– Jos elämäsi hidastempoinen tarina ei miellytä sinua enää, kirjoita uusi, sisko neuvoi. Hän oli lukenut kaikki Paulo Coelhon kirjat, ja se oli tehnyt hänestä ihmismielen labyrinttien asiantuntijan.
– Sain koulussa ainekirjoituksesta aina kuutosen, muistutin. – Näillä kirjoitustaidoilla ei kummoista juonta luoda.
– Mitä sinä oikein haluat? Elämältäsi?
Olin viime vuosien aikana luopunut kaikista unelmistani. Oli ollut kaukainen aika, jolloin olin halunnut hankkia moottoripyörän ja miehen pelkäämään takatarakalle. Haaveissa olivat olleet myös oranssit seinät, punaiset keittiönkaapistot ja vihreä elämä.
Se kaikki oli silloin joskus. Nyt olin erakoitumassa. Elämääni hallitsi Bermudan kolmio, jota kiersin päivästä toiseen. Koti, työ ja kaupan kautta takaisin kotiin. Sama kierros joka arkipäivä. Tiesin olevani ihan pidetty, mukava ihminen, mutta ystäviä minulla ei enää pahemmin ollut. En jaksanut pitää heihin yhteyttä. En lähtenyt yhteisiin illanviettoihin. Mitä sanottavaa minulla muka olisi ollut. Eihän minulle tapahtunut mitään.
Elämäni kului velvollisuuksien, todellisten ja keksittyjen, täyttämisessä. Noudatin sääntöjä ja kieltoja orjallisesti. En oikaissut nurmikon poikki, suljin kaikki ovet perässäni ja pesin aina syömäni hedelmät huolellisesti. Ei minulla ollut energiaa miettiä omia halujani. Sitä paitsi, mitä väliä minun haluillani oli koskaan ollut.
– Kai sinä nyt jotain haluat? siskoni ääni oli jo epätoivosta kimeä. – Miten minusta tuntuu, että keskityt aina vain sellaisiin asioihin, jotka eivät ole oikeasti tärkeitä. Suoritat koko ajan jotain loputonta ja yhdentekevää tehtävälistaa. Mitä pahaa sinulle sattuisi, jos jättäisit joskus imuroimatta?
– Kuule Lotta, minä samastun nykyään lähinnä noihin akvaariokaloihini. Niilläkään ei juuri tunnu olevan syvempää sielunelämää. Menen vaan parven perässä. En kysele liikaa, vaan teen, mitä käsketään.
– En minä pyydä sinua miksikään anarkistiksi ryhtymään. Pieni intohimo tekisi sinulle kuitenkin hyvää.
Sisareni oli reissaaja, seikkailija, tekijä ja näkijä. Minusta oli ihanaa katsella häntä, sillä hän osasi elää. Kateellinen en ollut, sillä olin pelottavan tottunut, suorastaan kiintynyt, omaan mitättömään osaani. Oli niin turvallista, kun tiesi seuraavan päivän tapahtumat jo tänään. Yllätykset olivat yleensä pelottavia.
– Tajuatko, että todellisuus on vain se, minkä enemmistö ihmisistä on katsonut meille kaikille sopivaksi. Mutta se ei välttämättä ole paras todellisuus. Me voimme, sinä ja minä, luoda omat todellisuutemme. Voimme olla vähemmän normaaleja ja enemmän onnellisia.
Luennointinsa ohessa Lotta valmisti pienessä keittiössäni kaurapuuroa, jota nautimme tiiviin vadelmakiisselin kanssa.
– Kuule Maisa, voit aina aloittaa alusta, Lotta hymyili buddhamaisesti. – Menen sekoittamaan sinulle poreilevan monivitamiinijuoman. Sitten annan sinulle tömäkän potkun persuksille.
Isosisko oli aina ottanut roolinsa tosissaan. Kaaduin potkun voimasta polvilleni. Tuttu asento minulle, joka vietin työpäiväni terveyssandaalikaupassa kontaten.
– Älä jää odottelemaan mitään oikeaa hetkeä. Sellaista ei ole. Aina on hyvä aika. Tarvitset vain yhtä asiaa.
– Särkylääkettä, mutisin perääni hieroen.
– Tarvitset hulluutta.
Paulo Coelho has just left the building.
Kuulemani mukaan kaikki alkoi ensimmäisestä askeleesta. Heti Lotan lähdettyä pistin hierovat sandaalini kirppispussiin. Sain ne pomolta joululahjaksi kolme vuotta sitten. Inhosin rumia läpysköjä ensisilmäyksestä, vaikka muistin tietysti kiittää sydämellisesti. Ihmettelin, kun sisareni tuohtui puolestani. ”Kuka antaa 22-vuotiaalle lahjaksi Koreassa valmistetut kahdeksan euron ruskeat luonnonkuminystyräsandaalit?” hän huusi. Vaikkapa pihi pomo, joka ei ymmärrä mitään alaistensa motivoimisesta ja johtamisesta. Kyllä minä sen voin ymmärtää. Pomo ei halunnut tuhlata rahojaan minuun, koska olin sellainen varma nakki. Alipalkattuna ja ylityöllistettynäkin tein aina hommani tunnollisesti. Pidin sellaista kunnia-asiana.
Menin eteisen peilin eteen. Otin tarmokkaan asennon. Vääntelin kasvojani ilmeisiin, joiden toivoin kuvastavan päättäväisyyttä. Näytin ihan kuumetautiselta mielipuolelta kiiluvine silmineni.
Perjantaina en töiden jälkeen mennytkään ruokakauppaan, vaan kirjastoon. Ei ehkä mykistävä teko, mutta rutiininvaihdos kuitenkin. Etsiskelin Coelhon kirjaa Veronikasta, joka ei osannut olla onnellinen. Lotta oli ollut niin haltioitunut siitä.
Minä tarvitsin nyt kahta asiaa. Ensinnäkin siipiä, sitten voimakasta tuulta niiden alle. Minä tarvitsin todellakin kaiken saatavilla olevan avun.
Sain kirjani, jonka siniharmaassa kannessa sukelsi kaunis, nuori nainen. Myöhemmin muutin mieltäni. Nainen selvästikin lensi. Kädet levällään ja levollinen ilme kasvoillaan.
Aamukahdelta nousin kangistuneena nojatuolista. Olin lukiessani itkenyt, sillä niin voimakkaasti samastuin kirjan päähenkilöön. Veronika löysi elämänilon vasta kuoleman edessä. Minä en haluaisi viedä tilannettani niin pitkälle. Kirjoitin paperinpalaselle lainauksen Coelhon kirjasta ja pistin sen Nalle-teipillä seinälle.
