Nautin siitä, kun…
– Tietyt asiat, kuten elokuvat tai kirjat, viedään tarpeeksi pitkälle. Sellainen vaatii uskallusta. Pitää olla valmis kestämään paheksunta ja kauhistelu. Kävin eilen elokuvissa katsomassa ”Men” (2022, kauhu / scifi). Ensinnäkin, se oli paljon enemmän jotain muuta kuin kauhua ja scifiä tuskin yhtään. Vanhoja uskomuksia, vertauskuvia, tajunnanvirtaa, raamatullisia viittauksia, vaistoja, viettejä, historiaa. Sielun pohjaa puristavaa kauneutta, vastavärejä, pysähtyneitä hetkiä, hauskuutta, oksetusta ja pelkoa, joka puristaa kuin kireä poolokaulus.
Ihana häiriö!
Elokuvassa kaikki tehdään toisin. Pelottavimmat hetket koetaankin valossa, ja se vasta pelottavaa onkin. Suurimmaksi osaksi kahden näyttelijän varassa etenevässä elokuvassa on silti paljon henkilöitä. Elokuvassa kuollaan, synnytään, uudelleensynnytään ja synnyttäjinä ovat miehet, jotka ovat koko ajan yksi, yksi mies. Ja kun nainen kysyy, mitä ihmettä se on, jota mies häneltä niin kiivaasti ja väsymättä haluaa, vastaus on yksinkertainen. Jokainen meistä tietää, mitä me ja muut sisimmässämme haluamme?
En ole kai koskaan niin välittömästi rakastunut johonkin elokuvaan, ja olen nähnyt paljon elokuvia elämäni aikana, todella paljon. Olin alkukappaleesta lähtien satimessa, ja tiesin sen. On tilanteita, jolloin sielunkumppanuus ja yhteisymmärrys syntyy välittömästi.
Se tunne, kun ajattelee, että ”tämä on jo siinä rajoilla”, sitä rakastan. ”Ei tällaista voi näyttää”, ja kun se näytetään, se on vapauttavaa. Muutamille katsojille elokuvan loppuratkaisun hetket olivatkin liikaa, minä nauroin niin, että punainen penkkirivi hyllyi kuin Jelly. Onneksi seuranani oli nuorempi lapsistani, ja hän nauroi kanssani. Toisella puolellani nimittäin voitiin pahoin.
Nyt mietin, että kaikessa oli kysymys hyväksynnästä. Ja tottahan se on, hyväksyntä rentouttaa ja vapauttaa tilaa.
Kun jotkut poistuvat kesken, on onnistuttu. Kun joku närkästyy, sekin on onnistuminen. Kaiken ei tarvitse olla kaikille. Minkälaista taidetta syntyy, jos lähtökohtana on se, ettei kukaan pahoita mieltään? Yhdentekevää? Ihan kivaa?
Olen aina ajatellut, että kun joku on riittävän rumaa, se on jo kaunista. Kun värit eivät enää sovi yhteen, ne löytävät toisensa uudella tapaa. Mielettömyydessä voi olla mielekkyyttä, hiljaisuudessa puhetta ja mahdottomuudessa mahdollisuuksia. Mutta se vaatii lapion, ehkä painepesurinkin. Pitää ensin kuoria ja huuhtoa luulot ja tiedon väärtit, sovinnaisuudet ja hokemat. Lopulta täytyy vain uskaltaa pitää silmät auki.
Men (Britannia 2022)
Alex Garland (ohjaaja), Jessie Buckley, Rory Kinnear, Paapa Essiedu.
Hyvin sanottu…
Walesiin sijoittuvan Varjojen maa -sarjan (Yle Areena)
kolmannella kaudella kuultua:
”Kosto ei ole oikeutta. Totuus on oikeutta.”
”Unelmat voivat olla kylmiä.”
”Eikö se ole hulluuden määritelmä, toistaa samaa ja toivoa eri lopputulosta?”
”Joskus sekoitamme paikat ihmisiin.”
Ajattelin…
Olin aamupäivällä metsäpolulla keräämässä heiniä. Vasta kun huomasin kädestäni valuvan veren, käteen alkoi sattua. Heinien viiltämien kahden haavan näkeminen aloitti välittömän kirvellyksen ja tykytyksen.
