Elämä on sarja aloituksia. Joka aamu on uusi alku. Joka iltakin voi olla uusi alku, eikä alun aina tarvitse merkitä jonkun muun loppua. Kai alkuja voi olla monta rinnakkain tai päällekkäin. Alku on myös karkki 1910-luvulta. Sen perusresepti on pysynyt samana, mutta me voimme kotilaboratorioissamme kokeilla mitä jännittävämpiä makuyhdistelmiä. Synnyttää uutta.
Voimme luoda näkyvää ja näkymätöntä. Luomiseen on lupa kaikilla. Suorastaan velvollisuus. On päivänavauksia. Autoja käynnistetään. Ensimmäinen kerta on kai aina vaikein, mutta toiston myötä asiat muuttuvat helpoiksi. Debyytit ovat ensiesiintymisiä, joissa aristokraattiset nuoret naiset esitellään seurapiireille. Siivoamisen aloittamista lykkää mielellään, mutta kun on vauhtiin päästy, otetaan hammasharjat ja hifistely käyttöön. Aloitteita voi tehdä kansalaisena ja kuntalaisena, mutta myös ihastuneena tai yksinäisenä.
Lähtö on joskus välttämätöntä selviytymisen kannalta. Mitä korkeampi kynnys, sitä tärkeämpi on lentävä startti. Elämänsä voi perustaa monien haaveiden ja aaveiden varaan.
Kymmenen aloitusta:
1. Pelkään läheisteni tuskaa. On paljon helpompaa kestää kivut ja kärsimykset itse kuin katsella niitä vierestä. Kestän melko hyvin fyysistä kipua, sillä ulkoistan itseni tilanteesta ja jään etäämmälle seuraamaan.
2. Haaveilen todella siitä, että voisin omalla tavallani auttaa muita. Jakaa ideoita ja innostusta, sillä rahaa minulla ei ole jaettavaksi. Haluaisin kertoa, että kaikki on hyvin. Tietyllä tapaa kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä. Haaveilen myös siitä, että kykenisin joskus tekemään näkyväksi sen, minkä tunnen ja tiedän.
3. Saan voimaa olemisesta. Siitä, kun vain olen ihan hiljaa ja kuuntelen, eikä mikään vedä tai anele minua. Nuorena kaihomieli kutsui, kaukaiset vuoret huusivat luokseen, olin levoton, sillä muualla oli niin paljon enemmän. Nyt olen ollut siellä, ja se oli hyvää. Niin hyvää, että tässäkin on enemmän kuin hyvä.
4. Luovun vanhoista sananlaskuista, sillä ne puristavat minut ahtaaseen kasviprässiin ja kuivattavat.
5. Muistan lapsuuteni päämäärättömät autoajelut. Olimme, äitini ja minä, Thelman ja Louisen, edelläajajia. Heillä oli vuoden 1966 Ford Thunderbird. Meillä vaaleansininen Opel Kadett. Autoradion nuppi oli kaakossa. Tunne siitä, että kaikki on mahdollista, huumasi. Aurinko paistoi. Minä olin aurinkotuuli.
6. Lupaan olla monella tavalla uskollinen. Uskollinen itselleni ja asioille, joihin uskon. Uskollinen myös läheisilleni ja niille, jotka luottavat minuun.
7. Saan energiaa ajatuksesta, että kaikki on ohimenevää ja hetken harhaa. En kaipaa tuonpuoleista.
8. Inspiroidun kaikesta ja kaikkialla ja koko ajan. Kuvat, sanat ja värit syöksyvät kimppuuni kuin linnut Hitchcockin trilleriklassikossa.
9. Rakkain rutiinini ovat ranskalaiset viivat. Näihin lyhyisiin ajatusviivoihin tökkään päivän antimeni riveihin kuin kasvikset grillitikkuihin. Kaikki on kuitenkin hyvin boheemia. Sitä resoria, josta pidän. Tarkoittaa, ettei niin minuutin päälle. Ja, jos ei tänään, niin ehkä jo huomenna.
