Olen Saida. Meren ja tuulen tytär. Isäni ja isänisäni olivat kalastajia. Itse asiassa, me olemme olleet kalastajia niin kauan kuin tiedetään. Aina. Siitä asti, kun maailma syntyi, luulisin. Veren sijaan suonissamme virtaa suolainen merivesi.
Olen siis kalastajan tytär. Merestä tullut, kuten äitini tapaa sanoa tehden heti perään ristinmerkin. Tiedän, mitä se tarkoittaa. Ristinmerkki on äänetön rukous sen puolesta, etten myöskin mereen päätyisi. Kuten isäni ja isänisäni. Heidän hautansa löytyy merestä. Merestä, joka on niin ailahtelevainen. Toisinaan antelias ja auringossa kimalteleva ystävä. Toisinaan armoton ja julma tappaja. Kovin inhimillinen, siis.
Tämä kallion päällä värjöttelevä yksinäinen talo on kotini. Ensin tällä paikalla sijaitsi vain harmaa torppa, jonka vieressä oli kiviaidalla rajattu pieni perunamaa. Pihan laidalla seisoivat suuret verkonkuivaustelineet. Nykyinen rakennus on suuri punainen kalastajatila. Sekin jo kulmistaan haalennut ja rapistunut. Täällä saaristossa elämä on sen verran kovaa, että talotkin vanhenevat ennen aikojaan. Puhumattakaan meistä naisista. Minä olen vasta 24-vuotias nuori nainen, mutta sieluni kulkee jo kävelykeppiin nojaten.
Talvisin olemme vain äiti ja minä. Suvun vahvat naiset, kuten äitini usein muistuttaa. Suvun ainoat naiset, lisään minä. Äidillä on aina paljon sanottavaa. Minä olen meistä se hiljaisempi ja harkitsevampi. Joku voisi sanoa, että elän pienellä liekillä. Hän olisi väärässä. Minun intoni ja himoni, intohimoni, ovat vaan syvällä. Ne odottelevat.
Kesäisin kylän väkimäärä moninkertaistuu. Kaupunkilaiset saapuvat kameroineen ja uusine kesävaatteineen. ”Miten täällä voi elää?” he äimistelevät, ja nappaavat minusta kuvan kuin olisin sirkuksen outo, karvainen nainen. Pian he jo kaipaavat takaisin elokuvateattereidensa ja pizzerioidensa pariin. ”Mitä, ei saa kebabia?” moni hermostuu jo ensimmäisenä iltana.
Tänä vuonna talvi oli poikkeuksellisen säälimätön. Kaksi kylän vanhusta kuoli. Toinen meni ensin ja kuukautta myöhemmin leski menehtyi ikävään ja suruun. Tuntui kuin olisimme kaikki olleet ikijään peitossa. Jopa äitini hiljeni hetkittäin. Tosin muutaman flunssankarkottajan (=kirkas ja raikas suomalainen luonnontuote, Koskenkorva) jälkeen sanainen arkku yleensä aina aukesi uudestaan.
Ankean talvikauden jälkeen onkin taas ihanaa hengähtää hetki kesässä. Tutut linnut palaavat kalliokoloihinsa ja kesäkauppa avaa ovensa. Meidän saarelaistenkin toinen suupieli kääntyy varovasti ylöspäin. Voisi kai sanoa, että on kyse aavistuksesta hymyä.
Isäni kuoleman jälkeen meidän oli pakko keksiä jonkinlainen toimeentulo itsellemme. Aloimme pitää kesäisin majataloa. Ei tämä todellakaan ole mikään untuvainen unelma, vaan enemmänkin kulahtanutta flanellia. Vanhat lattialankut narisevat askeleiden alla ja kaikessa on sellaista kaurismäkeläistä rappioromantiikkaa. Yhtä kaikki, ikkunoista avautuu näkymä aavalle merelle. Se on maisema, jota rakastan. Siksi minä olenkin meren viettelemä nainen. Joskus iltaisin saatan jopa kuulla, miten myrsky huutaa nimeäni kaipaavasti. En voisi koskaan tehdä niin kuin melkein kaikki muut ikäiseni ovat tehneet, muuttaa täältä pois. Minä jään tänne. Ikuisiksi ajoiksi. Katkeransuloinen ajatus.
Seuraan tuvan ikkunasta, miten yhteysaluksesta purkautuu shortsiasuisia miehiä ja heidän daamejaan, joilla lähes jokaisella on sorbettijäätelöä yllään.
-No, nyt ainakin tiedämme, mitkä ovat kesän muotivärit, totean viereen seisahtuneelle äidilleni.
-Pinkit ja oranssit jäätelövärit. Näetkö, miten miesten katse nuolee naisia?
Silitän huokaisten omaa käytännöllistä asuani. Muistutan kai lähinnä vanhanajan suklaajäätelöä tässä ruskeudessani.
-Mutta mihin ihmeeseen ne tarvitsevat tuon kaiken tavaran? äiti ihmettelee. -Katso nyt. Tuollakin näyttäisi olevan oma vedenkeitin mukanaan. Ja mikä tuo on?
Katselen lihavan naisen rinnan päällä roikkuvaa epämääräistä karvakasaa.
-Jos se on lopettanut hengittämisen, se on entinen minkki tai vastaava, mietin. -Jos taas elintoiminnot vielä pelaavat, väittäisin sitä pieneksi koiraksi.
Varauskirjan mukaan kaksi uskalikkoa on tulossa meille kahdeksi päiväksi, yhdeksi yöksi. Äiti leipoi aamulla saaristolaislimppua ja minä tein kermaista lohisoppaa. Voisimme ruokkia koko saaren.
-Hyvin kaikki menee, äiti lohduttaa ja koskettaa lämpimällä kädellään paljasta olkapäätäni. Äiti tietää minun olevan aikamoinen hermoilija. En nyt ehkä sanoisi pelkääväni ihmisiä, mutta suhtaudun moniin heistä kuitenkin epäluuloisesti.
Minä rakastan tuota naista, ajattelen katsoessani äitiäni. Äitikään ei elä ikuisesti. Olen ainoa lapsi. Iäkkäiden vanhempien ihme. Joskus, ei niinkään pitkän ajan kuluttua, tulee se päivä, jolloin jäljellä olen enää minä. Minuun kaikki loppuu. Minä olen tämän suvun päätepysäkki.
-Tännekö se…? kuulen miesäänen tiedustelevan äidiltäni.
-Tänne, tänne, äiti vastaa antamatta miehen saattaa kysymystään loppuun. -Käykää sisään!
Minua alkaa hymyilyttää. Tästä se taas lähtee. Kyllä minä pärjään. Lähden toivottamaan vieraat tervetulleiksi.
-Tässä on tyttäreni Saida, äiti esittelee minut tulijoille. Äidin äänensävy on ylpeä. Se ei siedä vastaväitteitä.