Se, mitä ei tiedä, ei voi satuttaa, sanotaan. Jos en olisi tullut tietoiseksi viilloistani, minua ei ehkä olisi myöskään alkanut sattua. Ehkä välillä on hyvä kulkea ilman silmälaseja.
Runon alku…
Tuomi on kudottu.
Maa joustaa, antaa periksi.
Suuaukko määrää pesijän.
Totuus minusta…
Mitä haastavampi aika, sitä enemmän meikkaan. Meikkaan, vaikken välttämättä edes haluaisi, sillä se on merkki siitä, että pää on yhä veden pinnan yläpuolella.
Pois
Toisinaan hän harkitsi kävelevänsä paperisilppurin lävitse. Poistuvansa siisteinä ja tuskattomina suikaleina, joista voisi myöhemmin ristipunoa itsensä uudelleen. Muuttua yhdestä palasta tehdystä ja liitoksettomasta, joustavammaksi.
Tämä oli hänen omaa kaupunkiaan, jossa hän eli kuin merkityksetön lusto. Öisin kipeät ja raskaat imivät hänet ripsireunaisilla kielillään peräaukon kautta tyhjäksi kaikista tiheistä plasmoista. Elämä tässä talossa, jonka kanssa hänellä oli yhteinen elimistö, hakkasi hänet sikiön leposykkeillä päivittäin mustelmille. Oleminen oli niin monien unien sisällä, ja vaikka hän yritti pysyä hereillä, koskaan ei voinut olla varma, kenen pitäisi selviytyä aamuun.
Varjot
Alunperin se oli Tarmo, joka halusi niin kovasti naimisiin, että sitoi itsensä jalasta lipputangon naruun, pakottaen isänsä hilaamaan hänet juhannuksen kunniaksi salkoon. Pitkään riippunut lihahan muuttuu mureaksi, joten lihanhimoissani suostuin.
Seitsemässä vuodessa kuusi lasta. Menen aina aloittamaani täysillä mukaan, sillä himmailu on pelkureille. Toki yhteen ihmiseen erikoistuminen on uhkapeliä, mutta toisaalta, suurilla riskeillä on mahdollista päästä suuriin tuottoihin.
Välillä ottelut on viety kuukausiksi mattoon, kun emme ole jaksaneet enää iskeä pystyssä. Kuusi viikkoa sitten, juhliessamme siirtymistämme amatööritasolta ammattilaisiksi, mieheni onnistui antamaan yllättävän kasvomurtuman. Käräytin hänet samasta tiukasta paikasta, josta kovaäänisimmät avioerojen, abortin sekä homouden vastustajat usein löytyvät.
Leikkaan vihdoin hiukseni.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Minä kuulun kakkosjoukkueeseen. Mutta päivän lopussa kakkosesta tulee ykkönen, jos se minusta on kiinni.
– Sitä paitsi, yleensä valmennusjohto nimeää joukkueen. Eivät pelaajat, Olli lisäsi.
– Menkää numeroidenne mukaisiin ryhmiin. Ykköset tuonne ja siihen viereen kakkoset ja niin edespäin.
Aina sama juttu. Siihen voi luottaa, että tytön tulo joukkueeseen herättää tunteita.
– Voi ei. Arvasin tämän.
– Haluan vaihtaa joukkuetta.
– Me hävitään.
Pojat olettavat aina häviävänsä tytön vuoksi.
– Pojat, pojat, Olli hymyili minulle lohduttavasti.
– Joukkueissa on aina eritasoisia pelaajia. Siihen vain täytyy tottua.
– Olen samaa mieltä, naurahdin pettävän suloisesti.
Minä olen matkalla maajoukkueeseen, pojista en tiedä.
– Onnea vaan voitosta jo etukäteen teille kakkosen pojat.
Se on Arttu kolmosjoukkueesta. Vanha tuttuni.
– On se nyt helppoa irvailla, kun itse pääsi kunnon joukkueeseen, poika vieressäni melkein itkee. Tekisi mieleni lohduttaa häntä taputtamalla käsivarteen, mutta hän saisi siitä slaakin.
– Se oli toteamus, Arttu jatkoi.