10. Sallin keskeneräisyyden. Sallin kaikenlaisen normaalin kulumisen. Sallin sen kuuluisan olemisen sietämättömän keveyden. Sallin runot, joita kukaan ei ymmärrä. Sallin kesän, jonka täytyy sataa. Sallin sinut tuollaisena. Sallin minut tällaisena.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
Hyvyydellä on oranssit karvat ja silmissä pienet kuunsirpit. Se hyppii ketterästi, mahtuu pieniin koloihin ja menee suloisesti kerälle. Haluaisin rutistaa sitä liian lujaa. Kettu hyppää syliini antaen minun helliä itseään. Se tietää silittämisen auttavan enemmän minua kuin itseään. Olen pehmeän turkin koskettamisen tarpeessa. Nostan reisilläni kettua ja nuuhkin sen turkkia. Kuivia ja auringossa levänneitä männynneulasia, kostean sammaleen lievää ummehtuneisuutta, kaukaa saapuneita tuulia, lintujen siipien havinaa, maahan pudonneita tähtiä. Vapautta. Lopulta hillitsen itseni antaen ketun levätä rauhassa sylissäni. En halua ahdistaa sitä liiallisella kiintymyksellä, en liimautua sen tuliseen turkkiin, en vaatia valoja ikuisesta ystävyydestä, sillä kettujen luonto on vapaus. Niiden kuuluu saada elää kettujen elämää. Minulla ei ole oikeutta pakottaa kettua kutistumaan omaan, ihmisen elämääni, joka on täynnä maantieteellisiä ja muita rajoja, käsittämättömiä sääntöjä ja kauppalistoja.
”Laita huoneeseesi kolme suurta unisiepparia”, kettu nuuhkaisi kämmenselkääni. ”Mene sitten nukkumaan ja ala murehtia. Murehdi niin pirusti!”
”Mitä?” ihmettelin. ”Outo neuvo. Murehtimistahan tässä juuri pitäisi vältellä kaikin keinoin.”
”Kaiva kaikki pelkosi ja vihasi esiin. Anna niiden oikein vyöryä yllesi. Älä ajattele mitään kevyttä tai kivaa. Älä kesälomamatkoja, älä vuoristorataa, älä rannan sileää hiekkaa, älä ihanan pojan ilkikurista katsetta. Murehdi itsesi levottomaan uneen. Voit olla varma, että tulit juuri herättäneeksi pahimman painajaisesi ja kaikki sen kymmenet jälkeläiset. Painajaiset ovat kuin sammakonkutu ojassa. Et voi ottaa vain yhtä, mukana tulee väistämättä muitakin.”
”Mutta minä haluan päästä niistä eroon”, tiuskaisin. Kasvojeni ylle piirrän pääkallon, joka symboloi kiroilua.
”Yöllä painajaiset jäävät unisieppareiden verkkoihin kiinni. Aamulla herätessäsi jäsenet raskaina ja mieli järkkyneenä painajaisista, voit mennä katsomaan, millaisia ne oikeasti ovat. Katso niitä! Töki niitä sormellasi! Puhalla niihin, niin ne lähtevät lentoon kuin pöly. Se, mitä aikaisemmin pidit isona ja vahvana, onkin mitätön ja ihan vaaraton. Verkoissa sätkivät oliot ovat pelkkiä ajatuksia. Ajatus on aina matkalla, se lähtee heti tiehensä, kun et anna sille huomiotasi. Ajatus ei voi satuttaa ketään. Ajatuksesi eivät ole yhtä kuin sinä itse. Ilman suostumustasi painajainen on pelkkä voimaton raukka.”
Kettu loikkaa sylistäni lattialle alkaen tuijottaa minua tiukasti silmiin. Ketun silmiin on kuunsirpin lisäksi avautunut koko loputon avaruus.
”Kokeillaan heti! Päästä mieleesi kauhein ajatus, jonka keksit. Anna ajatuksen tulla ja päästä se sitten lähtemään.”