-Minä olen Sami ja tässä on Iina.
Sami näyttää, niin, Samilta. Kivalta ja sellaiselta, jota tekee heti mieli taputtaa tuttavallisesti selästä. Miehen katse on kiinteä ja avoin. Leyhyttelen kädelläni lisää ilmaa oudosti kuumentuneille poskilleni.
-Lopeta toljotus, Iina sihisee ja tökkäisee Samia kylkeen.
-Saida valmistaa saaren ehdottomasti parasta lohikeittoa. Pääsettekin pian maistamaan sitä.
Tuo ei kestä täällä kahta päivää, huomaan ajattelevani Iinasta. Huomiseksi on nimittäin luvattu sadetta ja tuulta. Sorbettivärit eivät näytä hyviltä rankkasateessa.
-Minä olen kalalle allerginen, vaalea nainen ilmoittaa välittömästi hermostuneena.
Naisen vieressä seisova mies rypistää oudoksuen kulmiaan.
-Tai, en ole, nainen korjaa nopeasti. -Mutta, ihan hyvin voisin olla. Ne ruodot ja kaikki. Pelottavat silmät.
-Saida on kyllä poistanut jokaisen ruodon. Sen voin vakuuttaa, äiti rauhoittaa. -On täällä paljon muutakin syömistä teille, joten ei hätää.
Äiti vilkaisee minua nopeasti. Pitkä kaksipäiväinen tulossa, luen silmistä. Nyökkään samanmielisyyden merkiksi.
Keskelle tupaa olemme kattaneet pienen seisovan pöydän. Sivuseinien reunoja kiertävät pitkät puupöydät ja –penkit. Pyrimme äidin kanssa olemaan uskollisia saaristolle, joten tarjottava ruokakin on niin paljon kuin mahdollista paikallista tai ainakin lähiseuduilla tuotettua. Täällä vieraat eivät näe mangoja tai papaijoita kulhoissa.
-Mitä tämä on? Iina tökkii haarukallaan valkoista neliötä, jota koristaa maaginen hannunvaakuna.
Äitini porhaltaa keittiöstä paikalle ja ottaa tilanteen haltuunsa.
-Siinä on herkullista piimäjuustoa. Sekin on Saidan erikoisuus. Nämä tässä ovat perinteisiä etikkasilakoita. Kannattaa maistaa. Todella onnistuneita!
-Nekin tietysti tämän Saidan valmistamia, arvaan.
-Iina, estelee Sami tyttöystäväänsä ja silittää naista lempeästi käsivarresta.
-Miten ihmeessä noin ihmeellinen Saida asuu edelleen tällaisella saarella? En näe missään kosijoiden rivistöä. Luulisi, että nuoret miehet palaisivat halusta maistaa piimäjuustoasi. Mitäpä muuta mies voisikaan haluta kuin ison siivun piimäjuustoa?
-Tämän saaren tasan kaksi nuorta poikamiestä taitavat molemmat olla enemmänkin leipäjuustomiehiä, vastaan tyynenä. -Tämä ihmeellinen Saida rakastaa tätä saarta.
Huomaan ärsyttäväni Iinaa. Minulla taitaa vain olla se jokin.
-Hei, se osaa puhua sittenkin, Iina ihastelee käsiään taputtaen. -Löimme äsken Samin kanssa vetoa siitä, että oletko mykkä.
-Emmekä lyöneet, Sami kiistää.
Katson minua puolustanutta miestä. Mielenkiintoisinta Samissa ovat silmät. Tumman glögin väristä tyyntä nestettä. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja iris mustana keskellä kuin pippuri. Ajamaton parransänki kertoo ehkä kiireestä. Tai, sitten joku on kertonut miehelle, miten vastustamattomalta tämä näyttää rennossa kesäilmeessään. Ajatuksissani jään kiinni mieheen. Äkkiä katseemme kohtaavat. Välillemme kasvaa jotain. Silta, heinälato, kapea sänky, lämmin iho ja kesältä tuoksuvia lakanoita. Alan kasvaa kukkasia. Ruohosipulia, meriastereita ja tahma-ailakkeja. Tunnen, miten avaudun auringolle ja aukean. Hymyilemme arasti toisillemme.
Minä en ole asiakkaista kiinnostunut. Siinä mielessä. En ole itse asiassa yhdestäkään miehestä kiinnostunut. Missään mielessä. Joku asioista tietämätön voisi ohimennen heittää nimen Eero. Eero asuu saaren toisella laidalla äitinsä kanssa. Tällä saarella kun suurin osa on jollain lailla isättömiä. Isät ovat joko hukkuneet (mereen tai viinaan) tai onnistuneet pakenemaan mantereelle.
Eero käyttää kesäisinkin pitkiä kalsareita. Eero rakastaa scifiä, ja uskoo kaikenväristen pienten miesten olemassaoloon. Eero on ihan mukava, mutta siinä kaikki.
-Kyllä Saidalla ottajia on, äiti paheksuu oitis. -Eerokin on sitkeästi jaksanut odottaa.
-Ei kannata uhmata kohtaloa liikaa, Iina opastaa istuutuen pöytään. Nainen on asetellut lautaselleen yhden pienen perunan sekä muutamia höyrytettyjä kasviksia.
-Ehkä joku muukin osaa valmistaa piimäjuustoa. Se olisi paha takaisku.
-Valtavasti tauluja täällä, Sami vaihtaa kevyempiin aiheisiin keskeyttäen tämän leppoisan tuokion kesäperjantaina kello yksi. -Kuka nämä on maalannut?
-Saida, vastaavat äiti ja Iina yhtä aikaa.
Äiti järjestelee pöytään raparperiherkkuja. Äidin niska on jäykkä. Melkein kuulen, miten kiukku hyppelee äidin vatsassa jättitrampoliinilla. Poms, poms! Äidin pikku tyttöä on juuri loukattu.
-Meriaiheisia akvarelleja, vastaan hiljaa ja huokaisen. Kaipaan maalausvälineitäni. Kaipaan tiettyä tuttua kohtaa lempimaisemassani. Minun pitää päästä miettimään.
Poistun tuvasta yläkertaan omaan huoneeseeni. Otan villatakkini sekä luonnosvihkoni ja poistun takaovesta. Minulla on oma luonnon muovaama valtakunnansalini. Korkeiden kallioseinämien sisällä suuri valtaistuin, muhkea jalkapalli ja pyöreähkö pöytä, jonka ympärillä kasvaa harmaasaraa ja myrkkykeisoa. Kivi allani on lämmin. Se nauttii kesäpäivästä. Tuuli heittää pitkät vaaleat hiukset kasvoilleni. Avaan valkoisen sivun eteeni. Aikomuksenani on hahmotella tuttua ja rauhoittavaa maisemaa edessäni. Jostain syystä paperille alkaa kuitenkin piirtyä silmäkulmaa, kulmakarvoja ja kaulan kaarta. Miehen kasvot. Omituisella tapaa viehättävät miehen kasvot. Valoisat ja ilmeikkäät. Silitän paperille syntyvää leukaa. Niin miehekäs.