”…älkää noudattako käytöksen kultaista kirjaa, vaan löytäkää oma elämänne, omat halunne, omat seikkailunne ja ELÄKÄÄ!”
Minä päätin uskaltaa. En halunnut enää pelätä ketään tai mitään. En omia tunteitani, en halujani, en vieraita ihmisiä, en tuttuja ihmisiä, en pimeitä huoneita tai luonnonmullistuksia. Aioin elää. En vain tiennyt, miten edetä. Miten tehdä sanoista totta?
– Tee kaikkea sellaista, mitä olet vältellyt. Varsinkin, jos oikein pelkäät jotain, tee juuri sitä. Listaa vaikka kolme asiaa, jotka eniten kauhistuttavat sinua, ja keskity niihin.
Tällaisen ohjeistuksen sain sisareltani, joka oli juuri seinäkiipeilemässä vanhassa vesitornissa. Hyvä Lotan oli tuollaista neuvoa. Sisareni oli oikea amatsoni. Juuri sellainen legendojen sankaritar, joka leikkasi toisen rintansa irti voidakseen ampua taisteluissa paremmin jousella. Minä sen sijaan, minä pelkäsin niin monia asioita. Olin se taistelujen rintamakarkuri.
Seuraavien kolmen tunnin aikana sain koottua 52-kohtaisen selvityksen omista peloistani. Huomasin pelkääväni rapuja, tuntemattomista numeroista soittavia, kuiskuttelua ja roskiksia pimeällä. Ravut olivat punaisia, vikkeliä ja niillä oli sakset. Tuntemattomista numeroista soittivat vain ne, jotka halusivat jotain. Jos läheisyydessäni kuiskuteltiin, minusta puhuttiin varmasti pahaa. Pimeässä roskiksessa sitten taas asui melko varmasti kopiäijiä. Pahvilaatikoista muodostuneita olentoja, jotka olivat hyvin ilkeitä.
Oli kuitenkin kolme pelkoa, jotka selvästi erottuivat joukosta. Pelkäsin menestyneitä ja hyvin rikkaita ihmisiä. Sellaisia, joilla oli vilkas sosiaalinen elämä, keittiössä kaikki ruostumattomasta teräksestä sekä Moccamaster ja Alessin sitruspuristin. Tällaisten ihmisten läheisyydessä oma mitättömyyteni konkretisoitui.
Toiseksi eniten pelkäsin, että minua loukattaisiin niin pahasti, etten onnistuisi enää kokoamaan itseäni. Sitten oli vielä ihan tavallinen klaustrofobia. Ahtaan paikan kammoni aiheutti sen, että välttelin viimeiseen asti vaikkapa lentokoneita. Mikä oli helppoa, koska en matkustellut. Hissitkin olivat pahoja. Kohtalaisen hyvän kuntoni salaisuus olivatkin ehkä portaat, joita ramppasin ylös, alas, ylös, alas.
Jouduin taas turvautumaan sisareeni, joka oli ehtinyt jo siirtyä sushibaariin. Taustalta kuului rehvakasta naurua.
– Täällä on ihania futomakeja, Lotta hehkutti.
– Kiva! yhdyin riemuun. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä ne olivat. En käynyt sushipaikoissa, koska en osannut käyttää puikkoja. Ja pelkäsin nolaavani itseni.
– Anna tulla.
Paljastin siskolle kolme suurinta pelkoani.
– Vai sellaista. Pelkosi kiteytyvät siis yhteen asiaan, ihmisiin. Olet nostanut muut ihmiset jalustalle. Näet itsesi tossun pohjaan litistyneenä purukumina, joka kulkee ilman omaa tahtoa isäntänsä mukana. Kuule, perimmältään me olemme kaikki samanlaisia.
– Niin, niin, myötäilin, sillä olin kuullut tämän ennenkin. – Kaikki käyvät vessassa ja näyttävät tyhmiltä alastomina.
– Sinä tulet illalla mukaamme. Ystäväni Aron pitää kotonaan illanistujaiset.
Lotalla vasta pelottavia ystäviä olikin. Kaikenlaisia aktivisteja, ateisteja ja pasifisteja. Olin nähnyt vilaukselta muutamia heistä. Rastoja, lävistyksiä, tatuointeja, ekopuuvillaa ja aurinkoenergiaa. Miten minä pärjäisin niin henkistyneessä ilmapiirissä? Olin vain lihaa ja verta. Ihan peruskamaa siis.
– Aron, onko hän, tuota, joku toisinajattelija tai ristiretkeilijä?
– Emmekö me kaikki ole? No, Aron on aika erikoinen, mutta pidän silti hänestä.
Millainen oli mies, joka oli jopa Lotan mielestä erikoinen? Isosiskoni ei näet helpolla vaikuttunut. Hän oli nähnyt jo kaiken. Meditoivan norsun ja apinavuoren. Lotta oli kokeillut kaikkea. Asunut kommuunissa, syönyt skorpioneja Bekingissä ja istunut muurahaispesässä.
– Tuo jotain tullessasi. Nähdään pian.
Lotta inhosi jahkaamista. Minulle olisi sopinut verkkaisempikin aikataulu. Olisin mieluusti säästänyt tuon erikoisen Aronin tapaamisen ensi vuosituhannelle. Jonnekin sinne seuraavan jääkauden alkuun.
Aloin vaatteiden kanssa sähläämisen. Ruskeaa, harmaata ja lisää ruskeaa. Sellainen oli jännittävä vaatekaappini. En tiedä, kumman pitäisi hävetä enemmän. Minun vaatteitani vai vaatteitteni minua? Olimme molemmat alisuoriutujia.
– Aina on toivoa, huokaisin teeskennellyn reippaasti peilin edessä. – Ehkä kukaan ei edes huomaa minua. Ehkä Aronilla on ruskeaksi maalatut seinät. Jos seison seinän edessä hengittämättä, kukaan ei välttämättä erota minua taustasta.
Turha toivo. Kun vihdoin löysin perille, turbaanipäinen Lotta raastoi minut valokeilaan.
-Hiljaa kaikki. Shhh! Tässä on pikkusiskoni Maisa. Tulkaa tervehtimään.
Tarjosin hikistä ja kauhusta vetelää kättäni naiselle, jonka liloista hiuksista oli muotoiltu kapea fakiirin piikkimatto. Nainen sysäsi käteni syrjään heittäytyen estottomasti kaulaani. Tällainen maailmoja syleilevä rakkaus oli minulle melko vierasta, joten olin rento kuin tiiliskivi.
