Maarian talossa oli kaksitoista ikkunaa. Valtavasti turhia ikkunoita, sillä vain yksi oli tärkeä. Yläkertaan vievien portaiden puolivälissä oli kapea, pieni ikkuna, josta näki koivujen reunustamalle pihakujalle. Siitä ikkunasta Maaria katseli maailmaa, ja odotti. Hän odotti hentoa naishahmoa. Itsensä näköistä. Äitiään. Maaria istui portailla ja odotti, vaikka tiesi, ettei äiti enää koskaan tulisi hänen luokseen. Hän oli yksin. Hänen oli selvittävä yksin elämänsä loppuun asti. Ja toivottava vain, ettei kärsimyksestä tulisi kovin pitkää.
Kerran viikossa Maaria poistui kotoaan. Enempään hän ei pystynyt. Aina tiistaisin hän kuitenkin tapasi psykologinsa Karin, joka näytti pystytukassaan sarvipäiseltä pirulta, mutta taisi sisimmässään olla aikamoinen enkeli. Maaria oli melko varma, että mustan puvuntakin alta löytyisivät vähän reunoistaan kärventyneet langenneen enkelin siivet.
– Rakastan ihmisten ongelmia ja vastoinkäymisiä. Niiden ansiosta minulla on talo meren rannalla ja toinen keskellä koivikkoa.
– Minä en ainakaan pysty enää parempaan. Olen tehnyt kyllä jo parhaani, Maaria huokaisee.
– Sinä olet ihan ehdottomasti lempiongelmani. Sinun ponnistelujesi ansiosta minulla on se uusi, vihreä urheiluauto.
Näin he aina aloittivat yhteisen istuntonsa. Joutava rupattelu kuljetti heidät kuin huomaamatta tummien ja äkkisyvien vesien äärelle. Kohtaan, jossa jalat eivät enää ulottuneet pohjaan.
– Miten olet voinut?
– Huonommin kuin viime viikolla, mutta paremmin kuin ensi viikolla, Maaria vastasi totuudenmukaisesti.
– Eli muutosta on siis ilmassa. Hienoa! Pahinta on pysähtyneisyys.
Kari oli todella huolissaan potilaastaan. Maarian lääkekaapista puuttui eräs parantumista olennaisesti jouduttava luonnonlääke, motivaatio. Naisella ei ollut mitään syytä, miksi palata takaisin elämään.
– Niin, ennen minulla oli vain keskivaikeasti vaikeaa, mutta nyt vaikea on muuttumassa vaikea-asteiseksi.
– Se on ymmärrettävää, Kari lohdutti tutuin sanoin. – Olet nähnyt liikaa, kuullut liikaa, menettänyt liikaa. Anna itsellesi aikaa.
– Tiedätkö, mitä kylällä puhutaan minusta?
Kyläläiset eivät tunteneet Maarian tarinaa. Vähistä aineksista he yrittivät kutoa itselleen uskottavaa selitystä, miksi uskomattoman kauniiksi kuvattu nainen oli erakoitunut ostamaansa vanhaan taloon.
– Koulukuntia on peräti neljä erilaista, joten minua ei kaikesta päätellen ole ihan helppo selittää, Maaria hymähti kulmiaan sirosti nostaen. – Ensimmäiset uskovat minun olevan hullu, joka minä tietysti olenkin.
– Et ole hullu, Maaria.
– Toinen ryhmä pitää minua noitana. En sitten tiedä, olenko pääsiäisnoita, satujen noita-akka vai lääkkeitä keittävä parantajanoita. Ehkä saan itse valita.
– Minä olenkin miettinyt useasti, mikä ihme on tuo risukasa ovensuussa. Se on siis kulkupelisi. Todella ekologista!
Kari yritti tavoitella potilaansa katsetta, mutta Maaria tuijotti tapansa mukaan vaaleita seinäpaneeleja. Mitähän nainen niissä näki?
– Kolmannet ovat vakuuttuneita, että olen prostituoitu. Joskus kylän nuorukaiset hiipivät puutarhassa ja heittelevät kiviä ikkunoihin.
Kari ymmärsi oikein hyvin, että nuoria miehiä innosti ajatus surullisesta, kauniista naisesta tornissaan. Maarialle tekisi hyvää viskata lettinsä alas parvekkeelta ja antaa jonkun onnekkaan nuoren tunarin kiivetä ylös luokseen.
– Niin, onko luonasi käynyt ketään viimeiseen vuoteen?
– Kauppias käy kerran viikossa tuomassa tilaamani elintarvikkeet.
– Häntä ei lasketa, Kari tuhahti halveksivasti.
Oli selvää, mitä tuo punaposkinen ja touhukas kyläkauppias essunsa takana piilotteli. Lihatiskillään mies taatusti haaveili ihan toisenlaisista lihan iloista.
– Olet ihan hakoteillä, Maaria vastusteli. – Ei kauppias ole minusta kiinnostunut.
– Niin, kukapa olisikaan, Kari huokaisi turhautuneena.
Maaria oli eteerisen kaunis nainen. Läpikuultavissa kasvoissa dramaattisen tummat silmät. Kerrassaan hätkähdyttävä ilmestys. Ylpeydenaihe kenen tahansa keräilijän kokoelmassa.
– Totta. Olet ihan kauhean näköinen nainen.
Maarian ilmekään ei värähtänyt.
– Sinä teit sen. Tiedätkö, se on jo toinen kerta tänään. Sinä hymyilit.
– Enpäs! nainen vastusti jyrkästi.
– Kyllä. Näin aivan selvästi, miten vasen suupieli nousi ylöspäin, mies väitti.
– Sitten se oli pelkkä refleksi.
Hetken molemmat olivat omissa mietteissään.
– Entä se neljäs koulukunta? Kari muistutti naista.
– Kylän nuoret toivovat minun olevan huumediileri. Heistä olisi hienoa, jos traktorien ja puimakoneiden ohella myös gangsterit ja poliisit päivystäisivät peltoteillä. Ajattele, nuoret pistävät toivonsa minuun. Miten minä voisin tuoda jännitystä jonkun elämään?
– Ihmisillä tuntuu olevan käsittämättömän hyvä mielikuvitus. Mikseivät he ajattele sinusta sitä ilmeisintä?
– Eli?
– Taiteilija, joka tarvitsee omaa rauhaa, Kari huudahti.
– En minä ole taiteilija.
– Totta kai olet. Missä vaiheessa kirjasi muuten on?
Maaria ei vastannut.
– Se on siis valmis.
– Niin. Kai se on.
– Sitten teet näin. Ostat sellaisia isoja pusseja. Niitä, joissa on kivoja kuplia, joita poksautella. Kirjoitat kustantajien osoitteita kuoriin, tunget paperit niihin, lähetät ja sitten unohdat koko jutun.
– Kuulostaa kovin monimutkaiselta. Olin ajatellut vain klikata lähetä-painiketta.
