritin puikahtaa nopeasti, mies selittää.
– Kas, en olisikaan arvannut, nauran antaen armon käydä oikeudesta. – Mitäs tuosta. Mukavaa vain tavata mies, joka on noin innostunut kukista. Yleensähän teidän porukka jonottaa tuonne varaosaliikkeeseen, tokaisen osoittaen tien toiselle puolelle.
– Tämä on kyllä minullekin ihan uutta, pakko tunnustaa. Siis, ihan uutta, mies vielä lisää hitaasti, jolloin ymmärryksen merkkivalo syttyykin silmiini.
– Siis, ihan ensimmäinen kerta kukkakaupassa? varmistan vielä.
Mies nyökkää ja puhaltelee ilmaa suustaan, sulkee ja avaa silmiään ja huokaisee perään. Näyttää siltä kuin hän olisi juuri saamassa vakavan allergiakohtauksen.
– Minä en sitten tiedä kukista yhtään mitään, mies valistaa.
– Ei sinun tarvitsekaan. Sen takiahan minä olen täällä. Sinä päivänä, kun te asiakkaat muututte kaikkitietäviksi, me myyjät joudumme työttömiksi.
Miehen katseessa palaa aito epäluulo. Ja huoli.
– Kyllä täältä yleensä hengissä selviää, vakuuttelen. – Kerrot vain, mitä varten ja kenelle.
– Eräälle Pilville ja muuten vain, kai.
– Just! Ja sitten sama uudestaan, mutta nyt niin, että minäkin ymmärrän, kannustan miestä.
– Kukkakimppu naiselle, jonka tunnen hyvin ja toisaalta en tunne yhtään.
– Okei.
Nostan käteni symbolisesti pystyyn.
– Sinä voitit, nauran.
– No, naiselle, jota olen tapaillut netissä puolisen vuotta. Nyt on ensimmäisen tapaamisen aika, mies selvittää lattian kaakeleita katseellaan mopaten.
Miestä nolottaa. Ihan turhaan. En minä ole täällä arvostelemassa ketään. Minulle on aivan sama, miten ja missä ihmiset toisiinsa tutustuvat. Kunhan vain tutustuvat, sillä kohtaamiset tietävät seurustelua, jolloin kukkia tarvitaan liehittelyyn ja lepyttelyyn. Sitten seuraavat kihlajaiset, joissa pöydät notkuvat lahjakukista, ja vihdoin häät, jolloin morsian saa sekä elämänsä miehen että elämänsä kimpun. Seuraavaksi tutustuminen johtanee kaste- tai nimijuhlaan, pöydällä pieni, hempeään kenkään sommiteltu asetelma. Niin se sitten jatkuu loppuun asti. Ja koko ajan kukkien säestyksellä. Mutta kaiken edellytyksenä tosiaan on, että ihmiset tutustuvat ensin toisiinsa.
– Nuo ovat hienoja, mies herää osoittaen keltaisia ruusuja, joiden terälehdille vesi on tehnyt pesäkkeitään.
Imeskelen hetken etusormeni päätä. Päässäni taistellaan raivokkaasti sapelein. Oikealla aivopuoliskolla entinen opettajani muistuttaa viivahuulin asiakkaan olevan aina oikeassa. Tämän toiveesta sidotaan vaikka luudasta ja pyykkinarusta kimppu. Vasemman aivopuoliskon luova hullu taas haluaa sitoa miehelle parhaan kimpun, mitä tiedolla ja taidolla saa. Sellaisen, jossa on oikea sanoma ja tunnelma.
– Niin, totean miehelle edelleen epätietoisena kamppailuni voittajasta.
– Ei mennyt ihan nappiin, vai?
Voi ei. Mies on siis huomannut haluttomuuteni myydä hänelle kalliita keltaisia ruusuja. Kelvoton asiakaspalvelija, kirkuu maikka päässäni. Todellinen taiteilija, kiittelee sisäinen innoittajani.
– Sano sinä sitten, mies pyytää levittäen pianonsoittajan sormensa anovaan eleeseen.
– Selvä, sirkutan kuin talitintti ja pyrähdän viileäkaapin ääreen.
– Joko orvokkeja tai sitten valtavasti punaisia tulppaaneja, totean varmana ajamastani asiasta.
– Minä luulin naisten haluavan aina ruusuja.
– Niin naisetkin luulevat, kunnes saavat ihanan, hennon orvokkikimpun tai energisen nipullisen tulppaaneja.
Mies katsoo minua kummasti. Tiedetään, tiedetään. Intoiluni on herättänyt ihmetystä muissakin piireissä. Ei ole soveliasta olla näin innostunut jostain niin mitättömästä kuin kukkasista. Mutta minä en välitä, en ole koskaan välittänyt. Olen jo ehtinyt tottua itseeni. Jopa vähän tykästyä.
– Eikö tulppaani ole vähän arkinen? mies nikottelee.
– Kaikkea muuta. Punainen tulppaani on täydellisen rakkauden symboli.
– Ehkä se on sitten vähän liikaa, mies huoahtaa helpottuneena päästessään vihdoin eroon tulppaaneista. – Emme ole vielä niin pitkällä. Jotain vähän, vähän vähemmän.
– Orvokki on vähän vähemmän, selitän.
– Miten paljon?
– Näin paljon.
Näytän etusormella ja peukalolla noin kymmenen sentin pätkää.
– Niitä sitten kolme kimppua.
Kahmaisen vedestä kolme sinistä nippua, avaan ne ja sidon uudelleen lisäten väleihin keveitä vihreitä oksia. Ripsieni peitosta, alta kulmain, hivelen katseellani miehen olemusta.
– Pelottava asento.
Mies osoittaa rintaansa kohden jähmettyneitä saksiani.
– Seuraako tässä jokin rangaistus niistä keltaisista ruusuista? mies naurahtaa hämmentyneenä.
– Ei tämä nyt sentään mikään pieni kauhukauppa ole, vastaan viitaten klassikkokauhuelokuvaan, jossa kukkakaupassa työskentelevä nuorukainen löytää kasvin, joka mullan sijaan himoitseekin verta.
– Ei kai siihen mitään korttia enää tarvitse laittaa?
– Totta kai tarvitsee, jos haluaa tehdä kaiken oikein.
– Niinpä tietenkin, mies vaikeroi. – Naiset ovat sitten hankalia olentoja.
– Ja juuri siksi teistä niin vastustamattoman ihania, muistutan. – Tässä on valikoima erilaisia pikkukortteja. Näissä on pieni värssy, ja nuo ovat tekstittömiä. Nuo tuolla pienessä korissa on tehty käsin, uusiopaperille.
Mies nyprää kortteja. On hukassa. Tunnustelee epävarmana kuin sokeainkirjoitusta.