-Oletko jossain täällä?
Juuri tuon miehen kasvot.
-En. Mene pois.
Kätken paljastavan hiililuonnokseni kiven alle ja asettelen suulle vielä pienen mätällisen sammalta. Kuin hauta, ajattelen. Tämä ei tule päättymään hyvin. Täällä saarella oppii luottamaan enteisiin.
-Minun oli pakko tulla etsimään sinua.
-Istu sitten, kehotan osoittaen jalkojeni juuressa olevaa kivipallia.
-Iina lukittautui yläkerran vessaan.
Samin ilme on varovainen.
-Ahaa, vastaan ilme perusasennossa.
-Jouduin lahjomaan äitisi ennen kuin hän suostui paljastamaan olinpaikkasi.
-Mitä sinä joudut korjaamaan?
-Äh, yhden kaapinoven vain. Ei se ole paha.
-Miksi ihmeessä sinun piti löytää minut?
Sami on pitkään hiljaa. Minäkin vaikenen. Olen niin kuumissani, että minussa voisi grillata makkaroita.
-Sanoin jotain. Olin ajattelematon.
-Niinkö? ihmettelen. -Sinä? Jotenkin vaikea uskoa.
Mies vaikuttaa kävelevältä diplomatialta.
-Iina loukkaantui jostain, mitä epähuomiossani menin sanomaan. Sinusta.
-Mitä ihmettä minusta nyt voisi sanoa? En ymmärrä. Me olemme kaikki toisillemme vieraita.
-Olipas siinä Myrskyluodon Maija. Niin minä ajattelin ääneen.
-Ei kuulosta järin vaaralliselta, arvioin. -Usko vaan, ettet ole ensimmäinen, joka kutsuu minua sillä nimellä. Teille mantereen asukkaille me kaikki saarelaiset olemme Myrskyluodon Maijoja.
-Ehkä se oli jokin äänensävyssäni, joka loukkasi Iinaa, mies lisää hiljaa. -Sanoin enemmän kuin ne pelkät sanat. Ymmärrätkö?
Minä en ymmärrä mitään. Olen täyttynyt miehen raikkaasta tuoksusta. Tunnen hellien sormien laskevan selkärankani nikamia. Suutelen huulia, jotka maistuvat ihanasti tutun ja oudon sekoitukselta. Annan miehen puolipitkien hiusten valua sormieni lomitse. Se, mikä nousee, on uutta. Sen täytyy olla kiihkoa. Ja halua. Varmasti se on hulluutta. Ja pelottavaa. Ainakin se on puhdasta kuvitelmaa.
-Ymmärrätkö, Saida? Sami toistaa.
-Ymmärrän vain ihan tavallisia jokapäiväisiä asioita. Ehkäpä sitten olen vähän yksinkertainen.
-Kulta.
Sami ojentaa kätensä anovasti minua kohden.
En tartu käteen. Miten minä voisin? Mies on varattu. Hän kuuluu kodissani vieraana olevalle kultahiuksiselle naiselle. Näen mielessäni Samin kiirehtivän Helsingin kaduilla salkku toisessa ja pahvinen kahvimuki toisessa kädessään. Hän on niitä ihmisiä. Toisia. Muita. Minulla ei ole mitään, mihin tarttua. Ei, vaikka olenkin täysin aseeton, kun mies hymyilee.
-Älä hymyile, pyydänkin siksi Samilta. Minun pitää vaientaa tämä petollinen sydämeni. Jos muu ei auta, revin sen rinnastani ja hautaan ikiroudan alle. Tai heitän rannan lokeille, jotka nauravat halveksivasti ihmisten typerille lemmentuskille.
Alakuloinen hymy leviää miehen huulista ylemmäs silmänurkkiin.
-Et taida tuntea sitä? Sami huokaisee. -Taidan olla täysi houkka.
-Sanoin olevani yksinkertainen, muistutan. -En tunnevammainen.
Hetken kamppailen omantuntoni kanssa. Olisi niin helppoa valehdella. Se olisi oikein meitä kaikkia kohtaan. Tämä, jos mikä, olisi valkoisen, harmaan tai jopa mustan valheen arvoinen paikka.
-Tietysti minä tunnen sen.
-Et näytä onnelliselta, mies huomioi.
-Tiedän, mihin kaikki päättyy, huokaisen. -Kuolemaan nyt ainakin, lisään sarkastisesti.
Onnellisena oleminen muuttuu mahdottomaksi. Vierelläni on tästä lähtien aina tyhjä paikka ja sydämessäni suruhuntu.
-Voi sinua Saida. Istut siinä kukoistavana kuin kesä itse, mutta puhut kuolemasta.
-Syksy keräilee jo voimiaan. Ei kesä kauaa pysty puoliaan pitämään. Täällä saaristossa kesä on vain sellainen vartin väliaika. Tuskin ehdit juoda lasillisen viiniä, kun tuuli on jo viilennyt. Kesästä jää vain hemmetinmoinen kankkunen.
-Kuka sinä oikein olet, Saida?
-Jäämerenseiti, hymähdän. -Sellainen arktisten merten pienikokoinen turskakala, joka minun laillani viihtyy hyvin jään tuntumassa. Isäni halusi nimetä minut kalan mukaan.
Emme suutele. Emme edes kosketa toisiamme. Olemme niitä niin sanottuja kunnon ihmisiä. Ihmisiä, jotka yhä pitävät kiinni uskollisuuden valoista. Seikka, joka ei tee minua tänään iloiseksi.
Mies kääntyy katselemaan merelle.
-Etkö pelkää elää täällä näin luonnon armoilla?
-Pelkään vain ihmisiä, vastaan totuudenmukaisesti. -Sitä, että joku löytää heikon kohtani ja satuttaa liikaa.
-Pelkäätkö minua?
Annan katseeni tunnistaa miehen kasvojen salaisuudet. Pienen luomen nenän vasemmalla puolella. Poskelle pudonneen ripsen, johon tuuli juuri tarttuu.
-Pitäisi kyllä, koska olet vaarallinen. Mutta tällä hetkellä pelkään vain itseäni.
-Minäkin olen ymmälläni, mies tunnustaa. -Sinä olet niin, ja minä taas…
Sami ei uskalla lopettaa lausettaan. Sanomattomat sanat leijailevat kuitenkin yllämme. Tuuli tuo jonkun ihanan tuoksun.