”Se on helppoa. Pelkään vanhempieni kuolemaa. Miten minä pärjään ilman heitä? Koko ajatus on niin kauhea, että yritän pitää sitä kaikin keinoin loitolla.”
”Päästit juuri karmeimman ajatuksesi irti, mitä tapahtui?”
”Niin, mitä?” ihmettelin minäkin.
Seuraavan ruudun piirrän pyöreäksi, sillä siinä tapahtuu käänteentekevä oivallus. Lamppu ikään kuin valaisee pimeän huoneen.
”Ei mitään. Ei sitten yhtikäs mitään. Mitään pahaa ei tapahtunut. Ajatuksellasi ei ole mitään tekemistä vanhempiesi kuoleman kanssa.”
”Se oli vain ajatus”, tajuan vihdoin.
”Pelkkä mitätön ajatus, johon ei kannata takertua. Teidän ihmisten läpi kulkee yli 50 000 ajatusta päivittäin. Sisäisen metelisi täytyy olla hirvittävää äänisaastetta.”
”Mitä te ketut ajattelette?”
”Me vaan juoksentelemme, syömme, nukumme ja leikimme. Siksi me olemmekin vapaita ja onnellisia.”
”Pitäisikö minunkin juoksennella?”
”Ehdottomasti. Ja leikkiä. Tehdä niitä molempia täydestä sydämestä ja keskittyneenä.”
”Eikö leikkiminen ole kauhean lapsellista? Minä olen sentään jo neljätoista.”
”Olisi lapsellista olla leikkimättä. Katso ympärillesi. Eikö koko elämä ole aika koomista ja ihan hassua. Mitä tässä muuta voi kuin leikkiä?”
”Olet oikeassa. Ja leikkiminen on paljon muutakin kuin vain nukkeja ja meikkipäitä.”
”Meikkipäistä minä en tiedä mitään, mutta leikkiminen tekee elämästä elämisen arvoista. Mitä väsyneempi ja ryppyisempi sydän on, sitä parempaa leikkiminen tekee. Ja muista takertua vain iloisiin ajatuksiin. Kutsu niitä nimeltä! Huuda koolle lumihuippuisia vuoria, värikkäitä kukkaniittyjä, auringonnousuja ja –laskuja ja nauravia ihmisiä nauttimaan niistä.”
”Mitä teen, jos tulee oikein paha mieli?”
Sarjakuvan toiseksi viimeisessä ruudussa kettu venyttelee katse jo kaihoisasti läheisessä pikkumetsässä, josta löytyy polku suurempaan metsään, jonka kautta voi oikaista loputtomaan metsään. Sellaiseen, johon ihminen ei koskaan löydä. Onneksi. Ei ihmisen tarvitse kaikkialle päästä. Ihminen jättää liikaa painolastia jälkeensä. Kaikenmuotoisia roskia.
”Kun oikein ahdistaa, lähde ulos.”
Viimeisessä ruudussa kettu näyttää esimerkkiä. Se ei käänny katsomaan taakseen. Se on jo unohtanut minut, muttei se silti tarkoita, etteikö se pitäisi minusta kovastikin.
Tönäisen äidin hereille.
– Äiti, mikä on tärkeintä elämässä?
– Mitä?
Äiti ei pysty vielä kohdistamaan katsettaan minuun.
– Mikä on sinusta tärkeintä elämässä? Eikä saa vastata, että minä ja Veli.
– Mielenkiintoinen kysymys.
Äiti on aina valmis, kuten hän itse sanoo, perustavanlaatuisten kysymysten pohdintaan.
– Kyllä huumori taitaa olla arvokkainta. Olen tässä vanhemmiten tajunnut, miten suuri siunaus ovat ihmiset, jotka jaksavat olla iloisia ja tartuttaa sitä toisiinkin. Jotkut sanovat sellaisia ihmisiä helppoheikeiksi tai tyhjännaurajiksi, mutta minä arvostan heitä.
Olin odottanut toisenlaista vastausta.