– Pikaista paranemista! Onnea 50-vuotias! Vaaleanpunaiset vauvaterveiset! Hmmm… minkähän näistä nyt ottaisi? Kaikki tuntuvat niin sopivilta, mies lukee korttien ei aina niin lennokkaita toivotuksia.
– Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ota sellainen orvokkikortti tuolta, sellainen tekstitön. Minä voin tekstata siihen jonkun runon.
Olen jo kaivamassa omaa kirjastoani esille tiskin alta. Lyyli on taas survaissut kirjani niin perälle kuin on pystynyt. Hän pelkää kirjojani. Sitä, että se tarttuu: lukuhulluus.
– Ei tämä mikään lukupiiri ole, Lyyli tapaa valitella. Ei aina tarvitse kuulemma olla Kirjan ja ruusun päivä.
– Nämä japanilaiset tankarunot ovat ihania, mainostan. – Pilvesi tuskin pystyy näitä vastustamaan. Minä en ainakaan pysty. Kuuntele tätäkin, hyvän veljemme Akahiton tankaa.
Suipistan huuleni viralliseen runonlausunta-asentoon.
– “Sinulle yksin, sinulle tahdon näyttää, luumupuun kukat, on satanut lunta – ja kohta ne ovat yhtä.”
– Mutta nythän on kesä kukkeimmillaan, mies muistuttaa.
– Ääh, ei sillä ole väliä. Ei taidetta ole sidottu vuodenaikoihin. Tunnelma on tärkeintä.
– Tiedätkö edes, missä täällä kasvaa luumupuita? mies jankkaa. – Voiko tuollaisia mennä naisille lupailemaan, lunta ja luumuja?
Nyt on minun vuoroni katsoa miestä SILLÄ ilmeellä.
– Takapihallani kasvaa vanha ja suuri omenapuu. Kyllä kai se välttää. Voit lainata sitä, lupaan jalomielisesti. – Tai sitten voitte mennä kauppatorille ostamaan kilon luumuja. Ne violetit ovat hyviä, muistelen.
Alan tekstata tankaa orvokkikorttiin. Kellertävän kuoren päälle kirjoitan vielä naisen nimen, kauniin nimen. Pilvi. Luultavasti nainen on juuri niin pehmeä ja poutakesäinen kuin nimikin antaa ymmärtää.
– Kehtaatko allekirjoittaa tämän viestin?
Mies sutaisee vasemmalla kädellään nimensä. Uteliaisuuttani tavaan nimeä samalla kun taittelen kortin kuoreen.
– Ole hyvä, Roni, sanon paljastavasti ojentaessani valmista naisenpyydystä.
– Tämä kyllä toimii, lupaan.
Ovelta mies kääntyy vielä ihmettelemään.
– Mitä vikaa niissä keltaisissa ruusuissa muuten oli? Ihan uteliaisuudesta kyselen.
– Voi, paljonkin. Ihan liian paljon. Ne liitetään mustasukkaisuuteen ja uskottomuuteen. Jos olisimme Venäjällä, keltaiset kukkaset merkitsisivät, että haluat jättää naisystäväsi.
– Voiko toisen muka jättää jo ensimmäisillä treffeillä? mies pohtii tosissaan kuin yhtä elämänsä peruskysymystä. Kun Roni on poistunut, Lyylikin uskaltautuu kahvikuppinsa kanssa esille.
– Mitä se muka oli?
– Mikä?
– Se yhden naisen show, jota jouduin korvat kuumina tuolla kuuntelemaan.
– Se oli asiakaspalvelua, hyvä rouva, selvitän epäuskoiselle pomolleni.
Lyyli on toki pomoni, mutta myös niin paljon enemmän. Olemme parhaimpia ystäviä, melkein perheenjäseniä. Lyyli pitää minua neljäntenä lapsenaan. Tyttärenä, jota ei koskaan saanut. Hupakkona, vastapainona niille kolmelle insinööripojalleen, jotka asuvat omakotitaloissaan, ajavat tila-autoillaan ja muistavat äitiään äitienpäivinä tavaratalosta ostetuilla miniruusuilla. Siis, kakkoslaadun miniruusuilla naista, joka omistaa ykkösluokan kukkakaupan.
Päivä on pilvetön, kun kävelen kotiini käsissäni sekalainen kokoelma nöyriä ja väsyneitä kukkia. Ne saavat luonani ansaitsemansa levon, kukkasten vanhainkodissa.
Aamuinen peruspositiivisuuteni on saanut yllättävän lommon kylkeensä. Kukonlaulun aikaan kaikki oli vielä täydellistä, minulla oli kaikki. Sitten tajusin, että sidon ehkä loppuikäni lemmenkimppuja vain toisille. Vai missä muka on se mies, joka nauraa silmiini, silittää vatsaani? Mies, jonka kuiskaamana nimeni kuulostaa rakkaudentunnustukselta. Mies, joka taannuttaa minut suloisesti takavuosien teiniyteen, sellaisiin unenomaisiin ja haaveellisiin sinisiin hetkiin.
Varmistan ensin, ettei kukaan hiivi perässäni, ja pujotan sitten suustani mahtavan kirouksen. Kaikki sen yhden syytä. Roni mikälie, joka tällä hetkellä varmaan jo suutelee ihanaa Pilviä mikälie. Tuhahdan. Olisi ymmärtänyt ostaa orvokkinsa muualta. Tai vaikka ne ruusunsa. Vaikka lähikaupasta. Minä en välitä. Minä en yhtään haluaisi välittää. Taidan tarvita kaiken mahdollisen avun selvitäkseni yllättävästä heikotuksestani: tummaa suklaata, naistenlehtiä, viinirypäleitä. Nektariineja. Kalliiksi tulee tämä ihastuminen.
Kiireinen viikko kallistuu lauantaihin. Alan olla kitarisojani myöten täynnä suklaata. Häät ja vauvat, parhaat kesäruokareseptit, uimapuvun virkkausohjeet, kesäjatkikset, kaikki on hallussa. Olen niin täynnä tekstiä, kuvia ja makeaa, että ylikuormitettu sulakkeeni poksahtaa juuri näillä minuuteilla. Kunnes täsmälääke saapuu aurinko hiuksissaan. Jotenkin koko ajan tiesin vielä näkeväni miehen. Minä vain tiesin. Tai, ehkä minä vain toivoin niin kovin, että toive konkretisoitui.