-En ollut yhtään varautunut sinuun, Sami huokaisee. -Olisi ollut paljon helpompaa, jos, tiedäthän, emme olisi nähneet toisiamme. Kaikki olisi vain jatkunut, kuten aina ennenkin.
Mitä minä siihen voisin sanoa? Minulla on vain niitä tavallisia sanoja, joilla ei ole mitään käyttöä tällaisessa tilanteessa.
Vaikka enhän minä mitään ymmärrä. Tajuan vain sen, ettei mies halua minua. Olotilaani eivät paljon puolihuolimattomat kulta-sanat kohenna. Sellaiset sanat kolisevat tyhjyyttään.
-En voi laittaa elämääni uusiksi. Haluaisin, mutten voi. Ei, ole kiltti, älä kysele enempää, Sami estelee, kun avaan suuni.
-En minä aikonut tivata sinulta mitään selitystä. Kunhan haukottelen, keksin äkkiä ja teeskentelen hetken antaumuksellista happivajetta.
-Mistä me edes oikein puhumme?
Nousen seisomaan äkillisen tomeruuden puuskan voimin.
-Ja kuka ihme sinä muka olet? Et kuulu tänne.
En halua enää katsella tuota miestä. Minä en tarvitse ketään. En ole ennenkään tarvinnut.
-Voisitko poistua? pyydän. -Et voi jäädä.
Mies nousee, kumartuu lähelleni ja koskettaa pitkiä hiuksiani. Hetken seisomme vastakkain. Kylkemme hipaisevat toisiaan. Sormeni taipuvat koskettaakseen, mutta kiroan ne hiljaa mielessäni. Pitää olla vahva!
-Olen pahoillani, mies huokaisee. -Mutta olet oikeassa. Näin on kaikille parasta. Kiitos, kun olet niin järkevä.
Romahdan istumaan. Olen taas todellisuudessa. Omassa kivisessä, karussa todellisuudessani. Voisin itkeä, mutta en osaa. Olen itsekin kiveä. Osa tätä loputonta kalliota. Tänne olen syntynyt, tänne jään.
Tuhat tyhjää ajatusta myöhemmin häärin taas keittiössä. On illallisen aika. Kannan pöytään keollisen uusia perunoita. Voin ja tuoreen tillin tuoksu täyttää huoneen. Äiti on pistänyt taustalle saaristolaismusiikkia luomaan tunnelmaa. Pian nauhurista kaikuvat tummat, tutut sävelet. ”Oppii luodolla kielen. Puhe turhaa on ja lause tarpeeton.”
-Auts, auts! Iina huutaa kädet korvilla. -Tällä luodolla kukaan ei tänä viikonloppuna opi uutta kieltä. Ei ainakaan minun mieheni.
Iinan poskille syttyvät punaiset lamput.
-Tämähän on Myrskyluodon Maijaa.
Äitini on heti valmis valistamaan heitä, joita tällainen suuri taide ei ole vielä valaissut.
-Siinä vasta nainen.
-Pistäkää heti pois, Iina vaatii. Pieni peruna naisen lautasella pelästyy ja kierähtää pöydän alle piiloon.
Miehen ymmärtävä ääni on kuin ikkunalasin sirpaleinen helähdys sisälläni. Katselen, miten Sami täysin tyynenä ottaa uuden perunan ja asettaa sen rakkaansa eteen lautaselle. Pilkkookin vielä veitsellään kolmeksi pieneksi palaseksi. Peruutan keittiöön ja tungen suuhuni pinon paistettuja silakkafileitä. Suu täynnä on mahdotonta huutaa tuskasta.
-Kesäkaupan Saima järjestää suviperjantaisin laituritanssit. Saiman mies, Jukka, on seudun paras harmonikansoittaja. Alkuyöstä meren äärellä on niin tunnelmallista.
Äitini ei helpolla luovuta. Hän uskoo väsyttämisen voimaan. Kovakin kuori pehmenee, kun sitä aikansa vaivaa. Olen itse malliesimerkki tästä. Halusin jo vuosia sitten muuttaa omaan asuntoon, mutta äiti sai minut jäämään. Hyvä tytär tekee, mitä täytyy.
-Varmaan myös seudun ainoa harmonikansoittaja, Iina lisää. -Silloin on niin kovin helppoa olla paras.
Noki kuorsaa juuri niin vienosti kuin vain saaristolaiskissa osaa. Kissoilla on kadehdittava kyky nauttia elämästä.
-Sami, haluan kotiin.
Iinan ääni on muuttunut pieneksi valitukseksi.
-Älä nyt, mies tyynnyttelee. -Kaikki on ihan hyvin. Kyllä tämä tästä. Mennään hetki kerrallaan. Nyt syödään, ja loppuillasta menemme tanssimaan.
-Ei tuollaisia miehiä olekaan, äiti kuiskaa korvaani. -Tyypissä on jotain pahasti vialla.
-Ei olekaan, vastaan muistellen kohtaamistamme, joka kietoi sisimpäni mustaan yöhön. Minulta vietiin kaikki, mutta sain vain surun.
Iina on koristanut itsensä kesän kaikilla kukkasilla. Korvan takaa pilkistävä tummanpunainen kangasruusu on vastustamaton. Istun juuri lattialla antamassa kissahierontaa, kun naisen kukkaisa olemus, tuoksut ja epätavallisen kupliva nauru täyttävät huoneen.
-Enkö olekin kaunis?
Iina pyörii edessäni ja ojentelee hoikkia sääriään katsottavakseni. Naisella on jaloissaan punaiset kangaskengät.
-Hyvin kaunis, vastaan totuudenmukaisesti.
-Mennään jo! Mennään jo!
Iina vaikuttaa yllättäen kuumeisen innostuneelta.
-Tule jo, Sami! Kyllä sinä minulle kelpaat.
Niin minullekin, ajattelen miehen nähdessäni. Noki naukaisee ja tarttuu varoittavasti kynsillään kädestäni.
-Kissasikin vihaa sinua, Iina riemuitsee ottaen tanssiaskeleita.
-Eikä vihaa, puolustaudun. -Minä vain hieroin sitä vahingossa hetken vastakarvaan.
Iina repii Samin vasemman käden taskusta ja tarttuu siihen omistavalla otteella. Viesti on selvä. Sami kääntyy katsomaan minua silmissään anova ilme. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä minun pitäisi ymmärtää. Ojentaudun selälleni lattialle. Ilta-aurinko maalaa kasvoni lämpimin sävyin. Sisältä olen kuitenkin kylmä ja hiljainen. Samin viestit ovat epäselviä, käsittämättömiä, mahdottomia. Hän samalla sekä vetää minua puoleensa että työntää kauemmaksi molemmin käsin.
Makaan edelleen lattialle, kun äiti saapuu posket pirteinä ulkoa silmissään sietämätöntä keveyttä.