– Ihanaa tavata vihdoin Lotan pikkusisko.
Nainen sai sen kuulostamaan niin aidolta. Missä kouluissa ne oppivat valehtelemaan näin uskottavasti?
– Minun vuoroni, huusi pussihousuinen mies ja suuteli poskiani. Tämä ei voinut enää pahemmaksi muuttua.
– Aron, tule sinäkin moikkaamaan siskoani, Lotta huusi keittiöön.
Mitä sanoinkaan? Tietysti kaikki voi muuttua vielä kauheammaksi. Aron oli nimittäin pelottavin kaikista. Hän oli täydellinen, virheetön. Yhtä ruskettunutta ja sileää pintaa. Niin komea ja epätodellinen, etten voinut kuin hermostua ihan täysin. Aron oli unelmista ja unista tehty. Hän oli minulle ihan liikaa. En voinut olla tuollaisten ihmisten läheisyydessä. Ihan kamala ihminen.
– Moi, Maisa, Aron hymyili, mutta oli ensimmäinen, joka ei halannut minua. Muut olivat keskittyneet seuraamaan reaktioitani. Odottivatko he minun pyörtyvän? Miten olisin voinut, kun olin sulanut kiinni lattiaan. Aron oli selvästi tottunut aiheuttamaan liikennekaaoksia. Monista hyvännäköisistä miehistä sai sydämentykytyksiä, mutta Aronin ilmaantuminen tiesi varmaa sydänpysähdystä. Hän oli se salainen, tappava ase.
Vein tuomiseni moderniin keittiöön, jossa oli mustat keittiönkaapistot sekä teräksiset työskentelytasot ja kodinkoneet.
– Kuvataanko täällä jotain kokkiohjelmaa? henkäisin. Aronin katse oli kysyvä.
– Tarkoitan vain, että sinulla on hieno keittiö.
Liian hieno, jotta täällä uskaltaisi laittaa ruokaa.
– Mitä nämä ovat? Aron ihmetteli selkäni takaa. Olin tuonut alkoholitonta luomuviiniä, tofukuutioita, kuivattua nokkosta, kasvismakkaroita, hummustahnaa ja nimestä päätellen jotain saatanallista, seitan-välipaloja.
– Ai, sinä pidät tällaisista? Olet siis vegaani?
Minä? En edes tiedä, mitä ostin. Oletin, että osuakseni oikeaan minun pitäisi seilata vieraille vesille.
-Hyvä, että toit omat eväät mukanasi, Aron kehui nostaen samalla pöydälle ison savipadan.
– Minulla on näet vain tavallista lihapataa. En ajatellut.
Lempiruokaani. En millään kehdannut enää korjata Aronin käsityksiä. Mies olisi nolostunut, minä olisin kuollut. Ja sellaista pientä.
– Anna meille anteeksi tämä kivikautinen sekasyöntimme. Liha on heikkoa.
Katselin kauhuissani tuomiani käsittämättömiä elintarvikkeita.
– Joudut kyllä itse valmistamaan herkkusi, sillä minusta ei taida olla siihen.
Sekin vielä. Tämä oli siis kosto siitä, että yritin olla hienompi kuin olen.
– Tuota, taidan ottaa ne tänään ihan vain sellaisenaan, tiedäthän?
– Raakaravinto-päivä siis.
– Juuri se.
– Kadehdin kyllä ihmisiä, joilla on tuollainen itsekuri.
Niin minäkin. Olin ollut illanvietossa vasta noin 20 minuuttia, mutta olin ehtinyt jo muuttua vegaaniksi. Ennen illan loppua olisin ehkä muuttunut jo niin paljon, etten olisi enää lainkaan minä, eikä se olisi yhtään hassumpaa. Ja minä kun olin ajatellut, ettei minulle ikinä tapahdu mitään.
Muut saapuivat ottamaan himoitsemaani lihapataa. Hitaasti ja kauan kypsytetyn lihan taivaallinen tuoksu täytti koko asunnon. Aron kaatoi laseihin häränverta muistuttavaa punaviiniä. Minä sen sijaan kasasin lautaselle tofua ja makkaraa. Lusikoin niiden päälle vielä beigeä tahnaa, ja pistin koko komeuden mikroon.
– Ja Maisalle alkoholitonta luomuviiniä, Aron julisti.
Lotta katsoi minua ihmetellen. Kohautin hartioitani.
– Miten sinä vegaanina pärjäät ravintoloissa? Aron kääntyi yllättäen puoleeni, jolloin käsivartemme koskettivat toisiaan. Katsoin lamaantuneena ilmeikkäisiin kasvoihin, joissa yötaivaan tummat silmät hymyilivät.
– Ei Maisa ole…, siskoni aloitti.
– Niin, ei ole ollut mitään ongelmia, jatkoin kiireesti puiden toisten selkien takana Lotalle nyrkkiä.
Aron oli komeudestaan huolimatta todella ystävällinen. Sellainen oli sekä pelottavaa että epänormaalia. Tuollaisten ihmisten piti olla itseään täynnä, alentuvia ja ylimielisiä. Minä halusin, suorastaan vaadin, että Aron alkaisi käyttäytyä arvonsa ja asemansa mukaisesti. Muutenhan minä olin pelännyt ihan turhaan, hukannut elämäni ilman syytä. Sitä paitsi, mihin voisi enää uskoa, jos jumalaisen komeat miehet olivat vielä mukaviakin? Eikö mukavana olemista ollutkaan jätetty meille tavallisille naisille? Korvasimme ulkonäkömme rajoitteita ja puutteita sopuisalla luonteellamme.
Syöminen oli yhtä tuskaa. Seurasin tiukasti muiden ilmeitä. En halunnut enää keskustella ruokavaliostani. Paras johdattaa keskustelu jonnekin ihan muualle.
– Onko kukaan teistä kokeillut niitä laihduttavia pohjallisia?
Muiden lusikat jäivät puolimatkaan ja suut auki.
– Olette varmaan ihmetelleet, mihin niiden teho perustuu?
Suut avautuivat vielä enemmän. Kuin pesällinen värikkäitä linnunpoikasia.
– Kävellessä pohjallisten nystyrät hierovat jalkapohjien akupisteitä.
Kukaan ei kommentoinut. Tunsinko mahdollisesti itseni tyhmäksi? No, ehkä vähän.
– Kävin oopperassa katsomassa Faustin, pussihousuinen mies palautti keskustelun oikealle tasolleen.