– Jos tulit kiittämään avustani, tässä tilinumeroni. Jos taas ajattelit moittia, niin minä en ole tänään paikalla, pilailen riverdanceryhmä sisälläni steppaillen. Tekisi mieleni itsekin liittyä irlantilaisten kovakenkätanssijoiden pitkään riviin. Minä vain menen niin valtavan sekaisin. Käteni eivät löydä sopivaa paikkaa. Joten ristin ne eteeni estääkseni niitä kietoutumasta miehen kaulaan. Tunnen itseni alastomaksi, vaikka hameeni valkoiset pitsit nuolevat kantapäitäni.
– Halusin nähdä sinut uudelleen, mies aloittaa.
Ja SUURI toivo herää. Kaulaan leviää kutiava punerrus. Olen jo pakannut laukkuni. Minne mennään? Läähätän kuin koira. Inhoan itseäni, omaa innokkuuttani.
– Tuota, tuota, mies hokee. Hän siirtää painoaan vaaleanvihreältä tossulta toiselle. Laittaa kädet farkkujen taskuihin, ottaa ne pois. Onko kaikki tuo ilmeinen hermostuminen minun vuokseni? Minussa versoo sävelmä, perhonen saa hennon punerruksen siipiinsä, linnunpoikanen oppii uimaan.
– Tiedätkö, muistutat ihan lapsuuteni Terhiä. Siinä sitten oli pirteä ja mutkaton tyttö. Teissä on niin paljon samaa.
– Kiitos. Kai.
Tunnelmani laskee katosta puoliväliin tapetteja. Ei ole välttämättä eduksi tulla verratuksi johonkin pisamakasvoiseen paitaressuun.
– Et ole niin kuin naiset. Olet selkeä ja yksinkertainen.
Ja SUURI toivo kutistuu pieneksi kuin miehen uimahousujen etumus jäisessä avannossa. Yksinkertainen? En ole nainen? Katsopa uudelleen, minussa kirkuu. Punainen panta päässä ja kaikki. Salavihkaa hipaisen itseäni käden syrjällä. Tallella ovat, rinnat nimittäin.
Luon mieheen niin hurjan katseen, että mieheltä menee puhe väärään kurkkuun. Kopsutan koroillani miehen edessä pyhää raivoa erittäen. Roni alkaa yllättäen touhukkaasti putsailla housujensa polvia. Voi, voi, mitä lie Helinä-keijun näkymätöntä taikapölyä nyt tarttunut, sillä puhtailta ne minusta näyttävät.
– Onko sinulla aikaa? Tarvitsen kipeästi neuvojasi, tuota, Pilvin viestien tulkitsemiseen.
Nyt on selvää, että vaikka esittäisin tässä syntisen tankotanssin punaisissa sukkanauhaliiveissä, mies näkisi minussa vain Terhin, hiekkalaatikoiden poikamaisimman tytön, joka taatusti leikki neppisautoilla ja tuunaili niitä iltaisin.
– En tiedä, onko minusta sinulle apua. Minähän en ole oikea nainen. Mikä lienen? Paha sanoa.
Roni näyttää niin onnettomalta, että hyvä ja hymyilevä minussa herää taas tuttuun tapaansa. Ei se koskaan kaukana piileksi.
– Lyyli palaa pian tukusta. Voin pitää ruokatuntini vähän aikaisemmin. Mennään vaikka tuohon viereiseen Ruusu-kahvilaan. Minä selvitän sinulle hetkessä naisesi koko sielunelämän.
Minähän olen asiakaspalvelija, lisään mielessäni.
Kodikkaassa pikkukahvilassa kuuman kahvin ja kylmien jäätelöpallojen äärellä löydän taas tasapainon. Jos en voi olla rakastettu, ollaan sitten muuten vain hyviä tyyppejä, reiluja jätkiä. Parempi olla jotain kuin ei mitään.
– No, anna tulla, kamu, kehotan, ja makea maistuu taas.
– Se nainen on oikea energiapatukka, Roni aloittaa. – Pilvi on aikatauluttanut koko elämänsä ruutuvihkoon. Ja kiire on valtava. Mitään ei tapahdu spontaanisti.
– Onko hän siis niin kiireinen, että sinunkin pitää varata vastaanottoaika, jotta pääset lämpimään kainaloon?
Minun toivoni kukkii taas hetken. Ehkä nainen ei ollut huomannut delegoida ylimääräistä aikaa intiimeihin makuuhuonetunnustuksiin. Ehkä Ronin sängynpeite on ollut kyläilyn jälkeenkin yhtä siisti ja sileä.
– Ette sitten varmaan ehtineet…? No, tiedät kyllä. Teillä ei ollut varmaan aikaa…?
– Siinä kolmessa tunnissa, minkä Pilvi oli varannut tapaamiseemme, ehti kyllä poikkeuksellisen paljon. Kahvilaan ja syömään ja sellaista.
Roni näyttää äärimmäisen haluttomalta puhumaan kyseisestä aiheesta, ja se vain lisää minun halukkuuttani selvittää asia juurta jaksain.
– Niin. Vanha sananlasku, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, pitänee paikkansa. Mutta, oliko Pilvi organisoinut ohjelmaan myös aikuisten kivaa?
Ja mies kiertää ja kaartaa kaukaa.
– En ole aikaisemmin tajunnutkaan, miten aika käytetään alusta loppuun, jokainen sen kulma tarkasti.
– Niin, niistä hämyisistä nurkista, ohjailen miehen lentelyä oikeaan ilmansuuntaan.
Epätoivoisen huokailun jälkeen Roni vihdoin nostaa katseensa silmiini, niiden taakse.
– Kyllä. Vastaus on kyllä.
Ikävä kyllä, ajattelen minä.
Toiveikas nuppuni kuivuu jo ennen avautumistaan. Katkeaa ja putoaa kopsahtaen lattialle, vierii miehen jalkojen juureen. Se siitä sitten.
– Sinä olet sitten onnekas mies?
– Niin kai sitten, Roni vastaa epävarmana.
– Minä taas en edes muista, millaista se on, totean kaihoisasti, kainostelematta.
Mitä sitä salailemaan. Ei minun tarvitse esittää mitään.
– En varmaan muistaisi enää, mikä osa kuuluu minkäkin kanssa yhteen.
– Se nyt ei hauttaa. Mielikuvitusta on lupa, toivottavaakin, käyttää.
– Hyvä sitten. Minulta on näet jäänyt parit kenraaliharjoitukset väliin.
– Eikä se nyt niin ihmeellistä ole, mies jatkaa empatiaosuuttaan.
– Ei sinun tarvitse minun vuokseni vähätellä.
Olen varma, että Ronilla on ollut jumalaisen ihanaa naisensa kanssa. Tuollainen mies on kuin ankerias tai rikkinäinen sähköjohto. Minä en ainakaan voisi vastustaa, olisi pakko työntää hiusneula pistorasiaan. Olen kummissani. Häpeissänikin. Mikä ihme läähättävä narttukoira minusta on kehittymässä? Pahin juoksuaika koko 24-vuotisen elämänurani aikana.