-Mitä se minun tyttöni täällä makoilee? Hametta ylle ja hiplaamaan.
-Se on hippaamaan, äiti, korjaan. -Sitä paitsi, tuolla ulkona taidetaan enemmänkin humpata.
-Ei, kun tarkoitin nimenomaan hiplaamista, äiti toistaa. -Pistä se punainen minihame. Siellä on kesä nyt!
Mikä äiti. Yrittää ajaa lastaan kevytmieliseen käytökseen ja irstauteen. Kuuliaisena tyttärenä pujottaudun kuitenkin miniini ja samanväriseen T-paitaan. En ehkä ole kummoinen, mutta olenpa kuitenkin jotain.
-No, mutta. Sinulla on varmasti erittäin kaunis äiti, kun olet noin hehkeä.
-Äiti, sinun täytyy muistaa käyttää huivia tai hattua ulkona. Sinun pääsi on niin herkkä auringolle.
Poistun paljain varpain, äidin naurun saattelemana. Rallattelen Dingon ”Lakattuja varpaankynsiä”.
Laiturille on kerääntynyt saaren oman väen lisäksi runsas kymmenkunta turistia. Tunnelma on medium, puoliriehakas. Se tarkoittaa sitä, että tanssijat ovat vasta matkalla humaltumiseen.
-Missä sinä viivyit? Pyysin äitiäsi hoputtamaan sinua.
Eerolla on päässään sinipunainen lippalakki. Mies vetää selkänsä takaa toiveikkaan Kiss-Kiss -karamellin ja ojentaa sen minulle kumartaen.
Eero-ressu. Mies yrittää niin kovin. Heittelee sytykkeitä minun pesääni, mutta missään ei näy kipinää. Haluaisin kyllä olla kiinnostunut.
-Sainpas sinut hymyilemään. Piste minulle.
Eero kerää pisteitä. On kerännyt jo vuosia. Pisteitä hän myöntää itselleen mielivaltaisista asioista. Saadessaan minut hymyilemään, itkemään, juoksemaan tai vaikka syömään omenaa. Kaikki kelpaa.
-Montako pistettä sinulla on?
-64. ropsahti äsken tilille. Kun pisteitä on 70, minä saan sinut.
-En minä ole ikinä sellaista luvannut, kauhistelen. En minä ole luvannut Eerolle koskaan yhtään mitään. En voisi koskaan olla niin julma, että herättäisin toisessa turhia odotuksia tai toiveita. Olen omalta osaltani pyrkinyt pitämään suhteen ystävyytenä.
-Niin se vain menee. 70 on onnenlukuni. Se on taianomainen numero.
-Eikä ole. Se on ihan tavallinen numero muiden joukossa. Eikä ihmisiä voi millään plussapisteillä ostaa.
-Saat nähdä, Eero vannoo katsoen samalla syvälle silmiini. -Saatpa vielä nähdä.
Eero raahaa minut tanssimaan. Olen rento ja notkea kuin rautakanki. Yritän pysytellä mahdollisimman kaukana Eerosta, mutta mies puristaa minut kovilla käsivarsillaan kiinni itseensä.
Olen melkeinpä pahoinvoiva.
-Mukavaa. Eikö totta? Eero kuiskaa.
-Ymph.
-Mitä?
-Minua sattuu, kivahdan ja kiemurtelen itseni irti miehen pihdeistä.
-Älä nyt liioittele, Eero vähättelee.
Hetken seison keskellä laituria suuntavaisto kadonneena. Tunnen olallani kevyen kosketuksen.
-Tuletko?
Luvattoman onnellisena käännyn Samin puoleen tarjoten miehelle kättäni.
-Ei Saida tule, Eero kieltäytyy puolestani ja tarttuu toiseen käteeni.
-Totta kai minä lähden tanssimaan.
Seuraa köydenvetoa. Lopulta lennän Samin syliin.
-Ensi kerralla en enää päästä irti, Eero varoittaa. -70 pistettä. Muista se!
Sami kerää kipeän vartaloni käsivarsilleen.
-Anteeksi, jos keskeytin jotain.
-Kiitos, kun keskeytit.
-Siskoni häävalssi soi, Sami selittää. -Ajattelin silloin, että jos minä joskus menen naimisiin, haluan saman valssin.
Hetken tunnen hunnun hipaisun poskellani. Hääkimppuni luonnonkukat tuoksuvat. Sormus puristaa nimetöntäni. Mutta sen paino on miellyttävä.
-Tämä on Matin ja Tepon ”Minä rakastan sinua”.
Jos mies olisi sanonut nuo sanat minulle. Tarkoittanut niitä. Jos tuo katse olisi totta. Jos nämä olisivatkin häämme. Niin paljon tuskaisia jos-sanoja.
-Minun oli pakko hakea sinua tanssimaan, Sami kuiskaa. -Ihan pakko.
-Olen iloinen siitä.
-Tämä tulee kyllä kalliiksi, Sami huokaisee.
Käännymme molemmat katsomaan Iinaa, joka tanssii juuri ohitsemme keski-ikäisen, tropiikkipaitaisen miehen kanssa. Iinan katse on viiltävä sirkkelinterä.
-Tyttöystäväsi on kovin suosittu. Eikä ihme. Iina on hyvin kaunis.
-Usko minua, se ei tee häntä onnelliseksi. Eikä minua.
Kahdesta viimeisestä sanasta en ole aivan varma. Kuvittelenko minä jo asioita? Muokkaan maailmaani itselleni siedettävämpään muotoon?
Painan kasvoni miehen olkapäähän. Annan huulteni koskettaa hetken Samin ihoa paidan kauluksen vieressä. Kuulen hiljaisen huokauksen. Minunko vai miehen? Tunnen Samin käden nousevan hiusteni alle, koskettavan niskaani. Olen pahanteossa, mutten voi itselleni mitään. Minun on aivan pakko varastaa yksi pieni onnenhetki. Eikö jokainen ihminen ansaitse sellaisen hetken?
-Olet ihana, Sami kuiskaa. -Aivan liian ihana. Enkä minä ole sen arvoinen.
Tuntuu kuin olisi joulu, juhannus ja uusi vuosi yhtä aikaa. Tuntuu kuin olisin ollut hyvin kiltti tyttö, koska saan kokea jotain näin ihmeellistä. Tällä hetkellä osaan olla vain kiitollinen. Kyynelten aika on väistämätön, mutta ei vielä tänään.
Samin sormet pujahtavat hiuksiini. Toinen käsi lepää kuumana ristiluuni päällä alaselässä. Kiihtymys, kosteus ja kaipaus sekoittaa elintoimintoni. En uskalla hengittää.
-Kiitos vain, mutta nyt otan mieheni takaisin.
Iina repii Samin käsiä minusta.