– Moni tekisi nykyään samanlaisen sopimuksen kuin Faust. Myisi sielunsa paholaiselle saadakseen ikuisen nuoruuden. Mitä iloa on sielusta, jos se on epäviehättävässä paketissa?
Miksi haaremihousut olivat arvostetumpia kuin pohjalliset? protestoin mielessäni.
– Mietin niitä laihduttavia pohjallisia, Aron jatkoi aiheestani välittämättä lainkaan oopperakeskustelusta. – Kun ostat sellaiset pohjalliset, alat aktiivisesti liikkua. Ja kun liikut, laihdut. Samaan tulokseen pääsisi varmasti tavallisillakin pohjallisilla tai kokonaan ilman pohjallisia, mutta se ei välttämättä olisi yhtä hauskaa.
Siis, miten kultainen mies voi olla. Tuollainen, ritarillinen käytös, veti sanattomaksi. Kun Aron vielä leikillisesti iski silmää, sulin tuolilleni märäksi läiskäksi. Eikö mies ymmärtänyt vaanivaa vaaraa? Noin huomaavainen käytös saattaisi hämmentää todellisuudentajuani niin, että antaisin itselleni luvan ihastua. Onneksi olin aina ollut järkevä tyttö. Tiesin tasan tarkkaan, mihin minulla oli varaa. Ja tämä mies oli aivan liian kallis.
Lotan ystävät olivat kuitenkin yllättävän inhimillisiä. Olin selvinnyt mielestäni tähän mennessä ihan siedettävästi. Uskalsin jo rentouttaa olkapäitäni pari milliä alas korvista. Ehkä illanistujaisista saattoi sittenkin selvitä, jos ei kunnialla, niin ainakin hengissä.
– Sauna olisi nyt kuumana, Aron huusi apukeittiön suunnalta.
Taisin iloita liian aikaisin. Koskaan ei pitäisi luopua pessimismistään. Näin siinä sitten käy, kun hetkeksi laskee suojuksensa. Joku hiipii takaapäin ja iskee tajuttomaksi.
– Sitten vaan mennään, sisareni intoili jo puoliksi alastomana.
Minä olin niin estoinen, että olisin melkein mieluummin antanut työntää tikkuja kynsieni alle kuin mennyt saunaan vieraan naisen kanssa. Siskoni kanssa saunominenkin oli jo siinä ja siinä.
– Ai, menevätkö miehet sittenkin ensin? ihmettelin. Haaremihousuinen mies oli enää mies T-paidassaan. Enkä tiennyt, tulisinko koskaan toipumaan näkemästäni.
– Se, joka riisuu nopeimmin, menee ensin.
Paniikki iski sadoin pikku tikarein, jotka pistelivät vatsaani. Muiden riisuutuessa minä keskityin nyt vyöttämään itseni tiukemmin paitapuserooni.
– Kulta-pieni, sinulla tuskin on mitään sellaista, mitä emme olisi jo tähän ikään nähneet, siskoni muistutti.
– Minä olin juuri suihkussa, joten taidan jättää väliin. Ihokin on niin herkkä kuivumaan.
– Kyllä Aronilla varmaan on rasvaa, Lotta torppasi kaikki yritykseni.
– Halutessasi saat rasvan mukana myös rasvanlevittäjän, Aron lupasi hanakasti.
Siis, flirttailiko mies kanssani? Ei, ei se niin voinut olla. Tällainen taisi vaan olla ihan tavallista käytöstä miesmalleille. Eivät voineet vapaa-ajallakaan lopettaa hurmaamista.
– Riisu nyt, Lotta kuiskasi. – Ei täällä kukaan katso.
Vai ei. Näin sivusilmällä, miten kiinnostuneesti Aron seurasi empimistäni.
– Pelkkä kehohan se vaan on.
Minulle mikään ei ollut koskaan ollut noin yksinkertaista.
– Tulen perästä, huokaisin. – Ja muuten, tästä hyvästä taitan vielä niskasi. Teen sen paljain käsin ja nautin joka hetkestä.
– Usko vaan, Maisa, siskoni nauroi. – Tämä kaikki on kyllä sen arvoista.
Riisuuduin vessassa. Tungin alusvaatteeni sukkieni sisään ja piilotin koko mytyn nurkkaan, nojatuolin taakse. En halunnut kenenkään ihmettelevän eriparisia alusvaatteitani. Matkalla teloituspaikalle, nappasin saunan eteisestä jättimäisen, oranssin kylpypyyhkeen, johon hetkellistä helpotusta tuntien kietouduin.
Sauna oli pieni. Lauteet sijaitsivat vastakkain. Kiuas kuumotti niiden keskellä. Kostea sumu tervehti minua oviaukossa.
– Et tarvitse tuota. Tässä on sinulle pyllynalunen.
Lotan käsi ilmestyi tyhjästä, veti pyyhkeen ympäriltäni ja työnsi kainalooni pellavaisen laudeliinan.
Tajusin, että pienellä laudeliinalla naisen oli mahdotonta peittää kaikkia strategisia kohteitaan. Oli tehtävä valinta. Ja nopeasti. Vetäisin liinan haarojeni suojaksi.
– Eihän tänne mahdu istumaan. Tulen hetken päästä uudestaan. Saunokaa ihan rauhassa.
– Täällä minun vieressäni on tilaa, Aron taputti noin sentin kaistaletta vieressään.
– Eihän ole.
– On, on. Saat tarvittaessa istua vaikka sylissäni. Ei se minua haittaa.
Ajatus paljaasta takapuolestani painautuneena Aronin yhtä paljaaseen syliin, oli ensin kauhea, sitten kiihottava ja lopulta ihan kauhean kiihottava.
– Kuulithan, ei häntä haittaa, haaremihousu kivahti. – Sulje se ovi ja lopeta tuo vouhotus.
Tottelevaisena vääntäydyin Aronin viereen. Mies ei yrittänytkään tiivistää. Millaista röyhkeyttä. Reitemme ja jopa lantiomme puristuivat tiukasti yhteen. Aronin reisi oli lihaksikas ja ruskettunut. Omani näytti siinä rinnalla ihan nyppyiseltä, raa´alta broilerilta.
– Mikä naurattaa? vingahdin. Tämä oli niin ongelmallista. Istuin ainoan suojani päällä. Kirosin käsieni siroutta. Nyt olisi kaivattu leipälapiokäsiä.
– Rentoudu, haaremihousumies hymähti. Miehen pää näytti piiloutuneen rintakarvojen väliin.
– Näimme jo kaiken. Ja jäimme henkiin.
– Minä en ainakaan halua nähdä mitään, melkein nyyhkäisin.
– Harmi, Aronin polttava hengitys tanssi poskellani.