– Jotenkin se vain… se oli niin pikaista. Tunsin itseni enemmänkin asusteeksi kuin…
– Ai, uudeksi ja kalliiksi Guccin käsilaukuksi, joka otetaan sänkyynkin viereen? Kuule, naiset pitävät sellaisista käsilaukuista parempaa huolta kuin aviomiehistään. Saisit olla tyytyväinen. Sitä paitsi, eivätkö juuri miehet keksineet pikaseksin? ihmettelen. – Seksin ilman turhia esilämmittelyjä.
Katseeni laskeutuu muka omiin sylissä lepääviin käsiini, tosiasiassa hyväilen mustilla iiriksilläni Ronin vartaloa.
– Mitä mietit?
Mies sipaisee yllättäen pannalta karanneen kiharani takaisin oikealle paikalleen korvani taakse.
– Sinua. Tai siis, niin, mitä minä mietinkään?
Änkytän katkonaisesti etsien silmilleni uutta asemapaikkaa. Seinällä onneksi on auringonlaskua esittävä vesivärityö, johon annan katseeni purjehtia.
– Jotenkin sitä toivoo, että ensimmäinen kerta uuden kumppanin kanssa olisi jotain erityistä, josta jäisi muistijälki lopuksi ikää. Nyt se oli vähän kuin olisimme vain hoitaneet ikävän asian pois päiväjärjestyksestä, että pääsisimme palaamaan tärkeämpien asioiden pariin. Ymmärrän, että sellaiselta voi joskus tuntua, kun on ollut toisen kanssa kymmenen vuotta yhdessä, mutta ensimmäisellä kerralla…
– Hei, romantikko, kiusoittelen, vaikka kurkussani on pala. Olen liikuttunut. Olen myyty. Miksei minulle myydä? Miksei minulle tarjoilla enää? Haluaisin tämän miehen. Elämä ei todellakaan ole oikeudenmukaista. Ei minusta ole luomaan mieheen vinoja, vietteleviä katseita. Näyttäisin pelkästään kierosilmäiseltä.
– Mitä kukkia tänään pistetään nippuun? Palaan rakkauden vierailta poluilta siihen ainoaan, jonka tunnen läpikotaisin.
– Minusta tuntuu, että Pilvi on sittenkin ruusuihmisiä. Hän otti orvokit vähän kuin moitteena. Ajatteli minun olevan liian pihi tai köyhä kunnon, pitkävartisiin ruusuihin.
– Olen pahoillani, mutisen.
Ja olenkin.
– Mutta eivät ne mitään rikkaruohoja olleet. Sitä paitsi, ajattele, miten kauniita luonnonvaraiset keto-orvokit ovat, puhumattakaan suo-orvokeita.
– Sinä itse olet yksi metsäorvokki, mies lausuu hiljaa, osoittaen samalla vastoin väitteitään kukkatietoutensa hyväksi.
Puolen minuutin harras hiljaisuus. Tunnen saavani ristiriitaisia viestejä sekä sisältäni että ulkoapäin.
– Pilvilläsi ei taida olla aikaa miettiä elämää tankojen näkökulmasta. Hän ei ole tällainen hörhö kuin minä. Voin tuhrata koko kesäpäivän riippukeinussa tai kuumalla kivellä.
– Tai katsomassa, miten siemenet versovat mullasta, mies lisää hellästi.
– Mutta Pilvi onkin tärkeä ihminen. Johtoasemassa, joten hän on vastuussa monen ihmisen elämästä.
Puolustelen naista, joka on saanut sen ainoan, mitä haluan. Oma lojaalisuuteni ja kiltteyteni ei kuitenkaan tee minua erityisen onnelliseksi.
– Nyt kuule mennään takaisin katselemaan oikein huikean pitkävartisia punaisia ruusuja, lupaan miehelle.
Ronin seuraava suuri hetki on jo illalla. Valitsen miehelle viisi uljasta punaruusua.
– Viisi siksi, että myös lukumäärällä on merkitystä, opastan. – Viisi tarkoittaa “minä rakastan sinua”. Tämä tummanpunainen sävy edustaa lisäksi erityistä arvokkuutta ja kalleutta. Usko minua, tätä nippua nainen ei viskaa takapenkille.
Roni ottaa läpinäkyvään folioon pakkaamani kimpun. Hän kääntyy vielä kannoillaan tullen ihan liian lähelle.
– Mitä nyt? Ehdin parahtaa, kun pehmeät huulet jo painuvat poskelleni. Se ei ole mikään varsinainen suudelma. Vain hipaisu. Kevyt kuin uni.
– Kiitos, mies kuiskaa koskettaen huulillaan vielä otsaani juuri siitä herkästä kohdasta kulmakarvojen välistä. Kohdasta, johon huolilla on taipumus kasautua.
– Kiitos, kun olet niin ihana. Ja, olemassa.
Sitten mies ja ruusut etääntyvät, oven kello kilisee hyvästiä. Minulla on vielä miehen lämpö. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen itseni yksinäiseksi. Niin riipaisevan yksinäiseksi, hylätyksi. Olen kuin jättimäinen, kylmä talo. Minua ei voi kukaan enää lämmittää.
Olen juuri ehtinyt asettautua fleeceviltin alle, kun sammakot alkavat kurnuttaa kännykässäni. Olen ajatellut viettää viikonloppuni katsomalla enemmän tai vähemmän putkeen vuokraamani seitsemän aasialaista psykologista jännityselokuvaa. Ne ovat perinteisesti niin julmankylmiä, jäsenet pitkin tannerta, että minun ei tarvitse edes nukkuessani katsella Ronia. Näen takuuvarmasti painajaisia peileistä, ihmispuista, kissoista, mustasilmäisistä ja pikkutytöistä.
– Terve Roosa-Ruusu, huutaa ystäväni, Pirjo, kuolleista herättävällä äänenvoimakkuudella. Aina kun tämä punapää innostuu, tuntuu kuin pikajuna Joensuuhun rymistäisi etuvarpaiden päältä.
– Nyt tuli lähtö, Pirjo jatkaa.
Säädän puheen tulemaan kaiuttimista.
– Maailmasta vai asunnosta? Montako varoitusta sinulla muuten jo olikaan?
– Varo vaan. Jos saan häädön, muutan takuuvarmasti sinun nurkkiisi mekkaloimaan, joten jatka vain edelleenkin rukoilemista minun puolestani.
– Menossa jo. Rukous nimittäin.
– Sinä olet, tadaa, lähdössä ulos, ystävä hyvä. Alat pian tuoksua naftaliinilta ja vanhoilta, kompostissa maatuvilta puunlehdiltä, jos et käy tuulettamassa itseäsi.