– Olenko minä siinä? Kari nosteli innokkaana kulmakarvojaan.
– Siitähän sinä pitäisit. Ilmaisesta mainoksesta.
Mies selvästikin kuvitteli Maarian kirjoittaneen omasta elämästään. Hän ei kuitenkaan ollut tavallinen esikoiskirjailija. Ei tavallinen missään mielessä.
– Minä kirjoitin puhtaan rakkausromaanin. Sellaisen, jossa on onnellinen loppu.
Maarian romaanissa todellakin oli suuri rakkaus. Hän itse ei ollut koskaan kaikennielevää rakkautta kokenut. Eikä koskaan kokisi. Oli tuntunut katkeran suloiselta kuvitella sellainen rakkaus.
– Niin varmaan. Ei kokenutta psykologia noin helpolla huijata. Jokainen sinun asemassasi oleva kirjoittaa terapeuttisen kirjan, jonka avulla toivoo pääsevänsä menneisyydestään eroon.
Maaria kohautti harteitaan. Hänellä ei ollut energiaa väittelemiseen. Sitä paitsi, oli aivan yhdentekevää, mitä mies uskoi.
– Menneisyys on myös minun tulevaisuuteni. Ei ole muuta. Jos menneisyyttä ei enää ole, ei ole minuakaan.
– Se oli siinä. Aika on taas loppu, Kari oli äkkiä täysin uupunut. Hän ei jaksanut enää väittää vastaan tai vakuutella kaiken muuttuvan vielä hyväksi.
Aika. Sitä Maarialla riitti. Oli joutilaita aamuja, jolloin ikävä kävi hänen kimppuunsa kaksin käsin. Laahaavia, pimeitä iltoja, jolloin hän oli varma, ettei maailmassa ollut enää mitään hyvää ja kaunista jäljellä.
– Minä tästä sitten palaan metsäpirttiini, lukkojen taakse. Sinne minä kuulun.
– Sinä ne lukot olet asentanut, joten olet ainoa, joka voi ne poistaa, mies muistutti varauskirjansa takaa.
– Muuten, minä en hymyillyt.
– Tiedän. Minä valehtelin, Kari tunnusti nolostumatta.
– Minä en ansaitse sellaista ylellisyyttä. Hymyileminen kuuluu hyville ihmisille. Minä olen paha.
Kari jäi katsomaan suljettua ovea.
– Vain ihme voi hänet enää pelastaa, Kari selitti huoneeseen hipsineelle kissalleen. Maailmassa oli kaikkea tarjolla, mutta miksei missään mainostettu verkkokauppaa, josta saisi tilattua erikokoisia ihmeitä suoraan postilaatikkoonsa? Hän tilaisi heti ison ihmeen.
Yksi merkityksetön vuosi oli taas kulunut. Mitä se oli muuta kuin 12 kuukautta, 52 viikkoa, 365 vuorokautta ja laskematon määrä tunteja tässä talossa, josta hän oli tehnyt turvapaikkansa, vankilansa. Viimeisen viikon aikana Maarian hemmottelemaan suruun ja ikävään oli kuitenkin liittynyt uusia piirteitä. Uusia tunteita oli marssinut esiin. Pienen mielihyvän hipaisun jälkeen saapuivat ärtymys ja lopulta kiukku.
Maaria oli levittänyt pöydälle sanoma- ja aikakauslehtiä. Eräs niistä oli hänen edessään kulttuurisivuilta avattuna. Kirja-arvostelu oli täynnä ylisanoja.
”Vaikka kyseessä on rakkausromaani, siirappi ja keinotekoiset makeutusaineet puuttuvat kokonaan. Kirjailija on käyttänyt puhtaita ja aitoja antimia. Kieli on pelkistettyä, paikoin jopa karua, mutta samalla niin kaunista, että kyynikonkin on mahdotonta olla liikuttumatta.”
– Tämän romaanin kansi ansaitsee ”Sallittu myös miehille” –merkin, Maaria luki viimeisen rivin ääneen ja heitti sitten lehden syrjään.
Sivupöydän musta pikkuhirviö tärisi äänettömästä kiukusta. Viimeisen tunnin aikana oli tullut kolmekymmentä puhelua. Mitä hän olikaan mennyt tekemään? Herättänyt ymmärtämättömyyttään ulkomaailman kiinnostuksen. Hän ei ollut osannut arvata, että kukaan vaivautuisi lukemaan, saati sitten pitämään hänen kirjastaan. Maaria käpertyi suureen korituoliin kuin karhunpoikanen pesäänsä.
Ulkona valitti pahaenteinen tuuli. Myrskyvaroitus oli annettu. Hän makasi silmät avoinna ja yksinäisenä, ilman emoaan.
Keskellä kaupungin sykettä, uuden toimistorakennuksen kolmannessa kerroksessa, kukaan ei kuullut myrskyn ääniä. Tieto- ja kopiokoneet surisivat, ovet paukkuivat ja korot kopisivat kiireisinä käytävillä. Suuressa käsinojallisessa tuolissaan lojuvan Rami Saarikon kasvoilla oli hävytön virnistys. Miehen käsissään pyörittelemässä kahvimukissa loikoili raukea koira. Ramissa itsessään ei ollut mitään raukeaa. Häntä pidettiin kylmäverisenä ammattilaisena, joka ei koskaan sortunut sääliin tai myötätuntoon. Tunteilut Rami jätti toimituksen naisille ja untuvaisia ensiviiksiään kasvattaville harjoittelijoille.
– Jännä tapaus tämä uusi kirjailija, jolta kukaan ei ole onnistunut saamaan vielä haastattelua, Ramin naispuolinen kollega ihmetteli. – Hän on järjestelmällisesti kieltäytynyt kaikesta julkisuudesta. Elää kuulemma yksikseen keskellä metsää.
– Se nainen taitaa markkinoinnin, Rami hymähti. – Pieni odotuttaminen ja pihtailu vain lisää yleisön kiinnostusta. Voin vaikka vannoa, että tälläkin hetkellä tämä Maaria Puronvirta viimeistelee esiintuloaan imagokonsulttien ja stailaajien kanssa. Usko vaan, sen naisen suunnitelmissa on näyttävä esiintulo. Mikä voisikaan olla kirjailijalle tärkeämpää kuin se, että kynnet ja huulipuna on valittu sävy sävyyn. Sisimmässään jokainen nainen, tavallinen ja tunnettu, tahtoo vain olla kaunis, ainakin ystäviään kauniimpi.
Rami tunsi naiset. Voi, hän oli todellakin tuntenut monenlaisia naisia. Naiset olivat hyviä olemassa, mutta kun oli päässyt mekon sisälle, olikin jo aika paeta rikospaikalta ennen auringon ensisäteitä. Mikään ei ollut Ramista järkyttävämpää kuin heräävä nainen.
– Mitä se nainen edes on tehnyt? Kirjoittanut yhden kirjan? Kuka ihme edes lukee kirjoja nykyään?