– Tämä, kaikki, on sinulle niin helppoa. Mallimaailmassa kai tottuu alastomuuteen.
– Kyllä se silti aina sykähdyttää, kun näkee jotain aitoa ja paljasta.
Aronin äänessä oli väsynyt, jopa alakuloinen sävy. Mitä? Eihän menestyvillä ja hyvännäköisillä pitäisi olla tunteita lainkaan? Mitä syytä Aronilla muka oli kuulostaa tuolta? Olin luullut vain itseni kaltaisten kärsivän, väsyvän ja masentuvan.
– Anna tänne se hemmetin olut.
Riuhtaisin olutpullon Aronin kädestä ja kulautin sen tyhjäksi yhdellä hengenvedolla. Tarvitsin sitä todella. Ihmiset olivatkin monimutkaisempia kuin olin luullut. Minun pieni pääni oli aivan sekaisin. Istuin alastomana pelottavimman koskaan tapaamani ihmisen vieressä, mutta se, mitä tunsin, oli jotain aivan muuta kuin pelkoa. Se oli kutkuttavaa viehtymystä, värähtelevää intohimoa. Hienoa! Huippumalli ja terveyssandaalien myyjä.
– Mutta Maisa, sinä inhoat olutta, Lotta muistutti.
– Inhoanko?
Minulta pääsi röyhtäisy. Miten suloinen osasinkaan olla.
– Voinko mennä ensimmäisenä suihkuun? haaremihousu kysyi.
Minä ainakin olin päättänyt mennä viimeisenä. Pistäisin kylpyhuoneen oven lukkoon, ja antaisin kylmän veden turruttaa uuden, himokkaan, olemukseni. Seurasin helpottuneena väen vähenemistä. Lopulta saunassa istui lisäkseni enää Aron ja Lotta.
– Aron haluaa varmaan mennä seuraavaksi, hymyilin nätisti ripsiväri valuen.
Tiesin näyttävänä Alice Cooperilta. Me kumpikaan emme käyttäneet vedenkestävää ripsiväriä.
– Naiset ensin, ilmoitti tämä vieraanvarainen herrasmies.
– Mikä kaikkia oikein vaivaa? ihmettelin, kun Lotta pussasi minua mennessään otsalle. Aron ei vastannut. Olin äkkiä kauhean jännittynyt ja tietoinen itsestäni sekä miehestä vierelläni. Miksei Aron rikkonut tätä tiivistä hiljaisuutta sanomalla jotain? Ihan mitä vain. Mies oli siskoni mukaan ollut mallina sekä Milanossa että Sydneyssä, joten häneltä eivät puheenaiheet voineet ihan heti loppua. Olisi nyt edes kertonut niistä tapaamistaan kaikista kauneimmista ja jännittävimmistä naisista. Se olisi tehnyt minulle nyt hyvää, sillä olin alkanut elätellä ihan hulluja, huimia ajatuksia. Minua vaivasi sairaalloinen harhakuvitelma, jonka mukaan Aron oli kiinnostunut minusta. Ole kiltti, pudota minut maanpinnalle, anelin mieheltä mielessäni. Älä tee tätä minulle. Sano jotain ilkeää, pilaa tämä läheisyyden tunne, saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi. Minuksi.
– Minä menen nyt, Lotta heitti kylpyhuoneen oven kiinni niin, että saunan lasiovi särähti.
– Olemme kahden. Vihdoinkin.
Väärä sana. Väärä sana.
– Miten niin? hengähdin. Suljin suuni nopeasti, ettei perhosena sykkivä sydämeni vain ehtisi lennähtää ulos.
– Olen koko illan odottanut tilaisuutta tehdä näin.
Aronin kädet laskeutuivat peittämään korvani. Kuuntelin hiljaisuudessa petollisen kehoni kohinaa.
– En tajua.
Miehen huulet olivat pehmeät ja kevyet. Ne viettelivät. Siirryin välittömästi 1500 valovuoden päähän, ulottuvuuteen nimeltä ”miksei kukaan ole koskaan kertonut, että tällaistakin on olemassa”.
– Tajusitko tämän?
– Olen kuullut kyllä huhuja tällaisesta.
Aron hieroi alahuultani peukalollaan. Mitään ajattelematta imaisin sormen huulteni väliin. Miehen ihanassa vartalossa tapahtui välittömästi näyttävä fysiologinen muutos, jota ihaillessani unohdin kokonaan hengittää.
– Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut mennä näin pitkälle, mies kuiskasi.
Aronin suudelmat olivat kuljettaneet minut jonkin suuren ja salaperäisen porteille. Ja nyt minun piti päästä sisälle. Halusin ehdottomasti niin pitkälle kuin mahdollista. Kohti ääretöntä ja sen yli. Vannon, etten se ollut minä, joka ensin nuolaisi miehen suolaista rintakehää koskettaen sitten härnäävästi alavatsaa.
– Älä tee noin, jos et tarkoita, Aron huokaisi.
– Haluan elää, kuiskasin.
Tiesin, ettei mies voisi ymmärtää puheistani mitään, mutta sanat olivatkin enemmän itselleni. Jos edes kerran elämässäni, yhden kerran, ottaisin sen, mitä haluan. Jos edes kerran hiljentäisin tuon sisälläni elävän vähättelijän suun ilmastointiteipillä. Sisäinen ääneni halusi itseään kutsuttavan järjen valoksi, mutta todellisuudessa se oli pelkkä ilonpilaaja, joka halusi tehdä minusta ikuisen seinäkukkasen.
Aron veti minut tyhjentyneeseen suihkuun. Kiihkomme sai viileän veden höyryämään kiehuvana. Miehen kädet olivat taitavat ja herkät. Ne eivät epäröineet, vaan valloittivat minusta uusia mantereita. Alueita, joissa kukaan ei ollut ennen osannut käydä.
– Olet ihana.
Olen, olen. Tänä iltana olin ihana. Tänä iltana olin vapaa siitä kalvavasta tunteesta, että jokin oli vialla, että jotain puuttui.
– Olet niin kiinnostava, mies jatkoi suutelunsa lomassa.
Totta, minä, jos kuka, olin kiinnostava. Tiesin kaiken vaivaisenluista, paksuuntuneista varpaankynsistä ja koukistuneista vasaravarpaista.
Aron levitti käteni sivuille ja työnsi minut vasten kylmiä seinäkaakeleita. Sitten hän peitti minut itsellään. Pienet vikinämme ja voihkaisumme peittyivät juoksevan veden ropinan alle. Päätin nauttia nyt ja hävetä vasta huomenna.