– Ai, tuulettumassa pitäisi käydä jossain hikisessä ravintolassa, ihmettelen.
– Ei tuo ole normaalia elämää. Nuori ihminen ei saa olla noin kunnollinen. Menet aamulla töihin, palaat seitsemisen tuntia myöhemmin kotiin. Ja mitä muuta?
– No hitto, vaikka mitä, protestoin. – Juuri eilenhän olin kanssasi elokuvissa. Etkö muista? Istuimme eturivissä katselemssa sitä komediaa, jossa oli taas se sama juoni ja näyttelijät kuin niissä sadassa edellisessäkin.
– Älä valita, Pirjo murahtaa. – Matalakulttuuri ja pieni renttuilu tekevät tutkitusti hyvää sydämelle.
– Tuon kyllä keksit ihan itse.
– Minähän olen elävä esimerkki siitä, miten hyvää pienet paheet ihmiselle tekevät. Enkö ole ihana? Mitä? Enkö, enkö?
– No, olet, olet. Ihan mahdottoman ihana. Joskus myös mahdollisimman mahdoton. Harvoin tosin molempia yhtä aikaa.
– Hyvä, että ajattelet niin, koska nyt tarvitsisin pienenpienen suosionosoituksen.
– Anna tulla. Kuulostaa pelottavalta.
– Ei, ei, kun tämä on ihan pikku juttu vain, Pirjo lupaa. – Serkkuni Teemu soitti äsken. En ole kuullut hänestä aikoihin, on nimittäin ollut rauhanturvaajana Kosovossa. Teemu tuntui niin surkealta. Ei lainkaan omalta itseltään. Se alistunut ja väsynyt ääni rikkoi sydämeni. Entä sitten, kun…
– Joo, se pointti kävi selväksi. Sitten?
– Äkkiä muistin sinut. Ja sitten, kun se Teemu…
– … oli niin masentunut ja surkea ja täynnä teräviä piikkejä ja banaanit olivat ylikypsiä, jatkan pahaa aavistellen.
– Niin. Kävi sääliksi. Ajattelin piristää.
– Etten minä vain liity tähän piristämiseen mitenkään? Sano, että tämä aavistus vatsassani on vain nälkää.
– Itse asiassa minä jo sovin teille ihan sellaiset pienet sokkotreffit.
– Miten pienet? Pienet pienet vai Pirjon pienet?
Pirjon pieni voi olla näet mitä vain jättimäisen ja massiivisen välillä.
– Tapaatte Carmenissa yhdeksältä. Teemu odottaa sinua narikan luona. On ihan innoissaan. Äläkä huoli. Teemu tunnistaa kyllä sinut. Olen hoitanut senkin. Lähetin kuvasi sähköpostitse.
– Tajuatko yhtään? Ajat minut jonkun puoli vuotta selibaatissa kituuttaneen nälkimyksen syliin. Se mieshän pistelee yhdellä ranneliikkeellä minut suuhunsa. Ihan ilman sinappia vielä. Sitä paitsi, mitkä ihmeen sokkotreffit ne ovat, jos hän on jo nähnyt kuvani? Minkä kuvan sinä muuten pistit? Et millään olisi voinut laittaa mitään niistä Kanarialla otetuista bikinikuvista? Ethän? Niistä, joille olemme yhdessä nauraneet kuin pienet eläimet. Ei, edes sinä et alentuisi sellaiseen.
– Niin, vastaa Pirjo vain. Hän on laittanut minut niissä keltaisissa pikkubikineissä bittiavaruuteen ja erään seksinnälkäisen sukulaisensa ruutuun. Olen varma siitä.
Tasan yhdeksältä tapaan narikan edessä Teemun. Olen pukeutunut kaftaanimaiseen, vihreään kesämekkoon. Kaulallani kilisee viisi pitkää kirjavaa helminauhaa. Pirun folklorea taas, sanoisi Pirjo asustani, eikä mitenkään kehuen.
Tunnistan Teemun heti, sillä hän pitää minusta printtaamaansa kuvaa kädessään. Ihan komea mies, muttei mitään sen enempää. Minä raukka olen niin rakastunut Roniin, ettei kenelläkään toisella ole vähään aikaan mitään mahdollisuuksia.
Keskustelu lähtee ennätyskankeasti käyntiin. Teemun tyyli on uhitteleva, ja minä puolustaudun, vaikka en edes tiedä, mistä minua syytetään. Pelkkiä pisteitä ja huutomerkkejä sekä pari oikein isoa kysymysmerkkiä ilman yhtään suvantokohtaa. Huomaan, miten yllättävä uupumus putoaa päälleni kuin kallio. Murskaa minut alleen.
– Taidan olla tulossa kipeäksi, mutisen seuralaiselleni.
– Nyt jo? Teemu naurahtaa ilman iloa. – Ei olla päästy lähellekään sänkyä, kun jo päätä alkaa särkeä. Olisit vain sanonut suoraan, ettei naama miellytä.
– Ei, ei. Ei mitään sellaista, yritän raikastaa tilannetta.
– Älä pelkää, en minä aio käyttää kuvaasi hyväkseni yön pimeinä tunteina. Olisi muutenkin joutanut jäädä nämä treffit väliin, mutta kun Pirjo niin jankkasi. On se kumma, ettet itse saa treffejäsi järjestettyä. Pitää laittaa toinen asialle.
Samassa minua tönäistään kevyesti selkään. Helpottuneena keskeytyksestä käännyn ympäri kohdatakseni onnellisen oloiset tummat silmät.
– Roni, huudahdan niin paljastavasti, että Teemu ponkaisee tikkana pystyyn, riuhtoo bikinikuvani taskustaan Ronin käteen ja poistuu kiroillen.
– Pidä sinä sitten sekä nainen että kuva. Helvettiin se Pirjo!
Olen samaa mieltä. En osaa päättää, onko Pirjo minun puolellani vai minua vastaan. Joutuisin huomenna antamaan hänelle vähän palautetta ja pientä laiskanläksyä, ehkä jälki-istuntoakin.
– Mikä tämä on? Roni ihmettelee katsellen kuvaa, jossa kurkottelen pilviin mosaiikkinen uima-allas taustallani. Aurinko on sulattanut kasvoilleni rennon, toispuoleisen virnistyksen.
– Ihan totta. Minä en tiedä enää itsekään. Kaikkinensa tämä on yhden naisen salaliitto. Ja tuo hiton kuva olen minä miinus viisi vuotta ja viisi kiloa.
– Kaunis. Silloin ja nyt.
Miehen levollinen ääni saa verenpaineeni laskemaan.