Minulle ei ole täällä enää mitään, joten lähden kotiin. Näen, miten Iina tarttuu Samia poskista ja suutelee miehen huulia.
Yöllä myrsky kutsuu minut rantaan. Se huutaa nimeäni, itkee ja raivoaa. Myrsky on yksinäinen. Minäkin olen. Sänkyni on kuin suuri laiva, lentävä hollantilainen, joka seilaa vailla satamaa. Olen hukassa. Aamulla vielä kaikki oli kohdallaan. Nyt olen eksyksissä. Jokin on muuttunut. Kaikki on muuttunut. Olen yksinäinen. Minusta puuttuu. Olen oppinut kaipaamaan.
-Tyttöseni, olet nopea oppimaan, moitin itseäni kulkiessani alas rantaan. -Aamulla taloon tuli vieras mies ja jo nyt haamuilet yöllisellä rannalla.
Kuu vaihtaa pukuaan. Välillä tumma harsopilvi ui sen eteen. Hetken päästä taas paljas kuu valleineen ja kraatereineen paljastuu kirkkaana. Istun rantakivelle ja sallin luonnonvoimien lohduttaa. Äkkiä tiedän katsomattakin, etten enää ole yksin. Rakastuneella naisella on yliluonnollisia aisteja.
-Näin sinut ikkunastani. Minäkään en saanut unta. Miten voisinkaan nukkua, kun tiedän huomenna joutuvani jättämään sinut tänne.
Älä sitten jätä, tekisi mieleni anella. Sami istahtaa kiinni kylkeeni.
-Minä pidän tästä paikasta. Ja sinusta.
Näytä, miten paljon minusta pidät. Koske minua. Ojenna kätesi. Olen tässä. Värisen kaipauksesta. Kuuleeko Sami ajatukseni? Tunteeko kaipaukseni? Onko mieskin saman lumouksen vallassa? Kyllä, voi kyllä! Sami hyväilee sormiani pitkin, sivelevin vedoin. Sitten mies tarttuu käteeni ja nostaa sen huulilleen suudellen kämmenpohjaani.
Mies suutelee minut kauttaaltaan. Merkitsee jokaisen kohdan minussa omakseen. Suudelmat ovat keveitä. Ne saavat minut itkemään. Koko vartaloni on punastunut ja onnellinen, enkä voi lopettaa itkemistä.
-Voi luoja, Sami henkäisee. -Maistut ihan vapaudelta. Suolalta ja tuulelta.
Äkkiä yön läpi kiirii hyytävä kiljaisu.
-Sami! Sami!
-Iina kuuluu kovasti kaipaavan sinua. Sinun pitää mennä.
Tyyni ääneni on pelkkää petosta. Älä vain mene. Älä poistu luotani. Älä tee tätä minulle. Piilottelen sisälläni näitä anelevia huutoja.
-Kaipaus on kaunista, mies hymähtää. -Iina sen sijaan tarvitsee minua. Hän todellakin tarvitsee minua.
Kiireisen suukon jälkeen, joka sekin osuu leukapieleen, mies poistuu puolijuoksua luotani.
-Tapahtuiko äsken jotain? kyselen kuulta.
Lauantaiaamu itkee kanssani. Suuret, litteät pisarat läiskähtelevät ikkunaruutuihin. Iina on maalannut silmänsä mustalla. Hän näyttää upealta.
-Hyvää huomenta, Iina.
-Hyvää tässä aamussa on vain se, että tänään pääsemme pois tältä spitaalisten saarelta.
Kuulen, miten äidiltäni putoaa keittiössä lautanen.
-Leprasiirtola sijaitsi Seilin saarella, Turun saaristossa, muistutan tosiasioista. -Sieltä ei ollut paluuta, mutta täältä sinä kyllä pääset pois heti, kun yhteysalus saapuu.
Pakenen keittiöön äitini avuksi. Kyykimme lattialla keräämässä valkoisen posliinilautasen sirpaleita. Siinä ne onnen sirpaleet ovat levällään ja päätyvät pian roskikseen.
-Anteeksi kauheasti.
Sami kumartuu viereeni. Äitini kummastuneesta katseesta välittämättä mies suutelee otsaani.
-Samikin on ruvennut kävelemään öisin, kuuluu Iinan lähestyvä ääni.
-Ei sinun tarvitse niitä sirpaleita kerätä, Iina kivahtaa Samille. -Lopeta heti! Tuo on ärsyttävää.
Sami lopettaa heti. Miten mies voikin olla niin tyttöystävänsä lumoissa. Naisen olkapäällä alati roikkuvasta laukusta pärähtävät poliisiauton sireenit ulvomaan. Iina siirtyy tuvan puolelle puhumaan puhelimeensa.
Keittiössä Sami auttaa minut pystyyn.
-Saida, mies aloittaa.
-Niin.
-Jos tai kun…
-Niin, toistan.
Sami ei tunnu saavan sanottavaansa helpolla ulos.
-Jos sanon, että tulen vielä joskus takaisin, uskotko sen?
Mietin pitkään. Uskaltaisinko uskoa? Se tarkoittaisi antautumista mahdolliselle kivulle ja pettymykselle. Olisinko tarpeeksi rohkea?
-Uskon. Tällä hetkellä uskon kaiken, mitä sanot.
Sopimuksemme sinetöidään pikaisella suudelmalla, jossa jo maistuu ikävä.
Yhteysalus imee turistit sisäänsä kuin Moby Dick, valkoinen valas. Iina on tarttunut Samin ranteeseen kaksin käsin. Mutta on minullakin jotain. Lupaus ja muistoja. Hymyilen sisäänpäin.
Alus jättää jälkeensä vanan, joka pian silenee tyyneksi mereksi. Minä jään odottamaan. Odottavan aika on kuulemma pitkä, joten aloitan Hello Kitty -aiheisen kanavatyön tekemisen. Kun kissa on valmistunut, mieskin on palannut. Siihen haluan uskoa.
Päivät vaihtuvat viikoiksi. Minä odotan. Kanavatyö etenee hitaasti. Haluan antaa Samille aikaa. En tohdi olla kohtuuton. Viikot kuukausiksi. Yhä odotan. Piilotan kanavatyön vanhaan kirstuun. Mietin, miten pitkä aika Samin mainitsema ”joskus” voi olla. Ehkä “joskus” onkin kauniimpi ilmaus sanaparille “tuskin koskaan”. Vai onko niin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole edes tapana uskoa? Ehkä minä en vain tiedä sitä.
Väistämättömästi kuukausista tulee vuosi. Uusi kesä alkaa valmistella saapumistaan. Äiti sanoo, ettei hyväuskoisuuttaan ja rakastumistaan tarvitse kenenkään hävetä. On hienoa, kun ihmisellä on tunteet. Se tarkoittaa, ettei hänkään usko. Sitä paitsi, äidin mielestä saarelaisten tulee naida saarelaisia. On turha mennä merta edemmäs kalaan, kuuluu äidin lempilausahdus.