– Te voitatte. Tietenkin edellyttäen, että te muut osaatte pelata edes kohtuullisesti.
Se on itseään toteuttava ennustus.
Kello kahteentoista mennessä rääväsuisinkin on vaiennut.
Jokainen on ymmärtänyt, mitä haluan yli kaiken. Pallon haltuuni. Roolini: hyökkääjä. Tehtäväni: tehdä mahdollisimman (mieluummin mahdottoman) paljon maaleja. Pelatessa olen täydellisen läsnä kuluvassa hetkessä. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaa, ei murheita, ei edes unelmia. Maailma kutistuu tähän hetkeen sopivaksi. Pelatessa olen aina oikeaa kokoa, sopivan mallinen, oikeassa paikassa.
Olen voitontahtoinen, mikä on usein luettu minulle synniksi. ”On kamalan rumaa, kun tyttö on aggressiivinen.” Pojat saavat ja heidän jopa kuuluu janota menestystä ja voittoa. Pojat ovat poikia. Inhoan sitä hokemaa. Jos sanottaisiin, tytöt ovat tyttöjä, mitä sillä tarkoitettaisiin? Pelkään pahinta. Jotain pehmeää ja suloista, jota pidetään sellofaanissa.
Kerran serkkuni iski minua lasimaljakolla päähän (kumpikaan ei hajonnut), kun hävisi korttipelissä. Tädin mukaan minun olisi pitänyt olla järkevämpi. Minun? Naisen täytyy kuulemma ymmärtää, että joskus on parempi väistyä ja hävitä. Pojat eivät voi luonteelleen mitään. ”Naisten täytyy olla heitä fiksumpia.” Miksi? ”He eivät voi itselleen mitään.” Sama täti antoi minulle myöhemmin tärkeän neuvon. ”Tytön ei tarvitse voittaa. Meillä on muita keinoja.”
En ole koskaan kuullut mitään järjettömämpää. Minä en halua kiroikseni sellaista naisellisuutta.
Sen, joka haluaa voittaa, pitää oppia myös häviämään. Tie voittoon kulkee usein monenlaisten häviöiden kautta. Häviöitä voi ajatella vaikka askelmina, jotka vievät lopulta ylätasanteelle, jossa odottaa poreallas, vihreää limsaa, kaalikääryleitä ja upea näköala kaupungin kattojen ylle. Mitä? Minä rakastan kaalikääryleitä puolukkasurvoksen kanssa.
Lounaaksi on makaronilaatikkoa, salaattia ja paljon ketsuppia. Menen istumaan ensimmäiseen vapaaseen pöytään. En valikoi seuraani sen enempää. Jos on paikka, minä istun. Niin on helpointa.
– Onko tuolla ketsupin alla ruokaakin? Toni-niminen poika katseli epäuskoisena kasaani.
– Älä nyt. Ketsupissa on lykopeenia. Se on julistettu terveystuotteeksi.
– Missä olet oppinut pelaamaan?
– Siellä samassa paikassa, missä tekin. Ruoholla, hiekalla, keinonurmella.
– Mitä pidät?
– Vaikutat ihan mukavalta, hymyilin, enkä valehdellut yhtään.
– Tarkoitin alustoja.
– Tonia kiinnostavat vaan Rillan alustat, Kasper pilkkasi.
– Mieluummin pelaan luonnonnurmella kuin muovilla, mutta olen joustava.
-Miten joustava? Voisitko näyttää? Toni intoili.
-Minä voin venytellä sinua.
– Rillalla on palkintokaappi.
Arttu tulee tarjottimineen viereeni istumaan.
– Pelaatko jotain muuta kuin jalkapalloa? Kasper kysyi.
– Ainakin se pelaa itsensä kanssa. Sen näkee naamasta.
– Rauhoitu Toni! Kasper kehotti kaveriaan.
En välitä poikien härskeistä jutuista. Olen kuullut ne kaikki. Tuskin kukaan pystyy minua yllättämään. Usein pojat eivät itsekään ymmärrä omia juttujaan, kunhan yrittävät tehdä toisiinsa vaikutusta.
– Kaikki käy, vastasin Kasperin kysymykseen.