Tartun Ronin käsivarteen. Täysin luonnollisesti, itsestään selvästi. Käteni jää lepäämään miehen ranteen syrjään. Olen niin helpottunut. Oikea mies vierelläni tuoksuu oudon tutulta. Vieras, tuttu mies. Äkkiä keltakultaisiin sormuksiin koristautuneet sormet puristuvat käteni yläpuolelle. Syyllisenä vedän arkisen käteni pois. Ei siitä ole kilpailemaan jalometallien ja rakennekynsien kanssa.
Samassa tiedän, miltä täydellinen itsevarmuus näyttää. Taivaankannen kirkkain pilvi. Olen aina ollut sellaisella tavalla epänaisellinen, etten ole pohtinut, kuka on kaunein, kuka rumin ja mihin minä mahdan sijoittua sillä akselilla. Nyt minussa herää aivan uusia tuntemuksia, eivätkä ne ole miellyttäviä lainkaan. Tunnen mustasukkaisuutta, kateutta, häpeää. Havahdun omaan mitättömyyteeni. Muistan raspausta huutavat kantapäät ja otsalle levinneet kulmakarvat.
– Minunkin pitää lähteä.
Hymyilen pariskunnalle iloisuutta teeskennellen koko laajalla hammasrivistölläni. Mitä leveämpi hymy, sitä kipeämmät ikenet, mietin epäloogisesti. Ajattelen toivottaa kuhertelijoille vielä hauskaa loppuiltaa, mutta toinen suullinen sanottavaa hukkuu jättimäiseen haukotukseen, jota en onnistu nielaisemaan.
– Vaikutat omituiselta.
Ronin ääni on sekoitus huolestuneisuutta ja hyvää tuulta. Kamala mies. Kehtaa nauttia elämästään, vaikka minä pyörin kuin paperipalanen tuulettimessa.
– Ei tämä mitään. Pientä kolotusta täällä.
Osoitan epämääräisesti rintakehääni.
– Ja huminaa tässä, jatkan ja painan käteni hikiselle otsalleni.
– Näytätkin sairaalta, Roni sanoo saaden minut tuntemaan itseni pikkutytöksi, jolle äiti on juuri tuonut mukillisen tulikuumaa sipulimaitoa.
– Kiitos. Tuo tieto helpotti, tuhahdan.
– Me lähdemme ajamaan sinut kotiin. Vai mitä, Pilvi? Minä olen vichyllä ja autolla liikenteessä.
Mies kääntyy naisensa puoleen. Tämä ei sano mitään, mutta kaikki on silti luettavissa närkästyneestä kehonkielestä. Ennenkuulumatonta, kuiskivat naisen laajentuneet sieraimet. Säälittävä esitys, sättii nainen viivaksi mennyt suu. Tiedän kyllä, mitä yrität, lähettävät silmät teroitettuja salamoitaan. Mutta vastahan me kaksi tulimme, kurttuun vetäytyneet kulmakarvat kirkuvat.
– No, ette todellakaan lähde, vastustelen kauhistuneena jo pelkästä ehdotuksesta. Samassa huomaan Pilvin vaaleassa kiharapilvessä tummanpunaisen ruusun. Hän on selvästi pitänyt saamastaan kimpusta.
– Menen taksilla, ilmoitan ja lähden peruuttelemaan eteiseen päin.
– Et kyllä mene, päättäväinen ääni vain toteaa. Se on käsky. Sanat jäävät riippumaan ilmaan.
Siinä me, mykkä kolmikko, istumme mustassa Mazdassa. Pilvi etupenkillä lihakset jäykkinä, täynnä raivoa, joka purkautuu heti, kun minusta päästään. Minä olen syyllinen, tahtomattanikin. Olen saanut tältä mieheltä huomiota, joka ei minulle kuulu, jota en ole ansainnut. Minua itkettää. Muutama kyynel ennättääkin jo leukaan asti.
– Onko kaikki hyvin? Roni tarkistaa katsellen minua pitkään auton peilin kautta.
– On, on. Ei ole varmaan koskaan ollut paremmin.
Tuskin olen koskaan ollut onnettomampi. Minä, rakastamani mies ja hänen rakastamansa nainen, samassa hiljaisessa autossa. Kuka mahtaakaan olla se, joka ei kuulu joukkoon? Ympyröi tuo soluttautuja ja potkaise hänet ulos takapenkiltä. Edestäni kuuluva syvä huokaus on enemmän kuin vastaus syyllisiin ajatuksiini. Ja, minä ymmärrän. Ymmärrän.
– Mene heti sänkyyn, Roni kuiskaa pihalla. Hän koskettaa hiuksiani varoen, ajaa sitten naisensa kanssa yöhön. Naisen kanssa, jota tuskin olisi kiinnostanut ihailla takapihan omenapuuta. Minuakaan ei tänään kiinnosta.
Seuraava aamupäivä kohoaa helposti hellerajan yli, mutta minua paleltaa. Ikivanha norjalaistyylinen villapaita repsottaen laahustan sohvannurkkaan antamaan paikalle pyörähtäneelle Pirjolle pientä palautetta.
– Ystävä rakas, et ole parittajani. Minä ajattelin hoitaa nämä seurustelut ihan vaan perinteisellä tavalla ja omaan tahtiini.
– Ja mikähän se on? Kukkakaupastako ajattelit napata itsellesi naiselleen kukkia ostamaan tulleen miehen, vai?
– Hyvä idea, kuittaan vaisusti. – Oikeasti, teit kettumaisen tempun. Lupasit Teemulle vaivanpalkaksi korillisen kaljaa ja pullon Calvadosta, jos hän vaivautuu treffeille kanssani.
– Se ketku on kyllä varsinainen hölösuu, Pirjo vain tuumaa ilman mainittavaa häpeää. – Usko vain, en koskaan enää näe sitä vaivaa, että yritän järjestää kummallekaan teistä kahdesta sosiaalista elämää.
– Oliko tuo lupaus? tarkistan vielä.
Ja kun maanantai koittaa, kaikki sairaus on pyyhkäisty minusta kuin leivänmurut pöydältä lattialle. Sidon ensitöikseni kaksi punertavaa kallakimppua piristämään ympäristöä. Linjakkaat, jopa vähän ankarat, kukat ilmaisevat erityislaatuista naisellista kauneutta.
– Valmis on. Siitä ei tullut sellainen kuin odotin, mutta se tuli kuitenkin.
Suosikkifilosofini, Nalle Puhin, kuolemattomia lausahduksia kai sekin. Minussa ja siinä pulleamahaisessa karhussa onkin paljon yhteistä. Olemme molemmat hyväntahtoisia höpsöjä, joilla on hämmentävän vähäinen äly. Nytkin puhelen tässä itsekseni. Ihmettelen asetelmaa, jossa on jokin pielessä. Tai sitten minussa on. Mikään ei näytä enää samalta kuin ennen. Huokaisen syvään vapauttaen samalla jännittyneet olkapääni oikeille sijoilleen.