Istun huoneessani katsellen ulos merelle. Lokit kaartelevat kuin hävittäjäkoneet. Laukovat ulosteitaan kallioille kuin pommeja. Vielä vuosi sitten linnut olisivat huvittaneet minua. Nyt en jaksa edes hymähtää. Olen hiljentynyt entisestäni. Sukeltanut pää edellä omaan vaitonaiseen maailmaani.
-Saako tulla?
Äiti tulee kuitenkin.
-Eero on loppujen lopuksi ihan hyvä mies.
-Lukeeko sinulla jossain reseptissä, että Eero-nimistä lääkettä kahdesti päivässä? Onko Eero jokin uusi luontaisvalmiste, jolla minut parannetaan? Eero, puhdas ja aito suomalainen saaristolaistuote.
-Et sinä mistään parempaa löydä, äiti jatkaa.
Ehkä en edes halua löytää ketään. Jos haluan viettää koko loppuelämäni juuri tässä, ikkunan ääressä.
-Mihin sinä sellaista ihmissuhdeserpentiiniä oikein tarvitsisitkaan. Kokemuksesta voin kuule, rakas lapsi, sanoa, että laimeampikin rakkaus voi toimia.
Äiti alkaa kertoa taas Myrskyluodon Maijasta, joka solmi järjestetyn avioliiton, ja tuli onnelliseksi. No, ainakin melkein.
Eeron vaalikampanja käy päälle joka käänteessä. Pienen yhteisön painostus vaihtelee hyväntahtoisesta vitsailusta ilkeään panetteluun. Eeron äiti ihmettelee aina tavatessamme, onko biologinen kelloni mennyt kokonaan rikki. Kesäkaupan Saima sen sijaan on jo lähes matkalla häihin.
-Minulla on se keltainen jakkupuku odottamassa. Lahjakin on jo paketoituna. Kun sinä nyt vain, tyttö-ressu, saisit sen myöntävän vastauksen aikaiseksi.
Ressu, raukka, voi että. Siinä minun uudet nimeni.
On selvää, ettei Samin viipymiselle ole enää selityksiä. Ei voi olla. Ymmärrän kolmen viikon. Hyväksyn kahden kuukaudenkin odotuksen. Puoli vuottakin voisin vielä antaa anteeksi. Mutta kokonainen vuosi. Sellaiselle ei riitä sanoja. Se on vain aaltojen tasainen liplatus. Hy-väs-ti! Hy-väs-ti!
-Sitä jätkääkö sinä täällä vahtaat?
Eero on seurannut minua alas rantaan.
-Otan aurinkoa.
-Vaatteet päällä?
-Eipähän tule ainakaan ihosyöpää.
Eero istahtaa viereeni.
-Et kai antanut sen kollin panna itseäsi?
-Ja mitä ihmettä se sitten taas sinulle kuuluu?
-Annoit siis. Ehkä voin unohtaa sen.
-Ei tarvitse, hymähdän, enkä viitsi korjata miehen harhakäsitystä.
-Muista aina, että minä otin sinut silti, vaikka olitkin pettänyt minua. Keksin kyllä aikanaan keinon, joilla voit hyvittää kaiken.
Minun on pakko katsoa miehen ketunkasvoja.
-Miksi ihmeessä sinä ottaisit minut? ihmettelen. -En minä ole kiinnostunut sinusta, ja olet aina tiennyt sen.
-Se on nyt täytetty.
Eeron ketunsilmissä palaa saaliinhimo.
-Eilen tuli 70 pistettä täyteen.
Pian huomaan, ettei minun sanomisillani ole enää mitään merkitystä. Minua kohdellaan kuin holhouksen alaista.
-Mitä sinä oikein puuhaat? ihmettelen illalla katsellessani äitini hyräilevää olemusta.
-Muodistan tätä vanhaa hattua.
-Mihin sinä nyt sellaista?
-Voi kulta, jos vaikka saisin kutsun häihin.
Pahoin pelkään, että tässä puhutaan minun häistäni.
Eeron äiti tulee kaupassa luokseni ja ottaa minut lihaisaan syleilyynsä.
-Tulit järkiisi, tyttö-kulta.
Uudet nimeni ovat tätä nykyä kulta ja rakas. Jostain syystä, pidin niistä vanhoista, raukoista ja ressuista, kuitenkin enemmän.
-Mutta enhän minä, kauhistelen.
-En minä nyt niin vanhanaikainen ole. Kyllä minä ymmärrän, ettei nykyään jakseta odottaa. Eero kertoi, mitä olitte menneet tekemään. En minä pahastu. Pääasia, että teidät nyt vihitään mahdollisimman pian.
-En saa henkeä, kuiskaan naisen uumenista. Tuhti käsivarsi peittää hengitystieni.
Eero onkin ollut valheissaan nerokas. Äidilleni mies on kertonut itsetuhoisista ajatuksistani. Tarvitsen kuulemma vierelleni vahvan miehen. Omalle äidilleen Eero on siis avautunut olemattomasta seksielämästämme. Naapurilta kuulin myös eilen olevani mahdollisesti jo raskaana.
-Et saa juoksennella enää tuolla lailla liukkailla kallioilla. Vaikka et itsestäsi välittäisikään, ajattele vauvaa.
Jatkan hyppelyäni ja yksittäispakattu terveysside rapisee hupparin taskussa.
Hääjärjestelyt jatkuvat ilman onnellista morsianta. Minulla on jopa hääpuku. En ole nähnyt sitä, mutta eräs kesävieraista kehui makuani hyväksi.
-Ihan pienet häät vain, äitini hokee. -Se on nopeasti ohitse.
-Äiti, miten te aiotte saada minut sanomaan ”kyllä”? Laitatko taskuuni nauhurin vai onko pappi kuuro?
-Voi kulta. Tämä on sinun parhaaksesi. Pappikin ymmärtää sen kyllä.
Kaikki on epätodellista. Kun avaan suuni, mitään ei tapahdu. Tai ehkä minä puhunkin, toiset eivät vain kuule minua. Illalla istun rannalla yksin. Huomenna on elämäni täydellisin päivä. Hääpäiväni. Katselen kuuta. Sitä samaa, joka kerran todisti onneani. Nyt se puistelee päätään. Voi, millaisiin sotkuihin te ihmiset kietouduttekaan. Olette ongelmienne kanssa niin raskaita, ettette kykene leijailemaan edes avaruuteen. Nökötätte vain omalla planeetallanne ja murjotatte.
Aamulla havahdun pahaan oloon. Voin todella huonosti. Minua yskittää ja henki ei kulje. Lakana allani tuntuu märältä. Ehkä kipu näkyy kasvoistanikin, sillä äiti huudahtaa harmistuneena.