– Mutta onhan se ajatuksia herättävä kirja. Mitä sinä miehenä ajattelit siitä? työtoveri kysyi.
– Sisarenpoikani on kouluttanut minua. ”En tiedä” ja ”ihan kiva” sopivat kuulemma vastauksiksi kaikkiin typeriin uteluihin.
Naiskollega alkoi touhukkaana järjestellä hiuksiaan peittääkseen sillä loukkaantumistaan.
– No hitto, en minä ole sitä kirjaa lukenut. Samanlaisia ne kuitenkin ovat. On nainen, mies ja kaunis kesäpäivä. Jos vaadit, voit kertoa minulle romaanin juonen, mutta lyhyesti.
– Olet kuitenkin ymmärtääkseni menossa pyytämään haastattelua?
– Minä en pyydä. Otan sen hiton haastattelun. Ja nainen saa olla siitä minulle vieläpä kiitollinen.
– Mahtavaa taustatutkimusta, työtoveri mutisi kääntyen oman työpisteensä puoleen.
– Älä nyt. Kyllä sinä tiedät, miten tämä menee. Kohde vaihtuu, mutta kysymykset ja vastaukset ovat aina samat. Näissä haastatteluissa tarvitaan vain kahta kysymystä. Ensin kysyn, miten sinusta tuli kirjailija? Haastateltava alkaa kertoa vuolaasti lapsuudestaan, juopottelevasta isästään ja koulukiusaamisesta. Sitten hän etenee laihtumiseen, itsensä löytämiseen ja tähän uuteen luovaan elämään, joka on niin ihkuu.
– Olet kamala ihminen. Ihan oikeasti.
Rami väläytti miljoonan dollarin hymyn, jolla oli vuosien saatossa valloitettu monia naisellisia mantereita.
– Lopuksi utelen tulevaisuudensuunnitelmia, ja nainen kertoo uuden romaanin olevan jo työn alla.
Ramilla oli keinonsa. Ehkä vähän arveluttavat, mutta toimivat. Tarpeen tullen hän osasi venyttää etiikkaansa. Ei ollut mitään mieltä tuhlata elämäänsä joutaviin tunnontuskiin, sillä kovat ajat vaativat kovia otteita. Hän ei kaivannut tunteita. Riitti, kun oli paras. Ja parhaat eivät epäonnistuneet koskaan.
Seuraavana päivänä kello viisi Rami oli valmis jatkamaan omaa henkilökohtaista menestystarinaansa. Kukaan ei ollut turvassa hänen teroitetulta kynältään.
– Jos kaverit näkisivät, kuolisivat nauruunsa, mies manasi.
Hän vaihtoi metsätielle pysäköidyn autonsa vieressä vaatteitaan. Rami heitti muodikkaat farkkunsa ja pilottimallisen nahkatakkinsa takapenkille tarttuen inhoten partiolais-isältään lainaamiinsa retkeilyvaatteisiin.
– Vaativan harrastajan erävaatteet, Rami hyrähti nauruun. Hän oli kerrospukenut itsensä tiukkaan pakettiin. Isä ei ollut löytänyt maastokuvioitua reppuaan, joten Ramin täytyi tyytyä siskoltaan lainaamaansa laukkuun. Hän pakkasi mukaansa retkikeittimen ja tyhjän kahvitermoksen.
– Tulee ikävä. Olet rakas.
Rami silitti esineen kiiltävää, hopeista pintaa. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut hetkeäkään erossa kännykästään. He jopa nukkuivat vierekkäin päät samalla tyynyllä.
– Tällainen vaiva naisen takia.
Ramin suunnitelma oli yhtä kiero kuin polunvarren käppyräpuu. Tarvittiin vain säälimätön mies, näyttelijänlahjoja, mielikuvitusta sekä hyväuskoinen nainen, joka halusi aina tehdä niin kuin oikein oli. Yksikään nainen ei voinut vastustaa pelokasta, eksynyttä ja jalkansa telonutta miestä. Ei edes romanttisen kirjan kirjoittanut nainen, joka oli päättänyt nostaa markkina-arvoaan pysyttelemällä vielä hetken salaperäisenä ja tavoittamattomissa.
– Pian sattuu, mies varoitti itseään. Hän otti vasemman kengän pois jalastaan, sulki silmänsä ja moukaroi nilkkansa voimalla päin kiveä. Sitten uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes jalka ei tuntunut enää omalta. Rami oli ennenkin tehnyt vastaavaa. Kouluaikoina hän kerran ojensi kirjoituskätensä parasta ystäväänsä kohti pyytäen tätä iskemään siihen pesäpallomailalla. Mitä vain, ettei hänen tarvinnut osallistua ruotsinkokeeseen. Ikävä vain, että opettajakin oli jo oppinut läksynsä, ja hän joutui suorittamaan kokeensa suullisesti.
Kaikki ennusmerkit olivat miehen puolella. Nilkka oli muhkeasti turvoksissa, illansuu oli pimentänyt tienoon tummansiniseksi ja pakkanen ritisi armottomana ympärillä.
– Kiitos vaan lavastemiehelle, hän vinkkasi yläilmoihin nilkuttaessaan tieltä metsään.
Maarian vanha talo näytti pimeältä ja luotaantyöntävältä. Hän oli odottanut somaa piilopirttiä ja pinkkejä röyhelöverhoja.
– Psykon Norman Bates voisi asua tällaisessa kauhujen talossa. Paras pysyä kaukana suihkutiloista, ettei käy hullusti.
Ovikelloa ei ollut, joten ensin Rami koputti sivistyneesti. Ei mitään. Hän löi ovea nyrkeillään. Edelleen hiljaista ja pimeää. Lopulta hän sekä potki että hakkasi kyynärpäillään rapistunutta ovea. Eteiseen syttyi kalpea valo.
– Kuka? nuoren naisen ääni kysyi hiljaa oven lävitse.
– Minä vain.
– Selvä. Voisitko lopettaa oveni hakkaamisen ja mennä sinne, mistä tulitkin?
Maaria oli epäluuloinen. Ulkomaailma kuvitteli selvästi, että romaanin julkaiseminen teki hänestä jotenkin erityisen ja tärkeän. Ihmiset vain eivät tienneet totuutta. Hän ei ollut pelkästään esikoiskirjailija, hän oli myös murhaaja, jonka käsissä oli oman äidin verta.
– Olen loukkaantunut, enkä pysty kunnolla kävelemään. Lisäksi olen pahasti paleltunut.
– Ai.
– Sano muuta. Ai, ai, Rami valitti. – Olin vaeltamassa ja eksyin metsään, kun alkoi sataa lunta. Sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen, ja nyt henkeä ahdistaa.
Pitkä ja odottava hiljaisuus. Rami kuuli itsekin oman vuodatuksensa epäuskottavuuden. Kuka hullu nyt täällä vaeltelisi? Kuka yleensäkään menisi talvella metsään vapaaehtoisesti? Jänikset ja karhut?