– Entä rakkaus. Eikö se nyt sentään ole kaikkein tärkeintä?
Äiti miettii pitkään. Liian pitkään.
– Ne taitavat olla vähän niin kuin yksi ja sama asia. Huumori on usein toisten rakastamista.
– Aha.
Äiti taitaa olla vielä unessa, vaikkei Ruusunen olekaan.
Sunnuntaina meille tulee isän sukulaisia kylään. Kukaan ei oikein tunne heitä, eikä näytä tietävän, miksi heidät on kutsuttu tai edes, kuka heidät on kutsunut. Voi jopa olla, että he ovat kutsuneet itse itsensä. Nykyäänhän kehotetaan oma-aloitteisuuteen. Äiti on laittanut aivan liikaa kaikkea syötävää. Hänelle käsite ”kohtuus” on vieras.
– Järjestätkö meidän sotkussa koko Suomen armeijan kahvituksen?
Sotilaskoteja kutsutaan sotkuiksi. Veljen näkeminen sotkussa on ollut melkein yhtä herkullista kuin vihreiden sisarten paistamien munkkien syöminen.
– Myönnetään, äiti huokaisi. -Aika sotku tämä on.
Äiti kostuttaa pinkin rievun aloittaen hurjan, rytmikkään hankaamisen.
– Mitä ajanhukkaa.
Äiti ei ole siivousintoilija.
– Huomenna tämä sama ruljanssi pitää aloittaa taas alusta.
Isä kohottaa kulmakarvojaan.
– No okei, jotkut aloittavat, ja minua harmittaa heidän puolestaan. Menisivät vaikka vuolemaan puuta tai valamaan betoniastioita.
Äiti on kuitenkin vieraskorea, joten maan asukkaiden kyläilyä edeltää yleensä kiivas touhuaminen, joka ajoittuu viime hetkille. Äiti kerää ylimääräiset ja lojumaan unohtuneet tavarat yläkerran vaatekaappiin, jota kutsutaankin Mount Everestiksi. Isoäitinsä neuvon mukaisesti hän lakaisee roskat mattojen alle. Eikö matot ole keksitty juuri sitä varten? Päiväpeitoiksi lattioille?
– Nyt täällä alkaa olla viimeisen päälle siistiä. Kiillotin vessojen hanat ja pyyhkäisin vielä tuolta kostealla, äiti osoitti epämääräisesti johonkin nurkkaan päin.
– Liian siisti koti on vakava terveysriski, äiti puolusteli elämäntapaamme.
– Meillä kellään ei ole allergioita tai astmaa, ja se on minun ansiotani. Kaikilla on mahtava vastustuskyky. Vai, milloin sinulla muka on viimeksi ollut flunssa? äiti tökkäsi isää sormella, joka upposi rannetta myöten pehmeään vatsaan.
Äiti leipoo yötä myöten. Koko talo tuoksuu mausteilta, liesituulettimesta valuu rasvapisaroita. On öljyssä ruskistettuja rosetteja, tiikerikakkua, kuppikakkuja, kaulimen päällä kaarelle taivutettuja kaurakeksejä, korvapuusteja ja voileipäkakku, joka on vuorattu jollain neonvihreällä hernehummuksella ja koristeltu porkkanakukkasilla ja paprikatäytteisillä oliiviviipaleilla, jotka näyttävät ihan tuijottavilta vampyyrin silmiltä.
– Piilotin likaiset astiat tiskikoneeseen ja loput tungin kulmakaappiin, äiti huokaisi. –En ehdi enää pestä niitä. Ei kukaan onneksi katso toisen tiskikoneeseen tai kaappeihin. Se nyt vielä puuttuisi.
– Ole huoleti, isä taputti äitiä takapuolelle.
–Olen varma, että sukulaiseni ovat rentoja ja suurpiirteisiä ihmisiä. Kuten minäkin.
Äiti tekee ristinmerkin.
Sataa ja ropisee. Ihania ääniä. Vietä hyvä päivä!