Annoin Aronille kaikkeni. Annoin joka suunnasta. Kaikissa asennoissa, joista osaa ei oltu vielä edes keksitty.
Jokseenkin noloina hiivimme takaisin toisten pariin. Peilistä näin omat, luonnottoman kirkkaat silmäni ja punertuneen ihoni.
– Taisi olla hyvät löylyt, Lotta silmäili olemustani. – Luulimme ensin sinun olevan hädässä, kun huusit niin monta kertaa apua ja hakkasit seinää nyrkeilläsi.
– Minä olen kateellinen, lilatukkainen ilmoitti. – Sait sen kuulostamaan niin kiihkeältä.
– Muuten, montako orgasmia sinä oikein sait? Lotta ihmetteli. – Yritimme laskea, mutta jossain viiden kohdalla sekosimme.
Istuin vielä viitisen minuuttia muiden lempeän kiusoittelun kohteena.
– Olen aika poikki, joten taidan lähteä kotiin.
– Minä tulen samaa matkaa, siskoni päätti.
Aron saatteli meidät ovelle. Hän halasi Lottaa katsoen samalla siskoni olan yli minua suoraan silmiin. Miehen ilmeessä oli kysymyksiä, mutten ymmärtänyt niitä. En ollut kokenut nainen, olin vain hämmentynyt tyttö.
– No niin, Aron hymyili minulle epäröiden.
– Niinpä niin, vastasin jokseenkin tylyllä äänensävyllä. Inhosin armopaloja ja murusia, joita heiteltiin pöydän alle. – Kiitos vieraanvaraisuudestasi.
En ollut varma, olisiko minun pitänyt kätellä miestä. Ehkä se olisi ollut kohteliasta. Hän oli sentään, niin, tehnyt miehen työn.
– Et ole koskaan ollut minulle yhtä vieraanvarainen, Lotta huomautti Aronille leikillään.
Minä menin jo eteisessä. Seikkailut olivat seikkailuja siksi, että niillä oli selkeä alku ja loppu. Jos koko elämä olisi seikkailua, sitä kutsuttaisiin arkipäiväksi. Tämä oli tässä.
– Miten voit? Lotta silitti selkääni heti ulkona.
– En tiedä vielä.
– Niin, en minäkään tietäisi vointiani, jos harvinaisen komea ja vieläpä mukava mies hullaantuisi minusta täysin rakastellen kanssani suihkussa toista tuntia. Olisin sellaisesta ehkä melkoisen masentunut.
– En ollut oikein oma itseni tänään.
– Jos tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olit oma itsesi, Lotta ehdotti.
– Ai, olen siis oikeasti valehteleva seksinarkomaani.
– Niin.
Seuraavana päivänä olin elämäni kuumeessa. Neljäkymmentä astetta kehossani ja ulkona kuuma kesä ilman viilentäviä tuulia.
– Tiedätkö, mikä kuumeen aiheuttaa? Lotan yli-iloinen ääni ärsytti, kun hikisenä vääntyilin lakanan uumenissa.
– Isosisko, joka soittelee joka kolmas tunti?
– Sekin, mutta yleensä kuume syntyy, kun selkäytimessä sijaitseva lämpökeskus kiihottuu.
– Eli?
– Taisit eilen polttaa sulakkeet lämpökeskuksestasi.
Katsoin sängystä ympärilleni, omaa ruskeaa maailmaani. Päätin eilisen olleen unta.
– Tiedän, että ajattelet parastani. Mutta mitä vikaa minun elämässäni on? Mitä vikaa on terveyssandaaleissa? Tai ruskeassa?
– Ensinnäkin, sinä olet korkokenkätyyppiä. Tuollaisia sääriä ei kannata tuhlata sandaaleihin. Toiseksi, sinun omiin väreihisi sopivat tumma turkoosi ja hehkuva oranssi. Ruskea on sinulle pelkkä suojaväri, johon piiloudut. Kolmanneksi, sinä itse olet tyytymätön elämääsi. Minä vain yritän tukea sinua. Mistä tullaankin kohtaan neljä, joka on tärkein. Minä todellakin ajattelen parastasi, ja se on vain yksi niistä seikoista, jotka tekevät minusta tosi mahtavan tyypin ja rakastettavan siskon.
– Korkokengät eivät tule vähään aikaan kyseeseen. Jalkojenhoidolliselta kannalta rakastelumme oli näet täysi katastrofi. Löin isovarpaani lavuaarin reunaan. Ja tuloksena oli musta varpaankynsi.
Lotta hengähti epäuskoisena.
– Äläkä edes uneksi kysyväsi, mitä jalkani teki lavuaarissa, varoitin.
– Kuule Maisa, jos siinä oli jotain enemmän, älä epäröi. Aina on yksi keino jäljellä, eikä sekään ole koskaan viimeinen.
Yritin, todella yritin, palata normaaliin päiväjärjestykseeni, mutta mikään ei ottanut onnistuakseen. Jokin oli muuttunut, muuttanut minuun jäädäkseen. Tuntui kuin olisin astunut pimeydestä räjähtävään valoon. Jos oli saanut maistaa paratiisin hedelmää, viikunaa, oli vaikea tyytyä enää tavalliseen omenaan. Ehkä se oli sitä.
– Yleensä siskot käyvät siivoamassa, mutta sinä käyt täällä sotkemassa.
Lotta oli merkannut kulkemansa reitin. Ovensuussa lojui reppu, eteisen lattialla oli auringonkeltainen huivi ja olohuoneen pöydälle hän oli tyhjentänyt käsilaukkunsa koko sisällön.
– Aron soitti eilen. Unohditko sinä jotain sinne?
Ai, jotain muuta kuin hyveellisyyteni ja järkeni?
– Minä sanoin kyllä Aronille, ettet sinä missään nimessä ole tunkenut mitään tuolin alle. Olet niin siisti ja tarkka.
Yhden asian olin tyystin unohtanut. Alusvaatteillani täytetyn sukan.
– Aron pyysi kuitenkin välittämään viestin, että voit hakea unohtamasi vaikka tänään illalla. Hän tulee kuvauksista kuudelta.
Kuvauksista. Minä kammosin kuvauksista tulevia ihmisiä. Miten kuvauksista edes tultiin, laskeuduttiin takaisin normaaliin elämään? Kuulosti niin paljon eksoottisemmalta tulla kuvauksista kuin tulla terveyssandaalikaupasta.
– Kaikkea se Aron keksii, jotta saisi sinut sinne, Lotta ilakoi.