– Ai, Maaria toisti.
Nainen tiesi, että hänen oli autettava. Hän ei voinut ottaa enää toista ihmishenkeä omalletunnolleen.
– Minä olen täysin vaaraton, Rami vannoi anovimmalla äänellään. Hänellä alkoi jo ihan oikeastikin olla tukalat paikat pakkasen ja jalkasäryn kanssa. Hän oli tottunut siistiin ja lämpimään sisätyöhön.
Vihdoin varmuuslukko ja toinenkin avattiin. Kapea valojuova maalasi raidan pihalumeen.
– Ai.
Tällä kertaa se oli Rami, jonka huulten välistä henkäys karkasi. Nainen hänen edessään oli jotain aivan muuta, mitä hän oli odottanut. Tässä hauraassa ja arassa naisessa ei ollut mitään ylimääräistä. Rami, joka vietti päivänsä kiliseviä koruja, huulikiiltoja ja tyköistuvia vaatteita käyttävien naisten keskellä, meni sanattomaksi. Maaria oli epätodellisen kaunis samettisessa, mustassa oloasussaan, joka korosti entisestään kasvojen läpikuultavuutta ja tummien silmien pohjattomuutta.
Maaria johdatti henkeään yhä pidättävän miehen isoon, niukasti kalustettuun tupaan, jossa oli ainoastaan pirttikalusto, korituoli ja vanhanaikainen, sivustavedettävä sohva.
– Oletko innostunut japanilaisuudesta? Pidät niukasta ja yksinkertaisesta?
– En tarvitse paljoa, Maaria vastasi torjuvasti peittäen kasvonsa mustiin hiuksiinsa.
– Sellaisista naisista en ole ennen kuullutkaan.
Talossa sisällä oli lähes yhtä kylmä kuin ulkona. Rami alkoi kankein sormin aukoa kengännarujaan.
– Sukkasi on aivan veressä. Anna minä autan.
Maaria tuli puhtaiden pyykkien tuoksuisena Ramin viereen, ja alkoi riisua miestä. Ensin lähtivät sukat ja ulkovaatteet, sitten aluskerrasto seurasi perässä. Nainen toimi kuin paras omaishoitaja. Otteet olivat pehmeät, mutta tunteettomat. Rami ei ollut koskaan tuntenut itseään yhtä mitättömäksi. Tapaamiensa naisten reaktioista päätellen hän oli komea ja seksikäs mies, mutta miten Maaria reagoi? Katsoi hänen vartaloaan vailla kaikkea kiinnostusta.
– Olet niin kylmä. Hieron sinuun vähän eloa ja sidon jalkasi. Sitten sytytän tulen kaakeliuuniin ja tuon sinulle täkin.
– Joko veri lähtee liikkeelle?
Ramin korvissa kuohui Imatran koski.
– Pikku hiljaa.
– Pystytkö nousemaan sen verran, että saan tämän täkin kiedottua yllesi?
Ilmeettömänä nainen kääri miehen tuoksuttomaan peitteeseen.
– Sytytän tulen, Maaria siirtyi takan eteen rypistämään sanomalehtiä, joissa oli arvosteluja hänen romaanistaan.
Sen nainen teki jo. Sytytti tulen. Rami ei ollut koskaan himoinnut ketään näin kipeästi. Ei edes sitä yhtä pitkäsääristä, jonka nimen hän oli jo unohtanut.
– Asutko täällä ihan yksin? Rami aloitti varovaisen tiedustelunsa.
Maarian kädet puristuivat nyrkkiin.
– Menen hakemaan liiteristä lisää halkoja.
Maaria sytytti eteisestä räikeät pihavalot. Meni ilman päällysvaatteita ulos viiteentoista pakkasasteeseen. Häntä ei paleltanut lainkaan, sillä ihan pieni tuli oli sytytetty vatsanpohjaan. Tuon miehen koskettelu oli raapaissut tulitikun saaden hänen läpeensä kostuneet nuotiopuunsa lepattavaan liekkiin. Miten kauan siitä olikaan, kun hän oli viimeksi ollut miehen vieressä ilman vaatteita? Neljä vuotta? Ikuisuus?
– Miehet ovat pahoja, Maaria muistutti itseään pinotessaan halkoja syliinsä. Hän osaisi kyllä puhaltaa tällaiset liekit sammuksiin. Viskaisi vaikka ämpärillisen jäävettä niskaansa.
Sisällä tuvassa Rami kaivoi pienen, runsaan sadan gramman painoisen, kameransa esiin. Ikkunan lävitsekin nainen oli uskomattoman kuvauksellinen. Niin tietämätön omasta kauneudestaan.
– Näitä kuvia tullaan rakastamaan.
Ramin kouliintunut katse penkoi huoneen ylösalaisin ja rekisteröi pirttipöydän nurkassa kannettavan sekä nipun papereita.
– Minun täytyy päästä selaamaan noita papereita.
Maaria ei sisään palatessaan vilkaissutkaan mieheen päin. Suoritti vain hiljaisuudessa omia arkisia askareitaan. Tuo nainen oli oikea luonnonvoima, Rami ajatteli viltin sisällä. Minut pitää pian niitata kiinni tähän penkkiin, etten ryntää kiinni noihin pakaroihin.
– Tuota, olet nähnyt minut alushousuisillani, joten ehkä on paikallaan esittäytyä.
– Mitä turhaan. Eivät nuo nyt niin ihmeelliset kalsarit olleet.
Tällaista kohtelua Rami ei ollut tottunut naisilta saamaan. Kerrankin se oli mies itse, joka hämmentyi.
– Kyllä ne ennen ovat kelvanneet, mies puolustautui alahuuli pitkänä kuin pikkupojalla.
– Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin sinun alushoususi ja niiden sisältö, Maaria hymähti. – Kun pääset ärtymyksestäsi, istu kahville.
– En minä ole ärtynyt, Rami torjui ärtyneenä.
Maaria melkein naurahti.
— Sinä olet hauska mies.
Hauska? Rami ei halunnut olla hauska. Hän oli komea, seksikäs ja vastustamaton, mutta miksei tuo perhanan nainen tajunnut sitä? Voiteli vain tyynenä sämpylän puolikastaan, vaikka vastapäätä istui hyvinkin tavoiteltu mies valmiina hyväksikäytettäväksi.
– Pelastatko usein miehiä tuolta metsästä?
– Toki. Minulla on tuolla vintillä ihan oma komero, jossa säilytän tätä metsänväkeä. Kerran kuussa päästän ne ulkoilemaan.
– Ymmärrän hyvin, ettei kukaan heistä halua paeta luotasi.