– Mitäs täällä huokaillaan? ihmettelee syvä ääni takaani. En ollut kuullut kellon kilinää.
– Sanoitko jotain? huutaa Lyyli iankaikkisen kahvinsa äärestä. – Se oven kello on muuten mennyt rikki. Pistän pojan katsomaan sitä illalla.
– Huomasin juuri, huudan takaisin.
– Näytät voivan jo hyvin, Roni toteaa katsellen punastunutta olemustani. Koen tulleeni yllätetyksi luvattomissa puuhissa, puhumassa itsekseni ääneen. Vaikutan varmasti sekopäiseltä.
– Näytät niin ihanalta, mies vastaa vastoin ajatuksiani. – Kerrassaan ihanalta.
– Hyvä yritys! Mitä haluat? yritän sivuuttaa miehen kehut. Teeskentelen, etten kuullut mitään. Mies ei kuitenkaan tänään päästä minua helpolla.
-Näytät ihan merenneidolta, siltä Kööpenhaminan pieneltä merenneidolta. Näen sinut katselemassa samalla tavoin haaveellisesti ulapalle.
– Eikö sinulla ole aamupäivisin muuta tekemistä kuin kiertää kukkakauppoja?
On hyvin vaikeaa leikkiä kuuroa, kun toinen on noin monisanainen ja sinnikäs.
– Ei. Minä olen kesälomalla, mies ilmoittaa venytellen samalla nautinnollisesti. – Vasta toinen viikko alkamassa. Koska sinun lomasi on?
Olen unohtanut koko kesäloman. Sekin vielä. Aikaa nuoleskella särkynyttä sydäntä. Pitäisikö kysyä Lyyliltä, saisinko jäädä töihin.
– Ensi viikolla tähän aikaan.
– Kiva! Roni tokaisee suunnilleen säteillen. – Itse asiassa tulin, koska tarvitsen vielä yhden kimpun tähän hätään. Sitten olen valmis.
Sydämeen sattuu. Pilvi on siis osoittautunut muutakin kuin vain kauniiksi ja älykkääksi. Mieshän loistaa. Olen kokematon, mutta tiedän rakkauden näyttävän juuri tuolta. Mies on löytänyt etsimänsä, veroisensa.
– Valmis? ihmettelen.
– Valmis siirtymään yksiköstä monikkoon, yksiöstä kaksioon. Lyhyesti sanottuna haluan kimpun, jossa on kaikkea hienoa: rakkautta, iloa, lumousta ja taikaa. Ja sitten haluan siihen kortin, johon tekstaat parhaat tankasi. Teetkö sen minulle?
– Tietysti. Minähän olen asiakaspalvelija, tuhahdan vakiomottoni jälleen kerran. Teen maailman upeimman kertomuskimpun. Olen ylpeä itsestäni. Tämä on todella minun alani. Käteni toimivat tehokkaasti, vaikka sisälläni äänekäs haapa haviseekin hyvästejä. Mieshän puhui viimeisestä kimpusta. Se tiennee myös nuoren ystävyytemme loppua. Pilvi ei todellakaan tule suvaitsemaan minua lähellään. Siitä nainen minussa on ehdottoman varma.
– Pilvi ei ollut viimeksi kovin vaikuttunut orvokeistani. Saati sitten siitä runosta.
Pakko muistuttaa miestä vallitsevista tosiasioista. Minun ja Pilvin maut kohtaavat vain yhdessä asiassa. Ronissa.
– Ehkä sittenkin suklaata tai jokin koru, vihjaan.
– Kaikki ansaitsevat uusia mahdollisuksia, Roni vain toteaa hyväntuulisena. Että ihminen voikin olla aina iloinen. Onko tuo nielaissut koko auringon? Ihmekös sitten, ettei se paista enää minulle.
– No, jottei viestisi tule väärinymmärretyksi, niin selitän sinulle, mitä ajan takaa. Tämä auringonkukka on nyt se sinun ilosi, naurahdan heiluttaen isoa voimakukkaa miehen nenän edessä.
– Laitan niitä kolme tähän keskelle. Leikkaan vain varret lyhyemmiksi. Sitten kiepsautan tämän valtavan valkoisen hunnun tähän ympärille. Tämä hento kaunotar on harsokukkaa, joka kuvaa naisesi siroa viehkeyttä. Lopuksi tämän kimpun jäykkä pyöreys rikotaan noilla pitkillä vihreillä muratinoksilla, jotka saavat roikkua villisti eri suuntiin. Muratit symboloivat uskollisuuta, keskinäistä ystävyyttä ja ikuista elämää.
– Entä rakkaus? Roni ihmettelee. – Missä se on?
– Sinun sydämessäsi, kuiskaan. – Tämä kimppu kuihtuu aikanaan, mutta se kukka sinun sisälläsi, se säilyy tuoreena juuri niin kauan kuin haluat. Rakkaus on jo sinussa. Et tarvitse kukkasta sen ilmaisemiseen. Jopa minä näen sen, rakkauden.
– Todellako? Vaikka olet kyllä oikeassa. Minä olen rakastunut, ja se tuntuu penteleen hyvältä.
Roni levittää käsivartensa maailmoja syleilevästi. Minusta tuntuu kamalalta kuulla se hänen suustaan. Alan puuhakkaasti tekstata vanhanaikaisella mustekynälläni valitsemaani neliapilakorttiin japanilaisen Kanemorin ajatelmaa: “Salata koetan, turhaan – rakkaus näkyy, kasvoistani niin, että kaikki kysyvät: mikä nyt painaa mieltä?”
– Valmis. Toivottavasti sinä saat sen, mitä ansaitsetkin.
– Kuulostaa pahaenteiseltä.
– Älä nyt. Olen tosissani! Olet niin ajattelevainen ja lämmin. Ansaitset vain parasta. Muistakin se!
Olen hämilläni, mutta minun on pakko sanoa kaikki tämä. Kadun kuitenkin myöhemmin, jos nyt pelkuruuttani vaikenen. Roni on todella ainutkertainen mies. Kerran elämässä -tyyppi. Ja hän ansaitsee tietää sen.
– Kiitos, kun huolehdit! Minäkin toivon sinun löytävän miehen, joka näkee ainutlaatuisen hehkusi.
– Ai, ainutlaatuisen kykyni punastua lähes mistä vain?
– Luultavasti tuo elämäsi mies ei kuitenkaan ollut se edellisiltainen seuralaisesi? Roni tarkistaa pitkän, latautuneen hiljaisuuden päätteeksi.