Siskoni ei tiennyt, että mies halusi vain eroon likaisista alusvaatteistani. Minua hävetti. En kestänyt mielikuvaa alusvaatteistani Aronin käsissä.
Aronin oven takana tuoksuivat mausteet. Mies itse näytti sinisissään herkulliselta kuin Fazerin sininen.
– Sinä tulet nyt sisälle, mies kieltäytyi kuuntelemasta estelyjäni. – Rentoudu. En ole haistellut alusvaatteitasi. Lupaan sen. Heitin pehmosukkasi kurkkimatta suoraan pesukoneeseen.
Miksen minä pitänyt tästä yhtään? Aron tuntui tajuavan typerän ajatuksenkulkuni turhan hyvin. En tiennyt, olisinko ollut miehen ajattelevaisuudesta loukkaantunut vai mielissäni.
– Saat kyllä pehmosi takaisin aikanaan.
Olin vasta ehtinyt istahtaa Aronin esiin vetämälle tuolille, kun joku halusi sisälle.
– Avaan oven, mutta älä saa mitään kummia ajatuksia paikalta haihtumisesta.
Vesihöyrynäkö tuo mies minua piti?
– Ajattelin, kun näin avonaisen parvekkeen ovesi, tulla käymään.
Tunsin itseni viheliäiseksi salakuuntelijaksi. Tunnistin kyllä tuollaisen värisevän puhetyylin, jonka jokaiseen sanaan tuntui sisältyvän vihjaus ja kysymys. Nainen oli pudonnut lemmenkuoppaan, johon toivoi nyt Aroninkin kompastuvan. Oli päivänselvää, että Aronin kaltaisesta miehestä käytiin eri puolilla kovaa kamppailua. Ja minähän en tunnetusti ollut kummoinenkaan taistelija. Olin liian tottunut luovuttamaan, antamaan paremmilleni tilaa.
– Onpa sinulla hyvä näkö, kehui mies, joka asui kerrostalon seitsemännessä kerroksessa.
Saatoin aistia keittiöön naisen punastumisen. Olin varma siitä, että nainen oli käyttänyt apunaan kiikareita, vaaninut pihan hanhikkipensaissa, odottanut oikeaa hetkeä, kerännyt kaiken rohkeutensa.
– Olimme juuri aloittelemassa kahvin juontia, Aron piti pitkän, merkitsevän tauon, mutta nainen ei ymmärtänyt heikosti piilotettua viestiä. – Joten tule toki sinäkin ottamaan kupillinen.
Juuri tuollaisen naisen Aron ansaitsi. Naisella oli keskiselkään ulottuvat platinanvaaleat hiukset. Korkeushyppääjävartalo ja valkoiset sokeripalat hampaina. Kutistuin rusinan kokoiseksi. Ruskeana ja ryppyisenä jäin odottelemaan väistämätöntä.
– Häiritseekö sinua Maisa, jos Sonja tulee juomaan kupin kahvia kanssamme?
Minusta ja Sonjasta ei voisi koskaan tulla ystäviä. Tunnistimme oitis saman taudin oireet toisissamme.
– Ei tietenkään. Miten se nyt voisi häiritä?
Mikä hitonmoinen valhe. Aron oli varmaan tottunut näihin ovensa takana kiimassaan raapiviin mallikissoihin, mutta minä olin valmis lähettämään heistä jokaisen oitis sterilisaatioleikkaukseen.
Kahvihetki ei olisi voinut olla enää paljon kiusallisempi. Sonjan ylläpitämä keskustelu käsitteli aiheita, joista minä en tiennyt mitään. Casting tai bookkaus ei herättänyt minussa intohimoja. En ollut haute couture -tyyppiä, en edes Miss Kovis. Olin ihan tavis.
– Entä sinä, Maisa, oletko tehnyt mallintöitä? Sonja keskeytti myrkyttyneet ajatukseni. Olin odottanut juuri tätä. Ennen pitkää Sonjan oli päästävä itse aiheeseen, minuun. Hän halusi pyyhkiä minut pois kuin liidun taulusta. Ja parhaiten se onnistuisi osoittamalla minulle paikkani. Oikeastaan oli surullista, ettei Sonja keksinyt mitään uutta. Olisi mieluummin valloittanut Aronin osoittamalla olevansa sisällöltään yhtä kaunis kuin kuoreltaan. Tulisiko Aronin kaltainen ystävällinen ja empaattinen mies onnelliseksi tuollaisen naisen rinnalla?
– Itse asiassa, olen tehnyt jalkamallin töitä. Käyn toisinaan lähiseudun palvelutaloissa esittelemässä vanhuksille terveyssandaaleja.
Tämä suurenmoinen saavutukseni hiljensi hetkeksi meidät kaikki. Tosin, huomasin Aronin pidättelevän hymyään.
– Jalkamalli? Onko sellaisiakin? Esittelet siis siroja jalkateriäsi mummoille.
– Jos 41-numeroisia jalkoja voi kutsua siroiksi, niin sitten kyllä.
– Uh, minä en voi käydä sellaisissa paikoissa. Niissä haisee niin kauhealta.
Toivoin todella, ettei Sonjan tarvitsisi koskaan joutua vanhusten palvelutaloon katselemaan mustaa, tyhjää TV-ruutua. Olin näet nähnyt vanhusten istuvan rikkinäisen television ääressä seuraamassa ohjelmia. Olin tuntenut oloni nöyryytetyksi noiden vanhusten puolesta.
– Se on vain lääkkeiden, vaippojen ja vanhojen muistojen tuoksua, hymähdin loukkaantuneena.
– Minusta ei tule koskaan sellaista.
– Millaista? ihmettelin.
– Vanhaa ja haisevaa.
Elikö tämä nainen ikuisen nuoruuden kuplassa?
– Miten se onnistuu?
Toivottavasti Sonjalla ei ole kauneutensa säilyttämiseen samaa reseptiä kuin 1600-luvulla eläneellä unkarilaisella kreivitär Elisabetillä, joka kylpi nuorten neitsyiden veressä.
– Helposti. Onhan nykyisin mahdollisuuksia. Jos muu ei auta, turvaudun kauneusleikkauksiin.
– En ymmärrä, mitä se muuttaisi. Niillä pysytään vain nuoren näköisinä, ei nuorina.
Vaikka kahdeksankymppisen Sonjan kasvot ja vartalo olisivat kuin kaksikymppisellä, olisi nainen kuitenkin edelleen kahdeksankymppinen.
– Aron, sinulla on kummallisia vieraita, Sonja oli ärtynyt.