Ensimmäisen kerran tämän kummallisen vierailun aikana, Rami todella näki naisen silmät. Ne olivat hyvin vanhan ihmisen silmät. Sellaisen, joka oli nähnyt sodat ja kulkutaudit. Sen oli pakko olla takkatulen varjo, joka kulki naisen silmien lävitse. Ei nuorella ihmisellä ollut tuollaisia silmiä.
– Jokaisen, joka ymmärtää omaa parastaan, kannattaa paeta minun luotani.
Rami ei ymmärtänyt Maarian puheita, mutta tämä oli varmasti tyypillistä kirjailijoille. Taitelijasielut suurentelivat kaikkea, dramatisoivat ja kehittelivät olemattomia ongelmia.
– Minulla on valtavan iso pyyntö, Riku aloitti vaikeana. Tämä ei ollut yhtään niin helppoa kuin hän oli kuvitellut. Tuntui pahalta käyttää naista hyväkseen.
– On jo myöhä, pimeä ja kylmä.
Maaria oli odotellutkin tätä.
– Ja sinun jalkaasi varmasti särkee kovasti, nainen jatkoi miehen tarinaa.
– Niin, mies melkein nyyhkäisi. – Autokin on jossain kaukana. En löydä sitä pimeässä. Voisinko mitenkään jäädä aamuun asti?
– Olet varmasti uupunut. Miten pitkän matkan ehdit vaeltaa ennen loukkaantumistasi?
Ramilla ei ollut aavistustakaan, mikä kuulostaisi uskottavalta.
– Ehkä kaksikymmentä kilometriä.
Rami katsoi naisen odottavaa ilmettä.
– Luultavasti kaksikymmentäviisi, mies lisäsi panoksia.
Maarialla oli pieni luomi vasemmassa suupielessä. Ramista se oli kuin suklainen nonparelli, jota hän tahtoi maistaa.
– Kaikenkaikkiaan matkaa taisi kyllä kertyä yli kolmekymmentä kilometriä.
Turha olla liian vaatimaton, Rami tuumi. Nöyryys ei ollut komeaa katseltavaa.
– Taidat olla kokenut metsänkävijä?
– Niin no, kokenut ja kokenut.
Rami oli kyllä kokenut mies, mutta metsäksi hänelle oli tähän asti riittänyt lähipuisto, jossa oli kaksi penkkiä, joista toisella päivystivät pulut, toisella puliukot.
– Tällaisilla autiotuvillahan te retkeilijät usein yövytte, joten jää toki aamuun.
Rami oli varautunut pitkälliseen taivutteluun. Hetken hän oli jopa vähän pahoillaan. Suostuiko Maaria aina yhtä helposti majoittamaan miehiä luonaan?
– Sinä asut tässä talossa. Eihän tämä autio silloin ole.
– Autio ihminen autiossa talossa.
Rami naurahti. Maarialla oli erikoinen huumorintaju.
Sitten tapahtui jotain kummallista. Maaria alkoi pyytämättä avautua. Nainen kertoi miehistä, joita hänellä oli viime vuosina ollut. Ja niitä riitti. Ikkunoiden takana kiviä heittelevät miehet, kyläkauppias, eräs tunnettu psykologi ja tuntemattomat, mustin autoin saapuvat miehet. Näille kaikille Maaria avasi ovensa. Avarakatseisena itseään pitävä Rami olisi halunnut tunkea täkinreunat korviinsa. Hän vihasi koko maailmaa, mutta eniten Maariaa, joka oli murskannut hänen unelmansa suloisuudestaan.
– Mutta miksi?
– Miksi, mitä?
– Miksi niin paljon miehiä?
– Ihan vain perinteisesti huvin ja urheilun vuoksi. Niin kuin huomaat, ei täällä ole liiemmin tekemistä.
– Et vain näytä minusta sellaiselta.
Maaria katseli pitkän tovin kädenselkiensä verisuonia. Hänellä oli kaunismuotoiset sormet. Ne oli rakastettu kauniiksi. Kun hän oli lapsi, äiti suuteli aina iltaisin jokaisen hänen sormensa erikseen. Ikävä pakahdutti hänet ääriään myöten.
– Usko vain, sellainen minä olen, Maaria vihdoin vastasi. – Entä sinä, haluatko sinä? Haluatko maata kanssani?
Rami halusi kipeämmin kuin koskaan, muttei tällä tavoin. Hän kaipasi jotain enemmän. Jotain personoitua. Tunnetta erityisyydestä. Siitä, että toinen näkee juuri hänet.
– Voi sinua, Maaria kuiskasi koskettaen miehen poskea.
Ramilta oli juuri päässyt suomen kieli unohtumaan, joten hän kykeni enää vain huokailemaan jollain keinotekoisella, esperanton tai interlinguan kaltaisella, kielellä. Hänen olemattoman vastarintansa kurkku oli katkaistu.
– Katso! Maaria kuiskasi ojentautuen pystyyn. Puseron alta paljastuivat maailman upeimmat rinnat.
Sen jälkeen maailman pisin alamäki. Ei jarruja, eikä näkyvyyttä. Ei opasteita tai nopeusrajoituksia. Välillä vapaapudotus, sydänpysähdys ja aurinko nousee idästä.
Pihan poikki kulki juuri suuren jäniksen kaltainen pieni peura, joka pelästyi huutoja niin, että pinkaisi raviin kuin paraskin kilpahevonen.
– Nuo eivät olleet ihmisääniä, eläin tuumasi laukatessaan turvaan.
Hetken he makasivat vielä sylikkäin. Sitten Maaria rimpuili itsensä vapaaksi.
– Hyvää yötä sitten vain, hän toivotti tyynellä äänellä aivan kuin mitään poikkeuksellista ei olisi juuri tapahtunut.
– Jaa, Rami sai ähkäistyä. Hän oli täydellisen hämmentynyt.
Maaria otti pöydän reunalta kannettavan ja paperipinkan kainaloonsa, keräsi vaatteensa lattialta ja nousi takamus keinuen yläkertaan. Rami jäi alakertaan riistämään hiuksia päästään. Hän ei ollut oma itsensä. Mikään ei ollut enää kuin ennen.
Viikkoa myöhemmin Ramin juttu julkaistiin. Se oli perin eriskummallinen viritelmä kokeneelta toimittajalta.
– Oletko sinä keksinyt koko jutun? työtoverit kehtasivat epäillä.
– Ja kuka hemmetti näissä kuvissa on?
Maariasta otetut valokuvat olivat kieltämättä omituisia. Lumisella pihalla näkyi mustan hahmon selkä.
Päätoimittajaakaan jutun taiteelliset piirteet eivät erityisemmin ilahduttaneet.
– Menit haastattelemaan kirjailijaa. Miksi tässä sitten jankataan halonhakkuusta, esitellään perinpohjaisesti suomalaisten autiotalojen historiaa ja mitä ihmettä ovat nämä luontokuvailut?
Rami kohautti vain olkapäitään.
– Juttu julkaistiin vain, koska naisesta ei tiedetä mitään. Mutta, aivan kuraahan tämä on.