– Paitsi jääkiekko. Sen suhteen olen suosiolla penkkiurheilija.
– Vai käy kaikki. Hyvä tietää, Toni tönäisi Kasperia silmää iskien.
– Seurusteletko?
Pakko katsoa Jonnea päin. Poika istuu viereisessä pöydässä.
– En.
– Wohoo, Toni tuuletti näyttävästi.
– Kuka on suosikkipelaajasi? Pelé, Maradona, Messi, Pastore? Tai Zidane, Cantona, Cristiano Ronaldo?
Toni esitteli jalkapallotietouttaan. Luetteli varmaan jokaisen muistamansa jalkapalloilijan nimen.
– Litmanen? ehdotti Arttu.
Pojat selvästi testaavat tietouttani.
– Marta.
– Kuka on Martta? Eivätkö ne tee vaan ruokaa?
Kaikki puistelevat tietämättöminä päitään.
– Marta on 36-vuotias brasilialainen hyökkääjä.
– Pidätkö sinä hyökkäävistä pojista? Toni uteli.
– Voi, voi. Toni on mennyttä miestä, Kasper huokaisi liioitellusti.
– Marta on valittu kuusi kertaa maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi.
– Naisjalkapalloilijaksi, Toni korjasi pikaisesti.
– Jos niin haluatte, virnistin.
– Entä miehistä? Kasper tahtoi tietää.
– Manuel Neuer.
Pojilla lyö taas tyhjää.
– Saksalainen maalivahti, yritin virkistää poikien muistia.
-Hänkin on jo yli kolmekymppinen.
– Ai, sinä pidät maalivahdeista, innostui Toni, itsekin maalivahti.
– Minun osakkeeni nousivat juuri. Sorry, pojat!
-Älä nyt innostu, Kasper jarrutteli.
-Rilla pitää yli kolmekymppisistä maalivahdeista. Sinähän olet vasta kolmetoista.
-Hys, hiljaa! Toni komensi.
-Älä usko sitä, Rilla. Olen vain nuorekas. Hyvät geenit.
Ruokailun jälkeen saamme haahuilla vielä vartin verran. Yhdeltä aloitamme turnauksen, jossa jokainen joukkue pääsee pelaamaan toisiaan vastaan. Se tekee yhteensä kymmenen tiukkaa ja hauskaa ottelua.
Jonne lähestyy minua ensimmäisen kerran koko päivän aikana.
– Aika huonoa tuuria sinulla.
– Miten niin? poika ihmetteli.
– Tulit vahingossa minun kanssani samalle leirille.
Jonne katselee oransseja tossujaan.
– Kaikki puhuvat sinusta.
– Ketkä kaikki?
– Kaikki pojat täällä.
– Miksi ihmeessä?
– Älä nyt. Kyllä sinä tiedät.
– He ovat vain yllättyneitä. Siinä kaikki. Ja heidät on kuule himputin helppoa yllättää, koska he eivät osaa odottaa minulta mitään.
Olemme molemmat hiljaa. Ei se edelleenkään mitään kiusallista hiljaisuutta ole, mutta näen selvästi välillemme nousseen muurin. Kuka sen on siihen rakentanut ja miksi?
– Tämä ei sitten ole finni, esittelin otsassani olevaa pattia. Haluan saada Jonnen katsomaan minua.
– Se on hyttysen purema.
Pojan silmät pyyhkäisevät kasvojani.
– Raavin sitä koko yön.
Oikeasti haluaisin vain kysyä: ”Mitä meille tapahtui?”
– Ajattele, että hyttysen pistokin on oikeastaan pieni tulehdus.
Olemme molemmat hetken hiljaa. Ehkä Jonnekin miettii päässäni vellovaa jättitulehdusta.
– Mitä? aloitin kysymykseni vaarallisesti.
– Mitä mitä? Jonne yritti kannustaa minua jatkamaan.
– Mitä täällä tapahtuu? Toni tunki väliimme.
– Yritätkö sinä, Jonne, lahjoa parasta pelaajaamme? Mitä tahansa lupasitkin, minä tuplaan sen.
Olli saapuu tarmokkaana kolmen apuohjaajan kanssa.
(jatkuu)
Kaunista päivää!
Ystävyydellä,
Nina