-Voi, mitä olet mennyt tekemään itsellesi. Teit tämän tahallasi.
-Tämä on vain aamupahoinvointia, naurahdan ivallisesti. -Monennellako kuulla minä muuten olen? Ihan vain mielenkiinnosta, olisi kiva tietää, koska pitäisi synnyttää.
Äiti hakee naapurinrouvan avukseen. Yhdessä naiset hinaavat minut ylös ja kietovat hääpuvun ylleni. Peilistä näen vilauksen itsestäni. En olisi koskaan valinnut itselleni tällaista asua. Hame on silmiä kirvelevän valkoinen. Siinä on pieniä aukkoja, jotka on täytetty kovalla, kipeää tekevällä pitsillä. Kauluksesta nousee leukaan asti ulottuva rypytys. Minun on pakko nauraa. Näytän todella rumalta morsiamelta.
-Morsiamella taitaa olla hermoromahdus, naapurinrouva kauhistelee.
-Äh, äitini vähättelee. -Morsiamet ovat aina hermostuneita. Minäkin oksensin aikoinani vielä kirkon ovella.
Sitten kuuluu hups ja kops. Minä menetän tajuntani. Joskus luoja on toimissaan armelias. Myöhemmin saapuu lääkäri, joka taputtelee ja koputtelee minut pala palalta. Bakteerin aiheuttama keuhkokuume on diagnoosi. Saan antibiootteja ja kiellon nousta sängystä. Äiti rutistelee epätoivoissaan käsiään, mutta lääkäri on ehdoton. Ei, ei edes vihille. Ei, ei edes pikaisesti.
-Jos työntäisin Saidaa rullatuolissa, keksii äiti ehdottaa viimeisenä keinonaan.
-Me työnnämme nyt itsemme ulos tästä huoneesta, lääkäri hymähtää katsellen lattialle heitettyä hääpukua. Poistuessaan lääkäri pyyhkii kenkänsä hääpukuun. Taputtaisin, jos joku irrottaisi nämä tonnin painot käsistäni. Sammun armeliaaseen uneen.
Kaksi viikkoa myöhemmin istun taas kalliokolossani. Olen edelleen kalpea ja väsyn helposti, mutta mikä tärkeintä, olen hengissä ja naimaton. Eeron 70 pisteen ote on herpaantunut minusta. Olen tehnyt koko saarelle tiettäväksi, että Eeron uskottomuus on rikkonut minusta kaiken. Olen saanut osakseni paljon sympatiaa. Minua kutsutaan taas nimillä ressu ja raasu, mutta äänensävy on tällä hetkellä rakastava ja säälivä.
Yhteysalus tuo kesän viimeisiä turisteja. En odota enää ketään. Pystyn jo pikaisesti hymyilemään. Olen miettinyt omaa pientä asuntoa, jossa voisin rauhassa maalata. Saaren pohjoiskärjessä on neljän asunnon rivitalo. Yksi asukkaista aloittaa syksyllä opinnot mantereella. Hän on luvannut vuokrata asuntonsa minulle. Minun pitää aloittaa oma elämäni.
Yksinäinen, tumma hahmo jää seisomaan laiturille. Miehellä on kaksi raskaan näköistä matkalaukkua. Tuo aikoo jäädä pidemmäksi aikaa.
Sitten minä jo juoksen. Kompastelen, mutta nousen aina ylös ja jatkan juoksemistani.
-Sinulla vähän kesti, kuiskaan miehen syleilystä. -Meinasi jo mennä usko.
-Olenko vielä tervetullut?
-No jaa. Miten sen nyt ottaa. Minun hääni olivat kaksi viikkoa sitten.
-Mitä?
-Ne taisivat olla saaren historian kummallisimmat häät. Paikalla oli vain kuuro pappi ja 70 pisteen sulhanen. Mutta korvaukseksi häiden peruuntumisesta pappi jakoi sentään sulhaselle ehtoollisen. Punaviinin nauttiminen jatkui tällä pariskunnalla läpi yön. Aamulla pappi ja sulhanen tanssivat kuulemma laiturilla jotain etäisesti flamencoa muistuttavaa. Harmi, etten nähnyt sitä. Mutta olin silloin tajuttomana.
Sami putoaa istumaan laukkunsa päälle.
-Eikö vuosi ole vähän liian pitkä aika pistää tyttö odottamaan? Jotenkin ajattelin, että palaat vielä kesän aikana. Niinhän sinä tietysti teitkin, mutta tässä ehti tulla syksy, talvi ja kevät välissä.
Sami ei vastaa.
-No, sano nyt vaikka, että sait muistinmenetyksen tai menit väärään saareen.
Olen samalla sekä rajattoman onnellinen miehen paluusta että tärisevän vihainen viivyttelystä.
-Iinan piti…, mies aloittaa.
Tietysti. Aina vain Iina.
-Voi, katkesiko Iinan musta kajaali? Sinun piti tietysti jäädä terottamaan sitä. Ensin sait kuitenkin pilkkoa Iinan pikku perunan.
Tältä siis tuntuu olla todella mustasukkainen. Outo tunne, muttei kehuttava. Mustasukkaisuus kuulosti ihan vihalta.
-Iinalle on viime vuosina tapahtunut liian paljon. Oikea vastoinkäymisten alakierre. Siitä kaikesta seurasi lamaannusta, mielialamuutoksia ja monenlaisia motivaatio– ja keskittymisongelmia.
-Mitä?
Nyt on minun vuoroni tipahtaa toisen matkalaukun päälle.
-Lupasin tehdä kaikkeni auttaakseni häntä toipumaan hermoromahduksestaan, ja niin teinkin. Pidin lupaukseni.
-Teit oikein.
-Teinkö? Oletko varma?
Nyökkään vastaukseksi. En huolisi toisenlaista miestä.
-Iina rakastui mukavaan mieheen, jonka tapasi vertaistukiryhmässä. He ovat todella rakastuneita.
-Ja sinä? ihmettelen.
-Voi, minä rakastuin jo vuosi sitten.
Sami katsoo minua täynnä elämää.
-Tule, kutsun miestä kuin seireeni merimiehiä.
-Mitä sinä teet? Ihmiset näkevät, mies varoittaa.
Tuhahdan kunnon nenä-äänen.
-Minä en ihmisistä piittaa. En kuitenkaan voi miellyttää kaikkia. Tänä kesänä aion olla oma itseni. Pirun onnellinen.
-Pieneksi kalaksi olet kyllä hiton kaunis.
Unelmani käyvät toteen sillä hetkellä, kun mies työntää minut kuumaa kalliota vasten. Minun mieheni mantereelta on miljoonan pisteen mies.
(Tuulahduksia parinkymmenen vuoden takaa.)