Pian Maaria oli kuitenkin kaikkialla. Hän oli päättänyt antaa syvähaastattelun laadukkaalle aikakauslehdelle. Ihan vain opetuksena Ramille. Toki hän oli tiennyt totuuden alusta lähtien. Ensinnäkin, oikeilla vaeltajilla ei ollut kassia, johon oli painettu teksti: ” 99 % Angel”. Toiseksi, riisuessaan miestä, takin taskusta oli pudonnut pressikortti.
– Olen elänyt vuosia yksin, Maaria selitti empaattiselle naistoimittajalle, joka vaikutti oikeasti kiinnostuneelta.
– Kaikki paha alkoi siitä, kun äitini tapasi Sakarin, joka oli istunut pahoinpitelyistä kahdesti vankilassa. Äidistä oli kuitenkin hienoa, kun Sakari vannoi tehneensä parannuksen, tulleensa uskoon. ”Jokainen ihminen ansaitsee uuden tilaisuuden”, äiti muistutti minua usein, sillä en ollut yhtä vaikuttunut Sakarin jalosta luonteesta. Minusta mies oli pelottavan kiivas ja lyhytpinnainen. Lisäksi hän halusi kontrolloida kaikkea. Kotona oli siihen aikaan jääkaapin ovi täynnä keltaisia Post it –lappuja, joihin Sakari oli tekstannut meille, perheen naisille, ohjeita. ”Älä katso vieraita miehiä silmiin.” ”Ei minihameella ihmisten ilmoille.” Nämä säännöt olivat kuulemma meidän parhaaksemme. Äidistä tuollainen huolenpito oli alkuun jopa suloista. Minusta se oli sairasta.
Toimittaja ei keskeyttänyt tai hoputtanut, vaan antoi Maarian edetä omaan tahtiinsa.
– Vihaan keskiviikkoja, sillä sinä päivänä Sakarilta napsahtivat valot pois päältä. Olimme juuri äidin kanssa palanneet kirjastosta. Meillä oli suunnitelmissa vanhan nojatuolin entisöinti, ja siksi kassi oli täynnä sen alan kirjoja. Isoja ja painavia harrastekirjoja. ”Oletko taas ollut tyttäresi kanssa huoraamassa?” Sakari huusi. ”Minä olen ollut täällä huolissani. Eikö tuossa jääkaapin ovessa kielletäkin menemästä ulos ilman lupaa?” Sakari repi keltaisen tarralapun ovesta alkaen tunkea sitä minun suuhuni. Samalla hän huusi, miten kyllä opettaisi minut vielä lukemaan ja ymmärtämään lukemani.
Maaria nielaisi kuuluvasti.
– Äiti tuli väliin, jolloin Sakari repi kirjakassin hänen kädestään alkaen hakata sillä äitiä. Äiti kyyristyi lattialle pieneksi keräksi ja minä heittäydyin hänen suojakseen. Mutta, mutta, Sakari raastoi minut irti äidistä heittäen päin kirjahyllyä. Ehdin vielä nähdä, miten mies potki äitiä, ja sitten menetin tajuntani.
Toimittajan silmistä putoilivat myötätunnon kyyneleet.
– Heräsin hiljaisesta kodista. Äiti makasi edelleen mytyssä. Ravistelin häntä, yritin elvyttää, soitin ambulanssin, tein kaiken, mitä vain keksin. En tehnyt mitään oikein. Jos olisin ollut taitavampi elvyttäjä. Jos vain en olisi pyörtynyt. Minä olisin voinut olla vakuuttavampi ja päättäväisempi, jolloin olisin saanut äidin näkemään miehen todelliset kasvot.
Toimittaja niisti äänekkäästi nenänsä lautasliinaan.
– Miksi minä selvisin niin vähällä? Mustelmienkin päällä oli mustelmia sekä murtuneita kylkiluita, muttei mitään todella vakavaa. Äiti sen sijaan kuoli.
-Onko tämä Sakari nyt vankilassa?
– Hän oli pelkuri loppuun asti. Teki itsemurhan välttääkseen vankilan. Minulle ei siis jäänyt muita kuin itseni, jota vihata ja syyttää tapahtuneesta.
– Jännää, että kirjoitit kuitenkin rakkaustarinan.
– Halusin kokea sen, rakkauden.
– Etkö ole koskaan ollut rakastunut? toimittaja ihmetteli. – Noin kaunis nainen.
– En ole voinut sallia sellaista itselleni.
– Eikö mukaan ole ketään?
Maaria oli väsynyt salailuun. Oli helpotus pukea vuosien hiljaisuus sanoiksi.
– Vain yksi eksynyt, joka ansaitsikin olla hukassa.
Ensimmäiset muuttolinnut olivat tuoneet mukanaan etelästä lämmön. Lumienkelit ja jääprinsessat sulivat, tekivät kuolemaa ja tilalle versoi kaikkea uutta ja jännittävää. Kukkakeijuja, huolettomia yöperhosia ja ryhdikkäitä metsän haltijoita.
Karikin oli koristellut vastaanottonsa keltaisin tulppaanein. Maaria ei tänään tuijottanut seinäpaneeleja, vaan ihaili maljakkoon aseteltuja kukkasia.
– En muistanutkaan, että tulppaanit ovat näin kauniita.
– Ihan tavallisia tulppaaneja ne ovat.
– Etkö näe, miten ne hehkuvat.
– Täällä kyllä hehkuu, mutta turha siitä on tulppaaneja syyttää. Paljasta minulle heti käyttämäsi lääkkeen nimi, niin minusta tulee vihdoinkin miljonääri, Kari vaati kiihtyneenä.
– Tapasin yhden todella ärsyttävän miehen.
– Aah, ärsyttävät ovat hyviä. Ne pakottavat reagoimaan.
– Olen raskaana.
– Ahaa, sinä ärsyynnyitkin oikein perinpohjaisesti. Mitäköhän olisi tapahtunut, jos olisit suuttunut oikein kunnolla?
– Sitten odottaisin kaksosia, Maaria hymyili.
Normaalisti Kari olisi pitänyt lapsen hankintaa huonona ideana. Vauva ei poistanut vanhoja ongelmia, mutta toi uusia mukanaan. Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus. Maaria oli tervejärkinen ja vahva nuori nainen. Hän oli vain antanut surulle luvan jäädä. Jossain vaiheessa se piti potkia ulos tuvasta, tehdä kunnon kevätsiivous.
– Onneksi olkoon, pääset minusta eroon. Jo oli aikakin.
Kari nappasi vettä valuvat tulppaanit maljakosta ja työnsi kimpun Maarian syliin.
– Siinä. Vaikket maininnutkaan minua kirjassasi.
– Seuraavassa sitten, Maaria vihjaisi.
Kari jäi huoneeseen pyörimään innoissaan ympyrää kuin pieni valkoinen terrieri. Maaria oli varma, että näki miehen heiluttavan näkymätöntä häntäänsä.