Painan kädet kasvoilleni.
– Ei, ei todellakaan.
– Hyvä! Ei hän ollutkaan sinun tyyppiäsi, Roni hymähtää.
Ja minun tekee mieleni kirkaista, ettei kukaan ole. Sinä vain. Sen sijaan hymyilen hyvästiksi. Niin kuin kilteillä tytöillä on tapana. He eivät tee itsestään koskaan suurta numeroa, vaan odottavat vuoroaan ja ottavat sen, mitä annetaan. Usein käy myös näin: vuoro jää kokonaan väliin. Pitää tyhjin käsin jatkaa matkaa.
Porraskäytävässä tuoksuu kaaliruoka. Minun lempiherkkuani. Itselläni on kangaskassissa marjapuuroa ja vadelmakiisseliä sekä kaksi pokkarillista keveitä sanoja, jotka eivät pakota ajattelemaan. Näillä eväillä pitäisi vetää tämä ilta öineen kunnialla lävitse.
Mitä ihmettä? Oveani vasten nojaa iso muovikassi. Onneksi en ollut kotona. Kuka ikinä se olikin, olisin ollut kehnoa seuraa. Nostan kassista tutun, Sofian Kukka -tekstein koristellun, puketin. Sofia on Lyylin toinen nimi, ja käypä myös firmalle. Tämä on minun jälkiäni. Vain minä paketoin näin. Lyyli vetää teipit ja narut vähän sinne päin, minä olen paljon tarkempi pienine sormineni. Minussa on matemaatikkoisältäni perittyä pedanttiutta.
Humahdus käy ylitseni, kun alan aavistella. Mutta miksi? Miksi ihmeessä? Vihasiko Pilvi ajatusta tekemästäni kimpusta niin, että Roni päätti pikimmiten palauttaa mokoman vihdan tekijälleen?
– Terve taas toivotan ja nuuhkin auringonkukkien kevyttä, miltei huomaamatonta, tuoksua. – En oikein tiedä, mitä tein ansaitakseni teidät, mutta siinä te nyt olette, unelmieni kukkakimppu. Ja itse kirjoittamani kortti. Ei allekirjoitusta. Ei mitään uutta.
En voi kuin odottaa. Jatkaa elämääni ja odottaa selitystä. Tuleeko sellaista? Jos sitä ei ole?
Viisi päivää myöhemmin rankka odotukseni vihdoin palkitaan. On lauantai-ilta, ja edessä kuukausi kesälomaa. Päiviä, jotka tässä vaiheessa ovat vasta valkoisia sivuja kalenterissani. Kunnes jotain mainitsemisen arvoista vihdoin ilmaantuu ovelleni.
– Olenkin odotellut sinua, totean Ronille oven raosta. – Annoit minun odottaa selitystä, odotas, viisi päivää. Viisi päivää: aamut ja illat sekä yöt niiden välissä.
– Annoin sinulle aikaa, mies selittää.
– Tehdä mitä? Saada vatsahaava, vai?
– Aikaa tajuta, että ikävöit minua. Ja aikaa miettiä omaa vastaustasi.
En kehtaa sanoa miehelle, miten ikävöin häntä parhaillaankin, vaikka hän seisoo käsivarren mitan päässä. Se on aivan liian kaukana.
– Kohtalon kieroutunut huumorintaju tuli taas esille sinä päivänä, kun kohtasin sinut. Olin vihdoin valmis tapaamaan etänaiseni. Ajattelin, että siinä se nyt on, Pilvi. Tämä nainen se on. Ja jos ei ole, niin pannaan olemaan. Ajattele, niin ylimielisesti minä todellakin ajattelin silloin. Ikään kuin mitenkään voisin päättää kehen rakastun. Livahdin sitten sattumalta kukkakauppaasi. Sain ihmeellisen pakkomielteen kukkasista. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Astuin sisään ja häikäistyin niiltä sijoiltani. Menossa treffeille toisen naisen kanssa, vaikka sydän ja mieli ovat muuttumassa roosansävyisiksi. Se on ironiaa. Ensin ei ole ketään, ja sitten yhtenä päivänä on yksi ylimääräinenkin.
– Minä?
– Ei, Pilvi. Sinä olit heti se ainoa oikea.
– Miksi sitten?
– Miksi sitten menimme sänkyyn? Miksi en viheltänyt heti peliä poikki? Mitä voin sanoa? Minut yllätettiin. Koko pakka oli levällään lattialla, enkä halunnut olla julma. Nyt tekisin toisin, mutta olenkin jo monta päivää vanhempi ja kokeneempi. Toivon, että voit joskus antaa anteeksi.
– Ei ole sanottua, että olisin itsekään osannut toimia tuon paremmin. Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa. Olen vain iloinen, että olet uskaltanut olla rehellinen minulle. Yhtä hyvin olisit voinut kieltää kaiken, enkä minä olisi koskaan saanut tietää.
– Sitten taas joku huikeasti korkeampi taho puuttui käsikirjoitukseen. Sinä samassa ravintolassa.
– Pirjo olisi kyllä nyt mielissään tuosta määritelmästä. Huikean korkea taho. En olisi uskonut, että joudun vielä kiittämään häntä, mutisen puoliääneen. – Nyt sekin sitten tapahtuu.
– Pilvi näki heti esityksemme taakse. Niin kuin itse sanoit minusta, rakkauteni vuotaa kuin valo kaihtimien väleistä.
Katselen miehen huulten rytmikästä liikettä. Olisipa hän jo hiljaa. Onko pakko puhua koko ajan?
– Koska tämä höpötys loppuu?
Samassa minut kidnapataan hetkeksi syvälle syliin.
– Ai niin, Roni muistaa. – Älä liiku.
Minä jään seisomaan onnesta humalaisena.
– Tässä, rakas.
Katson ihmeissäni pystyyn kuivunutta ruusua.
– Kiitos. Mikä tämä on?
– Minäkin olen opiskellut vähän kukkaslangia, mieheni virnistää. – Viime lauantaina tekemästäsi viiden ruusun nipusta nappasin yhden talteen. Miten olisin voinut antaa Pilville niitä viisi? Sehän tarkoitti rakastamista? Muistatko?
– Totta kai.
– Sen sijaan Pilvi vastaanotti neljä kukkaa viestinä kunnioituksestani.
– Ja tämä yksi jäi? Minulle?
– Opettelin yhden ruusun merkityksen sanasta sanaan, mies kuiskaa.
Tiedän jo, mitä odottaa, enkä voi estää hymyä nousemasta silmiini asti.
– Rakastan sinua, olet kaikkeni!
Aina joskus kiltitkin tytöt palkitaan.