– Kuule Aron, henkäisin kauhistuneena. Jotain oli alkamassa, ja minun pitäisi päästä pois ennen sitä. – Otan vain alusvaatteeni ja lähden.
– Alusvaatteet? Sonjan koukkuun tuntui tarttuneen hyvin epämiellyttävän makuinen sanasaalis. – Missä sinun alusvaatteesi ovat?
– Sukassa, vastasin totuudenmukaisesti.
– Et taida olla ihan terve.
– Sitä minäkin epäilen, mutisin.
– Nyt riittää, Aron karjaisi katsoen suoraan minuun. – Tämä on nyt mennyt liian pitkälle. Minun pitää pyytää sinua poistumaan.
Tulen muistamaan Sonjan muikean voittajailmeen tulevissa painajaisissani. Oliko kaikki, jopa rakkauskin, tuolle naiselle vain kilpailua? Voiko sellainen ihminen koskaan kokea rakkauden ja läheisyyden ihmettä?
– Ole hyvä ja poistu, mies toisti pyyntönsä tiukasti.
Olin hyvä, joten nousin poistuakseni. Aron huokaisi syvään ja hakkasi otsaansa pöytään.
– Et sinä, senkin pieni hölmö.
Aron veti tuolin uudelleen esille taputtaen sen istuinosaa.
– Sonja, etkö sinä todellakaan näe, että olen rakastunut? Kaikki ystäväni ovat sanoneet, että loistan kuin discopallo.
– En ymmärrä.
Luulen, että minä ja Sonja toimme ymmärtämättömyytemme julki yhteen ääneen.
– Miten kummassa se voi olla niin vaikeaa? Etkö sinä sentään ole ylioppilas? Aron tuskaili. -Olen rakastunut Maisaan.
Sonja ei poistunut äänettömästi. Hetken jaetun hiljaisuuden jälkeen Aron istui viereeni ja tarttui käsistäni kiinni. Miehen peukalo silitti rystysiäni.
– Tiedätkö? Aloitin toiveikkaan odottamisen sillä samalla hetkellä, kun viimeksi poistuit täältä. Olin jo menettää kaiken toivoni, mutta sitten imuroidessa löysin sen siunatun sukkakäärön. Siitä sain hienon tekosyyn.
– Se olisi voinut olla jonkun muunkin, protestoin.
– Ei, kyllä se oli ihan sinun tyyliäsi. Sellainen paketti ei vain voinut olla kenenkään toisen.
– Kiitos vaan.
Varoittamatta haluni kasvoi pullataikinaksi. Mieleeni muistui pinssi, jonka olin kerran nähnyt sisarellani. ”Instant slut. Just add alcohol.” Minä en näköjään tarvinnut edes alkoholia, vaan kahvi riitti. En yksinkertaisesti pystynyt vastustamaan tätä miestä.
– Sinulla on leuassa tomusokeria.
– Mitä sinä? hätäilin miehen lähestyessä uhkaavana. Lämmin kieli kosketti myös suupieltäni, kun Aron nuolaisi leukaani. Minun tarvitsi vain kääntää päätäni neljä senttiä vasemmalle kohdatakseni nuo huulet, jotka odottivat vastaustani.
– Kyllä.
Työtason sokeripussi kaatui pitkin lattioita. Löysin kahvilusikan kainalotaipeestani. Aronin hiuksiin tarttui tiskiharja. Keittiö sopi siis oikein hyvin rakastelun näyttämöksi.
– Enää on olohuone kokeilematta, Aron muistutti. Tuntia myöhemmin sekin oli jo testattu.
– Toivottavasti jätit taas jotain tänne? Varmuuden vuoksi.
– Jätin sydämeni, hymyilin onnellisen naisen hymyä. – Eikä se tehnyt edes kipeää.
Kävelin kotiini, ja miehet vihelsivät perääni. Ilo ja rakastuminen oli tehnyt minusta kauniin, lähes vastustamattoman.
Olin viimeiset kolme vuotta käyttänyt portaita. Mutta nyt, uuden tarinani alkulehdillä, päätin ottaa hissin. Reteästi painoin kuudennen kerroksen nappia.
– Täällä on ihan riittävästi tilaa hengittää, vakuutin itselleni. – Mitään pahaa ei tapahdu. Ei yhtään mitään.
Sitten kuului ”kops”. Minut oli lukittu noin kahden neliömetrin laatikkoon. Hakkasin ja potkin ovea, mutta satutin vain sandaaleista pilkottavat varpaani.
– Hengitä rauhallisesti. Älä kuluta liikaa happea.
Keskityin punaisen hälytysnapin paineluun. Epäilin noin kahdensadan napinpainalluksen saavan huoltomiehen uskomaan, että olin tosissani. Tulisin vartissa hulluksi. Hengitysilmaa riittäisi ehkä tunniksi. Ei paniikkia. Moni on kuollut hissiin.
Puolentoista tunnin kuluttua saapui kiukkuinen huoltomies. Happeni oli loppunut jo puoli tuntia sitten ja olin ollut hulluna jo runsaan tunnin. Siihen nähden voin ihan hyvin. Nousin hissin lattialta, jossa olin istuskellut puhtaan sukkakääröni kanssa keskustelemassa.
– Kylläpä se kesti, tokaisin.
– Olisit ihan vaan kiitollinen. Viime viikolla eräs rouva juuttui hissiin kokonaiseksi vuorokaudeksi.
– Olet oikeassa. Kiitos, sanoin ja kumarruin pörröttämään miehen hiuksia. Kun oli itse siunattu, oli helppo jakaa hyvää eteenpäin.
Alkuyön tunteina koko totuus valkeni minulle. Ahtaanpaikan kammo hälveni hissiin jumittumalla. Ilkeät sanat olivat vain sanoja, eivät luoteja. Olin rakastellut keskellä ruostumatonta terästä. Ja nyt tiesin, miten sileältä ja ihanan viileältä se tuntui ihon alla. Olin keittänyt kahvia Moccamasterilla. Tajunnut sen olevan vain tavallinen kahvinkeitin. Olin ottanut ja rakastunut mieheen, joka oli mitä komein, suosituin ja menestynein.
Sanoin hyvästit vanhalle Bermudan kolmiolleni. Suljin ja varustin umpikuja-merkein tuon tylsän tappavan reitin, jossa olin kiertänyt kehää kodin, työn ja kaupan välillä. En aikonut enää koskaan palata sille tielle.
(Tämä novelli on vuodelta 2011. Silloin veganismi ei vielä ollut kovinkaan tunnettua. Lukiessani näitä kirjoituksiani, huomaan, miten maailma onkaan muuttunut.)