Samaan aikaan, kun Maaria totutteli uuteen nautinnolliseen olotilaansa, Rami voi pahoin koko kehollaan. Tuntui kuin kaikki Maarian aamupahoinvoinnit olisivat siirtyneet Ramiin. Mies luki parhaillaan Maariasta kirjoitettua juttua. Miestä itketti. Hän leikkasi Maarian irti lehdestä pistäen kuvan lompakkoonsa.
Hänen vaistonsa oli ollut oikeassa, mutta hän houkka oli mieluummin uskonut omaa ylpeyttään. Hänestä taisi hyvää vauhtia olla tulossa kusipää. Nyt olisi ehkä viimeinen tilaisuus punkteerata liika pissa pois yläpäästä.
– Nukutko sinä? työtoveri kulki ohitse ja tönäisi samalla Ramia kylkeen.
– Hei, Rami huusi miehen perään. – Voiko joku hölmö rakastua, vaikka on tavannut toisen ainoastaan yhden kerran?
– Minä, superkahjo, rakastuin nykyiseen vaimooni, vaikken ollut tavannut häntä koskaan, joten vastaukseni on kyllä.
– En siis ole hullu? Rami vielä varmisti.
– Olet tietenkin, mutta meitä on paljon.
Ramin olisi pitänyt keskittyä työhönsä, keilata kavereiden kanssa, istua kulmabaarissa seuraamassa jalkapalloa. Auto kaipasi pesua, hiukset leikkausta ja parta höylää. Mutta mikään ei maistunut. Oli kuin kaikki herkut, suklaat, pihvit ja lasagnet, olisi heitetty tehosekoittimeen ja pyöräytetty pari kierrosta, jolloin tuloksena oli syötäväksi kelpaamatonta moskaa.
Kaksi päivää Rami katseli itseään ulkopuolisen silmin. Oli kriittinen tuomari itselleen. Päättötodistuksella tuskin olisi päästy yhteishaussa mihinkään oppilaitokseen. Hän oli 25-vuotias, mutta yhä keskenkasvuinen. Oli aika kasvaa pojasta mieheksi. Ja miehellä oli munaa pyytää anteeksi.
Maaria makasi selällään nurmikolla levitellen raajojaan. Hän teki kevätenkeleitä. Ne olivat parempia kuin lumienkelit, joiden sydän oli vielä jäässä. Kevätenkelit olivat lämpimiä kuin auringon säteet, iloisia kuin leskenlehdet ja vapaita kuin ohikiitävät pilvet. Äsken hupsunaamainen orava oli haistellut hänen sormenpäitään.
Maariaa ei edes pelottanut oma onnellisuutensa. Ennen hän oli uskonut onnen rajallisuuteen. Siihen, että onnea seurasi aina suru, pitkää iloa itku. Nyt hän tiesi, hän vain tiesi, onnen olevan mielentila, elämänasenne, ominaisuus, jonka saattoi oppia. Ei ollut mystistä partaheppua missään postitoimiston nurkassa puntareineen varmistamassa, että jokainen saisi vain tuon sata grammaa onnea per viikko. Eikä hänen onnellisuutensa ollut keneltäkään poissa. Päinvastoin, onni oli tarttuvaa. Ja hän halusi saastuttaa sillä koko maailman. Maaria innostui ajatuksesta, juoksi sisään hakemaan oravakamulleen kourallisen pähkinöitä.
Lähestyvän auton pauke karkotti oravan. Onneksi eläimen poskipussit olivat jo täynnä pähkinöitä.
– Hei sitten oravaherra, Maaria huikkasi pörröisen hännän perään. – Nähdään taas.
Maaria seurasi laiskasti miehen askellusta.
– Hei, Rami yritti tervehtiä reippaasti, mutta sai suustaan pelkän pihahduksen.
– Autossasi ei ole sytytyksen ajoitus kunnossa, Maaria vinkkasi vastaamatta tunnustelevaan tervehdykseen. – Pakoputkesi paukkuu.
– Ahaa.
Rami ei tiennyt, mihin kätensä laittaisi. Ne olivat muuttuneet pitkiksi ja hankaliksi. Jalatkaan eivät oikein osanneet olla. Hän asetteli jalat ensin vierekkäin, laski sitten painon toisen jalan varaan. Kyllä oli hankalaa. Hän tunsi näyttävänsä naurettavalta luontevan Maarian edessä.
– Voinko? Rami näytti kädellään nurmikkoa.
– Istu vain. Otatko pähkinöitä?
Maaria aukaisi nyrkkinsä, jonka sisältä paljastui viisi pähkinää. Rami otti yhden ja kiitti.
– Minulla oli äsken herraseuraa, ja söimme yhdessä pähkinöitä.
Rami oli siis myöhässä. Maarian kukkean olemuksen takana oli jo mies, todellinen herrasmies. Hän tulisi koko loppuikänsä vihaamaan pähkinöitä. Ja itseään. Ja herrasmiehiä, jotka osasivat käyttäytyä jopa suu täynnä pähkinöitä.
– Näytät kauniilta. Todella kauniilta. Se mies on tehnyt sinulle hyvää.
Rami tunsi, kuinka hänen elämänlankansa alkoi katkeilla. Miten elää sen tietoisuuden kanssa, että se oikea meni jo? Kaikki tästä eteenpäin olisi vain halpaa kopiota ja rihkamaa. Pelkkiä värikkäitä muovihelmiä halvassa kuminauhassa.
– Tähän olet kyllä sinä syyllinen, Maaria hymyili selittämättä sen tarkemmin.
– Minä luin sinun kirjasi, Rami töksäytti.
– Ja?
– No, minä luin sen kokonaan. Eikö se kerro jo paljon? Toinen kirja, jonka olen vapaaehtoisesti lukenut kannesta kanteen, oli Tuntematon sotilas.
Jos Maarialla oli ollut ennakkokäsityksiä toimittajista, ne karisivat nyt. Ramilla ei selvästikään ollut kotikirjastoa, jalkapallia, skottiruutuista vilttiä ja takkatulta, jonka ääressä mies piippua poltellen luki kirjojaan.
– Näin myös sen ohjelman, jossa kerroit sen oikean totuuden elämästäsi.
– Ja olet tietenkin nyt kovin pahoillasi, Maaria jatkoi häkeltymättä. – Tiedän. Kaikki ovat olleet kovin pahoillaan ja ymmärtäväisiä.
– Entä, luitko sinä minun juttuni? Rami levitti kasvoilleen poikamaisen hymyn peittääkseen jännityksensä.
– Saitko pitää työsi? Maaria nauroi. – Annoin sinulle mahtavaa materiaalia, mutta sinä se kehuit vain vanhojen talojen ilmanlaatua. Missä julkaisit sen shokeeraavan seksikuvauksen, jonka oletin sinun kirjoittavan?
– Mistä sinä tiesit minut toimittajaksi?
– Luulitko todellakin olleesi ensimmäinen eksynyt näillä main? Olisin niihin aikoihin voinut jakaa jonotuslippuja kaikille uteliaille.
Maaria venytteli jalkojaan. Rami oli pulassa. Hän todellakin oli suurissa ongelmissa. Hän oli rakastanut naiseen, joka ei hävennyt pukeutua kirkkaankeltaisiin trikoohousuihin.
– Miksi hemmetissä palasit? Maaria kivahti äkkiä ärtyneenä. Hän oli ollut täysin tyytyväinen eloonsa oravan kanssa. Mutta miehen piti tulla taas esittelemään tiukkoja pakaroitaan, ylipitkiä niskahiuksiaan ja veijarihymyään. Siis, juuri kaikkea sellaista, jota hän inhosi, ja josta hän huomasi pitävänsä.
– Pyytämään anteeksi. Tiesin, että olet vihainen.
– Saat anteeksi. En ole vihainen. En yhtään. Huomaatko? Minä hymyilen.
Maaria hymyili poskiinsa kauniit kuopat.
– Voin jopa nauraa, jos se helpottaa oloasi.
Maaria esitteli erilaisia naurutekniikoitaan miehekkäästä hohotuksesta kepeään kiherrykseen. Lopulta nauru muuttui aidoksi. Se oli kuin heleää solinaa, joka virtasi Ramissa täyttäen joka sopukan. Maaria ei yksinkertaisesti halunnut enää tuhlata yhtään loppuelämänsä hetkeä alakuloon tai murehtimiseen.
– Mutta täytyyhän sinun olla vihainen? Rami intti. – Minä vainosin, valehtelin ja vakoilin.
– Olet siis aika veemäinen tyyppi.
– Niin.
– Pidätkö lampaasta?
– Onko lammas se, joka määkii?
– Heh, heh. Ainakaan se ei ole se, joka ammuu.
– No, luulen pitäväni. Minusta kaikki liha maistuu samalle.
Maaria lämmitti eilisen lammaskeiton ja kattoi pöydän.
– Maistuu ihan ruoalta. Normaalisti syön vain lisäaineita, Rami ihasteli.
– Tämä on lähiruokaa. Lammas on tuolta naapurista. Sen nimi oli Kalle.
– En olisi tarvinnut sitä tietoa, kiitos vain. Nyt tuntuu kuin söisin vanhaa tuttua.
Maariaa nauratti miehen herkkyys.
– Te kaupunkilaiset ette taida tosiaan enää muistaa, mistä se marinadin joukossa lilluva liha on peräisin.
– Lihatiskiltä tietysti, Rami selitti täysin vakavana. – Liha asuu lihatiskillä.
Keskustelunaiheet tyrehtyivät varoittamatta.
– Ei hitto, minä en kestä enää, Rami heitti lusikan nurkkaan ja kiersi Maarian kylkeen kiinni.
– Voisitko lopettaa hetkeksi syömisen.
Maaria nuoli lusikkansa puhtaaksi, asetteli sen sitten huolellisesti lautasliinan päälle.
– Anteeksi, mutta täällä maalla me olemme tällaisia tylsiä ja vanhanaikaisia. Säästämme nuo dramaattiset eleet teille kaupunkilaisille.
Maarian hengitys heilutteli miehen posken ihokarvoja.
– Olen kuin pääni sekaisin hakannut tikka.
Maaria huomasi kyllä Ramin tuskaisuuden.
– Tarvitsetko päänsärkylääkettä vai mitä sinä tällä kertaa kaipaat?
– Kun nyt kerran satuit kysymään, niin ensi alkuun toivoisin sinulle muistinmenetystä. Siten pääsisimme eroon sekä herrasmiehestäsi että minun tekemistäni ääliömäisyyksistä.
Maarialla oli täydelliset rinnat, Rami ajatteli. Hän huomasi omaksi yllätyksekseen kykenevänsä ensi kertaa elämässään useampaan samanaikaiseen huomioon. Naisen huulet olivat pehmeät suot. Yhtä vaaralliset ja upottavat.
– Sitten olisi suotavaa, että ilmastonmuutos tulisi etuajassa. Näin sinun olisi helteessä pakko riisua itsesi alastomaksi.
Maaria pyöritteli silmiään.
– Mitäs kysyit? Miesten toiveet ovat yksinkertaisia.
Maaria oli ommellut pieneen portaikkoikkunaansa vihreät verhot. Hänen ei tarvinnut enää vahtia pihatietä. Äiti oli jo perillä. Äiti eli hänessä ja hänen tulevassa lapsessaan. Pihatie oli nyt vapaa muiden käyttää. Hiekkatietä saattoi aivan hyvin kurvata hyvärunkoinen mies pakoputki paukkuen. Tai se sama mies kireissä juoksutrikoissa, ilman paitaa, hiki iholla kiiltäen. Ajatus miellytti häntä.
– Taidan hankkia myös koiran, Maaria mietiskeli ääneen. – Siis, sinun lisäksesi.
– Ahaa, Rami ei uskaltanut vielä tuulettaa. Hän ei ollut varma, oliko hänen hankintansa tähän talouteen jo varma asia vai vasta harkinnassa. – Koira on kiva.
– Se sanoo ”hau hau”, Maaria opasti. – Niin, ja on meille tulossa muutakin porukkaa.
Nyt sai yksinäisyys riittää. Tämä talo kaipasi iloa ja rakkautta. Mutta ensin pelkkä seksi sai riittää.
– Mitä porukkaa tänne nyt on tulossa? Ramia alkoi kauhistuttaa, sillä hän halusi vain olla kiinni Maarian paljaassa ihossa kuin rusketus.
– Lupaan, että tulet pitämään hänestä. Hän on ihana.
Maaria alkoi kiusoitellen riisua vaatteitaan. Hetkinen, mitä? Naisen vatsa oli viimeksi ollut litteä kuin reikäleipä.
– Mitä on tapahtunut?
– Sinut on kyllä pakko kurssittaa. Ehkä jokin ”Liha ja lisääntyminen” -kurssi kylän työväenopistolla. Olet täysin tietämätön elämän perusasioista.
– En vain voi uskoa.
– Että siittiöistäsi ainakin yksi oli elävä ja vielä pikajuoksija? Maaria ehdotti nauraen.
– Että voisin olla näin onnellinen, Rami korjasi.
Rami oli kyllä lukenut lehdistä ja itsekin kirjoittanut ihmisistä, jotka elivät onnellisten tähtien alla. Mutta, että juuri hän olisi yksi heistä?
Hänen tähtensä oli kirkkain kaikista. Ja sillä oli avaruuttakin tummemmat silmät, jotka katsoivat odottavasti häneen.
– Vaatteet pois ja sassiin!
*******
(Tämä mustaakin valkoisempi novelli on syntynyt vuonna 2012.)
